Uskonsota keittiössä: hampaaton kirkko ei auta lestadiolaisen yhteisön uhreja


maija_leena_rova_uskonsota_keittiossa_

Hiljattain julkaistu kirja Uskonsota keittiössä  antaa äänen vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä irtaantuneiden ihmisten kokemuksille. Se kertoo myös uuden identiteetin rakentamisesta ja tasapainoisen elämän jatkamisesta liikkeen ulkopuolella.

Kirjan toimittaja VTT Maija-Leena Rova toivoo, että kirja toimii vertaistukena yhteisöstä eroamista harkitseville.

Lisäksi hän toivoo, että kirjaa lukisivat ne, joilla on mahdollisuuksia auttaa ja tukea vanhoillislestadiolaisten uskovien elämää liikkeen sisällä, esimerkiksi lestadiolaisjohtajat sekä kirkon johtajat ja työntekijät.

Espoon piispa Tapio Luoma haastatteli Rovaa Helsingin kirjamessuilla (ks. video alla).

Rova muistuttaa, että kirkon johto ei ole riittävän tarmokkaasti puuttunut lestadiolaisuuden epäkohtiin, vaan ”yliymmärtää” uskonyhteisön opetuksen vahingollisia piirteitä. Kirkko on myös ohittanut niistä ihmisille seuranneita vakavia ongelmia. Moni on kärsimystensä seurauksena kadottanut yhteyden kristinuskoon kokonaan.

Kirkon tulisi vihdoin kantaa vastuunsa suurimman herätysliikkeensä kohdalla ja suhtautua sen ongelmiin vakavasti.

 

Maija-Leena Rova kokee itse vapautuneensa lapsuuden traumoistaan oikeastaan vasta tämän kirjaprojektin myötä. Hän itse joutui lapsuudenperheessään keskelle uskonsotaa, jossa vanhemmat ja perheen vanhimmat lapset jäivät rintaman eri puolille herätysliikkeen sisäisissä 1960-luvun kiistoissa (ns. pappishajaannus). Vanhemmat erosivat vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä pappissiiven mukana. Sisaruksista vanhimmat kuitenkin jäivät liikkeeseen, sillä he päättivät tukea maallikkosiipeä.

Tämä hajaannus merkitsi tuhansille ihmisille perheiden ja sukujen hajoamista. Se merkitsi pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden uhraamista SRK:n maallikkosaarnaajien kehittelemälle alttarille. Ne jotka erotettiin tai jättäytyivät itse pois määrätystä linjasta, joutuivat suvun sisällä erilleen muista. Näitä yhteyksiä ei useinkaan solmittu enää koskaan uudestaan. Maallikkosiipeen jääneellä ei ollut mahdollisuuttakaan ylläpitää sukuyhteyttä, sillä varsinkin hajaannuksen  ensimmäisinä vuosikymmeninä yhteydenpidosta ”eriseuran” kanssa joutui itse painostetuksi ja erotetuksi. Erotettuja siis kartettiin loppuelämän ajan.

Vanhoillislestadiolaisuuden kulttuurikielteisyys

– Itselleni perheen hajoamisen lisäksi raskainta oli lestadiolaisen uskon kulttuurikielteisyys, toteaa Maija-Leena Rova Tapio Luoman haastattelussa. Hän eli lapsuutensa Oulussa 9-lapsisessa perheessä, jossa äiti oli lapsuudenuskovainen ja isä aikuisena liikkeeseen kääntynyt.

–  Olisin niin halunnut lapsena nähdä elokuvia, käydä konserteissa, teatterissa jne.  Toivoin, että pääsisiin katsomaan musikaalia The Sound of Music, mutta vanhemmat kielsivät. Kysymyksiini kiellon perusteista ei koskaan vastattu kunnolla.

Uskonsota keittiössä -kirjan toimittaja, VTT Maija-Leena Rova. (Kuva: YLE.)

Myös kirjan muissa kertomuksissa viitataan siihen, kuinka omia taiteellisia tai liikunnallisia lahjoja ei ole ollut vanhoillislestadiolaisena lupa toteuttaa. Kieltämisen peruste on ollut aina hyvin epämääräinen: se ja tämä on syntiä. Tunnetusti SRK:n johtokunta ja puhujienkokousten lausunnot eivät ole kyenneet perustelemaan kieltoja Raamatulla eivätkä luterilaisen kristinopin perusteilla.

– Kaikki [taiteeseen ja urheilemiseen liittyvä] kunnianhimo on vanhoillislestadiolaiselle kiellettyä, toteaa Rova. – En ymmärrä, mihin raamatunkohtaan tämä tasapäistäminen perustuu.

On syytä todeta, että kuitenkaan aivan kaikki kunnianhimo ja menestyminen ei ole vanhoillislestadiolaiselle syntiä. Yhteiskunnallista valtaa tarjoavilla elämänalueilla, kuten elinkeinoelämässä ja politiikassa, vanhoillislestadiolaiset saavat pyrkiä vapaasti menestykseen aivan samalla voimalla ja tarmolla kuin ei-lestadiolaisetkin. Rikastumisen ja yhteiskunnallisen vallankäytön areenoilla on omien lahjakkuuksien hyödyntäminen ja kehittäminen täysin sopivaa uskovaisellekin. Kalliilla autolla pröystäily on ookoo, mutta konsertissa käyminen kadottava synti.

Vain kulttuurielämän alueilla toimiminen ja menestyminen on osin kokonaan kiellettyä, eli syntiä,  tai joillakin sen alueilla (kirjallisuus, kuvataide) sallittua mutta tarkasti rajattua. Moni liikkeestä irtautunut on tunnistanut tässä ristiriidan.

Vanhoillislestadiolaisuudessa ei kunnioiteta uskonnonvapautta

Kirja Uskonsota keittiössä sisältää kymmenen kokemusasiantuntijan kertomukset omasta matkastaan sekä asiantuntija-artikkelit, joissa kertomuksia analysoidaan hengellisestä, psykologisesta ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Teologi ja terapeutti Janne Villa kirjoittaa siitä, kuinka ehdollinen rakkaus ja ahdistava jumalakuva vahingoittavat  lapsen psyykkistä ja hengellistä kehitystä. Kansainvälisen oikeuden professori Elina Pirjatanniemi. tarkastelee vanhoillislestadiolaisuutta ihmis- ja perusoikeuksien näkökulmasta. vaikka esimerkiksi Ihmisoikeusliiton asiantuntijajuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykiellon loukkaavan ihmisoikeuksia, tähän on Suomessa varsin vaikeaa puuttua juridiselta pohjalta.

Yhteisössä toimivien ihmisten tulisi tietenkin itse tunnistaa opin vahingolliset piirteet ja vaikuttaa niiden muuttamiseksi. Tämä ei autoritaarisesti johdetussa, hierarkkisessa yhteisössä käytännössä ole mahdollista. Vaikka yksityiset rivijäsenet ja jotkut puhujat alkaisivat kyseenalaistaa opin joitakin kohtia, niihin puuttuminen merkitsee yleensä oman uskovaisen asemansa riskeeraamista, mikä taas olisi henkilökohtaisen yksityiselämän katastrofi. Tähän ovat eräät puhujat anonyymeissä kommenteissaan viitanneet. Erottamisuhka ja samalla ihmissuhteiden menetyksen uhka ovat niin kovia asioita, että ne estävät rehellisen keskustelun liikkeessä.

Teokseen kirjoittaneet yhteisön jäseninä kasvaneet entiset lestadiolaiset kertovat muun muassa siitä, miten he ovat kokeneet lestadiolaisuudessa eri elämänalueisiin liittyvät säännöt ja kiellot, asemansa naisena, lestadiolaisuuden ja keskustalaisen puoluepolitiikan yhteen nivoutumisen sekä liikkeessä tapahtuvan henkisen ja hengellisen vallankäytön, niin sanotut hoitokokoukset ja muut erilaiset puhuttelut.

Kirjassa ei suinkaan kiistetä sitä, että vl-yhteisössä eläville lestadiolainen usko on kokonaisvaltainen elämäntapa, joka antaa heille turvaa.  Liikkeestä pois haluavat ovat sen sijaan kokeneet vl-opin ja uskonyhteisön usein ahdistavana ja vahingollisena. He kokevat lisäksi, että joutuvat kokemaan perheensä taholta painostusta, toisin sanoen herätysliikkeen jäsenet eivät kunnioita henkilökohtaista uskonnonvapautta suhteessa yhteisöstä eronneisiin läheisiinsä.

Yhdessä kirjan elämäntarinassa liikkeestä eronnut kertoo, että hänelle oli sanottu suoraan: ”Olisin mieluummin toivonut, että olet kuollut kuin erkaantunut liikkeestä.” Näitä kokemuksia on ollut monilla sekä varhaisempina vuosikymmeninä että aivan nykyvuosina.

Lapsen aivopesu – aikuisen muukalaisuus

– Tekstejä lukiessani minut yllätti, miten vahvasti vanhoillislestadiolainen kasvatus juurruttaa lapset totalitaariseen systeemiin, jossa uskotaan kaikkeen opetettuun. Tämä ”vanhoillislestadiolainen verenkierto” tekee eroamisen prosesseista yksittäiselle ihmiselle hyvin vaikeita ja raskaita, sanoo kirjan toimittaja VTT Maija-Leena Rova Kotimaa24:lle.

– Liikkeessä demonisoidaan liikkeen ulkopuolinen maailma. Muun muassa tämän vuoksi eroprosesseihin liittyy paljon pelkoa ja ne kestävät pitkään. Toivon kirjan toimivan vertaistukena eroa harkitseville. Se osoittaa, että raskaan prosessin päätteeksi moni kokee suurta vapautta ja on pystynyt luomaan uuden hyvän elämän, Rova sanoo.

Aivopesulla Rova tarkoittaa sitä, että liikkeen jäseneksi kasvetaan ja kasvatetaan lapsesta saakka ahtaasti sisäänpäin kääntyneen elämäntavan kautta. Lapselle opetetaan liikkeen eksklusiiviset (=ulossulkevat) opit jo aivan pienestä lapsesta saakka, siunaamisineen ja muut ulos sulkevine tervehtimistapoineen. Hänelle painotetaan, että kaikki muut, ei-lestadiolaiset ihmiset ovat Jumalan valtakunnan ulkopuolisia, väärässä ja joutuvat helvettiin.

Myös lapsen oma varmuus pelastuksesta on lapsen sisimmässä epävarmaan ja horjuvaa, koska aina voi syyllistyä synteihin. Monissa lestadiolaisperheissä lapset totutetaan jokailtaisiin anteeksipyyntö- ja siunausrituaaleihin, joiden toistamisen varaan lapsen turvallisuudentunne ajan mittaan ehdollistuu. Lapsen usko nojautuukin sitten siihen, että hän itse puhdistaa koko ajan omaatuntoaan eli toistaa anteeksipyyntöjä riittävästi, ei siihen kristinuskon peruslähtökohtaan, että Jeesus on lunastanut jokaisen ihmisen ja armahtaa tämän juuri sellaisena, syntisenä ihmisenä.

Vanhoillislestadiolaisen perheen lapsen mieltä saattaa siten painaa jokailtainen huoli ja stressi siitä, ovatko kaikki synnit varmasti viimeistä myöten yksilöiden pyydetty anteeksi – vai joutuuko hän helvettiin, jos sattuu yön aikana kuolemaan. Helvetinpelko on lapselle hyvin todellinen taakka.

Lapsi ei itse tietenkään pysty kriittisesti arvioimaan hänelle tuputettujen uskonnollisten käsitysten merkitystä. Hänelle kokemus turvallisuudesta muodostuu tarkoittamaan  vain vanhoillislestadiolaista yhteisöä ja sen piirissä elämistä, sillä ulkomaailma demonisoidaan uhkaavan vaaralliseksi ja pahaksi. ”Epäuskoiset” ihmiset ovat lähtökohtaisesti epäluotettavia ja muodostavat riskin. Vain tässä omassa uskonyhteisössä pelastuu, muu maailma on ”saastainen” ja paholaisen vallassa.

Niinpä merkittäviä ja luottamuksellisia ihmissuhteita ulkopuolisten kanssa ei myöskään pääse muodostumaan. Siksi nuoren on vaikeaa kuvitellakaan elämää yhteisön ulkopuolella.

– Liikkeessä demonisoidaan liikkeen ulkopuolinen maailma. Muun muassa tämän vuoksi eroprosesseihin liittyy paljon pelkoa ja ne kestävät pitkään.

–  Toivon kirjan toimivan vertaistukena eroa harkitseville. Se osoittaa, että raskaan prosessin päätteeksi moni kokee syvää vapautta ja on pystynyt luomaan uuden hyvän elämän, Rova sanoo.

Aikuisena uskonyhteisöstä eronnut kokee usein syvää yksinäisyyttä ja vierautta.  Irrottautuminen on usein rankka ja vaativa psyykkinen prosessi, joka edellyttää identiteetin ja arkipäivän henkilökohtaisen elämänrytmin uudelleen rakentamista. On löydettävä uusia ystäviä ja kavereita, ja myös niitä luottamuksen arvoisia ihmissuhteita, joissa voi elää vapaasti  ja luottaen toinen toiseensa. 

Uusien ystävien löytäminen ei ole suinkaan mahdotonta, mutta se on aina vaativa prosessi erityisesti sellaiselle, joka on kokenut mielivaltaa syvää hylkäämistä kaikkein läheisimpien ihmisten taholta. Myös  liikkeessä lapsesta saakka opetettu epäluuloisuus ”uskottomia” ihmisiä kohtaan sekä arkuus voivat hankaloittaa uusien ystävyyssuhteiden luomista. vanhoillislestadiolaiset elävät tiukasti omassa piirissään eikä paikallisen luterilaisen seurakunnan toimintaan ole tapana erityisemmin osallistua. Kirkossa käydään vain silloin, kun ”uskovainen pappi” eli vanhoillislestadiolainen miespappi on saarnaamassa.

Samoin ei tule kysymykseen käydä muden uskonnollisten yhteisöjen ja liikkeiden tilaisuuksissa. Niinpä liikkeestä irrottautuneella ei ole ennestään yhteyksiä muihin hengellisiin yhteisöihin, joista hän voisi saada halutessaan tukea.

Uskonsota keittiössä -kirjassa avataan sitä, mitä uuden identiteetin rakentaminen liikkeen ulkopuolella on vaatinut, erityisesti silloin kun oma perhe ja muut läheiset ovat lähtijän hylänneet.

– Aikuisena tajusin kasvaneeni lestadiolaisessa, en suomalaisessa yhteiskunnassa. Siksi olen kokenut muukalaisuutta läpi elämäni. Monista muille normaaleista asioista ei ollut sopivaa edes puhua tai kysellä kotona, toteaa Maija-Leena Rova.

Miksi kirkon sisällä on valtavasti uskonnon uhreja, joita kirkko ei auta?

Uskonsota keittiössä käy läpi myös sitä, miten luterilainen kirkkomme on viime vuosikymmeninä suhtautunut liikkeeseen ja sen luterilaisesta opista poikkeavaan opetukseen.

Kirkon palveluksessa toimii tiettävästi yli sata vanhoillislestadiolaista pappia (arvio perustuu SRK:n puhujaluettelon tietoihin), ja samoin seurakunnissa on jonkin verran vanhoillislestadiolaisia muissa tehtävissä. Esimerkiksi seurakuntien kanttoreista nykyisin joka viides kuuluu vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen.

Siten kirkon sielunhoitotyössä ja Raamatun tulkinnassa levitetään suhteellisen laajasti vanhoillislestadiolaisia käsityksiä ja oppeja. Tälle kirkko ei voi mitään eikä se myöskään ole osoittanut kiinnostusta puuttua opetukseen. Maija-Leena Rova on ollut pettynyt kirkon passiivisuuteen.

– Olen pettynyt kirkkoon. Kirkon tulisi tukea myös liikkeen sisällä olevia puuttumalla  julkisesti liikkeen virheellisiin ja vahingollisiin oppeihin.  Kirkon piirissä on valtavasti uskonnon uhreja, toteaa Rova.  Kun vanhoillislestadiolaisuus on kirkon suurin herätysliike, sen vaikutukset ulottuvat laajalle.

Psyykkistä pahoinvointia ja masennusta on sekä liikkeen sisällä että sen ulkopuolella entisten lestadiolaisten piirissä. Liikkeestä eroavat kokevat usein yksinäisyyttä ja kärsivät pitkäaikaisesta  masennuksesta. Tästä useat ex-lestadiolaiset ovat kertoneet julkisuudessakin, ja aiheesta tehdyt tutkimukset ja raportit ovat nostaneet samat ongelmat esille. Onneksi useimmat selviytyvät ja löytävät tasapainon, mutta toipumisprosessi on vaativa ja pitkä.

Arkkipiispa Mikko Juva puuttui aikoinaan 1970-luvun lopulla jämäkällä paimenkirjeellä rauhanyhdistysten sisäiseen kurinpitoon eli hoitokokouksiin. Tämä vaikutti siten, että yhteisön hoitokokousmenettelyä lievennettiin. Hoitokokouksista ei suinkaan kokonaan luovuttu, vaikka SRK tästä ilmoittikin julkisuuteen, mutta kokouksia ja puhutteluja alettiin järjestää pienemmissä piireissä.

–  Piispojemme kannanotot ovat olleet aivan liian pehmeitä ja lempeitä, Maija-Leena Rova sanoo suoraan.

–  Olen ollut yhteydessä Kirkkohallitukseen ja minulle on syntynyt valitettavasti sellainen kuva, että kirkko on puuttunut erittäin vähän lestadiolaisen opin keskeisiin epäkohtiin. Ehkäisykielto on kysymys, jonka kirkko on kokonaan ohittanut.  Arkkipiispana Jukka Paarma aikoinaan vetosi lestadiolaisen liikkeen johtoon tässä asiassa.

Paarma tosiaan nosti kysymyksen esille keskustelussaan SRK:n johdon kanssa, mutta valitettavasti hän jätti asian siihen. Hän ei tarkistanut, johtiko hänen lausuntonsa muutoksiin liikkeen opetuksessa ja menettelytavoissa. Niinpä puuttuminen ei johtanut yhtään mihinkään vl-yhteisössä.

Espoon piispa Tapio Luoma on niinikään ottanut kantaa kysymykseen ehkäisykiellosta ja korostanut, että kristinuskon nojalla ei kenelläkään ole lupa painostaa  avioparia lapsikysymyksessä. Millään hengellisellä yhteisöllä ei ole oikeutta sanoa vanhemmille, kuinka suhtautua ehkäisyyn. Hän pitää vanhempien mahdollisuutta päättää perhesuunnittelusta luovuttamattomana.

– Tällaisia ratkaisuja ei saa sitoa yhteisön hyväksyntään, Luoma totesi puheessaan 2014 Espoossa.

Myös arkkipiispa Kari Mäkinen ja Oulun piispa Samuel Salmi ovat jonkin verran pyrkineet nostamaan lestadiolaisuuden ongelmakysymyksiä esille. Mutta tämä on ollut täysin riittämätöntä.

–  Oli myös merkillepantavaa, miten hampaattomasti arkkipiispa Kari Mäkinen on lausunnoissaan käsitellyt rauhanyhdistysten piirissä tapahtuneita lasten hyväksikäyttörikoksia.  Onko kirkko sulkenut silmänsä vl-liikkeen epäkohdilta ja yliymmärtää näitä vahingollisia asioita, joita on noussut julkisuuteen? kysyy Marja-Leena Rova  piispa Tapio Luoman haastattelussa.

Rovan mukaan kirjaan kokemuksistaan kertoneet entiset lestadiolaiset eivät ole kokeneet saaneensa minkäänlaista apua kirkolta.  Lähes kaikki heistä ovat kärsineet eroprosessin jossain vaiheessa masennuksesta.

–  Kirkon pitäisi tiedottaa uskonnon painostuksesta kärsiville huomattavasti aktiivisemmin ja kohdennetummin avunsaantimahdollisuuksista. Lisäksi kirkon pitäisi puuttua siihen, miksi kirkon sisälläkin syntyy niin paljon uskonnon uhreja, Rova painottaa.

Lestadiolaisesta liikkeestä irtautuneet ovat saaneet parhaiten tukea UUT ry:n piiristä.

– Kirkko tarjoaa apua monissa muissa kysymyksissä – nyt on kirkon aika tarjota apua myös uskonnon uhreille, toivoo Maija-Leena Rova.

Ankara ja mielivaltainen oppi, mutta mihin se perustuu?

Rovan mukaan yksi perustava ongelma on se, että tämän teologisesti oppimattomien maallikkomiesten johtaman liikkeen opetuksesta ei ole käytettävissä dokumentoitua yhtenäistä tekstiä, lähdettä, jonka pohjalta asiallista keskustelua opin epäkohdista voitaisiin käydä. SRK:n johtokunnan ja liikkeen saarnaajien esittelemät kiellot, synniksi määrittelyt ja elämäntapanormit eivät perustu lainkaan Raamattuun. Tämä paljastuu selvästi tarkasteltaessa esimerkiksi liikkeen puhujien esittämiä perusteluja ehkäisyn synnillistämiselle.

Vanhoillislestadiolaisuuden opin määrittely tapahtuu ”seurakunnassa”, jossa katsotaan Pyhän Hengen toimivan uskovaisten ihmisten kautta ja ilmoittavan heidän suullaan oikean uskon tulkinnat. Pyhä henki ymmärretään tuovan Jumalan ilmoitukset kuitenkin seurakunnan valitsemien puhujien kautta kuultavaksi ja vastaanotettavaksi.

Tosiasia kuitenkin on, että puhujat pyrkivät saarnoissaan myötäilemään olettamiansa seurakunnan enemmistön toiveita ja odotuksia. Tällä tavoin tilannetta on kuvannut myös eräs maallikkopuhuja Kotimaa24:n anonyymissa blogikirjoituksessa. Kierre on siis valmis. Kun yhteisössä ei keskustella avoimesti, harhaiset ja epäraamatulliset uskomukset saavat levitä vapaasti ja puhujat levittävät niitä, kun tietävät että sellaista saarnaa ry:llä odotetaan, riippumatta siitä mitä uskovaiset itse tosiasiassa pitäisivät oikeana.

Kirjan toimittaja Maija-Leena Rova toteaakin, että vanhoillislestadiolaisuus on tosiasiassa lahko, vaikka se toimii kirkon sisällä. Sen opit ja normit viittaavat lahkolaisuuteen.

Opillinen epämääräisyys ja liikkeen maallikkovaltaisuus on johtanut myös siihen, että liikkeen opin painotukset ja tulkinnat vaihtelevat eri rauhanyhdistyksissä. Tämä puolestaan on johtanut siihen, että yksilö on hyvin turvaton  yhteisön kollektiivisen mielivallan alaisena. Liikkeen johto (SRK ry.)  ja rauhanyhdistysten vastuuhenkilöt eivät peru julkisesti vääriä päätöksiään eikä puhujien virheellistä opetusta koskaan avoimesti tunnusteta eikä myönnetä virheelliseksi.

*       *       *

Ajattelun aihetta antoi Kapu.

*       *        *

Lue lisää aiheesta:

Tiina Aisla: Lestadiolaisäideistä kirjoittanut Vuokko Ilola: Minulle on vihjailtu, että suuni pitäisi tukkia lopullisesti. Me Naiset 18.9.2014.

Daniel: Piispa: ”Perhesuunnittelu ei ole väärin Jumalan silmissä” – mutta rauhanyhdistyksellä se on synti

Daniel: Puppua puhujilta

Ex-vl isä: Vl-yhteisön säälimätön paine

Kaisa Halonen: Uskontojen lapsiuhrit jäävät piiloon. Vantaan Lauri 28.8.2013.

Sari Helin: Miksi lestadiolaisten ihmisoikeusrikokseen ei puututa? YLE 17.9.2014.

Johanna Hurtig ja Mari Leppänen (toim.) : Maijan tarina: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Helsinki: Kirjapaja 2012.

Johanna Hurtig: Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere: Vastapaino 2015.

Vuokko Ilola: Mielisairas, henkisesti sairas, sairas, hankala luontoinen, eriseurainen, ”Jumalan” valtakunnan vastustaja. Blogikirjoitus 15.3.2015.

Kairankävijä: Aika tehdä parannus vääristä erottamisista ry:llä

Kapu: Hintsala: Opetus ehkäisyn synnillisyydestä ei Raamatun eikä kristillisen teologian mukaista

Kapu: Ihmisoikeusliitto: Ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia – Mikä on kirkon kanta?

Kapu: Vuokko ja Ilkka Ilola tv-ohjelmassa: Usko Kristukseen pelastaa

Emilia Karhu: Uutuuskirja vanhoillislestadiolaisuudesta irtautumisesta – ”Olen pettynyt kirkkoon”. Kotimaa24 10.10.2016.

Kivulias prosessi pois vanhoillislestadiolaisuudesta – ”halusin antaa irtautuneille äänen”. Karjalainen 19.3.2014.

Taneli Kylätasku: Piispa Luoma: Ehkäisystä päättäminen on perheen sisäinen asia. Kotimaa24 26.09.2014. (Teksti ”raakatekstinä”, koska Kotimaan formaattiuudistuksen jälkeen artikkelia ei ole enää netissä luettavissa.)

Kari Latvus: Piispojen hyväuskoinen vaikeneminen. Kirkonkellari 8.5.2012.

Layman: Lestadiolaiset papit kirkossa: asemia, valtaa ja pelkkää feikkiä?

Aini Linjakumpu: Uskonnon varjot;hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä. Tampere: Vastapaino 2015.

Topi Linjama: Rikki revityt ihmiset. Uljas: Itä-Suomen ylioppilaslehti 17.10.2016.

Lucas: Johanna Hurtig: Vanhoillislestadiolaisuus ytimeltään väkivaltainen liike

Maria: Lapsi vanhoillislestadiolaisperheessä

Peltonen: Markku Seppänen: Varokaa niitä, jotka perustelevat uskon Raamatulla!

Matti Repo: Vanhoillislestadiolaisuuden asema ja merkitys kirkossamme.  Puheenvuoro Tampereen rauhanyhdistyksellä 7.10.2014. Tampereen hiippakunta.

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus!  Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää.  Atena 2014.

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

SRK:n julkilausuma: ehkäisykiellon perustelu uskontunnustuksella (SRK 27.6.2009, Seppo Lohi)

S. V.: Lapsuuden usko seuraa mukana – keskustelua 60-luvun hajaannuksesta

Tatu: Hoitokokous Tornion ry:llä, johtokunta pyrkii erottamaan perheenisän yhteisöstä

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Tuupovaaran Tuula: Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Työssäkäyvä vl-äiti: Mistäkö sen tietää, onko äiti väsynyt?

Joni Valkila: Selvitys lapsiasiavaltuutetulle: joitakin lasten hyvinvoinnin kannalta ongelmallisia ilmiöitä uskonyhteisöissä. Julk. Uskontojen uhrien tuki ry., Selvityksiä 1/2015. Helsinki 2015.

Joni Valkila: Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykielto on eettisesti arveluttava. Kotimaa24, blogikirjoitus 26.8.2013.

Vanhoillislestadiolaisuudesta eroaminen on rankka ja yksinäinen taival. Yle Radio1, Ykkösaamu 7.10.2016.

Advertisements

1 kommentti

Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, 2010-luku, arkkipiispa, arvot, avioliitto, äitiys, ban of birth control, bans, concept of sin, eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, forbidden things, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, identiteetti, identity, ihmisoikeudet, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, kaksinaismoralismi, kannanotot, kiellot, kirkko, konsertit, kontrollointi, kristinoppi, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, leimaaminen, lisääntyminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, mielenterveys, musiikki, naisen asema, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, perhe, puhujat, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, sin, SRK ry., suurperhe, synnit, syntilista, syyllistäminen, totteleminen, ulossulkeminen, Uncategorized, uskon jättäminen, uskon perusteet, vallankäyttö, valta, väkivalta, yhteisöllisyys, yksinäisyys

One response to “Uskonsota keittiössä: hampaaton kirkko ei auta lestadiolaisen yhteisön uhreja

  1. Olin siellä Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa Maija-Leena Rovaa. Minullekin päällimmäisenä jäi mieleen haastattelevan piispan ympäripyöreät väistelyt Rovan kysymykseen, miksei kirkko napakammin puutu sisällään toimivan uskonliikkeen epäkohtiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s