Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetettu käsitys,  että tämä uskonyhteisö on ainoa oikea ja erehtymätön, ja siihen liittyvä vaatimus kuuliaisuudesta liikkeen normeille muodostavat vaarallisen yhdistelmän. Se on johtanut kohtalokkaaseen piittaamattomuuteen  rikosten kohteiksi joutuneiden lasten kohdalla.

Erehtymättömyyteensä ja pyhyyteensä luottava yhteisö on ollut sokea epäkohdilleen. Liikkeen jäsenten piirissä ilmennyt kyvyttömyys empatian ja heikompien suojeluun on tyrmistyttänyt ulkopuolisia, esimerkiksi hoitokokousväkivallan ja lapsiin kohdistuvan seksuaalisen hyväksikäytön tultua julkisuuteen.

– Lasten kärsimys on sivuutettu. Ensi sijalle  on asetettu kuuliaisuus kollektiiville.  Näin totesi YTT, sosiaalityön tutkija Johanna Hurtig puhuessaan
Helsingin Humanistiyhdistyksen keskustelutilaisuudessa tammikuussa.  Hurtig tutkii lasten asemaa ja heihin kohdistuvaa väkivaltaa uskonnollisissa yhteisöissä.

Tällä kertaa hänen esityksensä tarjosi pohdittavaa ja keskusteltavaa erityisesti niille, joita kiinnostaa kysymys yhteisön ja yksilön välisestä  suhteesta vanhoillislestadiolaisuudessa.

Tutkija Johanna Hurtig puhuu Helsingissä myös keskiviikkona 6.3.,  Uskontojen uhrien tuki ry:n tilaisuudessa, aiheesta Väkivaltakokemukset peilinä uskoon ja yhteisöllisyyteen. (Töölön kirjasto, Mika Waltari -sali, klo 18).

Yhteisössä katsotaan kärsimyksen ohi

Hurtigin tutkimustyö on osoittanut, että lestadiolaisyhteisöissä on piiloteltu lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia. Vuoteen 2012 mennessä liikkeessä on paljastunut ainakin 130 hyväksikäyttäjää, joiden lapsiuhrien määrä on moninkertainen.

Samantapaista välttelevää asennetta moraalittomiin ja vääriin tekoihin ilmenee myös esimerkiksi työyhteisöjen suhtautumisessa työpaikkakiusaamiseen. Ilmiö on tunnistettu myös koulukiusaamistapausten selvittelyssä.

Psykologi Eero Salin on pannut merkille samaan vaikenemisen ja ohittamisen taipumukseen Päivämiehen kirjoituksessaan perheväkivallan yhteydessä:

Muut ovat usein ymmällä eivätkä puutu asiaan, vaikka epäilevätkin väkivaltaa. Perheen ulkopuoliset voivat myös vähätellä asian vakavuutta. He saattavat asettua väkivallan tekijän puolelle pitämällä uhria syyllisenä.

Hurtigin mukaan ylipäätään länsimaisessa kulttuurissa on kyetty tunnistamaan melkoisen huonosti se, miten juuri yhteisön sisällä voidaan sortaa yksilön oikeuksia ja alistaa heikoimpia, ilman että siihen kukaan yhteisössä puuttuisi. Hurtig on haastatteluissaan todennut jo vuosia sitten, että hän pitää juuri yksilön heikkoa asemaa yhtenä suurimpana suljettujen yhteisöjen ongelmana. Yhteisön etu menee yksilön edun edelle.

Tutkijankaan ei ole helppoa nähdä yhteisön sisälle voidakseen tuottaa analyyttista tietoa yhteisössä muhivista asenteista ja toimintamekanismeista.

Kysymys on Hurtigin mukaan siitä, että yhteisössä kollektiivisesti suvaittu eettinen velttous saattaa muodostua ajan mittaan hyveeksi. Asioihin puuttumattomuus.

Kanssaihmisten kärsimysten ohi katsomisesta voi tulla yhteisössä hiljaisesti sovittu käytäntö. Tätä ”hyvettä” – ohittamista, piittaamattomuutta – vaalitaan yhteisössä kollektiivisesti ja ohitetaan inhimillisyyden velvoitteet, epäoikeudenmukaisuus, yksilöille aiheutuva kärsimys ja jopa rikokset. Tämä ajattelutapa opitaan jo lapsena seuraamalla, miten aikuiset toimivat yhteisössä. Varsinkin silloin, jos kysymys koskettelee aihepiiriä, joka yhteisössä on muutenkin vaiettu ja mystifioitu, kuten juuri seksuaalisuuteen liittyvät asiat vanhoillislestadiolaisuudessa.

Vaarallinen kuuliaisuus ja rauhanyhdistyksen kollektiivinen narsismi

Ongelmien ohittamista voimistaa uskonnollisissa yhteisöissä vahva tottelemisen ja nöyrän kuuliaisuuden vaatimus.

– Lestadiolaisuudessa puhutaan ”lapsen paikalla pysymisestä”. Lapsihan ottaa annettuna mitä vanhemmat sanovat. Tämä merkitsee tyytymistä: yhteisön jäsenet asettuvat kannattelemaan vallitsevia rakenteita ja sosiaalista järjestystä. Ollaan kuuliaisia Jumalan sanalle, mutta sama kyseenalaistamaton kuuliaisuus ulotetaan myös oman yhteisön valtajärjestelmään ja kollektiiviin, totesi Hurtig.

Hurtig on julkaisuissaan puhunut vanhoillislestadiolaisuutta hallitsevasta kollektiivisesta narsismista, minkä seurauksena yhteisössä ei hyväksytä siihen itseensä kohdistuvaa arvostelua.

Sadoissa tutkimuksissa ja sosiaalipsykologian laboratoriokokeissa on osoitettu, että ihmisellä on luonnostaan taipumus ihannoida yhteisöllistä joukkovoimaa ja alistua ryhmän mielipiteeseeseen silloinkin, kun se sotii oma eettistä vakaumusta vastaan. Uskonnollisissa yhteisöissä tämä vaara on tavanomaista suurempi, koska ne korostavat juuri alistumista ja kuuliaisuutta.

Tarkoitus on tietenkin korostaa kuuliaisuutta Jumalalle, mutta lestadiolaisuudessa tämä ei vielä riitä. Kuuliaisuutta on osoitettava  erehtymättömän asemaan nostetulle yhteisölle itselleen, sen vastuuhenkilöiden kulloinkin tekemille päätöksille, sen hallintotavoille ja sen perinteille. On mahdotonta olla vl-yhteisön jäsen, jos avoimesti kyseenalaistaa yhteisössä vallitsevat ajattelumallit ja yhteisön johtamisratkaisut tai vallankäyttömenettelyt. Seuraamukset yksilölle voivat olla huomattavat, rauhanyhdistyksen jäsenten kollektiivisesti häneen kohdistamina sanktioina. Tietoisuus sanktioista on vahva, keskustelua ennalta sensuroiva pelote.

Hurtig muistutti, että yhdenmukaisuuteen sopeutuminen on toki monille lestadiolaisille itselleen palkitseva ja toimiva tapa elää kristityn elämää. Kuitenkin tämä kyselemätön ja absoluuttisen kuuliainen asennoituminen voi olla myös kohtalokasta, moraalisesti väärin ja jopa rikollista, kuten juuri lasten hyväksikäyttörikosten kohdalla.

Johanna Hurtig painotti, ettei seksuaalinen väkivalta ole liikkeen muusta toiminnasta erillinen ongelma, vaikka se suoraan koskeekin vähemmistöä liikkeen piirissä. Sillä on yhtymäkohtia moniin muihin vakavaa huomiota ja keskustelua edellyttäviin asioihin: naisten alisteiseen asemaan, vahvaan hengelliseen vallankäyttöön sekä yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan väliseen suhteeseen.

Mistä sydämettömyys johtuu?

Kritiikkiä ei ole luvallista nostaa esiin julkiseen keskusteluun. Rauhanyhdistyksen piirissä jonkin mitättömänkin kysymyksen esittäminen tai jopa pikkuasian  kyseenalaistaminen saattaa johtaa ihmisen nopeasti hengelliseksi naamioidun puhuttelun ja alistavien hoitotoimenpiteiden kohteeksi. Ensisijaista on juuri se, että uskovaisen pitää osoittaa kuuliaisuus seurakunnan (vl-liikkeen)  senhetkisille neuvoille ja uskonkäsityksille. On samantekevää, ovatko vaatimukset Raamatulla perustaltavissa vai eivät.

Television hankkimiskielto on tästä kuuliaisuusvaatimuksesta havainnollinen ja ajankohtainen esimerkki. SRK:n vuosikokous (1963) eli ”koko siioni” (edustajat kaikista rauhanyhdistyksistä) oli aikoinaan päättänyt, että koska tv-ohjelmat ovat synnillisiä, vastaanotinta ei ole luvallista lainkaan hankkia uskovaiseen kotiin.  Tämä päätös ja siihen liitetty kuuliaisuuden järjestelmällinen valvonta johti siihen, että kymmenet tuhannet kotitaloudet jättivät television hankkimatta  ja säästyivät siten synnillisiksi ilmoitettujen ohjelmien katsomiselta.

Kun teknologia nykyaikana mahdollistaa sen, että tv-ohjelmia pääsee katselemaan hankkimatta kiellettyä laitetta kotiin,  tv-ohjelmien seuraaminen netin kautta on lestadiolaisten piirissä aivan yleistä puhujia myöten. Ohjelmien katsomista ei nyt paheksuta. (Yhä edelleen kuitenkin pidetään tärkeänä, että uskovaiset ovat kuuliaisia tv-vastaanottimen hankkimiskiellolle.)

Olennaista on nähdä, että kukaan liikkeen vastuunkantajista ei ole tässä tilanteessa piitannut siitä, että näihin aikoihin saakka, ennen netti-tv:n aikaa, vuosikymmenien mittaan televisiokiellolla on kiusattu ja hoitokokouksissa nöyryytetty televisioasian takia tuhansia uskovaisia.

Lapset velvoitettiin poistumaan koulussa oppitunneilta tv-ohjelmien katselun ajaksi.  Mutta nyt ohjelmien katselu sopiikin uskovaisille! Tämä eettinen epäoikeudenmukaisuus näyttää uskovaisten olevan kevyt ja helppo ohittaa ilman mitään tunnontuskia tai itselle ja/tai liikkeen johtohenkilöille esitettyjä suoria kysymyksiä vastuusta ja vahingoista.

Mikä voi selittää tällaisen moraalisen piittaamattomuuden ja suoranaisen sydämettömyyden, jota lestadiolaisuudessa esiintyy, jopa näin häkellyttävän laajana?

Vastaus saattaa piillä siinä omintakeisessa yhteisömoraalissa, johon lestadiolaisessa liikkeessa kasvetaan lapsesta saakka. Omaa itseä velvoittavalle moraaliselle vastuulle ollaan sokeita. Tai siihen ei pyetä yhteisön tuomion pelossa. On olemassa jo tutkimusta siitä, millaista vahinkoa tiukat uskonnolliset kasvatusperiaatteet ja uskonliikkeen käytännöt aiheuttavat lapsissa ja nuorissa.

Yksilölle tilanne on harvinaisen selvä: se hyväksytäänkö hänet uskovaiseksi, riippuu yhteisön suhtautumisesta häneen. Tämä asettaa yksilölle pakon osoittaa kuuliaisuutta yhteisölle.

Tutkimuskohteena oikeus autonomiseen hengellisyyteen

Johanna Hurtig kertoi, että tässä lasten asemaa uskonnollisissa yhteisöissä tarkastelevassa postdoc-tutkimushankkeessaan hän pyrkii saamaan vastauksia myös siihen, miten yhteisössä voi toteutua lapsen ja nuoren oikeus autonomiseen hengellisyyteen ja itsenäiseen moraaliseen toimijuuteen.

Kuten tunnettua, itsenäinen moraalinen toimijuus on olennainen piirre, jolla länsimaisessa ajattelussa kuvataan aikuista, vapaata ihmisyksilöä. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia voidaan puolustaa vain yhteiskunnassa, jossa yksilöillä on mahdollisuus kasvaa vastuullisiksi ja itsenäisiin moraalisiin ratkaisuihin kykeneviksi, ja heillä on myös vapaus toimia moraalisen harkintansa mukaan itsenäisesti.

Hurtigin aihetta on pidettävä sekä yleisellä tasolla tärkeänä että kiinnostavana juuri vanhoillislestadiolaisuuden tutkimuksen kannalta. Koska kollektiivissa, yhteisössä eläminen tarjoaa aina yllykkeitä siihen, että ollaan taipuvaisia toimimaan vahvimman edun mukaisesti, yhteisön jäsenillä tulee tietenkin olla yksilöinä vahva henkilökohtainen  eettinen ja moraalinen järjestelmä itsenäisen harkintansa tukena, jotta näin ei tapahtuisi.

Vain yhteisö, joka koostuu autonomisista, henkilökohtaisen vastuun kantamiseen kykenevistä jäsenistä, joille oikeudenmukaisuus on tärkeä arvo, kykenee vastustamaan yhtesön vaarallisimpia syntejä eli vahvimman valtaan alistumista ja vastuun sysäämistä kasvottomalle taholle, ”muille” tai ”jumalalle”. Vain tällainen yhteisö voi estää sen, että koko yhteisö ei enää syyllisty heikompien alistamiseen ja esim. sellaiseen väkivaltaan, kuten herätysliikkeelle kävi hoitokokousvuosina.

Mutta onko vanhoillislestadiolaisen nuoren mahdollisuus kasvaa sellaiseksi? Itsenäisesti harkitseviksi moraalisiksi toimijoiksi?

Vanhoillislestadiolaisuudesta puuttuu yksilöllinen moraalieetos

Muutaman vuoden takainen tutkimus Helsingin yliopistossa osoitti, että tutkimuksessa mukana olleet vanhoillislestadiolaiset lukiolaisnuoret eivät olleet kasvaneet toimimaan yksilöllistä vastuuta edellyttävän autonomisen moraalin pohjalta. Heillä ei näyttänyt olevan siihen kykyjä eikä valmiuksia, verrattuna samanikäisiin ei-lestadiolaisiin.

VTT, sosiaalipsykologian yliopistonlehtori  Annukka Vainion väitöskirjatutkimuksessa (2003) vertailtiin 17-vuotiaiden lukiolaisnuorten moraalisia ratkaisuja ja heidän niihin esittämiään perusteluja erilaisissa eettisissä dilemmatilanteissa. Mukana olivat samankokoiset ryhmät lestadiolaisnuoria, et-opintoihin osallistuvia nuoria ja samanikäisiä ”tavallisia” luterilaisen kirkon jäseniä.

Vainio on tulostensa perusteella todennut, että lestadiolaiset muodostavat oman moraalisen yhteisönsä, jolla on suomalaisesta valtaväestöstä poikkeavat moraalinormit.

Eettisessä arvioinnissa lestadiolaisnuoret eivät nähneet yksilön henkilökohtaista velvoitetta yhtä merkittävänä moraalisissa ratkaisuissa ja kannanotoissa kuin muut nuoret, vaan yhteisön kollektiivinen toiminta ja erityisesti itsestä etäännytetty jumalallinen valta korostuivat ja olivat etusijalla,  yksilön vallan ja vastuun kustannuksella. Yhteisöllisyyden etiikka osoittautui korostuneeksi, ja tällöin yksilölle nousee tärkeimmäksi yhteisön harmonian ja mahdollisen hierarkian vaaliminen.

Tulosten mukaan yksilön autonomisuus eettisessä mielessä on vanhoillislestadiolaisuudelle vierasta. Lestadiolaisnuoret katsoivat, että erilaisissa moraalisissa dilemmatilanteissa vain Jumalalla on mahdollisuus ja kyky puuttua asioihin, niihin tarttuminen ”ei kuulu” yksityiselle uskovaiselle.  ”Kyllä Jumala tietää.” Tämä johti  lestadiolaisnuoret väistelevään ja vakavat moraaliset, oikeudenmukaisuutta koskevat näkökohdat ohittavaan asenteeseen niissä jokseenkin käytännöllisissä kysymyksissä,  joita he Vainion tutkimuksessa joutuivat ratkomaan.

Lisäksi vanhoillislestadiolaisille nuorille oli tyypillistä, että heillä ei ollut kykyä erottaa toisistaan ihmisten sosiaaliseen elämään ja keskinäiseen kanssakäymiseen liittyviä tapasääntöjä ja vakavia moraalisia kysymyksiä toisistaan, vaan ”kaikki teot ovat heille moraalisia”. Absurdeimmillaan tämä ajattelu paljastuu esimerkiksi vanhoillislestadiolisuuden ns. syntilistassa.

Paljastunut lasten hyväksikäytön peittely ja salaaminen anteeksiannolla vuosikausiksi osoittaa, miten vakavalla tavalla ymmärrys moraalista ja oikeudenmukaisudesta voi sumentua, kun ajattelua määrittää omassa uskonopissa luotu käsitys ”syntien samanarvoisuudesta”.

Henkilökohtainen vastuu moraalikysymyksissä ei siis tuntunut kuuluvan lestadiolaisnuorten ajattelumaailmaan ainakaan Vainion tutkimien oululaisnuorten kohdalla.

Tässä valossa onkin surkuhupaisaa, että liikkeen puheissa ja kirjoituksissa korostetaan ”omakohtaista uskoa”, sillä aito omakohtaisuus edellyttää luonnollisesti autenttista yksilöä ja yksilömoraalia. Ilman sitä ei mitään omakohtaista uskoa ja omaatuntoa voi olla olemassa.

Koska kyseessä olivat 17-vuotiaan nuoret, he olivat omaksuneet yhteisönsä moraalinormit kotona ja rauhanyhdistyksen hengellisissä tilaisuuksissa sekä  lapsi- ja nuorisotyön piirissä.

Vanhoillislestadiolaisuuden kollektiiville osoitettavan kuuliaisuuden seuraamuksista käydyssä keskustelussa on aiemminkin kiinnitetty huomiota siihen, että yhteisön elämäntapanormit vaikuttavat vahingollisesti nuoren ihmisen moraalisen ajattelun kehitykseen.

Vainion tutkimustulokset kertovat siitä, että vanhoillislestadiolaiset lapset ja nuoret kasvatetaan noudattamaan yhteisömoraalia, ei omaa itsenäistä harkintaa. Myös Hanna Salomäen tutkimuksessa ilmeni, että moraaliset päätökset nähdään vanhoillislestadiolaisuudessa yhteisenä asiana.

Liikkeessä opetetaan, että ihmisen oma omatunto saattaa antaa väärän kuvan oikeasta ja väärästä. Tämän vuoksi yksityinen omatunto pitää sitoa yhteiseen ymmärrykseen. Yhteinen ymmärrys ilmenee ennen kaikkea elämäntapaa ohjailevina ohjeina ja neuvoina (eli ns. syntilistassa) ja liikkeen julkisissa kannaotoissa.  Ajatellaan, että yksilö ei voi aina itse tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja siksi hänen tulee seurata yhteisön ratkaisuja. Tällä menettelyllä yksilön henkilökohtainen moraalinen vastuu on siirretty häneltä itseltään pois.

”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni.” – Päivämies no 15, 14.4.2010.

Yksilön vai  yhteisön moraalia?

Johanna Hurtig törmäsi monella tavoin samanhenkiseen asennoitumiseen aloittaessaan keskustelut lasten hyväksikäyttörikosten torjumisesta SRK:n johdon kanssa.

– Jouduin törmäämään vastuunkannon ja yhteisöllisen valvonnan kehittymättömyyteen, Hurtig on todennut Janne Villan haastattelussa Tampereen Kirkkosanomissa 2012. Toisessa yhteydessä Hurtig on huomauttanut, että yhteisöllinen valvonta ei ole ollut silloin lainkaan ”kehittymätöntä” eikä passiivista, kun liikkeen johto alkoi puuttua  sanktioilla lestadiolaisten naisten toimintaan papin tehtävissä.

Onkin kiinnostavaa, jos tutkija Johanna Hurtigilla on mahdollisuus syventää vanhoillislestadiolaiseen yhteisö- ja yksilömoraaliin ja sen rakentumiseen liittyvää tietämystä. Tätä puolta liikkeestä ei ole tiettävästi aiemmin tutkittu.

Näitä kysymyksiä pohtivat monet kasvattajat ja nuorten parissa toimivat. Esimerkiksi musiikinopettaja Soili Tikka tutki pro gradu -tutkielmassaan vuonna 2005 nuorten musiikkiharrastuksia Ylivieskassa, ja osa hänen tutkimuskohteenaan olleista nuorista kuului vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Hän havaitsi selvästi yhdenmukaisen, yhteisön elämäntapanormeihin kohdistuvaan kuuliaisuuteen ja perheen sekä uskonyhteisön kontrolliin perustuvan suhtautumisen musiikkiin ja soittamiseen. Pohtiessaan yksilön omaa, aitoa identiteettiä Tikka asetti vakavan kysymyksen:

”Onko yksilön ylipäätään mahdollista saavuttaa lestadiolaisyhteisössä aito minäidentiteetti, vai onko sen sijaan tyypillistä, että nuori omaksuu identiteetin perheeltään ja uskonnolliselta yhteisöltään?” (Tikka 2005.)

Kysymys on siitä, sallitaanko nuorelle kasvu omaksi itsekseen ihmisenä ja moraalisena toimijana, vai onko tavoitteena moraalisesa ja hengellisessä mielessä ”kollektiivinen ihminen”, eräiden diktatuurimaiden ihanteiden malliin.

*          *          *

Ajattelemisen aihetta antoi Taija Teekkari.

Lisää aihepiiristä:

Helsingin Humanistiyhdistys järjestää talvikausina (syys-toukokuu) joka kuukausi kaikille avoimen keskustelutilaisuuden jostain ajankohtaisesta ja humanistisen maailmankatsomuksen kannalta keskeisestä kysymyksestä. Kevään 2013 ohjelma tässä.

Kokoontumispaikka Monikulttuuriyhdistys Familia Club ry, Yrjönkatu 29 A, 2/4. krs. (Forumin kortteli).

*          *          *

Lue lisää:

Janet Heimlich: Breaking Their Will: Shedding Light on Religious Child Maltreatment. New York: Prometheus Books, 2011.

K. Immonen: Alaranta: SRK vaatii jälleen kuuliaisuutta itselleen – puhujien kokous kumileimasimena

Emilia Karhu: Mihin tyssää matka aikuiseen uskoon? Blogikirjoitus 14.8.2016, Kotimaa24.

Sauli Karhu: Lapselle ei saa kertoa helvetistä. Blogikirjoitus 4.10.2016.

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus. Johanna Hurtigin haastattelu Kirkonseutu-lehdessä.

Lucas: Miesvalta lisää sukupuolisen hyväksikäytön ja väkivallan riskiä. UUT ry:n puheenjohtaja Joni Valkilan haastattelu.

Lucas: Naispappeus uhkaa liikkeen valtarakennelmaa, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei

Sara Marin: Maijan tarina paljastaa miesvaltaiset valtarakenteet

Nestori: Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Perheelinen vl: SRK:n linjaus: Kun vl-perheen lapsi uskoo toisin, hän menettää vanhempiensa tuen

Terho Pursiainen: Jumala tarvitsee nyt niitä jotka lopettavat tottelemisen

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: sosiaalinen riippuvuus

Soili Tikka: ”…joskus sitä oikein eläytyy siihen musiikkiin.”Soittamisen motivaatio ylivieskalaisilla 14–15-vuotiailla musiikkiopiston oppilailla. Pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto, 2005. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/9858/URN_NBN_fi_jyu-2005190.pdf?sequence=1

Annukka Vainio: One morality – or multiple moralities? Religious Ideology, Conceptions of Morality and Rule Systems of Finnish Evangelical Lutheran, Conservative Laestadian and Nonreligious Adolescents. University of Helsinki 2003.

Annukka Vainio:  Uskonnollisuus, moraaliarvioinnit ja käsitykset sääntöjärjestelmistä – lukiolaisnuorten arviointitapojen vertailua. Psykologia 2003, nro 5, s. 310-315.

Vastuu omastatunnosta puuttuu (Virpi H.)

Janne Villa: Suojelkaa edes lapsia. Tampereen Kirkkosanomat 6.6.2012.