SRK:n perhe- ja diakoniatyössä on seurattu huolestuneina nykyistä tilannetta rauhanyhdistyksissä. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen nuoremmasta polvesta aika moni on irtaantunut liikkeestä. 
Päivi ja Veli Tuomivaara antavat artikkelissaan neuvoja niille, joiden läheinen on näin päättänyt.
Tuomivaarat pitävät lähtökohtaisesti selvänä, että kun lapsi tai nuori irtaantuu vanhoillis-lestadiolaisuudesta, hän on silloin ”luopunut uskosta”. Tämä on tietenkin monia uskovaisia loukkaava käsitys.
Varsin monet herätysliikkeestä irtaantuneet uskovat edelleen Jumalan Pojan lunastaneen heidänkin syntinsä ristinpuulla. He uskovat edelleen Jumalaan.
Tuomivaarat voisivat vakavasti miettiä, mitä heidän sanansa saattavat merkitä herkälle lapselle ja nuorelle. Miksi hänen uskonsa ei kelpaa vanhemmille, kun se kelpaa Jumalalle?
Kirjoittajat esittävät lisäksi näkemyksen, että vanhoillislestadiolaiset vanhemmat eivät voi tukea lastaan tämän elämänkatsomusta koskevassa pohdinnassa, mikäli tämä päätyy toisenlaiseen uskonnolliseen katsomukseen kuin he itse.Tämä kuulostaa monesta oudolta. Herää kysymys, onko vanhempien tuen epääminen lapselta ja nuorelta tosiaan SRK:n perhe- ja diakoniatyön linjaus.
Asian voi ehkä ymmärtää, kun muistaa, että vanhoillislestadiolaisen opetuksen mukaan
vain SRK-lestadiolaisen liikkeen piirissä uskova kristitty voi päästä taivaaseen. Opetetaan, että kaikki muut kristityt uskovat ”väärin” ja joutuvat kuoltuaan kadotukseen, eli ikuisesi kestävään piinaan, helvettiin. (Mutta kaikki vl:t eivät jaa tätä käsitystä. Käsittääkseni tämä näkemys ei ole ollut kristillisyyden historiassa yhtä ehdoton kuin nyt moni uskoo.)
Samantyyppinen uskomus oman ryhmittymän ainutlaatuisesta oikeaoppisuudesta on myös esimerkiksi Jehovan todistajilla, mormoneilla ja lukemattomissa muissa kristillisissä ja muidenkin uskontojen lahkoissa. Myös niissä ryhmissä toisenlaisen hengellisen ratkaisun tehnyt perheenjäsen voi menettää vanhempiensa tuen. Hän voi joutua perheessään syrjityksi ja saattaa jopa menettää yhteyden vanhempiinsa kokonaan. – Seuraavassa Päivi ja Veli Tuomivaaran kirjoitus.
”Monien rukousten saattamana”
”Rakas läheisemme ilmoitti, että hän ei enää jaksa uskoa samalla tavalla kuin me uskomme. Asia tuntuu todella kipeältä ja vaikealta ymmärtää todeksi.
Mieliimme nousee monia kysymyksiä: Miksi hän luopui kalleimmasta aarteestaan? Miksi hän jätti uskon, jonka me koemme elämämme voimavaraksi? Sen uskon, joka on kantanut hyvinä mutta etenkin raskaina aikoina.
Tunnemme avuttomuutta ja kannamme huolta rakkaasta läheisestämme. Meillä on jatkuva huoli siitä, ettei läheisellemme tulisi iankaikkista, korvaamatonta vahinkoa epäuskossa ollessaan. Rukoilemme, että hän saisi palata armosta uskomaan.
Monia tunteita ja kysymyksiä
Kun ihminen luopuu uskosta, ratkaisu saattaa herättää läheisissä monenlaisia tunteita, esimerkiksi syyllisyyttä ja pelkoa. Kyselemme, miksi juuri meidän läheisemme luopuu uskosta. Toisten uskovaisten kohtaaminen voi olla vaikeaa. Ehkä mietin, kenelle ja miten voin purkaa murhettani tai miten kertoisin asian muulle perheelle.
Monenlaisia kysymyksiä herää: Eikö minusta ole heijastunut uskomisen ilo, olenko ollut huono kasvattaja tai saattomies? Jaksanko itse uskoa? Kuuleeko Jumala minua? Tilanne saattaa ahdistaa ja himmentää omaa uskon luottamusta. Toisaalta vaikeassa tilanteessa uskon tärkeys voi korostua ja moni asia selkeytyä.
Henkilökohtainen asia
Usko on henkilökohtainen asia. Jokainen ihminen tekee itse päätöksen, haluaako uskoa vai ei. Meidän on nöyrästi todettava, ettemme voi uskoa toisen puolesta, vaikka kuinka haluaisimme. Kun läheinen luopuu uskosta, on tärkeää kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Emme voi puuttua läheisemme henkilökohtaisiin ratkaisuihin.
Tämä ei tarkoita sitä, että tukisimme läheisemme päätöstä.
Avointa keskustelua
On myös hyvä keskustella avoimesti asioista, jotka saattavat muuttua kodissa, kun perheenjäsen luopuu uskosta. Saamme toivottaa hänet tervetulleeksi kotiimme aina juuri sellaisena kuin hän on.
Meidän ei kuitenkaan kodissamme tarvitse sallia asioita, jotka loukkaavat omaatuntoamme. Uskosta luopunut läheisemme tuntee meidän kotimme tavat ja arvot ja osaa kunnioittaa niitä.
On ollut ilo kuulla, että esimerkiksi avoliitossa asuvat nuoret ovat uskovaisessa lapsuuskodissa kyläillessään majoittuneet eri huoneisiin omasta ehdotuksestaan ja tällä tavalla halunneet kunnioittaa kotiväen vakaumusta.
Meidän on hyvä myös muistuttaa itseämme, että on tärkeä tarvittaessa sopia asioita myös epäuskoisen läheisemme kanssa.
Läheisemme on kertonut, että hän ei kanna kaunaa uskovaisia kohtaan.
Joskus luopujalla saattaa kuitenkin olla uskovaisia kohtaan syytöksiä, joilla hän selittää ratkaisuaan. Välit saattavat rikkoutua kokonaan, vaikka olisi halu säilyttää ne hyvinä. Tällaisessa tilanteessa läheisten saattomiesten tuki on erityisen tärkeää.
Rukousten alla
Uskosta luopuneiden puolesta rukoillaan paljon. Heidän puolestaan ristivät kätensä isovanhemmat, kummit, ystävät ja monet muut. Taivaan Isä kuulee monia huokauksia, joissa pyydetään läheiselle palaamisen armoa. Tahdomme uskoa, että Jumala edelleen kutsuu luomaansa ihmistä puoleensa. Jumala voi järjestää elämäntilanteita, jotka puhuttelevat. Toivomme, että uskovaisten ystävien elämä voisi puhutella ja kutsua läheistä takaisin Jumalan valtakuntaan. Pienet tärkeät viestinviejät, lapset, pysäyttävät vilpittömällä uskollaan meitä kaikkia.
Vertaistuki on tärkeää
On tärkeää, että saamme jakaa ajatuksiamme ja taakkojamme vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Heidän kokemuksistaan ja ymmärryksestään voimme oppia. Käytännön asioiden hoitamiseenkin voimme saada uudenlaisia näkökulmia. Uskonystävien tuki on erityisen tärkeää silloin, kun puoliso luopuu uskosta.
Saamme rukoilla, että Jumala antaisi voimaa, taitoa ja viisautta vaikeisiin tilanteisiin. Kaikkein tärkeintä on pitää huolta omakohtaisesta uskosta. Evankeliumista saamme aina ammentaa uskon voimaa.
Joka päivä saamme luottaa Jumalan suuriin lupauksiin. Voimme pyytää Taivaan Isältä rakkautta ja oikeita sanoja oikealla hetkellä niin, että olisimme kutsumassa emmekä karkottamassa läheistämme. Uskovaisen kodin perintö, anteeksiantamus ja turvautuminen Jumalaan, jää siemeneksi läheisen sydämeen ja saattaa kantaa hedelmää pitkänkin ajan kuluttua.”
Päivi ja Veli Tuomivaara
”Voit antaa kirjoituksesta palautetta sähköpostitse SRK:n perhe- ja diakoniatyölle: perhe-diakonia@srk.fi.
Palautteisiin ei anneta kirjallisia vastauksia.”
Julkaistu Päivämiehessä 20.3.2013.
Kun vanhemmat kieltävät tukensa lapselta ja nuorelta
papyrustekstin sivu Matteuksen evankeliumista, n. 250 jKr.
Jeesus kiteytti kristinuskon keskeiset opilliset teemat Vuorisaarnaan, johon voi tutustua Matteuksen evankeliumin 5. luvussa. Unohtuivatko Päivämieheen muille vl-vanhemmille ohjeita kirjoittaneilta Jeesuksen tärkeimmät opetukset? He korostavat:
– Emme voi puuttua läheisemme henkilökohtaisiin ratkaisuihin.
Tämä ei tarkoita sitä, että tukisimme läheisemme päätöstä.
Tämä on suuren lapsijoukon vanhemmilta jyrkkyydessään erikoinen näkemys. Kirjoittajat opettavat, että vanhoillislestadiolaisille vanhemmille olisi väärin tukea lapsen henkilökohtaista hengellistä tietä.
Tosiasiassa tässä paljastuu vanhempien oma kyvyttömyys asettua tukemaan oman lapsensa katsomuksellista ratkaisua, silloin kun se on toisenlainen kuin heidän omansa. Tällä ei ole mitään tekemistä aidon kristillisyyden kanssa, se on vain itsekkyyttä ja vallankäyttöä.
On tietenkin olemassa sellaisia katsomuksellisia valintoja, jotka ovat esimerkiksi selkeästi vahingollisia nuorelle itselleen. Jos nuori omaksuu esimerkiksi jonkin tiukasti sisäänpäin kääntyneen uskonlahkon, kultin joka edellyttää yhteyden katkaisua perheeseen ja siihenastiseen elämään ihmissuhteineen, tämä on suorastaan hälyttävää. Mutta kirjoituksessa kuvatan tilannetta, jossa perheenjäsen luopuu vanhoillislestadiolaisesta uskonnollisuudesta.
Tuomivaarat pitävät tätä osoituksena siitä että lapsi on luopunut uskosta. Vanhemmat siis absoluuttisesti kieltäytyvät tukemasta lapsensa ratkaisua, jos tämä kokee esim. ortodoksisen kristillisyyden itselleen läheisemmäksi kuin vanhoillislestadiolaisuuden.
Karua peliä ihmissuhteilla ja vanhemmistaan riippuvaisen nuoren vakaumuksella
Tämä merkitsee sitä, että vanhoillislestadiolaisen perheen nuorella ei tosiasiassa ole aitoa uskonnonvapautta. Hänen vanhempansa ovat valmiita painostamaan häntä vetämällä tukensa pois. Hän menettää vanhempiensa tuen, jos ajattelee ja kokee hengellisessä mielessä toisella tavalla kuin vanhempansa.
Melko karua peliä ihmiselämän syvimmillä ja herkimmillä ihmissuhteilla. Kiristyksen maku ei ole tästä kaukana. Teologi ja pappi Johannes Alaranta on kuvannut tilannetta:
“ On kehotettu tekemään perheen sisällä selväksi, että valtakunnan raja menee perheen sisällä. Tilanne on tietysti kuvottava ja järkyttävä. Se voi johtaa jopa kuolemaan.” (Blogikirjoitus 2011.)
Pitäisikö SRK:n perhe- ja diakoniatyössä kerrata lainsäädäntöä? Keskeisin uskonnonvapautta koskeva säännös on perustuslaissa, 11 §: Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.
Toiseksi uskonnonvapauslain 3 § mukaan ”jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä.
Vanhemman tuki nuoren ratkaisulle ei tietenkään riistä vanhemmalta hänen omaa vakaumustaan. Isän ja äidin asema vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä säilyy, vaikka lapsi irrottautuu siitä. Kyse on erilaisten hengellisten vakaumusten tasavertaisesta rinnakkainelosta samassa perheessä, uskonnonvapauslain hengessä.
Tämä ei ole Tuomivaarojen mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa hyväksyttyä eikä mahdollista.
Vanhempien tuen puute jättää lapsen ja nuoren hyvin yksin.
Tuen epääminen vahingoittaa ehkä pysyvästi lapsen ja vanhempien välistä luottamussuhdetta, juuri silloin kun sitä eniten tarvittaisiin. Kuinka lapsi voi kokea aitoa hyväksyntää vanhemmiltaan tämän jälkeen? Kuinka hän voi luottaa enää vanhempiinsa muissakaan kysymyksissä, jos hän ei saa vanhempiensa tukea näin keskeisessä ja henkilökohtaisessa ratkaisussa?
Vuorisaarna velvoittaa uskovaista irrottautumaan itsekkäistä erotteluista
Vanhempien tulisi kypsinä aikuisina tietysti pyrkiä tukemaan lapsensa katsomuksellisia ratkaisuja, silloinkin kun ne ovat toisenlaisia kuin heidän omansa. Lapset ja nuoret ovat riippuvaisia vanhempiensa tuesta. Lapsen tulisi voida luottaa siihen, että hän saa vanhempiensa tuen katsomuksellisille valinnoilleen. Vain tältä ehdottomalta keskinäisen arvostuksen ja vanhempien tuen pohjalta voi keskinäinen luottamus ja toisen vakaumuksen kunnioitus rakentua ja kestää. Rakkauden ja tuen ehdollistaminen sillä perusteella että lapsen on valittava sama herätysliike kuin vanhemmat, on itsekkyydessään käsittämätön.
Kun kirjoittajat edellyttävät herätysliikkeen jättäneen kunnioittavan vanhoillislestadiolaista vakaumusta, jota vanhemmat edustavat, millä perusteella vanhemmat eivät ymmmärrä edellyttää samaa kunnioitusta myös itseltään, sitä perheenjäsentä kohtaan, jolla on toisenlainen vakaumus?
Voidaan kysyä, eikö ole vanhemmalta pelkkää itsekkyyttä asettaa oman uskonnon valitseminen lapselle suodun lojaliteetin ja tuen ehdoksi. Voi myös kysyä, onko tämä sitä vastuullista vanhemmuutta, jota SRK:n perhe- ja diakoniatyö painottaa, esimerkiksi SRK:n nettisivulla, jossa korostetaan: Kaikki tarvitsevat elämässään tukea. Onko tämä linjaus pelkkää sanahelinää?
Jeesus itse muistutti opetuslapsiaan siitä, että on helppoa hyväksyä veljiksi ja sisariksi samoin uskovat, mutta se ei vielä Jeesuksen mukaan riitä, kristittyinä on pyrittävä ylittämään inhimilliset, itsekkäät erottelut.
Jeesus kiteytti kristinuskon keskeiset opilliset teemat Vuorisaarnaan. Jeesus opetti: ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin* tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? ” (Matt.5:46-47.)
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. (Matt.4:7.)
– Ajattelemisen aihetta antoivat Päivi ja Veli Tuomivaara kirjoituksellaan Päivämiehessä ja sitä kommentoiva Perheellinen vl.
* * *
Lue lisää:
Johannes Alaranta: (Oikeus)murha, blogikirjoitus, 2011.
Pia Alatorvinen: Harvat kauppareissut otettiin säästökeinoksi. Kaleva 7.9.2008.
Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan
Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta – miten valmistaudun ja mihin varaudun ennakolta, kun aion jättää SRK-lestadiolaisen yhteisön. (Artikkeli Hakomaja-sivustolla.)
Dr. Propelli: Arvio: 40% vl-nuorista irtaantuu liikkeestä
Ei koskaan täysin ulkopuolinen: Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta
Janet Heimlich: Breaking Their Will: Shedding Light on Religious Child Maltreatment. New York: Prometheus Books, 2011.
Vuokko Ilola: Lapsen usko. Blogikirjoitus 16.8.2016, Kotimaa24.
Vuokko Ilola: Vl-vanhemmuuden tuskaa
Jenni Junkala: 16 lapsen lestadiolaisäiti: ”Emme saisi väsyä”. Päivi Tuomivaara kertoo. Me Naiset 9.9.2014.
Emilia Karhu: Mihin tyssää matka aikuiseen uskoon? Blogikirjoitus 14.8.2016, Kotimaa24.
Ilkka Lappalainen: Maailman puraisu. (Lestadiolaistaustaiset nuoret arvioivat elokuvaa Kielletty hedelmä.) Kaleva 22.8.2009.
Maija Maitoparta: Jätimme uskon lastemme tähden
Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää. 2009.
Perhe- ja diakoniatyö auttaa uskomaan, toivomaan ja rakastamaan keskellä arkea. SRK:n perhe- ja diakoniatyön esittely.
Perheellinen vl: Kun luin Päikkäriä: “Aina on nähty kaikenlainen ehkäisy synniksi”
Pikku Dorrit: Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa
Salla Remes-Ylönen: Odotan sitä päivää. Suoria sanoja ja pehmoilua -blogi 4.2.2013.
Syntinen ja sairas: Äiti tyttärelle: “Kun lapsi kieltää uskon, se on pahempi kuin lapsen kuolema.”
Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?
U.T.: Hengellisen väkivallan julmin muoto: sosiaalinen eristäminen
Vl-vanhempi: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Onko vl vanhemmat silloin hyviä ja onnistuneita kun lapset pysyvät liikkeen piirissä, vaikka elämällä kaksinaamaista elämää toisten vaatimusten vuoksi? Pääasia että pysyy mukana, sillä opetetaan lapset jo nuoresta valheelliseen elämään.Tämä artikkeli olkoon näiden kirjoittajien oma mielipide, en voi vl liikkeen sisällä olevana allekirjoittaa tuota suhtautumista. Minun mielestäni tällainen käytös ja ajatusmaailma vie kauas siitä mitä Jeesus on opettanut. Usko on lahja eikä ansio, ja omakohtainen. Vl liike on ihmisestä, ei Jumalasta. Usko ei ole kiinni siitä miten noudattaa jonkin yhteisön normeja jotka ei ole autuuden asioita. Vl liike on monien muiden liikkeiden tavoin vajonnut tapauskoon, syy on luopuminen Raamatun perusteista. Tätä ”vain me” oppia en myöskään allekirjoita, silti uskon kuin ennen on uskottu, nimittäin näitä tapanormeja ei ole Raamatussa eikä ne siten ole uskon perusteita.
Kodissa pitäisi olla vanhemmat, jotka välittävät, rakastavat ja tukevat, siis joihin voi luottaa, aina.
Kodin pitää olla sellainen paikka, jossa nuoren on turvallista olla. On tosi tärkeää että nuori voisi kertoa vanhemmille minkä tahansa asian, pelkäämättä että rakkaus häntä kohtaan vähenee. Monella nuorella esim. masennus (on muuten tosi yleistä), lähtee alkuun siitä että joutuu miettimään monia asioita niin mahdottoman yksin. t.Nella98
Kymppi Nella98 tästä kommentista. Luottamuksen perusta on rehellisyys, samoin rehellisyyden perusta on luottamus. Jos lapsi ei luota vanhempiin niin hän ei kerro heille syvimpiä tuntojaan, ja lapsi ei luota ellei vanhemmat ole tukena.
Eihän tuo Päivämiehen kirjoitus mitään uutta ole, se vain tuo näkyviin vl-liikkeen vanhat käytännöt.
Tuskin olen ainoa, joka uhattiin heittää alaikäisenä pois kotoa, kun yritin irtautua liikkeestä. Joitakuita vanhemmistaan vielä riippuvaisia alaikäisiä on kiristetty ruoalla, toisilta vaadittu vuokraa, koska ei kuulemma haluta ylläpitää epäuskoisen elämää.
Vl-liikkeessä kuuliaisuus säännöille on usein tärkeämpää kuin ihmisten hyvinvointi. Ei voi kuin hämmästellä sitä epäempaattisuutta ja suoranaista raakuutta, jolla vl-vanhemmat vl-liikkeestä irtautuvia lapsiaan kohtelevat.
VL- vanhemmat ottavat ’taivaaseenpäästäjän’ roolin, johon kuuluu komennon lisääminen, VL- tapa- ja tekouskosta luopuneelle lapselle. Mutta se osoittaa heistä vain tietämättömyyttä ja pikkusieluisuutta, jumalan rooliin siirtymistä.
Kun porukat alkaa painostamaan ja vaatii seuraamaan uskonnollisia sääntöjään niin sehän loukkaa oikeutta olla yksilö ja oma persoonansa. Tämä on niin sanottua kunniaväkivaltaa. Tuttua muslimiperheistä, että jos nuori ei ole totellut ja hänen perhe painostaa kun nuori on perheelle häpeä. Lestadiolaiset on tässä samanlaisia kuin muslimit, eivät tosin sentään tapa mutta rankaisevat! Kyse on henkisestä kunniaväkivallasta.
VL- uskovaiset saavat käyttää lapsiaan hyväksi, pettää aviopuolisia, kunhan muistavat välillä pyytää veljiltä syntejä anteeksi, katkera entinen lestadiolainen. VL-uskossa ei saa erota, jos erot avioliitosta sinut nakataan ulos yhteisöstä…jne…VL- uskonto on tuomari ei armahtava usko.
Yleistäminen ei kannata. Vl-perheenäitinä en tunnista tuollaisia toimintamalleja omassa- enkä ystäväperheissämme. Meidän lapsistamme yksi on hyvin varhain ottanut etäisyyttä uskoomme. Hän ei halua seuroihin, raamattuluokkaan, hän on musikaalinen ja soittaa omassa porukassaan kevyttä musiikkia ym. Tottakai hän on meille yhtä rakas kuin muutkin ja kunnioitamme hänen valintojaan ja rataisujaan- aivan kuten toivomme hänenkin kunnioittavan omiamme. Haluamme, ettei hän koskaan olisi näitä, jotka purkavat katkeruuttaan eri foorumeilla. Yritämme parhaamme avoimen keskustelun, lähimmäisen rakkauden ja terveen järjen avulla, Jumalansanan voimaan luottaen. Toivomme kaikista lapsistamme kasvavan onnellisia ja tasapainoisia. Joistakin kasvaa sen lisäksi uskovaisia, toisista ehkä ei. Kaikki on Jumalan lahjaa, lapsetkin.
Onko nyt luettu Tuomivaarojen juttu vähän hyppien?
Eivätkö he kirjoita, että kunnioittavat uskosta luopuvien lastensa päätöstä? Ainakin minä luen sieltä selvää tekstiä…
Lisäksi vanhemmat sanovat, etteivät voi tukea heitä tuossa päätöksessä. Seköä on tämän hirmuisen ryöpytyksen arvoinen asia?
Onko todella niin, että kaikenlaisia päätöksiä on tuettava?
Vanhemmat selvästi kertovat välittävänsä ja rakastavansa näitä nuoria, vaikkeivät heidän epäuskoa tuekkaan.
Mikä ristiriita siinä on?
Ei yhtään mikään. Tiedän täsmälleen, että lähes jokaisessa uskovaisessa perheessä epäuskoinen lapsi on aivan yhtä rakas kuin lapsuuden uskossa olevakin. Kummallista vedätystä tämä ploki pitää.
Kannattaisi lisäksi haastatella vaikkapa näitä Tuomivaaran nuoria, kysyä heiltä, kokevatko olevansa edelleen uskovaisia, lestadiolaisia.
Mitä, jos he vastaavat etteivät koe olevansa?
Siis todellakaan kaikki, jotka luopuvat isiensä uskosta eivät halua ryhtyä taistelemaan sitä uskoa vastaan, josta luopuvat, vaan tosi monet sanovat olevansa uskottomia, siis etteivät usko ihan mihinkään.
Vain muutamia teitä on, jotka tätä harhakuvaa tahdotte pitää yllä.
Mutta kaikki tämä pitää tapahtua, että kirjoitukset täyttyisivät, niin se kai menee….
”Vain muutamia teitä on, jotka tätä harhakuvaa tahdotte pitää yllä.”
Olen kanssasi eri mieltä, ensinnäkin ei ole kysymys harhakuvasta. Tämä on aivan todellista ja tapahtuu elävässä elämässä. Jos joku jättää vl liikkeen ja lähtee seuraamaan Jeesusta niin hänet tuomitaan epäuskoon, ei se ole harhakuvaa että näin tapahtuu, juuri näinhän nämä tässä kirjoittavat. Itse olen vl-liikkeessä ja en voi hyvällä omallatunnolla näin ajatella, tunnen lukuisia elävässä uskossa olevia vl liikkeen ulkopuolelta, tämä on minun näkemys ja se on tullut kokemuksen kautta kun näihin ihmisiin olen tutustunut.
Jos jättää vl liikkeen, on silti olla uskomassa, eri asia jos kieltää Jeesuksen, silloin usko on sammunut. Tätä on vaikea käsittää liikkeen sisällä olevien, heille on vain on/off, vl tai pakana, tämä on harhakuvaa, sen todistaa myös Raamattu. Jos sinua oikeasti kiinnostaa uskon perusteet niin lukisit Raamattua. Siellä on asioita joita ei seuroissa oteta puheeksi koskaan, ne ovat liian vaikeita tämän erehtymättömyyden olkinuken kannalta, totuus ei ole osa Raamatusta vaan koko Raamattu.
Muutenkin kirjoituksesi on ilmaan sohimista, sinun mieelstä Raamatulla perusteltu kritiikki vl uskon epäkohdista on taistelua uskoasi vastaan, ei se niin ole kuin sinulle on opetettu. Päinvastoin se on totuuden rakastamista armo edellä, uskovainen ei halua valehdella ja jos siihen lankeaa niin omatunto Pyhän hengen vaikuttamana ohjaa korjaamaan viat, ei unohtamaan ja lakaisemaan maton alle, liikaa on nyt maton alla roskia vl liikkeen ympärillä kun näitä harhaisia opetuksia ei ole julkisesti ja perusteellisesti korjattu liikkeen sisällä.
Ja lisäksi on ikävä kun yrität mustamaalata ala-arvoisella heitolla että olisi vain muutama sinun kanssa eri mieltä oleva, mistä tiedät ja mihin tuolla pyrit? Täysin epäoleellinen totuuden edessä montako on tai kuka on.
I.K.
Tunnen vl-porukoita aika paljon. Lähes jokaisessa perheessä on joku, joka on luopunut isien uskosta.
En kuitenkaan tunne kuin ihan yksittäisiä perheitä, joissa ovat välit uskovaisten ja epäuskoisten perheen jäsenten kesken kylmenneet. Ja useinmiten syynä ovat persoonallisuuksiin liittyvät asiat, eivät hengelliset asiat.
Jumalan sanan mukaan maanpäällä on vain kahden valtakunnan kansalaisia, siunattuja ja kirottuja, ei enempää eikä vähempää. Miten siis voisi ajatella, että kaikki, jotka huutavat Herra, Herra tulevat autuaaksi (Matt 7:21)?
Oletko sitä mieltä, että vl-porukkaa oikein todella armollisesti rakastetaan näinä päivinä. Ihan sydämestä? Tosi anteeksiantavalla miellellä rakkaasti lähestytään alhaalta käsin, lempeästi kysellään ”mitä sinulle/teille kuuluu?”
Kieltämisestä:
Kyselinkin jo, että onko pyydetty vaikkapa näiltä Tuomivaaran nuorilta, uskovatko he yhtään mihinkään?
Vanhemmat sanovat kunnioittavansa heitä päätöksessään, rukoilevansa heidän puolestaan. Mutta eivät tue heitä päätöksessään.
Kuinka voisi tukea ihmistä, joka päättää olla uskomatta siten, kuten itse uskoo? Tästä vaikkapa Efkirje puhuu sekä Lutteri täysin vastaan sanomatta kertoo monessa kirjassaan.
Vikojen korjaamisesta:
Olen omin korvin kuullut, epäuskoisten ihmisten ja kirkon organisaatioiden taholta, kuinka srk:lle ja ry:lle on annettu palautetta mm perhetyöstä. Se organisoituminen perheiden tueksi, ihan käytännönkin asioissa on heidän mukaansa ihan mallikasta ja jopa osan mielestä poikkeuksellistakin. En kyllä pysty allekirjoittamaan väitettä, että vl porukoissa ei virheistä opittaisi. Ja ennen kaikkea, kun virheet on puhuttu ja sovittu, ne voidaan todella ohittaa ja unohtaa. Jumalan valtakunta on anteeksiantava valtakunta. Siellä tosiaan vaikuttaa Pyhä Henki, joka saa uskovaisen sydämen sulamaan, se ei syytä anteeksiannetuista synneistä, se ei kerää itselleen omaa laumaa, se ei kerää adresseja ketään vastaan, se ei julkisesti ripitä yhtään ketään. Kaikki nämä tämän päivän julkiset ripitykset eivät tosiaankaan ole vl-porukoiden aikaan saannoksia.
Väitän, että nämä tämän ajan julki ripitykset, nyt vaan se ripitys kohditetaan koko vl-porukkaan, srk:n, yksittäisiin ry:sten pj:n ja puhujiin, ovat samaa vääryyttä, josta vl-porukkaa syytetään -70 luvulla tapahtuneen, ja joka on vl-porukoissa ymmärretty kyllä vääräksi, tästä vaikka Matt 7:3 Miksis siis näet raiskan, joka on veljes silmässä, ja et äkkää malkaa omassa silmässäs?
On suunnaton määrä murhetta ja ahdistusta, mitä näiden julkisten hyökkäysten vuoksi yksittäiset kristityt kärsivät. Mutta sitä ei koeta kai millään lailla ihmisoikeutta, naisenoikeutta ihmisarvoa, lapsen arvoa loukkaavaksi tai alistavaksi. Puhumattakaan, että se olisi millään lailla kiusaamista.
Edellinen kirjoitti ”Kuinka voisi tukea ihmistä, joka päättää olla uskomatta siten, kuten itse uskoo?”
Kysymys paljastaa kirjoittajan asenteen, että hän voi tukea vain ihmistä, joka uskoo samoin kuten hän itse.
Hän ei siis kannata sitä, että ihmisellä on vapaus valita elämänkatsomuksensa vapaasti ja saada sille tukea lähimmiltään.
Kirjoittaja kannattaa siis pakkoa omaksua sama elämänkatsomus kuin mitä vanhemmat edustavat.
Itse kasvattajana näen tämän niin, että vanhempien enempää kuin opettajankaan tehtävä ei kuitenkaan ole kasvattaa lapsista samanuskoisia, vaan ennen kaikkea vapaita, kriittisiä ja arvostelukykyisiä ihmisiä, jotka kykenevät ratkaisemaan itsenäisesti oman katsomuksensa. Vain sellainen katsomus on aito.
Terv. ET-ope
Matt. 5:46-48:
”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin* tee niin?
47 Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?
48 Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen. ”
Usko on mustavalkoista. Inhimillisesti voi tosiaan kunnioittaa ihmistä, kaikkia. Ihmisarvoa ei poista se, että edustaa ihan mitä tahansa. Mutta kun puhutaan sielun autuudesta, ei ole kuin kaksi porukkaa. Tätä ei voi käsittää kuin uudestisyntymisen kautta, Jumalan Poika sitä yritti selittää aikoinaan, eivät kaikki Häntäkään uskoneet, kuinka sitten nyt?
Asenteellisuus, johon yllä viitattiin, johtuu vakaumuksesta. Ymmärrän sen kyllä, ja myönnän että näin on. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö hyväksyisi ihmisenä ketä tahansa, siihen pyrin kaikin keinoin.
En voi tietysti estää tai olla kieltämässä ihmiseltä suvereenia oikeutta tehdä elämässään mitä tahansa valintoja. Se on Herran sanankin mukaan niin. Mooses asetti jo aikoinaan Israilin lapsille eteen kaksi tietä, siunauksen ja kirouksen, ja kehotti valitsemaan siunauksen. Niin se on tänäkin päivänä.
Jumalan Poika jätti Pyhän Hengen seurakuntaansa, ja tehtäväksi saarnata evankeliumia ylös nousseesta Kristuksesta. saarnata parannusta ja syntien anteeksi antamista. Parannukseen liittyy aina synti elämän hylkääminen, eläminan Jumalan sanan mukaan. Jos ihminen valitsee toisin, häntä voi, ja tuleekin kunnioittaa ja rakastaa ihmisenä, ja Jumalan sanan mukaan kehottaa parannukseen. Eli mikäli tuet häntä siinä päätöksessä, että hän luopuu Jumalan sanan mukaisesta uskosta, teet vastoin Herran sanaa.
Siitä on kysymys. Ylipappi eeliköhän se oli, joka ei nuhdellut poikiaan ja se on oiva esimerkki mikä vaara on sielun autuudelle, jos suhtaudut välinpitämättömästi tähän asiaan.
Eli, kaikesta väitteistänne huolimatta koeen vilpittömästi voivani kunnioittaa ihmistä, epäuskoistakin. Vaikken voikkaa tukea häntä uskoni mukaan Jumalan sanan vastaista elämän valintaansa.
Jos irtautuu vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä, niin onko se sinun mielestäsi sama kun kieltää uskon? Minun mielestä Raamatun ja Jumalan sanan mukaista elämää voi elää vaikka ei kuulu ko. liikkeeseen. Onko tässä se meidän näkemys ero, Raamattu ei missään vaadi kuulumista vl liikkeeseen, eikä Jumalan valtakunta ole tällaisessa liikkeessä jossa on Raamatun ohittavia vaatimuksia ja vaateita sielun autuudelle, uskon että Jumalan lapsia, elävässä uskossa olevia on myös vl liikkeessä, sen todistaa myös nämä viimeaikaiset tapahtumat joissa liikkeen sisältä on noussut heikomman lähimmäisen ja oikeudenmukaisuuden puolustajia. Se että on olemassa vain kadotus ja taivas, on totta, ja vain yksin Jumalalla on tuomiovalta, sinun rajanvetosi; vl liike/muut ei ole Jumalasta, se on ihmisestä ja se ajattelutapa eksyttää. Olen lukuisien vl liikkeessä sisällä olevien kanssa keskustellut tästä ja useampi on samaa mieltä minun kanssa, tärkeintä on kaste ja usko Jeesukseen ja vain se tarvitaan autuuden eteen, sen myötä syntien anteeksiantamus, armo ja totuus, rauha ja ilo tulee eläväksi ja Pyhä henki omantunnon johtajaksi.
no niin… eli tätä jauhamista voisimme jatkaa loputtomiin. Eipä tietenkään raamatussa kerrota mitään vl-porukasta eikä autuuden asia olekkaan kuulua mihinkään ry:n tai maalliseen organisaatioon. Se on selvää, ja tottakai kaikilla on vapaus ja oikeus kuulua mihin tahansa organisaatioon tai järjestöön. Uskovaisia on eri aikoina kutsuttu milloin milläkin nimellä, apostolisena aikana heitä kutsuttiin Nasaretilaisen eriseuran jäseniksi.
Jumalan poika, kun kuolemansa jälkeen nousi ylös, kulki ja opetti opetuslastensa keskellä, ja opetti Jumalan valtakunnasta. Näin Herran sana todistaa.
Jumalan valtakunnasta saarnataan elävää evankeliumia, siellä on yksimielisyys opista ja uskosta, jaetaan sakramentit sekä saarnataan Jumalasta kolmessa persoonassa. Siellä on myös yksimielinen rakkaus, tämä erityinen tuntomerkki. Näitä tunnusmerkkejä kun vertailee, ei niin hirmusen montaa porukkaa voi näiden tunnusmerkkien alle asettaa. Yksin ei kukaan ihminen voi mielipiteinensä ja uskontonsa kanssa muodostaa tätä maanpäälle jätettyä seurakuntaa.
Mielestäni, siis nyt mennään minun mielipiteeseeni, nykyaikaiset ihmiset ovat periaatteessa nousseet kaikenlaisia organisaatioita ja järjestelmiä vastaan. Tämä on koko yhteiskuntaamme koskeva asia, ei pelkästään vl-porukkaa koskeva juttu. Eli mitäpä me millään srklla tai paikallisryllä teemme, yksilö on kuningas ja kaikki kansa pyhä. Näinhän Mirjam ja Aaron sekä Kora nousivat Moosestakin vastaan. Jumala oli kuitenkin asettanut Mooseksen johtamaan.
Ja taas uskon puolelle, siis uskon niin, että nämä tämän ajan organisoitumiset, srkoineen ryineen, ovat Jumalan meille antamia apuja, joiden tehtävänä on auttaa Jumalan sanan, evankeliumin työssä. Srk:n roolia ihmisen vanhurskauttamisessa kuitenkin selkeyttää se, että elävää kristillisyyttä oli kymmeniä vuosia itärajan takana, eivätkä sieltä olleet missään yhteydesssä srkhon tai suomalaisiin ryiin.
Eli ei todellakaan jäsenyys missään yhdistyksessä tee ihmistä autuaaksi. Mutta rakkaus Jumalan lapsiin ja Jumalan seurakuntaan helpottaa liittymään vaikka ry:n jäsenyyteen. Siellähän kuitenkin tehdään sitä työtä, jota Jumalan poika lähetti omansa tekemään.
Mistä muuten ihminen ilman seurakuntaa saa syntinsä anteeksi? Uskotko, että lapsi, kun se ennen syntymää jostakin syystä menehtyy äitinsä kohtuun, joutuu kadotukseen koska häntä ei ole ennätetty kastaa. Vai miten tämä kaste on listassasi ensimmäisenä?
Minä taas uskon että nämä Srk:t ym ihmisten perustamat yhteisöt eivät auta meitä yhtään lähemmäs taivasta. Sille tielle on moni eksynyt. Minulle riittää kun valvon omakohtaisessa uskossa ja noudatan sen omantunnon ääntä jonka olen syntymässä saanut lahjana Jumalalta. Jos sen ääni taistelee vastaan jonkun ihmisistä koostuvan yhdistyksen omantunnon ääntä niin en voi vaientaa sitä. Tämä on minulle tärkeä ja ”sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä.
14. Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska,
15. ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille.
16. Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet,
17. ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.”
Olen seurannut kymmenien vuosien ajan tätä menoa ja surullisena pitää todeta että Totuuden henki ei ole se joka ohjaa vanhoillislastadiolaisuuden johdossa, ja se on eksyttänyt monet kaidalta tieltä. Rakkaus Jumalan lapsiin ja seurakuntaan ei tarvitse liittymistä ry:n jäseneksi, tämä ajattelu on harhaa, sitä harhaa jota liian paljon saarnoissa tuodaan esille. Jumalan seurakunta on siellä missä on ilo, rauha ja vanhurskaus Pyhässä hengessä, ei siellä missä sinä sanot sen olevan.
Pyhää henkeä et voi sinä eikä kukaan ohjata millään tavalla, se on kuin tuuli, vain Jumala voi sitä hallita. Hengen hedelmät näkyy siellä missä tämä henki vaikuttaa, Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen. Kun katsot vl liikkeen historiaa ja kehitystä Lestadiuksen ajoista niin nämä ovat 60-luvulla jääneet taka-alalle, oppi muuttui ja sen opin kasvatteja on nykyään suuri osa. Silloin alkoi oma pyhäkoulu ja muu nuorisotyö. Minäkin muistan kun en saanut enää mennä tuttuun seurakunnan pyhäkouluun missä oli kaverini, näistä ajoista alkoi juopa kirkon ja vl liikkeen välillä, minä ymmärrän että tämä meidän rakas kansankirkkomme on seurakunta maan päällä ja siellä on kaikki mitä tarvitsen, sakramentit ja Sana. Syntien anteeksiantamus on Jumalan työ, tahto vain tarvitaan. Kun uskon sen omalle kohdalle niin muuta ei tarvita. Sitten on erikseen anteeksiantamus ja pyytäminen toisiltamme kun niitä tilanteita tulee.
Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu. Näin sanoo Jeesus! Tätä tarkoitin, voit tietysti sotkeutua sanajärjestykseen ihmismielellä, se on turhaa. Meidän ei tarvitse murehtia syntymättömien tai syntyneiden, vauvana kuolleiden sieluntilasta, Jumala ottaa omansa tykönsä, luotan Hänen viisauteensa. Kuten edellä sanoin, omakohtainen valvominen on tärkein, että emme anna omantuntomme paatua. Siksi en halua omille lapsilleni sitä samaa mitä itse olen kokenut että jo lapsena erotetaan toiset hengellisesti eri leireihin, se on väärin eikä Raamatussa näin neuvota tekemään. Minusta nuorisotyö pitäisi olla kirkon kanssa yhteistä, rippikoulu voi olla erikseen, silloin nuoret ovat jo valmiita omakohtaiseen uskonratkaisuun. En luota kasvatuskristillisyyden pelastukseen vaan omakohtaiseen uskoon.
”Syntien anteeksiantamus on Jumalan työ, tahto vain tarvitaan. Kun uskon sen omalle kohdalle niin muuta ei tarvita. Sitten on erikseen anteeksiantamus ja pyytäminen toisiltamme kun niitä tilanteita tulee.” Mistä ihminen saa synnit anteeksi? Onko se ihan vaan itsestään tuleva juttu, eikä muuta tarvita? Vai miten tuo tulee ymmärtää?
”En luota kasvatuskristillisyyden pelastukseen vaan omakohtaiseen uskoon.”
Eli lapselle ei tule antaa mitään kasvatusta mihinkään kirtilliseen, lapsen tulee itse sitten valita joskus mihin uskoo vai uskooko mihinkään?
Vai miten tämä tulee tulkita? Onko niin, että vl perheessä kasvanut ihminen on siis jo kirottu, syntymästään asti?
Syntien anteeksiantamus on yksin Jumalan työ, Hän on antanut oman poikansa maan päälle, joka on sovittanut meidän kaikkien synnit, joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mikä tuossa on niin vaikeaa että pitää rakentaa omia rakennelmia selvän Raamatun sanan vastaisesti. Kun rikon jokakuta vastaan niin tämä jota olen rikkonut voi antaa anteeksi kun kadun, Jeesus opetti tästä että jopa seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, aina kun veljes katuu. Kaikki muu synti on syntiä Jumalaa vastaan, hänen tahtoaan ja vain Hän voi antaa anteeksi, tähän luottamukseen perustuu usko, näin Raamattu opettaa, siihen ei tarvita yhtään välikättä maan päällä, vain yksi on välimies Herra Jeesus, hänen kauttaa ja häneen uskoen synnit on maksettu. Tieten tahtoen syntiä tekemällä ei ole uskoa, tätä vain jokainen epäilee ja siihen tarvitaan matkaystaviä tukemaan ja muistuttmaan tuosta asiasta, nämä matkaystävät saavat myös omakohtaista vahvistusta uskolleen kun näkee että mitä usko saa aikaan lähimmäisessä, näin sen uskon tulee vaikuttaa elämässä. Pyhä henki tekee työtä täällä maan päällä uskovien ihmisten kautta, ei siellä missä ihmiset sanovat sen hengen olevan vaan siellä missä hengen hedelmät ja näkyy ja Hyvan paimenen ääni kuuluu. Millä tavalla Srk laisuudessa nämä hengen hedelmät näkyy, aivan konkreettisesti?
En voi ollenkaan ymmärtää sitä väitettä, ettei meidän virallisessa opetuksessa pidettäisi tätä liikettä ainoana oikeana uskovaisten joukkona, Jumalan valtakuntana maan päällä. Näinhän tosiasiassa koko ajan opetetaan.Päivämiehestä ollaan saatu lukea, kuinka “tahdomme kertoa toisin uskoville, että meidän uskomme on ainoa oikea” ja kuinka “Sveitsissä asuu kolme uskovaista perhettä”. Meille on itsestään selvää, mitä puhuja tarkoittaa kun hän puhuu ”Jumalan valtakunnan rajoista”, väitetäänpä johdon taholta mediassa mitä tahansa muuta.
Jumalan sanan mukaan maanpäällä on vain yksi Jumaan valtakunta, joka on yksimielinen opissa ja uskossa. On vain kaksi joukkoa. Vain kaksi tietä ja niiden kulkijat. VL-on tämän ajan nimi, eikä se, että kuuluu ry:n jäsenä vielä tee ihmistä autuaaksi. Henkilökohtainen usko Kristuksen sovitustyöhön, että on saanut uskoa syntinsä anteeksi armosta Kristuksen tähden on se asia joka pelastaa. Mutta uskon syntymisen ja säilyttämisen kannalta seurakunta on välttämätön. Joka teitä kuulee, se minua kuulee sanoo Jumalan Poika itse opetuslapsillee. Niinkuin Isä on minussa, minä olen teissä, sanoo myös.
Tuhlaajapoka kun palasi kotiin, kuka puki juhlavaatteet? Palvelijat! Ketkä lähettettiin kutsumaan kutsutuita häihin Jumalan Pojan vertauksessa? Palvelijat, Yljän ystävät! Miten Kornelius ja Kandakeen hoviherra saivat parannuksen? Kuka saarnasi sen heille? Rukouksessa, jossakin kummallisessa kokemuksessa, puun halaamisessa? Ei, vaan ihminen, jossa vaikutti Pyhä Henki, Jumalan lapsi!
Tarvitaan siis seurakunta, jossa Pyhä Henki vaikuttaa, opettaa, neuvoo ja nuhteleekin. Ja tuo viimeinen on se tiukka paikka. Nykyään kun synnistä nuhteleminen on ihmisoikeusrikos, tai vähintään ihmisoikeusloukkaus ja hengellistä väkivaltaa…. Mutta Jumalan sanan mukaista….
Pääpiirteittäin olen samaa mieltä. Ja se että vl lahko ei tähän asiaan liity millään tavalla, on vain uskovia tai ei uskovia. Meillä on kirkko ja kirkolla oppi, se on Jumalan antama ja siunaama. Yksimielinen opissa ja rakkaudessa. Kirkon sisällä on erimielisiä, aivan kuin vl lahkon sisälläkin. Ei tarvita eri lahkojen omia kultteja, omine tulkintoineen ja oppeineen. Ne ovat suurin ahdistuksen ja erimielisyyksien lietsoja. Synti on ilmoitettu Raamatussa, höpösynnit on sitten niitä ihmisten keksimiä omien oppien tuotoksia.
On vain kaksi joukkoa. Uskovaiset ja epäuskoiset. Uskovat elävät Jumalanvaltakunnassa, joka on jonkinlaista Jumalan hallintavaltaa, sitä, että elämässään kaikki valinnat tekee uskon näkökulmasta. Se on elävää uskoa. Se yksi, yhdenkaltainen uskohan on täysin määrittelykysymys. Millä kriteereillä rajataan. Yksi usko ja oppi voi olla heillä, jotka uskovat Jumalaan. Salattuun, viisaaseen kaikkivaltiaaseen. Toiset nimittävät allahiksi, toiset muilla nimillä. Tai voidaan rajata tiukemmin: yksi usko heillä, jotka tunnustavat kolmiyhteisen Jumalan. Oppi on Jeesuksen sovitustyön uskominen: synnit on sovitettu, saa uskoa armosta. Tai voidaan rajata vielä: pitää olla luterilainen. Tai vielä: pitää saada äänellinen synninpäästö lestadiolaiselta. Minulle on annettu satoja kertoja anteeksi, lestadiolaisena ja ” uskottomana”. Itse ajattelen, että uskovana silloinkin. Se tuntuu ihan samalta. Sanoja, sanoja vaan. Aina yhtä hyvä pyytää ja saada anteeksi. Jumalan sydämeltä asti olen saanut anteeksi ilman lestadiolaisiakin. Tätä kokemusta en voi muuksi muuttaa. Tunnetteko te muut lestadiolaiset oikeasti, että lestadiolaisilla olisi Pyhä Henki? Minä en ole sitä koskaan kokenut. Henki on ihan sama kuin muidenkin kristittyjen kesken. Tavat ovat erit, kulttuuri on eri, oppi , usko ja Henki sama. Armottomuutta enempi lest. piirissä mutta siellä myöskin sydämen uskovaisia.
Ei usko ole tunne, eikä kokemus.
Eikä usko ole todistamista, julkisesti tai yksityisesti.
Usko on koko elämä, ja usko näkyy hedelminä koko elämässä.
Ei se sen kummempaa ole.
Mitä tarkoittaa Uuden testamentin opetus vanhempien ja lasten välisessä suhteessa. Suurin lähimmäisenrakkaus hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on, kunnioittaa itse kunkin ihmisen henkilökohtaista ainutlaatuisuutta Jumalan luomana persoonana. On suuri vääryys jos äiti tai isä yrittää vääntää lapsestaan itselleen ”sopivaa”.
On syntiä yrittää pakottaa lapsensa uskovaksi silloin kun hän ei ole uskova, eikä sellaiseksi haluakaan. Kyllä tämän jokainen uskova ymmärtää, luulisi ainakin.
Minkäänlainen elämäntapa ei vielä kerro uskosta Kristukseen, vaikka se olisi vapaaehtoistakin, saati jos ihminen sellaiseen pakotetaan.
Minua, entistä vanhoillislestadiolaista, satutti tekstissä eniten ajatus siitä, että jumala voi järjestää elämäntilanteita, jotka puhuttelevat. Tämä siis tarkoittaa sitä, että halutaan jotain pahaa/raskasta tapahtuvan tälle ”luopujalle”. Muistan, kun sairastuin 17-vuotiaana vanhempieni luona käydessä ja sain vain kommentin ”Kyllä se jumala näyttää”.
Toinen mikä minua harmittaa, on että yritän kunnioittaa heidän vakaumustaan, kun näemme vanhempieni tai sisarusteni kanssa, enkä siksi esimerkiksi meikkaa tai puhu niistä elämääni kuuluvista asioista, joista he eivät halua kuullu. Vastavuoroista tämä ei ole, minulle saarnataan vääristä valinnoista (ateismi), korostuneen paljon lauletaan siionin lauluja, kritisoidaan ääneen lehdestä luettuja viihdeuutisia ja katsotaan vihjailevasti (loukkaavasti) minuun (uutiset eivät mitenkään koske minua) jne. Surullista. Oman identiteetin rakentaminen uudelleen on vienyt vuosia, alan hiljalleen löytää itseni.