Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani.
Olen etninen, sitä se on
Nämä vuodet ovat kuitenkin olleet kaikkinensa jonkinlaista irtautumisprosessia. Minä irtosin ulkoisesti vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä, mutta liike ei irtoa minusta. Minulla on aina oma sukuni, olenhan ns. etninen lestadiolainen. En saa pois vanhaa elämäntyyliä elämästäni, koska sukuni ja vanhoista ystävistäni moni
elää niin. En edes halua heitä pois, he ovat osa minua ja elämääni.
Myös lapseni oppii lestadiolaisten ajatusmaailmaa suvun kautta. Mieheni sitä tuntee jo melko hyvin.
Ristiriitaisia kohtaamisia sattuu paljonkin. Minulle uskalletaan uskoutua. Perheensä kanssa ylikuor-mitettu äiti kertoo minulle, kuinka pelkää tulevansa raskaaksi. Hän ei voi kertoa siitä kenellekään muulle. Ystäväni kertoo minulle, kuinka heillä pidättäydytään seksistä, koska lapsia ei haluta kovin tiheään. Hän ei puhu siitä kuin harvojen kanssa. Sisarukseni sanoo minulle, että jos kotoa jotain on oppinut niin sen, että näin hän ei itse halua elää ikinä. Ystäväni kertoo minulle omasta irtautumisprosessistaan, ja kysyy neuvoja.
Oppinsa kanssa ristiriidoissa olevat lestadiolaiset ystäväni kertovat minulle epäilyksistään, huolistaan, kapinastaan ja toivostaan muutoksesta. Olemme monista asioista samaa mieltä. Minulta kysytään jopa, voisinko ehkä ajatella meidän joskus kuuluvani samaan joukkoon, jos olisi joku erilainen, parempi joukko. Ihan ajatusleikkinä. Voisin kuvitella, sanon. En nykyisellään silti, koska en halua valehdella, enkä peitellä.
Olen etsinyt omaa uskonnollisuuttani, ja se kiinnostaa lestadiolaisia läheisiäni. Millaista siellä on? Miltä se tuntuu?
Monisävyinen, alituisesti elävä palapeli
Lestadiolaisen liikkeen ristiriidat, kritiikki ja kysymystenasettelu huolettavat minua. Tiedän, että hoitokokoukset voisivat koskea niin montaa minulle uskoutunutta ystäväänikin. Mitä sanoisivat sukulaiseni, jos tietäisivät, mitä jotkut ajattelevat, ja miten ovat asioitaan ratkaisseet? Pelottaa, mitä tapahtuu. Vaikka ristiriidat vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä eivät kosketa minua, ne väistämättä kiinnostavat. Läheisteni kautta ne ovat minunkin huoliani.
Olen kokenut jatkuvasti kokoavani palapeliä, rakentavani itseäni lestadiolaisuuden ulkopuolisena ihmisenä. Välillä tunteet vyöryvät päälleni ja romahdan itkien. Olen joskus kokenut epäonnistuneeni elämässä, kun en elänyt lestadiolaisena elämääni. Siitä olen päässyt eteenpäin.
Lehtien irtautumistarinat suututtavat minua, koska ne antavat niin yksipuolisen ja mustavalkoisen kuvan irtautujan elämästä.
Irtautuminen jättää keskelle ristiriitojen hienovaraista verkkoa. Asiat ovat monitahoisia, vaikeita, riipaisevia, mutta niillä on toinen puolensa. On onnellisia muistoja, sukulaisia, ystäviä ja ihania lapsuuskokemuksia.
Kun kuvittelen saaneeni palapelin valmiiksi ja olen onnellinen, sattuu jotain (sukujuhlat, lapseni ristiäiset, suviseurat, isoäidin puhelu) mikä muuttaa kaiken, särkee palapelin ja minä aloitan alusta. Palapeli muuttuu, palat eivät käykään aiemmille paikoilleen, kuva on erilainen.
Olen koko ajan keskeneräinen. Ehkä olen matkalla jonnekin. Taivaan kotiin ainakin.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Ei koskaan täysin ulkopuolinen.
* * *
Lisää aiheesta:
Etniset vanhoillislestadiolaiset
K-mo: NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?
Kuka ja mikä minä oikeasti olen?
Laiteilla: Äärilaidat ja “erehtymättömyyden” kaipuu
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”
Topi Linjama: Uskonnon nelikenttä. 2.1.2011.
Topi Linjama: Uskosta ja uskonnosta. 9.11.2010.
“Pelkoa ei rakkaudessa ole”: iltahartaus
Perheihminen: Elämää Rauhanyhdistyksen jälkeen?
Juliaana: Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Hyvä kirjoitus.
Kiitos rehellisestä ja kauniisti kuvitetusta kirjoituksestasi. Lestadiolaisuudessa on niin paljon hyvää, mutta siitä irtoaminen vie melkein nahan mennessään. Vielä vuosikymmenien jälkeenkin, kun minulta evätään Jumalan terve tai Jumalan rauha, tuntuu äärettömän kipeältä. Mistä on oikein lähtöisin ajatus, että rauha kuuluu vain rauhanyhdistysläisille ja jos sen muille jakaa, menettää oman mielenrauhansa. Juuri tervehdysten kieltäminen on minulle kipeistä kipeintä koettavaa.
Niin, usein olen miettinyt, miksi rauhaa ei voida toivottaa myös ei-vl:ille? Siinä halutaan ruokkia me-te-asetelmaa, joka siis liittyy seurakuntaoppiin. Muita kristittyjä ei ainakaan teoriassa pidetä (eikä usein käytännössäkään) ”oikeina uskovaisina”, mutta itse opiskellessani monista herätysliiketaustoista tulevien muusikoiden keskellä, joudun usein toteamaan, että tuo toinenkin uskoo, varmasti ja syvästi. Ja voinko, tarvitseeko minun toimia tuomarina? Kun en itsekään aina ole synnitön ja tahraton, ja tuntuu että elämäni on kaikkea muuta kuin oikean kristityn elämää.
Niin, ehkä me voisimme ottaa oppia esikoislestadiolaisista, jotka voivat tervehtiä myös heidän yhteisönsä ulkopuolisia Jumalanterveellä ja Jumalanrauhalla!
Omassa lähipiirissäni on muutamia vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneita ystäviä ja sukulaisia. Ei lestadiolaisuus lähde hetkessä, vaikka omat mielipiteet ja oma minuus rakentuukin pikkuhiljaa. Pahalle tuntuu kun kuulee kuinka väärin ja lakihenkisesti esim. omat sisarukset voivat ei-vl-sisarustaan puhutella. Tuntuu että siitä on kaikki rakkaus kaukana…=(
Minä lähdin, koska en muuta voinut. Minulla oli se rakkaus, jota ei olisi saanut olla. Rakkaus mieheen, joka ei ollut lestadiolainen. Nyt minä kiitän, että minä silloin olin niin rakastunut, että se vei järjen. Sillä en olisi lähtenyt, en silloinkaan vielä, jos olisin tiennyt mikä matka on edessä. Takana oli useamman viikon psykiatrinen hoitojakso vakavan masennuksen takia. Taustalla paljon epäonnistumisen tunnetta, rikkinäisyyttä, tyhjyyden ja erilaisuuden kokemuksia. Lyhyempiä masennus/ahdistuneisuusjaksoja teini-iästä lähtien. Sellaista nimeämätöntä, selittämätöntä, jolle minulla ei ollut sanoja. Lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön kokemukset veivät psyykkisiä resursseja, suorittamalla ja älyllistämällä asioita pärjäsin. Pärjäsin liian pitkään. Lapsuuden kokemukset ovat vain yksi osa elämääni, jonka tunnistan rikkoneeni minuuden eheyttä. Se särki, mutta se särki enemmän, koska se tapahtui lestadiolaisessa ympäristössä. Yhteisössä toistettiin usein sitä, miten hienoa yhteisöllisyys on. Turvallista ja rakastavaa. Kuka minua auttoi? Kuka minut pelasti hyväksikäytöltä, missä on se rakastava syli, josta puhutaan, kun näistä asioista ei kukaan halua kuulla. Vanhempana, nuorena aikuisena, opiskellessa aloin myös tunnistaa sen, miten minussa elää kaksoisajattelu. Lestadiolaisten ystävien kanssa osasin ja halusinkin suhtautua asioihin, kuten kuuluikin. Olin kriittinenkin, mutta viime kädessä turvauduttiin siihen, että vain usko on tärkeintä. Yliopiston kahvipöytäkeskusteluissa heräsi se ihminen, joka pystyi joskus unohtamaan, miten minun kuuluu ajatella ja vapaasti vain ajatteli, pohti ja kyseenalaisti. Muutaman kerran alle kaksikymppisenä ajattelin, että kiellän uskoni, mutta pelko esti. Kuinka tyhjän päälle putoan, jos lähden. Nyt ajattelen, että yksi syy ajoittaiselle ahdistuneisuudelle on ollut myös ristiriitainen olo sisällä siitä, kuka minä oikeastaan olen ja kuka minä saan olla. Minusta tuntui usein, että joku muu määrittelee minut, päättää puolestani, ohjaa johonkin, minne en halua. Omien yksilöllisten persoonallisuuspiirteiden, toiveiden ja unelmien toteuttaminen tuntui mahdottomalta. Ei minusta ole siihen muottiin, jota tarjotaan. Ja pitäisi olla, jotta voisi olla ”oikeasti uskovainen”
Kolme vuotta sitten tein elämäni tärkeimmän ratkaisun. Alkuun elin ei lestadiolaisen nimikkeellä, mutta pääni oli lestadiolainen. Kaikki ajatusmallit elämästä tulivat sieltä. Vuosi sitten aloin vasta irtaantua kunnolla, kun löysin netin keskustelupalstat ja sain vastauksia kysymyksiin. Uskaltauduin rohkeammin ajattelemaan lestadiolaisuutta hyvine ja huonoine puolineen, uskalsin ottaa etäisyyttä siihen ja sanoa reilummin myös lestadiolaisille, etten minä ajattele samalla tavalla kuin te, enkä ole samaa mieltä kaikista asioista. Samaan aikaan kun olen irtaantunut lestadiolaisuudesta, olen käynyt terapiassa, jossa olen saanut paljon tukea aikuistumisen prosessissa. Se on ollut keino käydä läpi elämääni sieltä asti, kun muistan ja samalla merkityksellistää asioita uudelleen, kertoa omaa tarinaa, joka on minulle tosi.
Ei tämä irtaantumistarina ole vain vapautumista lestadiolaisuuden ikeestä. Minulle tämä on ollut prosessi, jossa minä olen kasvanut aikuiseksi. Ottanut oman elämäni haltuun. Minä teen valinnat siitä, mitä minä elämässäni teen. Ja minä kannan niistä vastuun. Helppoa? Ei, mutta tie, josta kiitän.
Kiitos kirjoituksestasi! Meillä on täysin yhteneväiset kokemukset. Vanhollislestadiolaisuutta ja hyväksikäyttöä. Minuuden uudelleenrakentamista. Terapia on omalla kohdallani menossa. Ja tuo älyllistäminen oli todellakin se selviytymiskeino, jota minäkin harrastin/harrastan vieläkin. Ainoa keino silloin oli selviytyä niin. Nyt ei enää tarvitse ja sen opettelu on menossa.
Olen lapsesta asti inhonnut vl-liikettä, enkä pysty vieläkään näkemään siinä mitään hyvää, päinvastoin. Silti roikun mukana varhaiseen aikuisikään asti, koska en uskaltanut katkaista välejäni vl-sukuun ja ystäviin.
Vl-liike on eri paikkakunnilla tietysti hieman erilainen, riiippuen liikkeeseen kuuluvista ihmisistä. Minun ”kotisiionissani” oli paljon pahantaihtoista juoruilua, kyynisyyttä ja ilkeyttä. Aina sai olla varuillaan, ja keneenkään ei voinut luottaa.
Kun lopulta pitkän harkinnan jälkeen sain riuhtaistua itseni irti vl-liikeestä, erosin samalla myös ev.lut kirkosta. En halua enää koskaan olla osana mitään uskonnollista liikettä. Maailmankatsomukseni on ateistinen.
Päätin, ettei minulla ole mitään velvollisuutta pitää sellaisiin vl-ihmisiin yhteyttä, jotka saavat minut voimaan enemmän tai vähemmän pahoin, olivatpa sitten sukulaisia tai eivät. Nykyisin pidän vl-sukuuni yhteyttä minimaalisen vähän, ja voin paljon paremmin.
Kiitos koskettavasta kirjoituksestasi. Minäkin repäisin itseni irti liikeestä kaksikymmentä vuotta sitten. Sittemmin olen oppinut elämään tavallista ”syntisen” elämää, mutta koen edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen jotain vaikeasti määriteltävää angstia. Ikään kuin perässäni kulkisi näkymätön laahus, joka hidastaa kulkuani.
Joskus ajattelen, että se on varmaan kaipuuta tuohon turvalliseen sisäsiittoiseen yhteisöön, kunnes tajuan että kyse on ihmiseen sisäänrakennetusta tarpeesta välittää omaa kokemusta omille vielä liikkeen piirissä oleville lapsilleni, varoitusta siitä, että liike kaikessa näennäisessä hyvyydessään sumuttaa mielen niin ettei sen saastaisia puolia haluakaan nähdä. Voimia sinulle.
Ihminen on kummallinen otus… Minä syyllistin pitkään itseäni siitä, että en kokenut oloani hyväksi vl-liikkeessä. Olin huono ja paha ja etc.. Nyt tajuan, että halusin vain elää itsenäistä elämää ilman ihmeellisiä ihmissääntöjä, jotka tekivät elämästä ristiriitaista hampaiden kiristelyä. Lähdin liikkeestä 2006 ja vasta nyt alan ymmärtää kuinka hankalan ratkaisun tein silloin. Olen niin onnellinen, että kaikki se tyhjänpäälle putoaminen on ohitse ja omat ajatukset löytyneet. Myös minä olen ollut psykiatrisessa hoidossa, yllätys, yllätys. Se ei liene ihmeellistä lestaadiolaisen taustan omaavalle. Nyt on hyvä olla. Höpösynnit eivät ahdista. Voimia teille kaikille. Kun ihminen on rehellinen itselleen, alkaa elämä!
Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta. Juuri kuin itseni kirjoittamaa tekstiä! Olen kieltänyt 10 vuotta sitten ja perustanut perheen samaisen taustan omaavan miehen kanssa. Olen tullut yhdessä etnisten lestadiolaisten kanssa siihen tulokseen, että ”jokaisella on oma ristinsä elämässä” ja minulla/meillä se sattuu olemaan juuri tämä. Raskasta, koska se rajoittaa elämääni edellen. Esim silikoneja/tatuointeja ei ”uskalla” vieläkään ottaa, vaikka aikaa kieltämisestä on jo kulunut. Korvikset tosin otin samointein.
Paljon olisi kirjoitettavaa..
teille uskonlahjan menettäneet.. ja jumalan valtakunnan jättäneet. se on omatunto ja taivaan isä joka teitä muistuttaa kalleimmasta uskosta josta olette luopuneet.. vielä kun kuulette jumalan kutsun palatkaa takaisin ja tehkää prannus,, ennen kuin paadutatte kokonaan itsenne ja ttulette sanomaan ei se minulle kelpaa.
Ehkä olisi hyvä muistaa myös se körttimummon lausuma: ”Jos Jumala tuomitsee minut kadotukseen, niin se on vain oikeus ja kohtuus, mutta jos Hän päästää minut armossaan taivaaseen, niin siihen ei ole kenelläkään mitään sanomista.” Vanhoillislestadiolaisuudessa on unohdettu, että Kristus pelastaa, ei liike. Pyhä Henki toimii missä tahtoo ja milloin tahtoo – ei kenenkään ihmisen tai ihmisryhmän käskystä.
VL-liikkeestä puuttuu valitettavasti juuri se mitä se väittää julistavansa: armo. Sen lisäksi opetus on kaikkea muuta kuin Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen mukaista.
Surullinen olo tulee, kun lukee teidän kirjoituksianne. Itse en ole vl, mutta tunnen heitä ja oman tietoni mukaan heidän oppinsa on aika tiukka ”vain me”-oppi.
Mietin tässä kun luin teidän kirjoituksianne, että minun uskonkäsitykseni mukaan Taivaassa ei kysytä mihin joukkoon kuulut. Vain uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön mennään taivaaseen.
On olemassa paljon muitakin kristittyjä yhteisöjä kuin vl. Ja useimmat näistä tulevat keskenään toimeen. Esimerkiksi TV7 kanava on yksi tällainen ”yhteiskristillinen toimintamuoto”, jota todella voin suositella.
Olen monesti ihmetellyt sitä, miksi vl yhteisössä on niin tiukka raja, ”vain me oppi”. Ja liikkeestä eroavat hylkäävät monesti koko uskonsa. Vaikka eihän se usko rajoitus vl liikkeeseen! Toivoisin todella, ettette hylkäisi uskoa Jeesukseen. Vaan löytäisitte sen oman seurakuntanne vaikka muualta.
Minä uskon niin kuin Raamattu sanoo että ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. ” (2. kor.3:17)
Kyllä sen tuntee, kun menee sellaiseen seurakuntaan. Siellä ylistetään Jeesusta eikä tuijoteta toisia ihmisiä :).
Siunausta kaikille teille!
Näin ulkopuolisena ja ex-vl:n kanssa seurustelevalle, yllä kirjoitetut ja tekstit ovat auttaneet paljolti ymmärtämään ks. liikettä. Onpa oikeasti hienoa lukea ihmisten selviytymis ja kasvukertomuksia ja ymmärtää näin myös paremmin sitä mitä itselle läheinen ihminen joutuu käymään läpi. Aikaisemmin minulla ei ollut ollenkaan käsitystä minkälainen ”usko” tämä vl-usko on, mutta kun asiaa on miettinyt ja kuullut erilaisia mielipiteitä ehkä oma mielipidekkin on muuttunut matkan varrella. Ensinmäisen kerran kuin itse kuulin liikkestä tyttöystäväni kerrottua olevansa tällainen vanhoillislestadiolainen, herätti se minussa lähinnä ihmetystä ja mielenkiintoa.
Pidin liikettä jokseenkin normaalina ja onnelliselta vaikuttavalta yhteisöltä, vaikkakin sen maailmankuva oli tietenkin täysin erilainen omaani kohtaan. Mitään negatiivista en kuitenkaan tuntenut.
En ymmärtänyt kuitenkaan sitä miten uskon asiat tuntuivat olevan jäsenille niin kauhean painostavia ja suoraan sanottuna en aistinut lestadiolaisia tavattaessa heistä minkäänlaista hengellisyyttä, jota ehkä olin luullut heistä huokuvan. Ihmettelin jo tällöin, että onko kyseessä usko vai enemmänkin ulkokohtainen elämäntapa, joka pohjaa näihin ankariin käsityksiin synnistä ja erilaisiin sääntöihin.
Kun vierailin ensimmäistä kertaa tyttöystäväni vanhempien luona, koin vierailun ahdistavaksi. Tunsin itseni täysin erilaiseksi ihmiseksi kuin he ja vaikka minuun suhtauduttiin tilanteeseen ottaen mielestäni mukavasti, tiesin etteivät he minua pitäneet silti samanlaisena kuin itseään. Erityisesti liikkeen ulkopuolisena ihmisenä ihmetytti se, että miksi minun täytyisi olla heille hirveän mukavia ja jättää kirosanat yms. tavat pois kun ollaan ”uskovaisten” kanssa, mutta he eivät millään tavalla kunniottaisi minun elämäntapaani.
Pikkuhiljaa näkemykseni alkoi muuttua negatiivisempaan suuntaan ja kun etsimme yhdessä tyttöystäväni kanssa tietoa, tuli ilmi hoitokokoustapaukset ja se mille pohjalle erilaiset säännöt ( joita siis ei ole..) ovat rakentuneet. Rehellisesti voin sanoa, että tunsin ihmetystä ja järkytystä. Olin pitänyt tällaistä uskoa lähinnä harmittomana ja jokaisen omana asiana, mutta en pystynyt käsittämään näitä väärinkäytöksiä ja erikoisia tulkintoja. Suoraan sanottuna mieleen tulee väittämättömästi jonkinlainen erikoinen hybridi kultista johon sekoittuu ”henkilökulttia” SRK:n muodossa, kaksinaismoralismia, naisten alistamista, yhteisöllisyyttä ilman ymmärrystä itsestään, erikoisia käytös ja pukeutumissääntöjä ja vastakkain asettelua ns. ”tavalliseen” kansaan.
Tarkoitukseni ei ole mitenkään loukata tätä uskoa, mutta koen suoranaisuutena vääryytenä tällaisen yksilön vapautta rajoittavan instituution. En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään koko touhun logiikkaa ja tarkoitusta.
Tapaamani vl-uskovaiset ovat kuitenkin osoittautuneet mielenkiintoisiksi ja erilaisiksi ihmisikiksi ja jopa tyttöystäväni vanhemmat ovat osoittaneet jonkinlaisia merkkejä siitä, että olen jopa toivottu vieras heille. Nämä ihmiset eivät ole siis millään tavalla mielästini outoja tai friikkejä. Ihmettelen kuitenkin suuresti, miten vahvasti he ovat mukana tässä varsin erikoisessa lahkossa. Tuntuu, että he olisivat tämän uskon alle ahdistettuja robotteja, siis juuri näiden siihen liittyvien oletusten ja käytösmallien mukaisesti. Olen ollut hyvin ylpeä siitä voimasta mitä ne yksilöt, jotka irtaantuvat liikkeestä omaavat. Syitä on varmasti hyvinkin erilaisia, mutta mielestäni sellainen osoittaa sitä rohkeutta ja hyvyyttä ihmisessä, josta voisi ottaa moni oppia. Kun olen seurannut sivusta lähinmäisen tuskaista ja vaikeaa tietä on itsekkin pystynyt punnitsemaan eri tavalla asioita. Tuntuu oikeasti hirveältä, kun lukee ja varsinkin kun tietää, minkälaisen henkisen myllylerlyksen ja ahdistuksen joutuu tällainen uskosta irtautuja käymään läpi. Ei kenenkään pitäisi sairastua masennukseen ja tarvita terapiaa sen takia, että ei ajattele niin kuin ks. liikkeen oppi ja johto kertoo. Ulkopuolisesta tällainen tuntuu jokseenkin karmivalta ja jopa uskomattomalta. En ole pystynyt ymmärtämään kunnolla lähinmäistäni, koska itse ei ole pystynyt millään ymmärtämään, että mistä hitosta on kyse ja mitä ihmettä tuo vl-touhu on. Tilanne tuntuu käsittämättömältä ja varsin vieraalta jos sitä peilataan esimerksiksi tavalliseen käsitykseen uskonnonvapaudesta ja yksilön oikeuksista.
On kuitenkin ilo ollut huomata, että liike joutuu varmasti tulevaisuudessa kohtaamaan sen oman pimeän puolen entistä vahvemmin ja kokemaan muutoksia jos se aikoo säilyä ja tervehtyä.