Millaisena sinä olet kokenut uskonnollisuuden merkityksen suhteessa masennukseesi ja siitä toipumiseen?
Helsingin yliopiston tutkija kerää parhaillaan aineistoa toipumiskokemuksista. Voit osallistua tutkimukseen kertomalla omista kokemuksistasi anonyymisti.
”Olen Pyry Hannula, 28-vuotias filosofian maisteri Helsingin yliopistosta, ja valmistelen parhaillaan väitöskirjatutkimusta uskonnollisuuden merkityksestä varhaisaikuisuuden masennuksesta kärsineiden ja toipuneiden ihmisten elämässä.
Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani. Lue koko artikkeli…
Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.
Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.
Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.
Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.
Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.
Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.
Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.
Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!
Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.
Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.
Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.
En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.
Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.
Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi nimim.Rosie.
Lue myös:
Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)
Jeesuksen sana aikansa uskonnollisille johtajille oli tutunoloinen: ”Te siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin”.
Harva voi pitää kristillisenä yhteisöä, jossa elämäntapasääntöjen rikkoja joutuu korvakoruista tai ripsiväristä nuhtelun kohteeksi ja hänen uskonsa raittiutta epäillään koko yhteisössä, mutta puolustuskyvyttömän lapsen koskemattomuuteen puuttuva häikäilemätön hyväksikäyttäjä saa osakseen armon ja rippisalaisuuden häveliään verhon.
Tyrmistys omassa herätysliikkeessä paljastuneista seksuaalisesta väkivallasta ja lasten hyväksikäytöstä on johtanut monet rauhanyhdistyksillä tekemään vakavia kysymyksiä vanhoillislestadiolaisuuden sisäisestä tilasta ja menettelytavoista.
Vanhoillislestadiolainen teologi Pekka Asikainen, joka toimii Oulun hiippakunnassa kasvatuksen hiippakuntasihteerinä, teki tiukkoja kysymyksiä blogissaan (Nyt olisi aika toimia, 24.4.2010):
”…on syytä itsetutkisteluun. Keskeinen kysymys on, onko ryhmässä sellaisia elementtejä, jotka antavat vähänkin tilaa karmeille teoille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan.
Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?
Onko miesvetoisessa järjestössä unohdettu naisten tuoma viisaus? Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset.”
Tätä ennen ovat esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola ja Johannes Alaranta julkisesti yrittäneet herätellä näitä kysymyksiä avoimeen keskusteluun liikkeen sisällä ja dialogissa muun yhteiskunnan kanssa. Vielä useammat liikkeen sisältä ovat osallistuneet anonyymisti nettikeskusteluun. Toistaiseksi tuloksetta.
Vallan keskittäminen ja hierarkia, lasten kasvattaminen kyseenalaistamattomaan auktoriteettiuskoon, kritiikin vaientaminen, painostaminen keskusteluilloissa yksimielisyyteen, pelotteena hoitokokousten hengellinen väkivalta ja taivaspaikan riistämisellä uhkailu – nämä yhteisön käytäntöön otetut menettelyt ovat luoneet rauhanyhdistyksiin epäterveen tilan.
Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta.
Yhteisössä on näin ollut valmiina vaikenemisen rakenteet, joissa on ollut myös hyväksikäyttötapauksissa mahdollisuus polkea heikompia ja vaientaa uhrit. Samat rakenteet ovat sen sijaan auttaneet rikollisia joutumasta vastaamaan teoistaan oikeudessa.
Rippioppiin sisältyvä sisäinen ristiriita, pedofiilin mentävä porsaanreikä, ei ole ainoa opillisiin pohdintoihin liittyvä hälyttävä havainto.
Keskustelussa nousevat auttamatta esiin myös vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen ekslusiivinen seurakuntaoppi, opetus että vain vanhoillislestadiolaisittain uskova on Jumalan lapsi ja vain vanhoillislestadiolainen voi luottaa kuolevansa iankaikkisen elämän toivossa. Muiden kohdalla ei toivoa ole. (Tässä kohden vanhoillislestadiolainen tosin joustaa sen verran, että opin mukaan myös kaikkialla maailmassa ”lapsena kuolleet sekä lapsen tasolla elävät kehitysvammaiset” pääsevät taivaan iloon.)
Topi Linjama avasi uuden keskustelun väkivallasta
Topi Linjama toteaa 11.5.2010 Kotimaan blogissaan, että pedofiliakohu on johtanut pohtimaan liikkeen toimintaa laajemminkin.
Linjama korostaa kristittyjen ihmisten henkilökohtaista vastuuta ja perusteellisen itsetutkistelun välttämättömyyttä. Hän viittaa Paavaliin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1. Kor. 14:20.)
Topi Linjama kertoo joutuneensa itse hoitokokouksen kurinpidollisen menettelyn kohteeksi vuosi sitten rauhanyhdistyksellä. Tätä hän ei kokenut sielunhoitona, vaan toteaa: ”Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”
Hengellisen pohdinnan lähtökohtana Linjama painottaa, että kristityn ei tule uskoa kyseenalaistamatta puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei eksluusioon (muut ulos sulkevaan vain me –oppiin), vaan – yksin Kristukseen.”Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”
Hoitokokousmallia ylläpidetään yhä
”Vanhoillislestadiolaista liikettä liippaavan pedofiliakohun hyvä puoli on siinä, että sen kautta joudutaan pohtimaan liikkeessä vallalla olevia toimintatapoja ja käytäntöjä. Osa käytännöistä on hyviä, osa huonoja.
Hyviä kannattaa vaalia, mutta huonoista, kuten hengellisen väkivallan käytöstä, kannattaisi pyrkiä eroon.
Minnan tarina vappupäivän Hesarissa ei ollut mekanismeiltaan mitenkään erikoinen. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen ovat valitettavasti käytäntöä myös ”lievemmissä tapauksissa” kuten perheväkivaltajuttujen käsittelyssä. 70-luvulla omaksuttua hoitokokousmallia ylläpidetään yhä ainakin joillakin paikkakunnilla.
En usko, että kovinkaan moni liikkeeseen kuuluva hyväksyisi näitä kokouksia, jos tietäisi, mitä niissä tapahtuu ja miten ne vaikuttavat ihmisiin, jotka joutuvat niissä painostuksen kohteeksi.
Tällaisia kokouksia saatetaan kutsua ”sielunhoitokeskusteluiksi”. Ei kuitenkaan siksi, että niihin kutsuttu (tai vaadittu) ihminen pyytäisi tai tarvitsisi sielulleen hoitoa, vaan sen vuoksi, jottei kokouksista puhuttaisi. Sielunhoidon kanssa niillä on tekemistä kovin vähän.
Itse sain tuntumaa tähän käytäntöön vuosi sitten keväällä. Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.
Onko rauhanyhdistyksen johtokunnan toimivaltaa rajattava?
Minusta on välttämätöntä alkaa purkaa sitä suljettua ja hierarkkista rakennelmaa, jonka suojissa Minnan kaltaiset tapaukset ovat mahdollisia. Voitaisiin lähteä liikkeelle vaikka siitä, että määriteltäisiin rauhanyhdistysten johtokuntien toimiala. Eikä sallittaisi niiden lähtevän järjestämään hoitokokouksia ja muita epävirallisia tuomioistuimia. Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.
Sikäli kuin ymmärrän, uskovaisille on annettu valta julistaa evankeliumia. Ja edelleen, jos olen käsittänyt oikein, seurakunnan ja sen auktoriteettien tehtävä on kirkastaa Kristusta, ei alistaa toisia. Päivämiehen pääkirjoituksessa 5.5. tämä muotoiltiin oikein hyvin: ”Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö.”
Juuri näin asioiden pitäisi luterilaisessa liikkeessä olla.
Yksilön omantunnon siirto seurakunnalle – ”omakohtainen usko” kääntyy irvikuvaksi
Toisaalta Päivämies-lehdestä (14.4.2010 s. 6) voi kuitenkin lukea, mitä usko on käytännössä: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni. Elämän ja uskon neuvoja ei etsitä internetistä eikä kaveriporukoista, vaan niitä kysytään Jumalan valtakunnasta. … Lauman mukana kulkien pääsemme perille taivaan kotiin. Se on Jumalan vahva lupaus.”
Tällä tavoin ajatellen sekä omatunto että usko ulkoistetaan seurakunnalle. Uskovainen jäsentää itsensä seurakunnan kautta, seurakunnan, jonka auktoriteetit määrittelevät hengellisellä retoriikalla sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, millainen on Jumala, mitä tarkoittaa synti, usko tai armo. Samat auktoriteetit määrittelevät myös sen, mitä ja missä saa sanoa ja mitä saa tuntea ja kokea. Ja paradoksaalisesti myös sen, mitä on ”omakohtainen usko”.
Missä keskustelu vaiennetaan, siellä heikot poljetaan
”Kielen – ja samalla ajattelun – tasolla vanhoillislestadiolaisen liikkeen ongelma kiteytyy nähdäkseni sen tapaisiin käsitteisiin kuin ”Jumalan valtakunta”. Tällaisten käsitteiden avulla näkymätön on sekoitettu näkyvään, ääretön äärelliseen. Siitä, mikä on inhimillistä, on tehty hengellisen kielen avulla jumalaista. Subjektista, seuroja järjestävästä organisaatiosta, onkin tullut objekti, jolle vaaditaan kuuliaisuutta. Organisaatiosta on tullut missio.
Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella.
Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.”
Jumalan äärettömyys kutistettu rauhanyhdistyksellä käyvien joukoksi
”Jumala on ääretön ja näkymätön. Loogista olisi, että myös Hänen valtakuntansa olisi niitä. Kuitenkin Jumalan valtakunnasta puhuttaessa tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisessa kielenkäytössä usein äärellistä ja näkyvää ihmisten joukkoa. Jos Jumalasta tehdään näkyvä ja äärellinen, se lakkaa olemasta Jumala.
Useammin kuulee pehmeämpiä ilmauksia, kuten ”älä järkeile, usko ainoastaan”.
Paavali painottaa toisin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20) Minnan tarinan perusteella pahuus yhteisössämme ei ole niin kehittymätöntä kuin haluaisimme uskoa.
Entä mihin pitäisi ”uskoa ainoastaan”?
Ei puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei ekskluusioon, vaan yksin Kristukseen. Hän on uskovaiselle alku, loppu, ja kaikki siltä väliltä. Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”
Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.
Jos olen oikein haistanut, on tämän foorumin ideana keskustella siitä miten usko koetaan ja on koettu, mitä kysymyksiä herää meillä ja ”ulkopuolella” / maailmassa. Siksi nimim. MT42, sinun kirjoituksesi ”Vuorovaikutusta”, on poikkeuksellisen rakentava ja hyvä.
Kun seuraa nettikeskustelua, siitä erottautuu ainakin kolme erilaista keskustelutapaa. Voisi sanoa että keskustelua käydään kolmessa ”moodissa”, ja ne saattavat monesti sekoittua keskenään. Tulos on, että yksi puhuu aidasta, toinen puista, kolmas vuorostaan seipäistä, mutta kukaan ei näe metsää. Soppa on valmis ja turhaudutaan.
Yhtäältä on vl uskoa koskeva yhteiskunnallinen tai ”historiallis-sosiologinen” keskustelu, toisaalta hengellinen, opillinen keskustelu, ja kolmantena omakohtainen, sielunhoidollinen keskustelu.
Keskustelijoiden pitäisi olla selvillä, millaisessa tilanteessa kulloinkin keskustellaan.
Aina emme tunnista, että keskustelua uskonasioista ei käydä suinkaan aina käännytys- eikä kääntymysmielessä, vaan lisäksi hengelliseltä ja opilliselta kannalta kriittisesti pohtien, ja vielä pelkästään mielenkiinnosta ja uteliaisuudesta. Miksi emme pitäisi näitä kaikkia tavoitteita tarpeellisina, kunnioitettavina ja vakavasti otettavina, vaikka emme sattuisi itse olemaan kiinnostuneita. Vuoropuhelussa sekä rauhanyhdistyksen sisällä että ulkopuolisten kanssa ovat tarpeellisia hyvinkin moninaiset keskustelut – nämä kaikki.
Meidän on useasti vaikea hahmottaa, missä keskustelussa ollaan. Olen ollut huomaavinani, että eivät edes puhujat aina tunnista tätä, vaikka varmasti ovatkin keskustelemisen ”ammattilaisia”.
Sielunhoitoa, dogmatikkaa vai ilmiöitä ja niiden syitä?
Meille itsellemme on tutuinta sielunhoidolliset näkökulmat. Kuten jokainen ymmärtää, sielunhoidollisessa tilanteessa keskitytään ihmisen henkilökohtaiseen sieluntilaan, siihen millainen on henkilökohtainen olotila uskovaisena. Ja millainen suhde muihin uskovaisiin ja Jumalaan. Tähän keskusteluun voivat osallistua niin uskovaiset kuin entiset sellaiset. Ja tavalliset luterilaisen kirkon jäsenet siinä kuin ateistitkin.
Eniten kai tämänkaltainen lähestymiskulma koskettaa kuitenkin niitä, joilla on henkilökohtainen uskovaisen ihmisen vakaumus (vl tai ei-vl), tai jotka ovat etsivällä mielellä. On kai itsestäänselvää, että tällaista keskustelua voidaan käydä vain asianomaisen itsensä omasta halusta. Yhtä selvää on että liikutaan herkällä ja henkilökohtaisella alueella, jossa voi seurata vahinkojakin. Armoevankeliumima sopii ja kuuluukin tarjota mutta toista ihmistä kunnioittaen.
Hengellisessä ja opillisessa keskustelumoodissa puolestaan ei ole kyse kenenkään keskustelijan omakohtaisesta sieluntilasta, vaan tarkoituksena on pohtia kristinopin sisältöä ja Raamatun sanomaa. Parhaimmillaan tavoitteena löytää ymmärrystä ja totuus asioista. Teologian puolella tämä on sitä kun puhutaan dogmatiikasta ja systemaattisesta teologiasta.
Ilmiöitä koskevassa keskustelussa puolestaan tarkastellaan aatteellisia ja käytännöllisiä asioita, maailmankuvaa, kulttuuria, elämäntapaa, ihmissuhteissa olemisen tapoja, yhteisön suhdetta ympäröivään maailmaan jne. Mitä VL-lestadiolaisuus käytännön elämässä sisältää ja mistä osasista se koostuu. Mitä seuraamuksia sillä on. Miten me viestitämme elävästä uskosta? Tähänkin keskusteluun voivat osallistua sekä ”sisällä” olevat, uskon jättäneet että täysin ulkopuoliset.
Uskovaisina meillä saattaa olla vaikeuksia kohdata varsinkin entisiä vl:iä, ja ehkä myös ulkopuolisia, jotka joka tapauksessa netissä useinkin ovat keskustelun osapuolina. Emme ehkä tunnista että he voivat olla aidosti kiinnostuneita lestadiolaisuudesta ilmiönä tai opillisesti, eivätkä ole sen enempää sielunhoidollisessa mielessä kuin halventamistarkoituksessakaan liikkeellä. Pitäisi suhtautua heihin, ryhtymättä suin päin käymään keskustelua ”sielunhoito”-moodissa.
Molemminpuolisia pettymyksiä
Asetelma menee tietenkin kiusalliseksi, jos ollaan ”eri planeetoilla”, eli toinen olettaa toisen olevan etsivällä mielellä ja ehkä jopa tekemässä parannusta ja toinen taas tähtää puhtaasti älylliseen, tasaveroiseen keskusteluun, jossa asioita perustellaan parhailla mahdollisilla argumenteilla. Tällöin sielunhoidollinen ja älyllinen keskustelu menevät sekaisin ja keskustelijoiden ”käsikirjoitukset” eivät vastaa toisiaan. Kumpikin tulee ärtyneeksi ja voi jopa kokea tulleensa loukatuksi. Toinen tunkeutuu toisen sieluun ja arvioi sitä, toinen esittää asiaankuulumattomia ja ulkokohtaisia kysymyksiä.
Jos olettaa toisen ihmisen olevan sieluhädässä ja kyselevän oman autuutensa perään, johtaa omaan erityislaatuiseen keskusteluun jolla on ennalta tiedetty ideaali päämäärä. Alkaa sielunhoidollinen keskustelu, jolla on omanlaisensa kaava, tietty ennalta muotoutunut etenemistapa. Uskovainen odottaa keskustelussa tietenkin koko ajan toisen mahdollista kysymystä, ”saanko minäkin uskoa”.
Tämä odotus ja olettamus, että uskontoa koskeva keskustelu on aina jotenkin sielunhoidollista ja yksilöön omakohtaisesti liittyvää, tekee keskustelusta latautuneen ja ylivarovaisen, ja saa toisen osapuolen nopeasti torjuvaksi ja etäiseksi. Uskovainen saattaa alkaa käyttää keskustelussa liian helposti itselleen tuttuja, mutta kuluneita fraaseja, joilla ei ole toiselle mitään informaatiosisältöä.
Keskustelu ”tiestä ja matkasta” on totuttu päättämään synninpäästöön ja toteamukseen, että näin on hyvä jäädä uskomaan. Miellämme, että keskustelun nimenomaan tulisi päättyä synninpäästöön, se on ainakin toivomus. Usein kuuleekin sanottavan, että ”mikään ei ole ihanampaa kuin antaa jollekin synninpäästö”. Mutta tämä onkin silloin pettymys uskovaiselle, kun keskustelukumppani onkin ollut kokonaan ”eri aaltopituudella”, muulla mielellä liikkeellä. samoin toinen osapuoli joutuu pettymään.
Tyhjät fraasit eivät auta
Myös ns. kaanaan kieli aiheuttaa ongelmia keskusteluun. Saatetaan käyttää totuttuja fraaseja, joiden merkityksen oletetaan olevan kaikille selvä. Kun paikalla on ulkopuolisia tai sellaisiksi oletettuja, keskustelu saattaa muotoutua yllättäen jähmeäksi vain siitä systä, että sanontatapojen syvin merkitys täytyisi ensin purkaa ja eritellä kaikill enäkyväksi. Ilman vl-merikityksellä ladattujen fraasien purkammista eivät kaikki ymmärrä niitä samalla tavoin. Täst äon paljon esimerkkejä, viimeksi KotimaassaErkki Pirin ja Jussi Rytkösen käymä keskustelu Pirin kirjasta.
Jotkut sanomistavat tarvitsee muotoilla yleiskieliseksi. Tosin silloin on vaara, että taas voi syntyä väärinkäsityksiä, vl-uskovaistenkin kesken.
Sekin olisi jaksettava lisäksi ottaa huomioon, että ulkopuolisten töykeiltä tai karkeiltakin tuntuvien kysymysten takana ei välttämättä ole tietoinen ilkeys vaan pelkästään tottumattomuus tietynlaiseen uskonnolliseen keskustelukulttuuriin.
Asiayhteyteen soveltuvat perustelut
Ongelmia tulee helposti silloin, jos ei löydä oikein kunnollisia perusteluja omalle kannalleen. Tämä on ymmärrettävää, vaikeat asiat ja hengelliset käsitteet vaativat tietoista paneutumista . Ja usein käy niin että keskustelukumppanin väite ei ole sitä mihin on tottunut ajattelemaan (”ei vastaa henkeen”). Kun tällainen väite tulee, sitä on ikään kuin helpompi lähteä oikomaan suoraa päätä juuri edellä kuvatussa sielunhoidollisessa tarkoituksessa. Paljon työläämmältä tuntuu käydä purkamaan kysymystä asiapohjaisilla perusteluilla.
Uskovaisista luultavasti harva on itse oikeastaan edes tarvinnut ”asiaperusteluja” kristillisyyden ajatteluun, tapoihin ja käytäntöihin. Meistä useimmat ovat kasvaneet uskovaisessa kodissa ja siksi moni asia on itsestään selvää.
Asiakeskeisessä keskustelussa kuitenkin edellytetään juuri näitä perusteluja. Ei riitäkään, että kehottaa toista kuuliaisuuteen, tai jättämään järjen pois ja vain uskomaan, tms. Perusteluiden tivaamisessa ei siis ole takana ilkeys tai toisen lyömisen halu, vaan useimmiten vilpitön yritys päästä keskinäisessä keskustelussa jollekin ymmärrettävälle ja niin ollen myös kestävän tuntuiselle tasolle, jotta saavutettaisiin molemminpuolista luottamusta.
Keskustelua uskon asioista voisi parantaa kun kaikki osapuolet ovat tunnistaneet heti keskustelun alussa, miltä kannalta asioista puhutaan. Henkilökohtaisen sielunhoidon tarkoituksessa, hengellis-dogmaattisen pohdinnan tarkoituksessa vai käytännön arkipäivän ilmiöitä ja niiden taustoja tarkastelemaan pyrkien.
En voi mitään sille, että minulla on herännyt kysymyksiä suhteessa meikäläiseen uskon oppiin ja elämäntapaan.
Minua on ilahduttanut se, että netti mahdollistaa tällaisen keskustelun. Koskaan netti ei voi eikä tule korvaamaan kasvokkain ja nimellä käytävää keskustelua, mutta – kuten jokainen voi huomata – se tarjoaa kyllä mahdollisuuden käydä jopa rikastavia keskusteluja vaikeistakin teemoista.
Mielestäni on myös luonnollista, että keskustelua netissä käydään juuri niistä asioista, joista on vaikea tai ehkä jopa mahdoton keskustella jollakin muulla foorumilla, kuten esimerkiksi seurakuntailloissa. Toki hyviä ja tarpeellisia keskusteluja niissäkin on alettu käymään.
Ajattelen, että on parempi käydä keskustelua myös täällä netissä, kuin vain pohdiskella asioita mielessään tai keskustella niistä vain muutaman samanmielisen kanssa.
Haittapuoli asiassa on, että puhumme herkistä asioista, joihin liittyvät erimielisyydet koetaan voimakkaasti. Jopa tarve käydä keskustelua voi joistakin tuntua vieraalta, epäilyttävältä tai vähintään tarpeettomalta.
Itse en olisi kovin huolissani siitä, että keskusteluissa esiintyy sekä ”oikeaa” että ”väärää” tai ainakin puutteellisesti ymmärrettyä oppia. Jumalan sanassa me uskomme olevan totuuden. Sen totuuden valossa kuuluu tarkastella netissäkin esitettyjä näkemyksiä opista ja perusteluja. Unohtamatta sitä että ihmiselle on taipumus luoda yhä uudestaan lakiperustaisia rakennelmia, jotka estävät armoa näkymästä – ovat jumalanlapselle vieraita.
Oon jo alkanu odottamaan ens kesää. Sanon aina ei vl kavereille että te ette voi ymmärtää mite ihanaa suvareis on, vaikken mäkää sitä puhetta kuuntele koskaa. !!
Monille on täysin uus juttu et joka kesä on meikäläisten suvikset jossain päin suomee ja sinne tulee yleensä noin 70 000 ihmistä. Mä pidän ite sitä hienona tapahtumana. Vaikken sitä Jumalan sanaa siellä oikeen kuuntelekkaan. Mutta siellä tutustuu uusiin ihmisiin ja näkee kavereita. Nuoria siitä seuraväestä on aika paljon.
Ku kello aina lähestyy yöllä 12 rupee vanhempi väki meneen nukkumaan päin… kuten myös nää ihan pienimmäiset. Nuoriso jatkaa valvomista. Viimiset menee nukkumaan aamu seittemän, kaheksan aikaa ku mummot herää ylös.
Siel on oikeesti siistii… vaikkette te ”ei lessut” osaa sitä varmaankaan niin ajatella. Se kenttä on joka yö suviksien ajan täynnä nuoria. No empä mä enää rupee asiasta jaaritteleen. Ajatelkaa mitä haluatte asiasta. En mä siihen varmaan kuitenkaan voi mitenkään vaikuttaa.
Sellasta vaan oon kaverille sanonut et jos jotain kiinnostaa ni tulee itse paikalle suvareihi. Kyl siel on aina jonkun verran sitä porukkaa jotka ei oo lestadiolaisia. Aina sitä voi käyä kahtomassa paikkaa.
Sen mä kuitenki sanon et jos sinne joku tulee käymään ja sul on kauheet meikit päällä/värjätyt tai muuta ni saattaa saada joiltaki ihmisiltä katseita… kuten vanhoilta mummoilta jotka on niin pyhimyksiä… mut siitä ei kannata välittää. Nauraa vaik päin naamaa sellaselle.
Mun kaverit on ollu mun mukana suviseuroissa eikä ne oo meitsii ja ne on saattanu joskus vähän pitkiä katseita saada mut ei siitä kannata välittää. Mua oikee joskus hävettää ku jotkut on niin naurettavii et ne jää tuijottaa sellasia ihmisiä jotka saapuu suviksiin meikit päällä. Oon ite monesti mulkannu sellasia ihmisiä jotka jää tuijottaan meikattua/värjättyä päätä.. esim. mun kavereitten tuijottajia oon oikeen kunnolla mulkannu. Eipä siitä kannata välittää.
Se on vaa nii et jos joku vähä erilaisempi joskus saapuu johki ni kyllä se katseita saa. Ihan samalla tavalla ku sä menisit vaik ny talvella t-paidalla ton ulos ni kyl sä varmasti katseita saisit. Mut ei niistä kannata välittää.
Nii et oon jo kavareiden kaa ruvennu miettiin mitä sit Liperissä. Siistii!! Ja vielä se et suvareissa käy tosiaan kyllä paljon muitaki kuin meit ”positiivisii”!! Harvalla meistä on muuten koskaa jääny suvarit välii, ei niilläkää jotka on uskon kieltänyt.
Usein esitetty ”nokkela” syytös vanhoillislestadiolaisuudelle kuuluu, että meikäläiset varsinkin ns. ”johtajat” näkevät yhteisön ongelmat aina yksilön ongelmina ja yhteisö putipuhtaana, erehtymättömänä.
Mutta keskusteluissa toinen ääripää taas ovat ne ihmiset, jotka näkevät oman uskonsa ja elämänsä vaikeudet järjestelmällisesti aina yhteisön, lestadiolaisuuden aikaansaannoksina. Silloin he ohittavat yksittäisten ihmisten henkilökohtaiset puutteellisuudet, heikkoudet, kyvyttömyyden ja suoranaisen pahuuden. Tekevätpä näin tietoisesti tai vain silkkaa huomaamattaan. Ja toinen ääripää taas ne meistä jota nostavat siionin ulkoisessa mielessä jalustalle. Erehtymättömäksi käytännönkin asioissa…?
Tämän seuraus on, äärimmillään, että uskovaiset leimataan milloin pedofiilien temmellyskentäksi, milloin naisten alistajaksi.
Ja toisessa äärimmäisyydessä siioni voidaan nähdä uhanalaisena ”uhrina”, yhteisönä jota koko maailma pilkkaa, yrittää estää sananjulistusta ja jopa kokonaan hävittää.
Kumpikaan näkemys ei tietenkään vastaa tosiasioita. Se on suurta liioittelua puolin ja toisin. Heittäisinkin ilmaan kysymyksen, ajaako monia ihmisiä jonkinlainen ”erehtymättömyden kaipuu”? Onko tämä itse asiassa omanlaistaan ”fundamentalismia”, ja äärimmäisen puhtauden tavoittelua? Kummallakin ääripuolella.
Ja senkin voisi muistaa, että naiset kuitenkin itse ovat enemmistönä vl-liikkeessä, eiköhän he ihan itse ole valinneet myös oman luonnollisen tapansa toimia siionissa. Se on muotoutunut ajan mittaan.
Mihin hyvänsä ihmisyhteisöön toki liittyy myös ns. rakenteellista pahuutta, jolla yksittäisten ihmisten on varmaan vaikea tehdä mitään. Täydellistä ei ole missään missä ihmiset yrittävät toimia yhdessä. Me ihmiset olemme rajallisia, perisynninkin seurauksena. Jotkut siinä aina kärsivät, enemmän tai vähemmän.
Jotkut sulattavat ja hyväksyvät puutteellisuutta ja rajallisuutta enemmän, toiset sietävät sitä vähemmän. Jotkut kai aina ”äänestävät jaloillaan”. Ihan kaikissa yhteisöissä. Voikin kysyä, ovatko sellaiset ihmiset itse lähteneet etsimään sitä ”erehtymätöntä yhteisöä”! Toiset jäävät ja koettavat selviytyä mitenkuten oman suhtautumisensa kanssa.
Tämä vaatii oikeasti nöyryyttä.
Jotkut harvat yrittävät puuttua sisäisesti niihin rakenteellisiin asioihin. Eri tavoin. He voivat nimittää ongelmia esimerkiksi ”rakenteelliseksi väkivallaksi”, tai ”kaksinaismoralismiksi”, tai ”pakoksi olla kaikesta samaa mieltä”. Siitäkin voitaisiin silloin keskustella, mitä vaikeuksia meille seuraa tällaisesta asioiden ”nimilaputtamisesta ”. Pystytäänkö silloin entistä huonommin sisäiseen keskusteluun, kun lyödään asioille ennakkoleimoja?
Ehkä näille ihmisille käy kaikkein huonoiten jotka yrittävät nostaa sisäistä keskustelua pysytellen edelleen siioinissa… ikään kuin puoliväkisin? Heitä eivät symppaa tuomitsijat kummankaan laidan.
Miten käy oman uskon, sitäkin voi hhiljaa mielessään kysyä. Henkilökohtainen uskonelämä voi pahasti kuivua näissä taisteluissa, jos lähtee voimakkaasti kyseenalaistamisen tielle. Tällainen ihminen voisi kysyä itseltään myös, mitä seuraamuksia omasta toiminnasta on veljien ja sisarten uskolle. Olenko veljeni vartija? Lähellä on ajatuminen tarttumaan lihan käsivarrella asioihin.
– Olisi toivottavaa, että mahdollisimman moni tutustuisi omakohtaisesti vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyisi kuulopuheisiin, joiden välittämät tiedot ovat usein virheellisiä tai värittyneitä, totesi SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki vuonna 2007. Hän julkaisi Kalevassa vastineen mediassa käytyyn keskusteluun .
Hautamäen kirjoitus on viime vuosien ainoa SRK:n julkinen vastaus keskusteluun, jota on käyty ja käydään herätysliikkeen sisäisestä tilasta. Siksi se on merkittävä.
Maltillisesti mutta tiukasti Hautamäki puolustaa vanhoillislestadiolaisuudelle ominaista ajattelutapaa, jonka mukaan sisäisesti ongelmallisiksi koetut asiat, jotka liittyvät yhteisön menettelytapoihin ja Raamatun tulkintaan, eivät ole yhteisön ongelmia vaan kaikissa tapauksissa erillisten yksilöiden yksityisiä ongelmia. Ajatellaan niin, että ristiriidat johtuvat rajallisten ihmisten synnillisyydestä.
Hautamäki kumoaa Stiven Naatuksen ja Kalevan pääkirjoitustoimittajan esittämän keskustelutarpeen herätysliikkeen menettelytavoista, todeten, että liikkeen sisällä on aina käyty avointa keskustelua ja käydään edelleen.
Anonyymilla nettikeskustelulla ei ole uskonyhteisön kannalta merkitystä eikä uskovaisilla ole sellaiseen tarvetta. Yleisönosastokeskustelu ei kuulu vanhoillislestadiolaisuuteen.
Hoitokokousvuosiin liittyvää tutkimustakin on valmisteilla.
Hautamäen kirjoitus osoittaa, että herätysliikkeen sisällä on olemassa melko lailla erilaisia näkemyksiä tilanteesta. Johdon näkemykset ja ruohonjuuren näkemykset eivät aina kohtaa. Tämä ristiriita ei ole suinkaan ennenkuulumaton yllätys. Se on tuttu ilmiö erilaisissa inhimillisissä yhteisöisssä, olipa puhe tavallisista maallisista yhteisöistä tai seurakunnista. Johdon näkemykset perustuvat johdolla olevaan käsitykseen yhteisön sisäisestä tilasta.
Kirjoituksen yhtenä käynnistäjänä oli Kalevan pääkirjoitus 12.9., ja herätysliikkeeseen kuuluvan teologi Stiven Naatuksen toivomus, että lestadiolaisuudessa voitaisiin käydä avointa keskustelua liikkeen lähihistoriasta.
Naatuksen tavoin Kaleva kannusti herätysliikkeen jäseniä myönteisellä tavalla voittamaan keskustelukulttuuriin liittyvät vaikeudet.
Kalevan pääkirjoitus: Avoimuus auttaisi herätysliikettä
”Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä on viikon ajan väreillyt sekä pinnan alla että päällä. Näyttää siltä, että liikkeessä testataan nyt sen kykyä käydä sisäistä keskustelua ja liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja.
Hälyn taustalla on oululaispastori Stiven Naatuksen viimekeväinen käynti teatterissa katsomassa Fundamentalisti-näytelmää sekä hänen Kalevalle aiheesta antamansa haastattelu.
Nämä teot suututtivat osan liikkeen väestä niin, että Naatuksen nimi pyyhittiin pois ensi kesän rippikoululeirien pitäjien listasta.
Oli Naatuksen hyllytyspäätös sitten yhden tai kahden henkilön taikka suuremman joukon tekemä ratkaisu, se oli hätävarjelun liioittelua. Näin yksin siksi, että pastori tuli teatteriin Kalevan pyynnöstä eikä omasta aloitteestaan. Teatteriesityksen seuraaminen taas pohjusti keskustelua tärkeästä uskonnollisesta teemasta, fundamentalismista. On vaikea ajatella, ettei kirkon virassa olevalla papilla olisi oikeutta siihen keskusteluun osallistua. Pyydettäessä siihen on pikemminkin velvollisuus. Hän toimi fiksusti, ja häntä pitäisi pikemminkin kiittää siitä.
Kalevan haastattelussa Naatus käsitteli teemaa avoimesti ja kiihkottomasti, perustellen myös herätysliikkeensä perinteisiä opillisia näkemyksiä ja niiden noudattamista. Hän myös haastoi suuren yleisön katsomaan peiliin puhumalla valtavirtafundamentalismista – siitä, kuinka yhteiskunnassa joidenkin asioiden pitäisi olla niin kuin enemmistö katsoo. Todennäköisesti lukijoiden ymmärrys vanhoillislestadiolaisuutta kohtaan haastattelun ansiosta pikemminkin kasvoi kuin heikkeni.
Naatus nosti esiin myös herätysliikkeensä keskustelukulttuurin vaikeudet. Se saattoi olla raskauttavaa.
Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.
Muutama yritys avoimemman keskustelun avaamiseksi on viime vuosien aikana tullut, mutta liikkeen johto tuntuu avausten edessä vetäytyneen kuoreensa. On vaikea nähdä, että tämä toimintatapa voisi kovin kauan jatkua. Se ei yksinkertaisesti ole nykymaailmassa enää toimiva tapa käsitellä vaikeita asioita, ei edes hengellisessä liikkeessä.”
SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäen vastine
”Keskustelu vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen uskonkäsityksistä sekä vanhoillislestadiolaisten elämäntavoista käy aika ajoin vilkkaana erityisesti liikkeeseen kuulumattomien keskuudessa.
Mielipiteitä ilmaistaan pitkälti internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa. Jonkin verran asia on levinnyt myös lehtien palstoille.
Viime aikoina yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on ollut liikkeen menneisyys, erityisesti 1970-luvun ”kipukohdat”. Jotkut ovat vaatineet puolueetonta tutkimusta tuon vuosikymmenen tapahtumista.
Keskiviikkona 12.9. Kalevan toinen pääkirjoitus käsitteli vanhoillislestadiolaisuutta otsikolla ”Avoimuus auttaisi herätysliikettä”. Kirjoituksessa epäiltiin liikkeen ”kykyä käydä sisäistä keskustelua” ja samalla ”liikkeen johdon herkkyyttä kuulla kannattajiensa erilaisia äänenpainoja”.
Kirjoittaja arvioi vanhoillislestadiolaista keskustelukulttuuria olemattomaksi: ”Vanhoillislestadiolaisuus avautui ulospäin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta avoin mielipiteenvaihto herätysliikkeen perinteistä ja historian kipukohdista on liikkeen sisällä yhä olematonta. Senkin takia paineet purkautuvat internetin keskustelupalstoilla nimimerkkien suojissa.”
Vanhoillislestadiolaisten keskustelukulttuuriin ei kuulu yleisönosastokirjoittelu eikä nimimerkin taakse piiloutuminen. Liikkeen piirissä käydään keskustelua eri tahoilla ja tasoilla avoimesti omana itsenä.
Paikalliset rauhanyhdistykset järjestävät vuosittain kymmeniä tilaisuuksia uskoon ja kristittynä elämiseen liittyvistä kysymyksistä. Vuotuisten suviseurojen yhteydessä järjestetään kaksi suurta kokousta: yli tuhat osanottajaa kokoava puhujien ja seurakuntavanhinten kokous sekä SRK:n vuosikokous, johon kukin jäsenyhdistys lähettää edustajansa.
Lisäksi eri tiedotusvälineiden edustajat kutsutaan suviseurojen tiedotustilaisuuksiin.
Näissä keskustelutilaisuuksissa jokaisella läsnäolijalla on vapaus ilmaista mielipiteensä. Tämän lisäksi lukuisat kahdenkeskiset tai pienemmissä ryhmissä käytävät keskustelut suovat mahdollisuuden puhua asioista, jotka askarruttavat.
SRK:n vuosittain järjestämillä noin 200 leirillä oleellisena osana ohjelmaa ovat keskustelut eri aihepiireistä, myös kristityn elämän ja liikkeen historian kipeistä kysymyksistä. Viestit näistä eri puheenvuoroista kertovat toista kuin ne kannanotot, joiden julkisuudessa esitetään olevan liikkeen ”kentän ääni”.
Vanhoillislestadiolaisuutta 1900-luvun aikana kohdanneiden useiden hajaannusten aikana ja niiden jälkeen on järjestetty lukuisia keskusteluja ja sovintokokouksia. Valitettavasti ne eivät kuitenkaan ole estäneet hajaannuksia eivätkä korjanneet syntyneitä repeytymiä.
Yksittäisten henkilöiden kohdalla keskustelut ovat saattaneet johtaa myönteiseen tulokseen. Kokonaisuutena niille on kuitenkin ollut tyypillistä, että liikkeestä erkaantuneet eivät ole olleet valmiita luopumaan omaksumistaan käsityksistä, jotka ovat poikenneet vanhoillislestadiolaisuuden opetuksista.
”1970-luvun sielunhoidolliset keskustelut”
1970-luvulla käytiin monilla paikkakunnilla sielunhoidollisia keskusteluja, joita on nimitetty ”hoitokokouksiksi”. Näitä tilaisuuksia, niihin johtanutta kehitystä ja niissä ilmenneitä kipukohtia on vanhoillislestadiolaisuuden piirissä jälkikäteen käsitelty, toisin kuin julkisuudessa on väitetty. Ranuan suviseurojen puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1989 silloinen SRK:n pääsihteeri Voitto Savela piti noista tapahtumista alustuksen, jonka johdolla käytiin laaja keskustelu.
Sen lisäksi kyseisen vuosikymmenen tapahtumia on käsitelty kolmessa SRK:n vuosikirjassa (Jumala rakentaa kaupunkiaan 1989, Taistelusta rauhaan 1990 ja Muutoksen keskellä 2007). Rauhanyhdistysten omissa historioissa ja historiikeissa on käsitelty myös asioita, jotka ovat synnyttäneet ristiriitoja ja olleet kipukohtina yhdistyksen sisällä.
Yksilöiden tietosuojan ja ihmisarvon kunnioittamisen vuoksi tällaisia asioita voi kuitenkin käsitellä julkisesti vain yleisellä tasolla.
”Vaikeistakin asioista osataan keskustella”
Parhaillaan on tekeillä kaksi laajaa historiallista tutkimusta vanhoillislestadiolaisuudesta. Filosofian tohtori Seppo Lohen teos Suuret hajaannukset ilmestynee tänä syksynä. Se käsittelee 1800- ja 1900-luvun taitteen suuria hajaannuksia ja niiden syntyyn vaikuttaneita tekijöitä. Tuossa hajaannuksessa muotoutuivat omiksi ryhmikseen esikoislestadiolaisuus, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus.
Filosofian tohtori Ari-Pekka Palola tekee tutkimusta SRK:n toiminnasta vanhoillislestadiolaisuuden keskusjärjestönä vuosina 1906–1961. Tutkimus tarkastelee myös tuona ajanjaksona tapahtuneita hajaannuksia.
Jatkona näille tutkimuksille käsitellään aikanaan SRK:n historiaa vuodesta 1962 nykypäivään. Tämä tutkimus pitää luonnollisesti sisällään 1970-luvun tapahtumien tarkastelun. Lisäksi tänä syksynä on ilmestynyt filosofian maisteri Jani Alatalon tutkimus Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976–1984.
Yksi vanhoillislestadiolaisen kristillisyyden keskeisistä käsityksistä on, ettei kukaan ole virheetön ja synnitön. Jumalan poika syntyi ihmiseksi sitä varten, että syntinen saisi syntinsä anteeksi. Hänen valtakuntansa on anteeksiantamuksen valtakunta. Tätä sanomaa vanhoillislestadiolainen kristillisyys haluaa välittää.
Vanhoillislestadiolaisten hartaustilaisuudet, seurat, ovat kaikille avoimia. Niistä ilmoitetaan julkisesti lehdissä ja nykyisin myös internetissä. Jokainen voi tulla kuuntelemaan, mitä siellä opetetaan. Monilla alueilla voi seurapuheita kuunnella myös radiosta.
Alatalo toteaa tutkimuksessaan ”Jos joku vielä 2000-luvulla esittää, että lestadiolaisuuden pitäisi olla avoimempaa, kyse on lähinnä henkilön haluttomuudesta tutustua lestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuus kuitenkin on paljon muutakin kuin julkisuuteen näkyvät poikkeamat keskivertosuomalaisten elintavoista.”
Apuna vanhoillislestadiolaisuuteen tutustumisessa voivat olla SRK:n kotisivut (ww.srk.fi) ja julkaisut.
”Keskustelu Internetissä ei hedelmällistä”
Mielestäni keskustelu lehtien palstoilla tai internetissä ei ole kovin hedelmällistä. Avoin, suora yhteys ja henkilökohtainen ajatusten vaihto tuottavat parhaan tuloksen. Tällaiseen keskusteluun ovat valmiita niin tavalliset vanhoillislestadiolaiset arkielämän tilanteissa kuin liikkeen johtokin.
Vaatimuksissa on kuitenkin hyvä muistaa evankelis-luterilaisen kirkkomme sielunhoidollisia keskusteluja koskeva säännös: ”Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.”
Käsitykseni mukaan tämä velvoite koskee kaikkia sielunhoidollisia keskusteluja, sekä pappien että maallikoiden kanssa käytyjä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö väärin kohdelluksi joutunut tai muuten kipua sisimmässään tunteva voisi ottaa asiaansa puheeksi. Asialliseen, rakentavaan keskusteluun on aina aikaa ja tilaa.”
Etniset vanhoillislestadiolaiset – vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan ja kasvatetaan
Määritelmän mukaan etniset uskonnot ovat uskontoja, joiden jäseneksi synnytään. Ne ovat sidoksissa johonkin kansaan tai heimoon ja antavat jäsenilleen sekä kansallisen (tai kansallisuuden osaryhmittymään liittyvän) että uskonnollisen identiteetin. Useimmiten etnisellä uskonnolla on ymmärretty lähinnä varhaisuskontoja, alkuperäisuskontoja eli luonnonuskontoja.
Toisaalta etnisyydestä saatetaan puhua myös uudempien uskonnollisten ryhmien yhteydessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa vaikuttavien hutteriittien keskuudessa erotetaan etniset hutteriitit eli liikkeeseen syntyneet käännynnäisistä, uusista tulokkaista (aiheesta lisää täällä lähteineen).
Mitä sitten tarkoitetaan käsitteellä etninen lestadiolainen?
Koska vanhoillislestadiolaisuus omaksutaan pääsääntöisesti yhteisön jäsenyyden kautta jo varhaislapsuudessa, ja siitä muodostuu siten osa persoonallista minuutta, identiteettiä, voidaan puhua etnisistä lestadiolaisista. Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita, siis sekä liikkeessä yhä olevia että siitä irrottautuneita. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisten määräksi Suomessa on arvioitu 80 000 – 100 000. Liikkeestä irtautuneiden määräksi Suomessa on esitetty arvio yli 120 000 (Valkila 2013).
Sen sijaan voidaan kysyä, voidaanko liikkeeseen aikuisena liittyneitä nimittää etnisiksi lestadiolaisiksi. Jos noudatetaan samaa rajausta kuin Yhdysvalloissa hutteriittien kohdalla, silloin aikuisena kääntyneet kuuluvat vanhoillislestadiolaisiin, mutta eivät etnisiin vanhoillislestadiolaisiin.
Aikuisena ihminen ei enää voi rakentaa itselleen vanhoillislestadiolaista identiteettiä samassa kokonaisvaltaisessa mielessä, mitä se merkitsee liikkeeseen kasvatetulle.
Vanhoillislestadiolaisuus osana minuutta: identiteetti, moraalinen yhteisö, rajankäynti
Uskonto voidaan nähdä on kulttuurin merkitysjärjestelmänä, joka selittää ihmiselle hänen identiteettiään suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Vanhoillislestadiolaisuus on osa luterilaista kristillisyyttä ja siinä oma erityislaatuinen merkitysjärjestelmänsä, ”kielensä”. Erityisen perustava seikka identiteelille on se, että vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa korostetaan uskovaisten seurakunnan fundamentaalista eroa ”maailmassa elämisestä” eli uskottomien elämästä. ”Maailmassa elävillä” tarkoitetaan kaikki muita kuin vanhoillislestadiolaisia ihmisiä. Eroa muihin tehdään muun muassa erilaisin käyttäytymissäännöin ja korostamalla oman yhteisön tapoja ja käytäntöjä ”pyhinä”, uskovaisia velvoittavina asioina.
On kiintoisaa, että tutkimuksessa on myös todettu, että lestadiolaiset muodostavat oman moraalisen yhteisönsä, jolla on suomalaisesta valtaväestöstä poikkeavat moraalinormit. Tämä ilmeni Annukka Vainion väitöskirjatutkimuksesta, jossa hän vertaili vanhoillislestadiolaistem lukiolaisnuorten arvoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta muiden samanikäisten nuorten käsityksiin (Vainio 2003). Om moraalijärjestelmä on omiaan perustelemaan ajatusta valtaväestöstä poikkeavasta ”etnisestä lestadiolaisuudesta”.
Arjen käytäntöjen, kasvatuksen ja perinteiden kautta rajankäynti maailmassa olemisen ja oman uskovien seurakunnan välillä kehittyy yksilön sisäiseksi ajattelumalliksi, joka omaksutaan jo lapsuudessa. Niiden voima on huomattava, sillä opittujen normien rikkominen herättää uskovaisessa syvää ahdistusta.
Paikallisen vl-yhteisön (rauhanyhdistyksen) toimintaan osallistuu yleensä koko perhe. Vanhoillislestadiolaiset lapset ja varsinkin nuoret ovat vapaa-ajalla tekemisissä pääosin omaan yhteisöönsä kuuluvien kanssa. Samoin perheet pitävät tiiviisti yhteyttä muiden samaan yhteisöön kuuluvien perheiden kanssa. sen sijaan liikkeen ulkopuolisten kanssa solmintaa harvoin kiinteistä ja luottamuksellisia ystävyyssuhteita.
Edellä kuvatun perusteella vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatettu ihminen voi perustellusti pitää itseään etnisenä lestadiolaisena riippumatta siitä, mikä hänen nykyinen suhteensa herätysliikkeeseen ja sen uskomuksiin on.
Lestadiolaisuus etnisenä ryhmänä
Norjassa lestadiolaisuutta on tulkittu ”uskonnolliseksi etnisyydeksi”, jonka on nähty ilmentyneen hengellisenä ja poliittisena reaktiona ihmisille, erityisesti saamelaisväestölle, joille liike on toiminut välineenä ja vastavoimana yhtenäistävälle modernisaatiolle, yleiselle maallistumiselle ja kulttuuriselle sorrolle. (Wallenius‐Korkalo, 2011.)
Tutkijatohtori Saara Tuomaala on todennnut haastattelussaan lestadiolaisuudesta: ”Enemmän kuin uskosta on kyse siitä että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä.”
Myös FT Markku Ihonen on useissa lestadiolaisuutta koskevissa tutkielmissaan todennut, että lestadiolaisuutta voidaan pitää etnisenä ryhmänä. Liikkeellä on vahva oma historiansa, uskomusjärjestelmänsä, arvomaailmansa, käsitteensä ja puhetapansa. Tervehtimisen lisäksi yhteisössä on käytössä useita muitakin rituaalistuneita käyttäytymismuotoja.
Etnistä luonnetta korostaa myös esimerkiksi normi puolison valinnasta vain oman ryhmän sisältä (endogamia l. sisäryhmäavioliittoisuus). Avioitumisnormi vahvistaa vanhoillislestadiolaisuuden etnistä luonnetta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus on tiukemmin etnistä puhtautta vaaliva ryhmä kuin vaikkapa juutalaisuus tai romanit, jotka voivat avioitua vapaasti myös ryhmänsä ulkopuolelle.
Tutkija Hanna-Leena Nissilä puolestaan on kuvannut Tulva-lehden haastattelussa omaa suhdettaan vanhoillislestadiolaisuuteen, viitaten juuri identiteettiin: “Uskon tunnesyistä. Olen kasvanut lapsesta asti siihen, että Jumala on turva. Vanhoillislestadiolaisuus on minulle myös identiteettikysymys.”
Blogisti Teuvo Moisaon todennut, että itsekin tiedostettu etninen lestadiolaisuus on voimistumassa oleva asenne vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. ”Lestadiolaisidentiteetillä sekä yhteisöllinen että henkilökohtainen ulottuvuus. – – Luultavasti suurimalle osalle vanhoillislestadiolaisista liike onkin lähinnä sosiaalinen ympäristö. Kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät ole edes kovin uskonnollisia.”
Lestadiolaisesta liikkeestä (rauhanyhdistyksestä) lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään monin tavoin suhteessa ulkomaailmaan vielä silloinkin, kun on jättänyt yhteisön. Silloinkin vaikka ei koe, että vl-liikkeen sisäiset velvoitteet ja käytännöt enää sitoisivat itseä tai hallitsisivat elämäntapaa. Toisin sanoen, on kyse syvästi henkilökohtaiseen identiteettiin liittyvästä maailmankuvasta ja käsitemaailmasta.
”Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, seksuaalisuus, elämäntapa ja arvomaailma”, toteaa Tuomaala.
Hän onkin verrannut lestadiolaisyhteisöstä luopuvaa naista musliminaiseen, joka irtautuu islaminuskosta ja samalla siihen liittyvästä hengellisestä ja tapakulttuurista. Kummassakin voi olla kyse kokonaisesta elämäntavasta ja kulttuurista irtautumisesta ja siirtymisestä enemmän tai vähemmän valtakulttuuriin. Siellä taas saattaa kohdata alentuvan säälivää suhtautumista, minkä kokee asiaankuulumattomana ja loukkaavana. (Itse asiassa vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapanormeilla on paljon yhtäläisyyksiä eräiden islamin suuntausten kanssa, esim. edellä mainittu endogamia ja yhteisön sisäinen sukupuolijärjestelmä.)
Toiseus ja kaksinkertainen toiseus
Uskonyhteisön ulkopuolella ei ole ollenkaan helppoa rakentaa oikeaa omaa minuuttaan, koska lestadiolaisuudesta irrottautunut on kaksinkertaisesti vieras, vieras ei-lestadiolaisten piirissä ja vieras suhteessa vl-yhteisössä eläviin.
Liikkeestä irtautuneella on myös etunaan ainutlaatuinen näköalapaikka kahteen suuntaan. Tilannetta voi verrata kahdessa erilaisessa kansallisessa kulttuurissa elävän ihmisen tilanteeseen. Kirjailija Sofi Oksanen on todennut omasta suhteestaan Viroon ja Suomeen: ”Olen ulkopuolinen kummassakin maassa. Se tuo etäisyyttä aiheisiin, ja pieni etäisyys on aina hyvästä.” Se on auttanut häntä tarttumaan asioihin, joita ei ole muuten paljon käsitelty.
Irrottautuminen on sellaisenaan psyykkisesti ja sosiaalisesti erittäin vaativa prosessi, eikä integroituminen valtakulttuuriiin ole myöskään yksinkertaista. Tähän voi tutustua lukemalla kaunokirjallisia kuvauksia, kuten Anna-Maija Ylimaulan romaani Papintyttö (1976), Pauliina RauhalanTaivaslaulu (2013) ja muistelmia, kuten Anna-Maija RaittilanKotipiha kulkee mukana (1990).
Etnisyys liikkeessä pysyttelevän kannalta
Liikkeessä pysyttelevän kannalta taas käsitteellinen rajaus ”etninen lestadiolainen” korostaa eroa kyseisen liikkeen hengellisten ja toisaalta sen yhteisöllisten, sosiaalisten arvojen välillä.
Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.
Ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi Mari Leppänen on korostanut vanhoillislestadiolaisuutta hengellisenä kotipaikkaoikeutena, jota ei pitäisi keneltäkään riistää.
Ilmaus on osuva ja kuvaa sitä, että ollana tekemisissä syvien identiteettikysymysten kanssa. Leppänen joutui suljetuksi ulos omasta rauhanyhdistyksestään Turussa pappisvihkimyksensä jälkeen.
Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan – eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.
Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäseneksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillislestadiolainen yhteisö normeineen ja opetuksineen. Lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. Tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta omaa oppia seuraavalle polvelle siirtävä SRK:n rippikoulu.
Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kasvava liike. Lohenkin mukaan kyse on juuri identiteetistä, nuori ihminen kokee olevansa itse osa omaa liikettään. Lohen mukaan lestadiolaisen identiteetin entistä voimakkaampi pysyvyys on seurausta juuri voimistuneesta yhteisöllisestä toiminnasta rauhanyhdistyksissä.
On luonnollista, että ihminen ei yleensä itse edes tiedosta, että monet hänen totena pitämänsä uskomukset ja asenteet ovat ulkoapäin mieleen ”istutettuja”. Erityisesti siksi että uskomuksien hyväksyminen ja normien noudattaminen ovat kiistaton, kohtalokas ehto sille, mitä lapsi ja aikuinenkin ihminen eniten kaipaa: hyväksytyksi tulemista, rakkautta.
Vanhoillislestadiolaisessa perhe- ja kasvatuskulttuurissa sekoittuvatkin ihmissuhteisiin kuuluva kiintymys, rakkaus ja hyväksyntä osaksi uskonnollista yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyden vaatimusta.
Onkin esitetty kysymys, missä määrin lestadiolaisella lapsella on mahdolisuutta kasvaa identiteetiltään aidosti omaääniseksi ja itsenäiseksi, vastuulliseksi persoonaksi. Musiikinopettaja Soili Tikka (2005) on tutkimuksessaan muotoillut identiteettikysymyksen näin:
Onko yksilön ylipäätään mahdollista saavuttaa lestadiolaisyhteisössä aito minäidentiteetti, vai onko sen sijaan tyypillistä, että nuori omaksuu identiteetin perheeltään ja uskonnolliselta yhteisöltään?
On ilmeistä, että yksilön autonomisuus eettisessä, moraalisessa mielessä on vanhoillislestadiolaisuudelle vierasta. Tämä havaittiin oululaisnuorten eettisiä arvoja ja moraalikysymyuksiä koskeneessa väitöstutkimuksessa (Vainio 2002). Lastensuojelun tutkija, YTT Johanna Hurtig on pohtinut samansuuntaisia kysymyksiä. Yhteisö ei salli itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Tällaisen vahvan kollektiivisen identiteetin voima estää lapsen mahdollisuuden kasvaa itsenäisesti eettisiä ratkaisuja tekeväksi ja oman vastuunsa kantavaksi moraaliseksi toimijaksi.
Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee siten kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita. Liikkeestä lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään suhteessa ulkomaailmaan liikkeestä lähdettyäänkin. Liikkeessä pysyvälle käsite ”etninen” havainnollistaa ja korostaa uskonliikkeen hengellisten ja yhteisöllisten arvojen välistä erottelua.
Käsite etninen vanhoillislestadiolainen on lisäksi tarpeen myös siitä syystä, että sen avulla voimme ymmärtää erottelun hengellisyyden (omakohtaisen vakaumuksen) ja hengellisyydeksi naamioituvan tapakulttuurin välillä.
Vaikka usko onkin henkilökohtainen, uskonnollisen yhteisön ollessa kyseessä sitä ylläpidetään aina yhteisön itselleen luomaan normijärjestelmään tukeutuen. Normijärjestelmä eli elämäntapaa ohjaavat ”säännöt” eivät siten pohjaudu niinkään esimerkiksi Raamattuun, vaan ne ovat historiallisesti kehittyneitä ja yhteisössä sosiaalisesti muokattuja järjestelmiä. Valinta oikean ja väärän tapakulttuurin välillä on siten pitkälle mielivaltainen ja sosiaalinen, vaikka elämäntapanormit onkin yleensä selitetty Raamatulla tai vielä useammin kuitattu sillä, että ne ”suojelevat yksilön henkilökohtaista uskoa”.
Nimimerkki Pölyttynyt on kuvannut lestadiolaista identiteettiä ja sen ”etnisyyttä” seuraavasti:
”Etnisiä lestadiolaisiahan olemme kaikki, jotka elämme tai olemme eläneet lestadiolaisuudessa. Ne entiset lestadiolaiset, jotka nyt toteavat olevansa YHÄ etnisiä lestadiolaisia, ovat meidän muusta yhteiskunnasta eristäytyvän, tiiviin kasvatuskristillisyytemme tulosta.
Omasta menneisyydestäänhän ei koskaan pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. Se kulkee meissä aina mukana, vaikuttaen meidän ajattelutapaamme, tapoihimme ja mielipiteisiimme – sekä ystäväpiiriimme. Perinteisesti herätyskristillisyydessä on ihmisen elämä hyvin kahtiajakautunut: Elämä ennen parannuksen armon saamista vs. elämä armahdettuna kristittynä, tai ”luopioiden” kohdalla elämä uskon ”kahleissa” vs. vapaana uskonnon ”pakkopaidasta”. Nyt tuo asetelma näyttäisi olevan jossakin määrin murtumassa.
Olemmeko siirtymässä lopullisesti [avoimesta, kaikkia kutsuvasta] herätyskristillisyydestä [sisäänpäin kääntyneeksi] etniseksi ryhmäksi?
Monet ”entisistä” ovat sanoutuneet irti lestadiolaisuudesta tympääntyneenä liikkeen olemattomaksi kokemaansa keskustelukulttuuriin ja heidän mielestään sivuseikkoihin keskittyviin elämäntapanormeihin. Silti he saattavat käydä ainakin silloin tällöin seuroissa ja viettää vapaa-aikansa pääasiallisesti entisten uskonystäviensä kanssa. Suviseuroissa heitä näkee tuhatmäärin. Monet heistä osallistuvat näköjään aktiivisesti lestadiolaisuudesta käytyyn keskusteluun. Jotkut ovat tästä ilmiöstä huolissaan. Katoaahan siinä helposti RAJAT. Tässä kristillisyydessä ei ole oikein koskaan pidetty rajatilaa hyväksyttävänä.” (5.4.2009 Mopin palstalla.)
Yksi seikka edellä herättää huomiota. Pölyttyneen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että vl-liikkeen jättäneet seurustelevat edelleen myös liikkeen sisällä pysyttelevien kanssa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Tämä saattaa olla suunta, johon ollaan menossa. Monien kokemus kuitenkin osoittaa, että vanhoillislestadiolaisen ihmisen läheisin suhdeverkosto koostuu vain samoin uskovista. Ei-lestadiolainen voi vain harvoin olla se kaikkein läheisin ystävä. Samaten vl-liikkeeseen jääneet sukulaiset ja ystävät useasti katkaisevat yhteydenpidon siihen läheiseensä, joka on jättänyt lestadiolaisuuden.
Liikkeen virallisen julkisen opetuksen mukaan näin ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta näin yleensä käy. Tähän uskovaisia myös kehoitetaan liikkeen sisällä arkikäytännön tasolla, kuten seurapuheissa ja seurakuntapäivillä. On tavallista, että vanhoillislestadiolaiset seurapuhujat ja Päivämiehen kirjoitukset varoittelevat läheisestä yhteydenpidosta ei-lestadiolaisten kanssa. Vielä voimallisemmin varoitellaan yhteydenpidosta sellaisen uskovaisen kanssa, jolla on kollektiivin opetusta kyseenalaistavia mielipiteitä.
Toisaalta, yhteisöstä irrottautuneelle saattaa yhteydenpito läheisiin ihmisiin muodostua itselle raskaaksi, ja hän haluaa siksi itse etääntyä ja rakentaa uutta identiteettiään rauhassa mahdolliselta painostukselta ja käännyttämiseltä. Läheisten tunnereaktiot uskon jättänyttä kohtaan saattavat olla varsin voimakkaita.
Etnisen uskonnon luonne historiassa
Lestadiolaisuudella on ollut aikaisemminkin etnisen uskonnon luonne, mutta toisessa merkityksessä. Lestadiolaisella liikkeellä oli nimittäin keskeinen merkitys suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa käytettiin pääasiallisesti vain suomen kieltä. Suomi säilytti vahvan kieliaseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta.
Yhteisöllinen uskonnollisuus piti yllä ja vahvisti kieliryhmänidentiteettiä. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli siten etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä suomalaistausteisten ihmisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. (Kinnunen 2002.)
Historia on osoittanut, että identiteetit ja yhteisöt eivät suinkaan ole ehdottoman pysyviä ilmiöitä. Vanhat yhteisöllisyyden muodot häviävät ja uusia syntyy tilalle.
Vanhoillislestadiolaisessa elämäntavassa ja hengellisyydessä voidaan nähdä tapahtuneen melkoisia muutoksia liikkeen sadan vuoden historian mittaan. Muutosten tunnistamisessa tarvitaan perehtymistä dokumentteihin, muistitietouteen ja yksityisten ihmisten kokemuksiin sekä tieteelliseen tutkimukseen.
Tavallinen liikkeen jäsen ei muutoksia yleensä kykene tunnistamaan, koska yksilön elämä on suhteellisen lyhyt. Lisäksi yhteisön yhtenäisenä pitäminen edellyttää kollektiivista illuusiota muuttumattomuudesta.
Annukka Vainio: One morality – or multiple moralities? Religious Ideology, Conceptions of Morality and Rule Systems of Finnish Evangelical Lutheran, Conservative Laestadian and Nonreligious Adolescents. University of Helsinki 2003.
Tämä blogi on lisensoitu. Omat Polut jonka tekijä on "Omat Polut Network" on lisensoitu Creative Commons 1.0 Suomi lisenssillä. Tekstit ovat vapaasti lainattavissa, kun lähde mainitaan. Kaupallinen käyttö kielletty.
Olen Pyry Hannula, 28-vuotias filosofian maisteri Helsingin yliopistosta, ja valmistelen parhaillaan väitöskirjatutkimusta uskonnollisuuden merkityksestä varhaisaikuisuuden masennuksesta kärsineiden ja toipuneiden ihmisten elämässä.
Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
