Avainsana-arkisto: vuorovaikutus

Tutkimus masennuksesta toipumisesta ja uskonnollisuudesta


Millaisena sinä olet kokenut uskonnollisuuden merkityksen suhteessa masennukseesi ja siitä toipumiseen?

Helsingin yliopiston tutkija kerää parhaillaan aineistoa toipumiskokemuksista. Voit osallistua tutkimukseen kertomalla omista kokemuksistasi anonyymisti.  

Olen Pyry Hannula, 28-vuotias filosofian maisteri Helsingin yliopistosta, ja valmistelen parhaillaan väitös­kirja­tutki­musta uskonnolli­suu­den merki­tyk­sestä varhais­aikui­suuden masen­nuk­ses­ta kärsinei­den ja toi­pu­neiden ihmisten elä­mäs­sä.

Tavoit­tee­nani on muo­dos­taa Lue koko artikkeli…

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): hengellisyys, mielenterveys, nuoret, perhe, spiritualiteetti, tutkimus

Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta


Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani. Lue koko artikkeli…

12 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, äitiys, ban of birth control, ehkäisykielto, elämäntapa, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, identiteetti, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lapset, leimaaminen, manipulointi, naisen asema, normit, nuoret, omatunto, painostaminen, perhe, raskaudenpelko, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus

Ai mutta ei lapsia?


Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.

Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.

Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.

Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.

Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.

Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.

Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.

Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!

Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.

Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.

Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.

En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.

Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.

Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Rosie.

Lue myös:

Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)

Maailma mustavalkoinen – blogin ja sarjakuva-albumin aiheena lapsettomuus

“Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.” (Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen)

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi, pian kahden lapsen äiti

Selittämätön lapsettomuus. Kaks’Plus -keskustelu.

Keskustelu lapsettomuudesta ja tuttavien kyselyistä – Vauva.fi

Lapsettomus – Perhe.fi

Lapsettomuus – keskustelu Mopin palstalla.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

Vilja Paavola: Parisuhde. Päivämies 24.7.2016.

Simpukka ry. Lapsettomien yhdistys

5 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, avioliitto, häpeä, ihmisarvo, keskusteluilmapiiri, kontrollointi, leimaaminen, lisääntyminen, miehen asema, naisen asema, naiseus, normit, nuoret, painostaminen, perhe, rauhanyhdistys, retoriikka, seurakunta, syrjintä, tasa-arvo, tuomitseminen, vallankäyttö, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys, yksinäisyys, ystävyys

Eroon hengellisestä väkivallasta


Jeesuksen sana aikansa uskonnollisille johtajille oli tutunoloinen: ”Te siivilöitte hyttysen, mutta nielette kamelin”.

Harva voi pitää kristillisenä yhteisöä, jossa elämäntapasääntöjen rikkoja joutuu korvakoruista tai ripsiväristä nuhtelun kohteeksi ja hänen uskonsa raittiutta epäillään koko yhteisössä, mutta puolustuskyvyttömän lapsen koskemattomuuteen puuttuva häikäilemätön hyväksikäyttäjä saa osakseen armon ja rippisalaisuuden häveliään verhon.

Tyrmistys omassa herätysliikkeessä paljastuneista seksuaalisesta väkivallasta ja lasten hyväksikäytöstä on johtanut monet rauhanyhdistyksillä tekemään vakavia kysymyksiä  vanhoillislestadiolaisuuden sisäisestä tilasta ja menettelytavoista.

Vanhoillislestadiolainen teologi Pekka Asikainen, joka toimii Oulun hiippakunnassa  kasvatuksen hiippakuntasihteerinä,  teki tiukkoja kysymyksiä blogissaan (Nyt olisi aika toimia, 24.4.2010):

 ”…on syytä itsetutkisteluun. Keskeinen kysymys on, onko ryhmässä sellaisia elementtejä, jotka antavat vähänkin tilaa karmeille teoille. Vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä on kysyttävä rohkeasti, onko liikkeen taustahistoriassa läpikäymättömiä asioita, jotka heijastuvat nykyajan toimintaan.

 Onko liikkeessä edelleen vallalla lähihistoriaan kytkeytyviä mekanismeja, jotka pyrkivät tukahduttamaan avointa keskustelua, luomaan puhumattomuutta ja vaikenemista, kylvämään pelkoa ja ahdistusta, luomaan pelisääntöjä pelkästään vahvemman vallankäyttäjän näkökulmasta sekä ohjaamaan liikettä entistä tiiviimpään eristäytymisen tilaan?

 Onko miesvetoisessa järjestössä unohdettu naisten tuoma viisaus? Leimataanko pohdiskeleva ja avoin keskustelu epäilyttäväksi järkeilyksi, joka ei kumpua uskosta? Heijastuvatko puhumattomat 1970-luvun vaikutukset edelleenkin tähän päivään? Nyt olisi aika toimia ja selvittää perusteellisesti nämä kysymykset.”

 Tätä ennen ovat esimerkiksi Mauri Kinnunen, Juho Kalliokoski, Lassi Hyvärinen, Virpi Hyvärinen, Vuokko Ilola ja Johannes Alaranta julkisesti yrittäneet herätellä näitä kysymyksiä avoimeen keskusteluun liikkeen sisällä ja dialogissa muun yhteiskunnan kanssa. Vielä useammat liikkeen sisältä  ovat osallistuneet anonyymisti nettikeskusteluun. Toistaiseksi tuloksetta.

Vallan keskittäminen ja hierarkia, lasten kasvattaminen kyseenalaistamattomaan auktoriteettiuskoon, kritiikin vaientaminen, painostaminen keskusteluilloissa yksimielisyyteen, pelotteena hoitokokousten hengellinen väkivalta ja taivaspaikan riistämisellä uhkailu – nämä yhteisön käytäntöön otetut menettelyt ovat luoneet rauhanyhdistyksiin epäterveen tilan.

Tavallisen riviuskovaisen riskit menettää uskovaisen asema rauhanyhdistyksellä, koko ystäväpiiri, sosiaalinen verkosto ja  iankaikkisen elämän toivo ovat useimmille aivan liian kallis hinta asioihin puuttumisesta ja avoimesti keskustelemisesta. 

Yhteisössä on näin ollut valmiina vaikenemisen rakenteet, joissa on ollut myös hyväksikäyttötapauksissa mahdollisuus polkea heikompia ja vaientaa uhrit. Samat rakenteet ovat sen sijaan auttaneet rikollisia joutumasta vastaamaan teoistaan oikeudessa.

 Rippioppiin sisältyvä sisäinen ristiriita, pedofiilin mentävä porsaanreikä, ei ole ainoa opillisiin pohdintoihin liittyvä hälyttävä havainto.

Keskustelussa nousevat auttamatta esiin myös vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen ekslusiivinen seurakuntaoppi, opetus että vain vanhoillislestadiolaisittain uskova on Jumalan lapsi ja vain vanhoillislestadiolainen voi luottaa kuolevansa iankaikkisen elämän toivossa. Muiden kohdalla ei toivoa ole. (Tässä kohden vanhoillislestadiolainen tosin joustaa sen verran, että opin mukaan myös kaikkialla maailmassa ”lapsena kuolleet sekä lapsen tasolla elävät kehitysvammaiset” pääsevät taivaan iloon.)

Topi Linjama avasi uuden keskustelun väkivallasta

Topi Linjama toteaa 11.5.2010 Kotimaan blogissaan, että pedofiliakohu on  johtanut pohtimaan liikkeen toimintaa laajemminkin.

Linjama korostaa kristittyjen ihmisten henkilökohtaista vastuuta ja perusteellisen itsetutkistelun välttämättömyyttä. Hän viittaa Paavaliin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1. Kor. 14:20.)

Topi Linjama kertoo joutuneensa itse  hoitokokouksen kurinpidollisen menettelyn kohteeksi vuosi sitten rauhanyhdistyksellä. Tätä hän ei kokenut sielunhoitona, vaan toteaa: ”Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Hengellisen pohdinnan lähtökohtana Linjama painottaa, että kristityn ei tule uskoa kyseenalaistamatta puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei eksluusioon (muut ulos sulkevaan vain me –oppiin), vaan – yksin Kristukseen.”Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

Hoitokokousmallia ylläpidetään yhä

 ”Vanhoillislestadiolaista liikettä liippaavan pedofiliakohun hyvä puoli on siinä, että sen kautta joudutaan pohtimaan liikkeessä vallalla olevia toimintatapoja ja käytäntöjä. Osa käytännöistä on hyviä, osa huonoja.

Hyviä kannattaa vaalia, mutta huonoista, kuten hengellisen väkivallan käytöstä, kannattaisi pyrkiä eroon.

 Minnan tarina vappupäivän Hesarissa ei ollut mekanismeiltaan mitenkään erikoinen. Uhrin syyllistäminen ja vaientaminen ovat valitettavasti käytäntöä myös ”lievemmissä tapauksissa” kuten perheväkivaltajuttujen käsittelyssä. 70-luvulla omaksuttua hoitokokousmallia ylläpidetään yhä ainakin joillakin paikkakunnilla.

En usko, että kovinkaan moni liikkeeseen kuuluva hyväksyisi näitä kokouksia, jos tietäisi, mitä niissä tapahtuu ja miten ne vaikuttavat ihmisiin, jotka joutuvat niissä painostuksen kohteeksi.

Tällaisia kokouksia saatetaan kutsua ”sielunhoitokeskusteluiksi”. Ei kuitenkaan siksi, että niihin kutsuttu (tai vaadittu) ihminen pyytäisi tai tarvitsisi sielulleen hoitoa, vaan sen vuoksi, jottei kokouksista puhuttaisi. Sielunhoidon kanssa niillä on tekemistä kovin vähän.

Itse sain tuntumaa tähän käytäntöön vuosi sitten keväällä. Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.

Onko rauhanyhdistyksen johtokunnan toimivaltaa rajattava?

Minusta on välttämätöntä alkaa purkaa sitä suljettua ja hierarkkista rakennelmaa, jonka suojissa Minnan kaltaiset tapaukset ovat mahdollisia. Voitaisiin lähteä liikkeelle vaikka siitä, että määriteltäisiin rauhanyhdistysten johtokuntien toimiala. Eikä sallittaisi niiden lähtevän järjestämään hoitokokouksia ja muita epävirallisia tuomioistuimia. Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.

Sikäli kuin ymmärrän, uskovaisille on annettu valta julistaa evankeliumia. Ja edelleen, jos olen käsittänyt oikein, seurakunnan ja sen auktoriteettien tehtävä on kirkastaa Kristusta, ei alistaa toisia. Päivämiehen pääkirjoituksessa 5.5. tämä muotoiltiin oikein hyvin: ”Vanhoillislestadiolaisuudessa korostetaan omakohtaista sydämen kristillisyyttä, jonka voimanlähde on yksin Kristuksen sovitustyö.”

Juuri näin asioiden pitäisi luterilaisessa liikkeessä olla.

Yksilön omantunnon siirto seurakunnalle – ”omakohtainen usko” kääntyy irvikuvaksi

Toisaalta Päivämies-lehdestä (14.4.2010 s. 6) voi kuitenkin lukea, mitä usko on käytännössä: ”Jumalan lapsia ei ohjaa porukkahenki eikä henkilökohtainen omatunto; meitä ohjaavat Saara-äidin neuvot, Siionin ääni. Elämän ja uskon neuvoja ei etsitä internetistä eikä kaveriporukoista, vaan niitä kysytään Jumalan valtakunnasta. … Lauman mukana kulkien pääsemme perille taivaan kotiin. Se on Jumalan vahva lupaus.”

Tällä tavoin ajatellen sekä omatunto että usko ulkoistetaan seurakunnalle. Uskovainen jäsentää itsensä seurakunnan kautta, seurakunnan, jonka auktoriteetit määrittelevät hengellisellä retoriikalla sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, millainen on Jumala, mitä tarkoittaa synti, usko tai armo. Samat auktoriteetit määrittelevät myös sen, mitä ja missä saa sanoa ja mitä saa tuntea ja kokea. Ja paradoksaalisesti myös sen, mitä on ”omakohtainen usko”.

Missä keskustelu vaiennetaan, siellä heikot poljetaan

”Kielen – ja samalla ajattelun – tasolla vanhoillislestadiolaisen liikkeen ongelma kiteytyy nähdäkseni sen tapaisiin käsitteisiin kuin ”Jumalan valtakunta”. Tällaisten käsitteiden avulla näkymätön on sekoitettu näkyvään, ääretön äärelliseen. Siitä, mikä on inhimillistä, on tehty hengellisen kielen avulla jumalaista. Subjektista, seuroja järjestävästä organisaatiosta, onkin tullut objekti, jolle vaaditaan kuuliaisuutta. Organisaatiosta on tullut missio.

Ilman perusteellista itsetutkistelua muutos vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei uskoakseni tule onnistumaan. Siellä missä ihmisiä vaiennetaan, siellä on hierarkiaa, valtaa ja pelkoa. Siellä heikot poljetaan maahan eivätkä he saa oikeutta. Jos Jumala on heikkojen puolella, myös Häneen uskovien ihmisten pitäisi olla heikkojen puolella.

Vaientamista harjoitetaan monella tavalla. Julkisesti asioita pohtiva vaiennetaan ääritapauksissa sellaisilla ilmauksilla kuin ”nouset Jumalan valtakuntaa vastaan”. Mielestäni se kuulostaa samalta kuin nousta Jumalaa vastaan.”

Jumalan äärettömyys kutistettu rauhanyhdistyksellä käyvien joukoksi

”Jumala on ääretön ja näkymätön. Loogista olisi, että myös Hänen valtakuntansa olisi niitä. Kuitenkin Jumalan valtakunnasta puhuttaessa tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisessa kielenkäytössä usein äärellistä ja näkyvää ihmisten joukkoa. Jos Jumalasta tehdään näkyvä ja äärellinen, se lakkaa olemasta Jumala.

Useammin kuulee pehmeämpiä ilmauksia, kuten ”älä järkeile, usko ainoastaan”.

Paavali painottaa toisin: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia.” (1 Kor 14:20) Minnan tarinan perusteella pahuus yhteisössämme ei ole niin kehittymätöntä kuin haluaisimme uskoa.

Entä mihin pitäisi ”uskoa ainoastaan”?

Ei puhujien raamatuntulkintoihin tai muihin puheisiin, ei elämäntapanormeihin, ei ekskluusioon, vaan yksin Kristukseen. Hän on uskovaiselle alku, loppu, ja kaikki siltä väliltä. Vain se on perusta, joka kestää. Kaikki muu häviää.”

 Topi Linjama: Vihreällä valolla –blogin postaus 11.5.2010. (Väliotsikointi M.T.)

 *    *    *

M. T.

Lue myös:

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Puhuja rauhanyhdistyksellä: ”Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan”

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Tarvitsemme(ko) glasnostia (Virpi Hyvärinen)

Vuokko Ilola: Jumalan valtakunnan raja – näkymätön lasiseinä

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Arkkipiispan puhe suviseuroissa: neljä kipupistettä

M.K. & P.T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Sivusta seurannnut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri? (Terho Pursiainen)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

“Jumalanpelko muuttui ihmispeloksi”  – Puhujan kirje puhujille vuonna 1974

Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

Suden uhrit – Matkalippu helvettiin

Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista 

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

Hoitokokous (Wikipedia)

2 kommenttia

Kategoria(t): arvot, eettisyys, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, hengellisyys, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, itsesensuuri, johtajat, johtokunta, Jumala, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, Kotimaa, kristinoppi, kuuliaisuus, lapset, lähihistoria, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, Paavali, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, sielunhoito, SRK ry., SRK:n johtokunta, synnit, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, vapaus, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys

Aita ja seipäät


Jos olen oikein haistanut, on tämän foorumin ideana  keskustella siitä miten usko koetaan ja on koettu, mitä kysymyksiä herää meillä ja ”ulkopuolella” / maailmassa.  Siksi nimim. MT42, sinun kirjoituksesi ”Vuorovaikutusta”,  on poikkeuksellisen rakentava ja hyvä.

Kun seuraa nettikeskustelua, siitä erottautuu ainakin kolme erilaista keskustelutapaa. Voisi sanoa että keskustelua käydään kolmessa ”moodissa”, ja ne saattavat monesti sekoittua keskenään. Tulos on, että yksi puhuu aidasta, toinen puista,  kolmas vuorostaan seipäistä, mutta kukaan ei näe metsää. Soppa on valmis ja turhaudutaan.

Yhtäältä on vl uskoa koskeva yhteiskunnallinen tai ”historiallis-sosiologinen” keskustelu, toisaalta hengellinen, opillinen keskustelu,  ja kolmantena omakohtainen, sielunhoidollinen keskustelu.

Keskustelijoiden pitäisi olla selvillä, millaisessa tilanteessa kulloinkin keskustellaan.

Aina emme tunnista,  että keskustelua uskonasioista ei käydä suinkaan aina käännytys- eikä kääntymysmielessä, vaan lisäksi hengelliseltä ja opilliselta kannalta kriittisesti pohtien, ja vielä pelkästään mielenkiinnosta ja uteliaisuudesta. Miksi emme pitäisi näitä kaikkia tavoitteita tarpeellisina, kunnioitettavina ja vakavasti otettavina, vaikka emme sattuisi itse olemaan kiinnostuneita. Vuoropuhelussa sekä rauhanyhdistyksen sisällä että ulkopuolisten kanssa ovat tarpeellisia hyvinkin moninaiset keskustelut – nämä kaikki.

Meidän on useasti vaikea hahmottaa, missä keskustelussa ollaan. Olen ollut huomaavinani, että eivät edes puhujat aina tunnista tätä, vaikka varmasti ovatkin keskustelemisen ”ammattilaisia”.

Sielunhoitoa, dogmatikkaa vai ilmiöitä ja niiden syitä?

Meille itsellemme on tutuinta sielunhoidolliset näkökulmat. Kuten jokainen ymmärtää, sielunhoidollisessa tilanteessa keskitytään ihmisen henkilökohtaiseen sieluntilaan, siihen millainen on henkilökohtainen olotila uskovaisena. Ja millainen suhde muihin uskovaisiin ja Jumalaan. Tähän keskusteluun voivat osallistua niin uskovaiset kuin entiset sellaiset. Ja tavalliset luterilaisen kirkon jäsenet siinä kuin ateistitkin.

Eniten kai tämänkaltainen lähestymiskulma koskettaa kuitenkin niitä, joilla on henkilökohtainen uskovaisen ihmisen vakaumus (vl tai ei-vl), tai jotka ovat etsivällä mielellä. On kai itsestäänselvää, että tällaista keskustelua voidaan käydä vain asianomaisen itsensä omasta halusta. Yhtä selvää on että liikutaan  herkällä ja henkilökohtaisella alueella, jossa voi seurata vahinkojakin. Armoevankeliumima sopii ja kuuluukin tarjota mutta toista ihmistä kunnioittaen.

Hengellisessä ja opillisessa keskustelumoodissa puolestaan ei ole kyse kenenkään keskustelijan omakohtaisesta sieluntilasta, vaan tarkoituksena on pohtia kristinopin sisältöä ja Raamatun sanomaa. Parhaimmillaan tavoitteena löytää ymmärrystä ja totuus asioista. Teologian puolella tämä on sitä kun puhutaan dogmatiikasta ja systemaattisesta teologiasta.

Ilmiöitä koskevassa keskustelussa puolestaan tarkastellaan  aatteellisia ja käytännöllisiä asioita, maailmankuvaa, kulttuuria, elämäntapaa, ihmissuhteissa olemisen tapoja, yhteisön suhdetta ympäröivään maailmaan jne. Mitä VL-lestadiolaisuus käytännön elämässä sisältää ja mistä osasista se koostuu. Mitä seuraamuksia sillä on. Miten me viestitämme elävästä uskosta? Tähänkin keskusteluun voivat osallistua sekä ”sisällä” olevat, uskon jättäneet että täysin ulkopuoliset.

Uskovaisina meillä saattaa olla vaikeuksia kohdata varsinkin entisiä vl:iä, ja ehkä myös ulkopuolisia, jotka joka tapauksessa netissä useinkin ovat keskustelun osapuolina. Emme ehkä tunnista että he voivat olla aidosti kiinnostuneita lestadiolaisuudesta ilmiönä tai opillisesti, eivätkä ole sen enempää sielunhoidollisessa mielessä kuin halventamistarkoituksessakaan liikkeellä. Pitäisi suhtautua heihin, ryhtymättä suin päin käymään keskustelua ”sielunhoito”-moodissa.

Molemminpuolisia pettymyksiä

Asetelma menee tietenkin kiusalliseksi, jos ollaan ”eri planeetoilla”, eli toinen olettaa toisen olevan etsivällä mielellä ja ehkä jopa tekemässä parannusta ja toinen taas tähtää puhtaasti älylliseen, tasaveroiseen keskusteluun, jossa asioita perustellaan parhailla mahdollisilla argumenteilla. Tällöin sielunhoidollinen ja älyllinen keskustelu menevät sekaisin ja keskustelijoiden ”käsikirjoitukset” eivät vastaa toisiaan.  Kumpikin tulee ärtyneeksi ja voi jopa kokea tulleensa loukatuksi.  Toinen tunkeutuu toisen sieluun ja arvioi sitä, toinen esittää asiaankuulumattomia ja ulkokohtaisia kysymyksiä.

Jos olettaa toisen ihmisen olevan sieluhädässä ja kyselevän oman autuutensa perään, johtaa omaan erityislaatuiseen keskusteluun jolla on ennalta tiedetty ideaali päämäärä. Alkaa sielunhoidollinen keskustelu, jolla on omanlaisensa kaava, tietty ennalta muotoutunut etenemistapa. Uskovainen odottaa keskustelussa tietenkin koko ajan toisen mahdollista kysymystä, ”saanko minäkin uskoa”.

Tämä odotus ja olettamus, että uskontoa koskeva keskustelu on aina jotenkin sielunhoidollista ja yksilöön omakohtaisesti liittyvää, tekee keskustelusta latautuneen ja ylivarovaisen, ja saa toisen osapuolen nopeasti torjuvaksi ja etäiseksi.  Uskovainen saattaa alkaa käyttää keskustelussa liian helposti itselleen tuttuja, mutta kuluneita fraaseja, joilla ei ole toiselle mitään informaatiosisältöä.

Keskustelu ”tiestä ja matkasta” on totuttu päättämään synninpäästöön ja toteamukseen, että näin on hyvä jäädä uskomaan. Miellämme, että keskustelun nimenomaan tulisi päättyä synninpäästöön, se on ainakin toivomus. Usein kuuleekin sanottavan, että ”mikään ei ole ihanampaa kuin antaa jollekin synninpäästö”. Mutta tämä onkin silloin pettymys uskovaiselle, kun keskustelukumppani onkin ollut kokonaan ”eri aaltopituudella”, muulla mielellä liikkeellä. samoin toinen osapuoli joutuu pettymään.

Tyhjät fraasit eivät auta

Myös ns. kaanaan kieli aiheuttaa ongelmia keskusteluun. Saatetaan käyttää totuttuja fraaseja, joiden merkityksen oletetaan olevan kaikille selvä. Kun paikalla on ulkopuolisia tai sellaisiksi oletettuja, keskustelu saattaa muotoutua yllättäen jähmeäksi vain siitä systä, että sanontatapojen syvin merkitys täytyisi ensin purkaa ja eritellä kaikill enäkyväksi. Ilman vl-merikityksellä ladattujen fraasien purkammista eivät kaikki ymmärrä niitä samalla tavoin. Täst äon paljon esimerkkejä, viimeksi Kotimaassa Erkki Pirin ja Jussi Rytkösen käymä keskustelu Pirin kirjasta.

Jotkut sanomistavat tarvitsee muotoilla yleiskieliseksi. Tosin silloin on vaara, että taas voi syntyä väärinkäsityksiä, vl-uskovaistenkin kesken.

Sekin olisi jaksettava lisäksi ottaa huomioon, että ulkopuolisten töykeiltä tai karkeiltakin tuntuvien kysymysten takana ei välttämättä ole tietoinen ilkeys vaan pelkästään tottumattomuus tietynlaiseen uskonnolliseen keskustelukulttuuriin.

Asiayhteyteen soveltuvat perustelut

Ongelmia tulee helposti silloin, jos ei löydä oikein kunnollisia perusteluja omalle kannalleen. Tämä on ymmärrettävää, vaikeat asiat ja hengelliset käsitteet vaativat tietoista paneutumista . Ja usein käy niin että keskustelukumppanin väite ei ole sitä mihin on tottunut ajattelemaan (”ei vastaa henkeen”). Kun tällainen väite tulee, sitä on ikään kuin helpompi lähteä oikomaan suoraa päätä juuri edellä kuvatussa sielunhoidollisessa tarkoituksessa. Paljon työläämmältä tuntuu käydä purkamaan kysymystä asiapohjaisilla perusteluilla.

Uskovaisista luultavasti harva on itse oikeastaan  edes tarvinnut ”asiaperusteluja” kristillisyyden ajatteluun, tapoihin ja käytäntöihin. Meistä useimmat ovat kasvaneet uskovaisessa kodissa ja siksi moni asia on itsestään selvää.

Asiakeskeisessä keskustelussa kuitenkin edellytetään juuri näitä perusteluja. Ei riitäkään, että kehottaa toista kuuliaisuuteen, tai jättämään järjen pois ja vain uskomaan, tms. Perusteluiden tivaamisessa ei siis ole takana ilkeys tai toisen lyömisen halu, vaan useimmiten vilpitön yritys päästä keskinäisessä keskustelussa jollekin ymmärrettävälle ja niin ollen myös kestävän tuntuiselle tasolle, jotta saavutettaisiin molemminpuolista luottamusta.

Keskustelua uskon asioista voisi parantaa kun kaikki osapuolet ovat tunnistaneet heti keskustelun alussa, miltä  kannalta asioista puhutaan. Henkilökohtaisen sielunhoidon tarkoituksessa, hengellis-dogmaattisen pohdinnan tarkoituksessa vai käytännön arkipäivän ilmiöitä ja niiden taustoja tarkastelemaan pyrkien.  

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi: Aasinsilta

Lue lisää:

Sielunhoito (Kirkon sanasto)

Argumentointivirhe (Wikipedia)

Petri Ylikoski: Kuinka argumentti voi epäonnistua

Argumentointi (Skepsis ry:n sivulla)

Esimerkkejä argumentoinnin virheistä (Skepsis ry:n sivulla)

Jätä kommentti

Kategoria(t): keskustelu, keskusteluilmapiiri, kristinoppi, nettikeskustelu, opilliset kysymykset, puhujat, sananvapaus, sielunhoito, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, tuomitseminen, uskon perusteet, vastuullisuus, yksilöllisyys

Vuorovaikutusta


En voi mitään sille, että minulla on herännyt kysymyksiä suhteessa meikäläiseen uskon oppiin ja elämäntapaan.

Minua on ilahduttanut se, että netti mahdollistaa tällaisen keskustelun. Koskaan netti ei voi eikä tule korvaamaan kasvokkain ja nimellä käytävää keskustelua, mutta – kuten jokainen voi huomata – se tarjoaa kyllä mahdollisuuden käydä jopa rikastavia keskusteluja vaikeistakin teemoista.

Mielestäni on myös luonnollista, että keskustelua netissä käydään juuri niistä asioista, joista on vaikea tai ehkä jopa mahdoton keskustella jollakin muulla foorumilla, kuten esimerkiksi seurakuntailloissa. Toki hyviä ja tarpeellisia keskusteluja niissäkin on alettu käymään.

Ajattelen, että on parempi käydä keskustelua myös täällä netissä, kuin vain pohdiskella asioita mielessään tai keskustella niistä vain muutaman samanmielisen kanssa.

Haittapuoli asiassa on, että puhumme herkistä asioista, joihin liittyvät erimielisyydet koetaan voimakkaasti. Jopa tarve käydä keskustelua voi joistakin tuntua vieraalta, epäilyttävältä tai vähintään tarpeettomalta.

Itse en olisi kovin huolissani siitä, että keskusteluissa esiintyy sekä ”oikeaa” että ”väärää” tai ainakin puutteellisesti ymmärrettyä oppia. Jumalan sanassa me uskomme olevan totuuden. Sen totuuden valossa kuuluu tarkastella netissäkin esitettyjä näkemyksiä opista ja perusteluja. Unohtamatta sitä että ihmiselle on taipumus luoda yhä uudestaan lakiperustaisia rakennelmia, jotka estävät armoa näkymästä –  ovat jumalanlapselle vieraita.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi MT42

Lue myös:

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Tarvitsemme(-ko) glasnostia? (Virpi Hyvärinen)

Juho Kalliokoski: Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta

Juho Kalliokoski: Mitä jää puuttumaan jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Topi Linjaman analyysi: laulukirjauudistuksella SRK vahvisti yhteisön auktoriteettia

Verstaalla pohtija: Kilvoittelu armon varassa 

2 kommenttia

Kategoria(t): hengellisyys, Jumalan sana, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kristinoppi, leimaaminen, luterilaisuus, opilliset kysymykset, sielunhoito, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, uskon perusteet, vapaus, yksilöllisyys

…mite ihanaa suvareis on!


Oon jo alkanu odottamaan ens kesää. Sanon aina ei vl kavereille että te ette voi ymmärtää mite ihanaa suvareis on, vaikken mäkää sitä puhetta kuuntele koskaa. !!

Monille on täysin uus juttu et  joka kesä on meikäläisten suvikset jossain päin suomee ja sinne tulee yleensä noin 70 000 ihmistä. Mä pidän ite sitä hienona tapahtumana. Vaikken sitä Jumalan sanaa siellä oikeen kuuntelekkaan. Mutta siellä tutustuu uusiin ihmisiin ja näkee kavereita. Nuoria siitä seuraväestä on aika paljon.

Ku kello aina lähestyy yöllä 12 rupee vanhempi väki meneen nukkumaan päin… kuten myös nää ihan pienimmäiset. Nuoriso jatkaa valvomista. Viimiset menee nukkumaan aamu seittemän, kaheksan aikaa ku mummot herää ylös.

Siel on oikeesti siistii… vaikkette te ”ei lessut” osaa sitä varmaankaan niin ajatella. Se kenttä on joka yö suviksien ajan täynnä nuoria. No empä mä enää rupee asiasta jaaritteleen. Ajatelkaa mitä haluatte asiasta. En mä siihen varmaan kuitenkaan voi mitenkään vaikuttaa.

Sellasta vaan oon kaverille sanonut et jos jotain kiinnostaa ni tulee itse paikalle suvareihi. Kyl siel on aina jonkun verran sitä porukkaa jotka ei oo lestadiolaisia. Aina sitä voi käyä kahtomassa paikkaa.

Sen mä kuitenki sanon et jos sinne joku tulee käymään ja sul on kauheet meikit päällä/värjätyt tai muuta ni saattaa saada joiltaki ihmisiltä katseita… kuten vanhoilta mummoilta jotka on niin pyhimyksiä… mut siitä ei kannata välittää. Nauraa vaik päin naamaa sellaselle.

Mun kaverit on ollu mun mukana suviseuroissa eikä ne oo meitsii ja ne on saattanu joskus vähän pitkiä katseita saada mut ei siitä kannata välittää. Mua oikee joskus hävettää ku jotkut on niin naurettavii et ne jää tuijottaa sellasia ihmisiä jotka saapuu suviksiin meikit päällä. Oon ite monesti mulkannu sellasia ihmisiä jotka jää tuijottaan meikattua/värjättyä päätä.. esim. mun kavereitten tuijottajia oon oikeen kunnolla mulkannu. Eipä siitä kannata välittää.

Se on vaa nii et jos joku vähä erilaisempi joskus saapuu johki ni kyllä se katseita saa. Ihan samalla tavalla ku sä menisit vaik ny talvella t-paidalla ton ulos ni kyl sä varmasti katseita saisit. Mut ei niistä kannata välittää.

Nii et oon jo kavareiden kaa ruvennu miettiin mitä sit Liperissä. Siistii!! Ja vielä se et suvareissa käy tosiaan kyllä paljon muitaki kuin meit ”positiivisii”!! Harvalla meistä on muuten koskaa jääny suvarit välii, ei niilläkää jotka on uskon kieltänyt.

*    *    *  

Ajattelemisen aihetta antoi nimimerkki Crisy.

Lue myös:

SRK:n suviseurat Liperissä

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

JoP: Mitä uskovaisuus on?

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Paivamies: Suviseurat. Youtube-video 2008.

3 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, arvot, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellisyys, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, meikkaaminen, naisen asema, normit, nuoret, painostaminen, perhe, puhujat, sananjulistajat, seurat, suvaitsevaisuus, synnit, syntilista, syyllistäminen, tuomitseminen, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys, yksilöllisyys, ystävyys