Toimittaja Hannu Karpo kertoi eläkkeelle jäädessään työstään ja kokemuksistaan Helsingin Sanomien Tuomas Peltomäen haastattelussa 23.5.2007. Karpo teki pitkän ja monipuolisen uran televisiotoimittajana 50 vuoden ajan. Karpo vitsaileekin olleensa alalla yhtä kauan kuin televisiokin.
Hannu Karpo aloitti televisiotoimittajan työt silloin kun televisio käytännössä aloitti ohjelmalähetykset Suomessa, vuonna 1958. Hän pyöritti jonkin aikaa myös omaa tuotantoyhtiötä joka tuotti yrityksille kaupallisia markkinointivideoita. Mainos-TV:n palveluksessa hän oli vuodesta 1981 eläkkeelle jäämiseensä saakka toukokuussa 2007. Sitä ennen hän työskenteli Yleisradiossa 27 vuotta.
Yleisradion palveluksessa Karpo teki reportaaseja uutis- ja ajankohtaistoimitukseen.
Hän kertoo haastattelussa, että juuri siltä ajalta hänellä on mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana, kokemus joka järkytti toimittajaa aivan henkilökohtaisesti.
”Pohjois-Suomessa tavatut onnettomat lestadiolaiskohtalot saivat mielen mustaksi pitkäksi aikaa.
– Tapasin perheitä, joissa lapset kantelivat rauhanyhdistykselle isästään ja vaimot miehistään. Suvut hylkäsivät omiaan.”
Monenlaista vuosikymmenien mittaan nähnyt toimittaja järkyttyi siitä, miten kollektiivin valta rikkoi yksilön ydinihmissuhteet. Miten valta ja pelko mursivat kauneimman ja arvokkaimman mitä ihmisellä on: perheen sisäisen rakkauden ja huolenpidon.
Ihmiset heitettiin yksinäisyyteen vailla turvaa toisistaan.
Lestadiolaisnuoret innostuivat ilmiantamaan vanhempansa ”kososlaisuudesta”
Osoituksena siitä, että ilmiantomenettelyä toisiaan harjoitettiin ja sitä pidettiin vallan asiaankuuluvana, on aikalaiskuvausten lisäksi myös Erkki Reinikaisen lausunto.
Erkki Reinikainen, joka toimi 1970-luvulla SRK:n varapuheenjohtajana ja sittemmin puheenjohtajana, paljasti alustuksessaan v. 1987, että ilmiantoja tosiaan tapahtui ja ”kuuluivat asiaan”:
”Vähitellen vuosien kuluessa väärä henki yleensä tulkittiin kososlaisuudeksi. Alusta alkaen oli todettavissa, että erityisesti nuoret olivat herkkiä tekemään parannuksen ja korjaamaan asioita. Myös vanhemman väen keskuudessa Jumalan armo sai tehdä työtä monilla paikkakunnilla. Kuitenkin oli todettavissa, että usein nuoret paljastivat kokouksissa vanhempien harhailun.” (Alustus Oulussa 24.4.1987.)
TV-dokumentti hoitokokouksista
Hannu Karpo toimitti vuonna 1981 dokumenttiohjelman Syntisin silmin, jossa käsitellään SRK-lestadiolaisuuden hoitokokouksia, rauhanyhdistyksistä erottamisia ja niiden perusteita. Ohjelmassa tarkastellaan erityisesti kirkossa käymiseen sekä puoluepolitiikkaan ja äänestyskäyttäytymiseen liittynyttä liikkeen sisäistä kontrollointia ja painostusta.
Haastateltavat olivat tavallisia lestadiolaisia, vuosia Rauhanyhdistyksellä kulkeneita erotettuja, nähtävästi lähinnä Oulun seudulla.
Toimittaja Karpo pyysi SRK:n johtajia ohjelmaan haastateltaviksi, mutta SRK kieltäytyi siitä. Karpo oli tarjonnut sen jälkeen SRK:n edustajilla tilaisuutta tuoda herätysliikkeen johdon näkemykset ja perustelut asiasta kirjallisessa muodossa ohjelmaan. SRK torjui tämänkin mahdollisuuden vuoropuheluun.
Karpon TV-dokumentissa silloinen arkkipiispa Mikko Juva ja lestadiolaisuuden tieteellisen tutkimuksen perustaja, professori Pekka Raittila vetoavat SRK:n johtokuntaan tapahtumien selvittämiseksi ja ihmisten väkivaltaisen kiusaamisen lopettamiseksi. Tämän jälkeen kirkko jätti asian silleen ja vaikeni väkivallasta vuosikymmeniksi.
Vuosisadan laajin hengellisen väkivallan tapaus Suomen kirkossa
Kuten tunnettua, arkkipiispa Jukka Paarma kehotti vuoden 2009 suviseuroissa pitämässään puheessa SRK:ta selvittämään hoitokokousaikoihin liittyneen painostuksen. SRK:n edustajat ovat yhä julkisuudessa kiistäneet selvitystyön tarpeen ja väheksyneet hoitokokouksissa tuhansille ihmisille aiheutettua kärsimystä.
Koska hoitokokouksista ei ole olemassa kattavaa tieteellistä tutkimusta, sen vaikutusten arviointi on vaikeaa. Voidaan kuitenkin todeta, että sota-ajan poikkeusoloja lukuunottamatta SRK:n hoitokokoukset ovat 1900-luvun laajin ja vakavin hengellisen väkivallan ja ihmisoikeuksien rikkomusten tapaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä.
Tapahtumat koskettivat suoraan ja välillisesti arviolta ainakin 150 000:ta kirkon jäsentä kaikkialla Suomessa. Prosessi velloi rauhanyhdistyksissä kymmenen vuoden ajan ja rikkoi perhe- ja ystävyyssuhteita sekä aiheutti pelkoa ja vakavaa mielenterveydellistä haittaa lukemattomille uskovaisille rauhanyhdistyksellä.
Julkinen häpäisyja nöyryyttämkinen itselle rakkaaksi käyneen seurakunnan edessä jättää syvät haavat, erityisesti silloin kun se tapahtuu hengellisellä uskonelämän ja henkilökohtaisen vakaumuksen alueella. Alaikäisille lapsille jäivät muistot siitä miten omaa isää ja äitiä kiusattiin ja loukattiin julkisesti. Ihmissuhteiden ja arkielämän lähiyhteisöjen rikkomisen jäljet ovat ulottuneet edelleen myös seuraaaviin sukupolviin, jotka joutuvat yhä kärsimään tapahtuneesta. Sisaruksilla ei ole yhteyttä toisiinsa, lapsenlapsilla ei ole yhteyttä isovanhempiinsa tai päinvastoin. Rankaisu- ja painostumentelemänä sosiaalinen eristäminen on hyvin julma.
Kirkolle lankeaa yhä tänään vastuu siitä, että se ei tarttunut ponnekkaasti tapahtumiin estääkseen väkivallan jatkumisen, arkkipiispa Mikko Juvan jouduttua vetäytymään tehtävästään. Kirkko ei myöskään ole vaatinut tapahtumien selvittämistä ennen arkkipiispa Jukka Paarman puhetta 2009 Oripäässä. Kirkko on vaiennut väkivallasta 30 vuotta.
Eräät piispat ovat julkisuudessa päinvastoin nostaneet vanhoillislestadiolaisuuden suorastaan esikuvalliseksi vanhakantaisten herätysliikkeiden joukossa, koska sen papit eivät julkisesti torju naispappeutta kieltäytymällä työskentelemästä heidän kanssaan. Tämä arvostus on sinänsä paikallaan, mutta samalla ei olisi pitänyt sivuuttaa lestadiolaisuuden ongelmia. Piispojen puheenvuorojen perusteella vaikuttaa siltä että kirkolle on ollut tärkeintä, että ei aiheuteta kiusallisia hallinnollisia ongelmia eikä epäjärjestystä seurakunnan rutiineihin. Kirkon lestadiolaisen rivijäsenen hyvinvointi ja ihmisoikeudet eivät ole kirkon korkeaa johtoa kiinnostaneet.
Vaikuttaakin siltä, että 1980-luvulla julkista keskustelua mediassa käytiin journalistien ja yksityisten kansalaisten aloitteesta. Kirkon johto ja sen työntekijät sulkivat silmänsä ja korvansa sen sisällä harjoitetusta väkivallasta ja ihmisoikeusrikkomuksista.
Ei ole ensi kerta historiassa, kun ihmisoikeusrikkomukset on yritetty salata ja painaa historian unohdukseen. Ei ole ensi kerta kun ne jotka ovat nostaneeet näitä asioita julksuudessa esille, ovat joutuneet henkilökohtaisen parjauksen ja uhkailujen kohteeksi. Kyseessä ovat aina rumat vääryydet, jotka eivät ole hyväksi minkään liikkeen julkisuuskuvalle.
Historiallinen tosiasia on kuitenkin myös se, että juuri selvittämättömät ihmisoikeusrikkomukset hiertävät ja pulpahtavat aina uudestaan julksiuuteen, niin kauan kunnes ne selvitetään.
(Nestori)
Aiheesta lisää:
TV-dokumentti Syntisin silmin YLEn arkistossa (1981)
TV-dokumentti Vanhoillislestadiolaisten piiristä erotetut kertovat: matkalippu helvettiin; YLEn Arkistossa (1985)
Edellä olevan ohjelma sisältää katkelmia romaanista ”Suden uhrit”, joka kuvaa hoitokokouksia ja ihmisten ”sitomista synteihinsä”. Lyhennelmä tästä tv-esityksestä sisältyy YouTubessa olevaan esitykseen tässä .
Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.
Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008)
Kapu: Antti Pentikäinen: Terroria uskon nimissä
Kapu:SRK irtisanoutuu väkivallasta eikä järjestä enää hoitokokouksia, mutta ohitti uhrit
Filemon Tornado: Hoitokokousten taakka on syytä purkaa
Tuiralainen: Kirkko peitteli hengellistä väkivaltaa 30 vuotta
Hoitokokoukset pitää selvittää!
”Hoitokokouksista ei anteeksipyyntöä.” (Haastattelussa pääsihteeri Aimo Hautamäki, Kotimaa 4.7.2006.)
Nestori: Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa
Erkki Reinikainen: Alustus Oulun Ry:llä historiakeskustelussa: eräitä ajatuksia kristillisyyden (vanhoillilestadiolaisuuden) tapahtumista 1970-luvulla ja väittömästi sitä ennen ja jälkeen. 1987. (Käsikirjoituskopio toimittajan hallussa.)
SRK:n tie 60-luvulta hoitokokouksiin
Santa 76: Kultti vai kristinuskoa
SRK:n 70-80-luvun puheenjohtaja Erkki Reinikainen on itse kertonut ilmiannoista, joista Hannu Karpo tuossa puhui.
Oulussa vl pappien kokouksessa 28.4.1987 Reinikainen sanoi sanasta sanaan:
”Usein nuoret paljastivat kokouksissa vanhempien harhailun.”
Oli myös tapauksia jossa vanhemmat ilmiantoivat aikuisia lapsiaan.