Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?


Miksi uskosta ei ”ole tapana” keskustella henkilökohtaisella tasolla,  läheisten uskovaisten kesken?

Mikä tekee uskosta keskustelemisen mahdottomaksi jopa perheen sisällä? Itselle on tullut sekin mieleen että onko puhe uskosta oikeastaan ”ulkoistettu” puhujille. Puhe henkilökohtaisella tasolla on jollakin tavalla noloa tai uhkaavaa?

Lähdin liikkeestä kolmisen vuotta sitten. Sisimmässäni aloin pohtia jotain 12-vuotiaasta saakka itsekseni kaikenlaisia uskomisen asioita. Olen miettinyt kristinuskoa ja tätä ”elävää uskoa”, ”jumalanvaltakuntaa”. Ja uskokaa tai älkää, viime vuodet olen lukenut Raamattua enemmän kuin koskaan silloin, kun olin vielä lestadiolainen. Oikeastaan aika hämmästyttävää kun sitä ajattelee.

Olen lähdön jälkeen löytänyt uusia tuttuja ja ystäviä, ja  lukenut nettikeskusteluja. Olen löytänyt hengellisen keskustelun. Että siis on olemassa ihmisiä joille on luonnollista keskustella hengellisistä asioista avoimesti ja omakohtaisesti. Omana itsenään, ei niin että ”meikäläisyydessähän on tästä se käsitys että emmehän me halua”.

Rauhanyhdistyksessä uskosta puhuminen on piilotettu puhumiseksi yhteisön periatteista ja yhteisön ajatuksista. Ehkä uskovainen ei  olekaan yksilö. Eikö tähän viittaa sekin että  yksilöllinen omatunto on asetettu kyseenalaiseksi. (Katekismusta luettuani minusta on ruvennut tuntumaan,  että juuri omatunto on uskossa yksi tärkeimpiä asioita.)

Meillä ei rohjettu avautua puhelemaan uskosta

Vasta nyt olen havahtunut tajuamaan, että omassa perheessäni ei keskusteltu uskosta.

Puhe liittyi aina pelkästään johonkin konkreettiseen tilanteeseen. Seuroihin menosta puhuttiin, pyhäkouluun, raamattuluokkaan, talkoisiin menosta. Suvareihin lähdöstä ja matkan järjestelyistä. Kun posti toi Päivämies-lehden,  se ei herättänyt keskustelua. Sitä ei varsinaisesti luettu eikä sen kirjoituksia seurattu niistä yhdessä innokkaasti keskustellen… Lehti vain tulee, vuodesta toiseen.

Rauhanyhdistyksen teknisistä ja käytännöllisistä asioista puhuttiin. Kenelle lähetyspuhujat menevät ja ketkä ovat työvuorossa. Mutta siitä mikä on uskon tarkoitus, mihin se perustuu, mitä se itse kenellekin antaa ja merkitsee, miksi se on tärkeä ja mitä siitä uskosta seuraa… näistä asioista ei kotonani puhuttu koskaan.

Koskaan missään tilanteessa ei puhuttu uskosta?! Yksilötasolla. perhejuhlissakin puhe uskosta oli jotenkin ”seremoniallista” ja sen hoiti joku muiden puolesta.

Uskominen on vältelty puheenaihe. Ihan kuin usko olisi vl-perheessä ehdoton tabu.

Nyt, kun en enää ole piireissä, näitä asioita vältellään puheissa minun kanssa entistä enemmän. Sen ymmärtää, sillä voihan joku varoa siksi että pelkää loukkaavansa minua mielipiteillään. Taikka pelkää että tulee itse loukatuksi? Itse olisin ihan kiinnostunut keskustelemaan syntyjä syviä myös oman perheen jäsenten kesken, mutta he eivät halua.

Kun jätin liikkeen, ihan alussa sisaruksillani ja joillakin ystävillä oli paniikinomainen tarve käännyttää minut. Sain ahdistuneita tekstiviestejä ja puhelinsoittoja. Mutta sen jälkeen kaikki ovat vaienneet. Tasaveroiseen keskusteluun ilman käännytystä ei ole kukaan ollut halukas.

Muta yhä oudommalta on alkanut tuntua, ettemme jutelleet näistä asioista silloinkaan kun vielä kävin seuroissa. Onko kenelläkään toisella samanlaista kokemusta että uskosta puhumista vältellään?

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoi: Säde.

Aiheeseen liittyvää:

M. K. ja P. T:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline

Magdalena: Onko uskominen harkittua näyttelemistä?

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

M @mma: Minulla ei ollut äitiä

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Torvi: Kymppi tuli taloon

Uskovainen isä: ”Oikea” uskovainen. Keskustelu Mopin palstalla 3.5.2010.

Hannu Karpo:  Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet

Advertisements

7 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, elämäntapa, eroaminen uskosta, hartauskirjoitukset, hengellisyys, irrottautuminen yhteisöstä, kasvatus, keskustelu, keskusteluilmapiiri, lapsuus, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, Päivämies, perhe, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, rauhanyhdistys, sananjulistajat, sielunhoito, spiritualiteetti, yhteisö, yksilöllisyys, yksinäisyys

7 responses to “Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

  1. Mackan

    Toi teksti vois olla suoraan mun kirjoittama. Mutta yksi asia siinä on toisin, ite kuulun edelleenkin vl-liikkeeseen. Olen yrittänyt herättää keskustelua, ajatuksia, painottanut omassa blogissani Raamatun lukemisen tärkeyttä ja hengellisistä asioista keskustelua. Ja mitä olen saanut sillä aikaiseksi: minä kuulemma ”järkeilen”, ”pohdin ja mietin liikaa” ja ”kyseenalaistan semmosia asioita jotka ovat selviä ja jotka on seurakunnassa päätettyjä (esim. televisio, täysraittius, korvakoruttomuus jne)”. Olen miettinyt pääni puhki, mitä teen. Lähipiirissäni on onneksi pari sellaista ystävää, jotka ajattelevat näitä asioita, jotka miettivät ja ovat valmiita keskustelemaan niistä. Mutta tuntuu pahalta että omassa perheessä uskominen on tosiaan ”ulkoistettu” eikä opillisista asioista puhuta, ja usein uskomisen kohde tuntuu unohtuvan.

  2. Korpijaakko

    Juho Kalliokosken lohkaisu:
    “Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta.”

  3. maijuska

    Kokemukseni on eri tyyppinen kuin alkuperäisen kirjoittajan, mutta pohjavireeltään samanlainen. Olen itse hengellisesti suuntautunut persoona, ja olen aina halunnut keskustella uskonasioista. Opin jo pienenä, että kotona ei voi keskustella yhtään mistään asioista, joilla on jotain merkitystä – keskustelun oli paras säilyä ihan käytännön tasolla. En koskaan kertonut vanhemmilleni ajatuksistani tai tunteistani. Opin jo hyvin nuorella iällä laajentamaan tämän keskustelukiellon mielessäni koskemaan koko vl-yhteisöä. Niissä piireissä en puhunut mitään.

    Pelastukseni oli se, että asuimme paikkakunnalla, jossa ei ollut kovin paljon lestadiolaisia.Niinpä tutustuin muihin. Ja näiden muiden kanssa keskustelu onnistui! Kävin jo aika nuorella iällä syvällisiä hengellisiä keskusteluja muiden uskonsuuntausten edustajien kanssa. Nyt, kun ajattelen elämää taaksepäin, nämä keskustelut auttoivat minua hyvin pitkään pysymään vl-liikkeen sisällä. Jossain kontekstissa pystyin olemaan oma itseni: syvällisesti ajatteleva kristitty. Mahdollisesti nämä keskustelut pitivät minut aivan kirjaimellisesti hengissä.

    Eroni vl-liikkeestä tuli niihin aikoihin, kun olin lopulta sisäistänyt mielestäni omakohtaisen uskon ja iloitsin siitä. Tämän uskonkokemuksen voimalla yritin ottaa puheeksi muutamia epäkohtia, joita näin vl-liikkeessä ja erityisesti parantaa muutamien läheisteni elämänlaatua. Heitä oli mielestäni kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Järkytyksekseni keskustelu kääntyikin huolestumiseksi minun sieluntilastani. Näiden keskustelijoiden mielestä minun olisi pitänyt ymmärtää synniksi ne asiat, jotka juuri olivat avautuneet minulle uskoni ytimeksi. Omakohtainen usko on siis syy ajaa ulos vl-yhteisöstä! (Okei, siihen liittyi toinen kuolemansynti: heikomman puolustaminen…)

    Tässä rytäkässä jätin yhteisön aika totaalisesti. Yhteydenpitoni sukuni vl-uskoa tunnustaviin jäseniin on aivan minimissään (eli joulukortti kerran vuodessa) ja kaikkiin muihin vl-uskovaisiin kokonaan poikki. Onneksi minulla oli tukiverkko, joka otti vastaan. Nyt koen olevani onnellinen ja löytänyt syvemmin omakohtaisen uskon – uskon, jolla ei ole mitään tekemistä yhdenkään ihmisten kirjoittaman kirjan kanssa. Se on jo toinen tarina eikä kuulu tälle palstalle.

    • "Nimetön"

      Eksklusiiviinen seurakuntaoppi eli uskomus että vain oma porukka on Jumalan valtakunta, oikeastaan estää ihmiseltä armon tuntemisen ja käsittämisen todellisesti.

      Tämä johtuu siitä vl-käsityksestä, että ihminen pelastuu taivaaseen ei armosta, vaan kulkemalla tietyn joukon mukana. VL-ihmisen täytyy olla näkyväisen Jumalan valtakunnan sisäpuolella ja noudattaa seurakunnan määräämiä elämäntapa-käskyjä.

      ”Armoneuvoiksi” kutsuttujen normien kautta rakentuu nykyisen vl-käsityksen mukainen usko. Eli tapanormit täyttämällä ”kilvoitellaan kuuliaisuudessa” taivaspaikka. Tuloksena monen kohdalla hengetöntä hengellisyyttä. Todellinen armonäkymä on pimentynyt. Tästä seuraa usein häikäilemätön armottomuus, kovuus lähimmäistäkin kohtaan.

  4. gepardi

    Omakohtainen usko tarkoittaa sitä, että omalle kohdalle saa uskoa ”Jumalan valtakunnasta” saarnatun evankeliumin, eikä missään nimessä mitään omaa uskoa. Omaa vanhoillislestadiolaisella on vain se huonous ja syntisyys. Usko on yhteinen järjestelmän kanssa, niin kuin se oma (yhteis)tuntokin.

  5. Laitostunut

    Kalliokoski osui naulan kantaan. Tämän tallennan itelle.

    >> Juho Kalliokosken lohkaisu:
    “Mukavimmin vanhoillislestadiolaisessa kasvatuskristillisyydessä pärjää se, joka mahtuu kohtuudella elämäntapanormien asettamiin puitteisiin ja joka ei ole juurikaan kiinnostunut kristinuskosta.”

  6. Sl 156

    Minä en haluaisi olla niin yksin kuin olen. Mikä siinä on että ry:ltä on vaikea saada ystäviä. Tuttuja on mutta ne kulkee ohi. Isossa joukossa olla yksin, niin se syö miestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s