Minulla ei ollut äitiä


Lapsuuteni vanhoillislestadiolaisessa kodissa jätti minuun lähtemättö-mät haavat. Aikansa arpeuduttuaan ne aukeavat yhä uudelleen, tuskallisesti. Se on kuorma jota kannan, ehkä kuolemaan saakka?

Muistan tunteet, sillä asiat ja kokemukset  jää lapsella tunnemuistiin.  Lapsen sivuuttamisen, nöyryyttämisen, häpäisemisen, pelot, hädän ja painostavan ilmapiirin, pakenin yksinäisyyteen aina kun pääsin. En tiennyt mikä se paha oli, sille ei ollut sanoja. Minua ei ollut olemassa muuten kuin kotitöiden tekijänä. Turvattomuutta ja pelkoa. 

Ei hyväksyntää, ei huolenpitoa, ei turvallisuutta, ei rakkautta.

Sen sijaan kannoin alle kymmenvuo-tiaasta saakka vastuuta  sisaruksistani, kodin arjen pyörittämisestä  ja vanhempien jaksamisesta.

Joka ilta rukoilin Jumalaa, et-tä äiti ei tappaisi itseään. Äidistä oli tullut oudon etäinen. Vieraan oloinen.

Pelkäsin äidin uupuvan taakkansa alle. Aikuisena olen tajunnut, että hän luultavasti sairasti hoitamatonta masennusta, vuosikaudet.

Olin vain lapsi mutta yritin auttaa ja suojella häntä.

Äiti  kantoi vastuun perheen arjesta. Jouduin katsomaan liian läheltä miten ko-vaa se hänelle oli.  Isä oli impulsiivisen väkivaltainen ja hakkasi pikkuveljiäni milloin kotona oli.

Itseni sisälle jäi hätääntynyt ja arka lapsi. Käsitykseni itsestä jäi kysymysmerkiksi, koska omaksi itsekseen kasvaminen tarvitsee rakkautta ja tunnistetuksi tulemista. Nähdyksi tulemista vanhempien silmissä. Nyt aikuisena, monien terapiavuosien jälkeen, katson sitä lasta sisälläni hellästi ja hyväksyvästi. En aina sitä ymmärrä vieläkään.

Tiedän että minullekin olisi kuulunut salliva, rakastava ja onnellinen lapsuus, ja oikeus äitiin, äidinrakkauteen. Ei ollut minun syyni että jäin sitä vaille.

Olen järjen tasolla tiedostanut syyt, olihan äidillä kohtuuton työtaakka suurperheessä. Isästä ei ollut arkeen apua koska hänen piti välillä tehdä kahtakin työtä. Pitääkseen meidät leivässä. Sitäkin olen miettinyt, että miten heikot evää vanhemmat olivat itse saaneet tullak-seen isäksi ja äidiksi?

Lapsuuden vajavaisuus, vajaaksi jääminen, on noussut voimallisena esiin nyt kun olen itse saanut lapsia. Pelottaa. Pystynkö katkaisemaan rakkaudettomuuden kierteen? Mistä minä joka jäin vaille, voisin ammentaa hyvyyttä omille lapsilleni.

Vastuu on nyt minun. Kykeneekö  haavoitettu sydämeni rakastamaan, kohtaamaan, tunnistamaan lapseni? Jokaisen erikseen, erityisine lahjoineen ja persoonallisuuden piirteineen, omana itsenään?

Toivonkipinän tuovat lapsen onnellinen hymy ja valoisa katse. Ne ovat päivän valoisia hetkiä.

Sain  selvyyttä ristiriitaisuuk-sia ryöppyäviin tunteisiini  Tommy Hellstenin ajatuksista hänen kirjoistaan. Hän oli myös puhumassa  jossain televisio-ohjelmassa.

Oman minän heiveröisyys johtuu oikeastaan häpeästä, jonka takana on pienen lapsen rakkaudettomuuden ja hylkäämisen kokemus. Lapsi aistii jos häntä ei huomata, ja se tuottaa häneen kovan pettymyksen ja häpeän kokemuksen. Nimenomaan häpeän.

”Vanhemmat, jotka ovat täynnä tyydyttämättömiä lapsen tarpeita, kantavat sylissään omaa haavoittunutta sisäistä lastaan. He eivät ole koskaan kasvaneet aikuisiksi. Siksi syliin ei enää mahdu ”ulkoinen lapsi”, toisin sanoen oma lapsi. Oma lapsi saattaa jäädä ulkopuoliseksi.

Tällaiset vanhemmat odottavat lapsiltaan sitä, mitä heidän olisi pitänyt saada omilta vanhemmiltaan. Näin heidän lapsensa joutuvat varttumaan aikuisiksi ilman aitoa vanhemmuutta.

Rakkauden vastakohta ei ole viha vaan häpeä, joka on persoonan mitätöimistä, vähättelyä, pilkkaa ja halveksuntaa. Juuri rakkauden puute synnyttää tällaista häpeää.”

Saattaa olla että samantapaisia kokemuksia on muillakin, varsinkin oman lapsen syntymisen jälkeen. Silloin voimistuvat omat lapsuuden kokemukset. Näin kävi ainakin minulle. Ei osaakaan nauttia ja olla onnellinen uudesta pikkuihmisestä, vaan oman lapsuuden taakka ahdistaa.

(M @ mma)

Aiheeseen liittyvää:

Keksinmuru: Oliko sinulla lapsi isänä tai äitinä?

Peltonen: Alustaja rauhanyhdistyksellä: Uskovaisen ei sovi lapsia sääliä

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Työssäkäyvä vl-äiti: Mistäkö sen tietää, onko äiti väsynyt?

Uskovainen: Perheenäiti: Tunnen itseni höynäytetyksi

Advertisements

10 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, äitiys, häpeä, identiteetti, lapset, lapsuus, mielenterveys, naiseus, nuoret, pelko, pelot, perhe, suurperhe, suvaitsevaisuus, syyllistäminen, tuomitseminen, vallankäyttö, väkivalta, yksinäisyys

10 responses to “Minulla ei ollut äitiä

  1. Em-o

    Näet asian tyypillisen mustavalkoisena ja lyhytnäköisesti. Ihminen on lapsi vain pienen osan elämää. Mutta aikuisena sisarukset on suuri rikkaus. Heitä ei saa millään jos vanhemmat ovat ehkäisseet heidän syntymisen.

    • Jes-mies

      Nyt taisit syyllistyä itse mustavalkoisuuteen ja lyhytnäköisyyteen 🙂 Ei sisarukset automaattisesti ole suuri rikkaus. Ja vaikka sisaruksia olisi 15, niin käytännössä syvällisempi suhde taitaa jäädä vain muutamaan lähes saman ikäiseen sisarukseen.

      Eikä sekään ole sanottua, että sisaruksia ylipäätään haluaisi, edes aikuisena.

  2. ano

    Epäilen omasta kokemuksesta, että ei lapsia tule huomioitua yksilöinä koko lapsuuden ajan, jos aikaa ei ole. Vanhemmat ovat lasta varten, sisarukset eivät voi koskaan vanhemmalta käyttämättä jäänyttä aikaa lapselle korvata.

    Olipa kylmän kova kommentti nimimerkiltä Em-o.

  3. mie vain

    hyvä kirjoitus. samankaltaisia kokemuksia asiasta. äidillä ei ole koskaan ollut aikaa juuri minulle. laita sähköpostiosoitteesi, jos haluat jutella.

  4. Lilli

    Hyvä että olet tietoinen tuskistasi ja ilmeisesti pystyt käsittelemään niitä hyvin. Muista kuitenkin, että uskonto, tässä tapauksessa vanhoillislestadiolaisuus, ei ole syy tapahtuneeseen. Vaikka kyseistä uskontoa ei olisi perheessäsi ollutkaan, olisit voinut kokea silti asiat aivan samalla tavalla. Itselläni on jollain tapaa samankaltainen asema, mutta en näe (luultavasti jo jättämäni) uskontoni syynä. Suuri lapsimäärä saattaa vaikuttaa asiaan, muttei ole varsinainen syy.

    Tekstiä lainaten:
    ”Tällaiset vanhemmat odottavat lapsiltaan sitä, mitä heidän olisi pitänyt saada omilta vanhemmiltaan. Näin heidän lapsensa joutuvat varttumaan aikuisiksi ilman aitoa vanhemmuutta.”

    Sama voi tapahtua oli uskonto mikä tahansa.

  5. M@mma

    Lilli: ”Muista kuitenkin, että uskonto, tässä tapauksessa vanhoillislestadiolaisuus, ei ole syy tapahtuneeseen. Vaikka kyseistä uskontoa ei olisi perheessäsi ollutkaan, olisit voinut kokea silti asiat aivan samalla tavalla. … Suuri lapsimäärä saattaa vaikuttaa asiaan, muttei ole varsinainen syy.”

    Tämä on uusi näkökulma. Kiitos. Tarpeellinen? Olen tulkinnut niin että äitini taakka oli pitkälle seurausta ehkäisemättömyysvaatimuksesta. Sillä lailla uskonto suoraan selittää ainakin osan taakasta. Koska sen vaatimuksen seuraamukset ovat laajat ja kokonaisvaltaiset. Tuli vuosikausiksi suurempi vastuu mihin hänellä riitti voimia.

    En sitä kiistä että hän olisi voinut masentua pienenkin perheen kanssa. Saattaahan olla että hänen henkinen rakenteensa oli se mikä oli. Mutta sehän olisi pitänyt ottaa huomioon ja tyytyä silloin ehkä pienempään perheeseen… tai organisoida muulla tavoin äidin elämä hänen itsensä näköiseksi.

    En tältä istumalta osta ajatusta, että suurperhe ei hänen tapauksessaan olisi ollut merkittävä osasyy.

    Peitetysti hän näistä puhui mutta kuulin kyllä. Hän kaipasi olla ja tehdä muutakin kuin pyörittää sitä. Pienillä padoilla on korvat.

  6. minä

    Tunnistin perheen vanhimman lapsen dilemman tekstistä. Itsekin olen joutunut jo hyvin pienestä lähtien hoitamaan ja vastaamaan muista, kasvattamaan sisaruksiani, kun vanhemmilla ei ollut aikaa. Minusta kasvoi ennen kaikkea isosisko, vastuunkantaja ja toisista huolehtija myös aikuisena.

    Meni pitkään, ennen kuin tajusin, että siinä sivussa jäin itse liian vähälle. Se, että nuorempi siskoni oli vain vuoden nuorempi minua, oli varmasti vaikuttanut niin, että minulle ei ollut tarpeeksi aikaa edes aivan pienenä. Muistan hyvin, kun tajusin asian: ”Ei, en ole jäänyt liian vähälle… ”, aloitin vanhempieni puolustuspuheen, ja aloin yhtäkkiä itkeä kuin vesiputous. Koska asia oli juuri niin! Kävin tätä läpi psykologilla ja oli valtava helpotus ymmärtää asia itsessään.

    Omien lasten kohdalla sitä ymmärtää, että suurempaa rakkautta vanhempi ei voi lapselleen osoittaa kuin, että antaa aikaa, on oikeasti kiinnostunut lapsesta ja tukien ja kannustaen läsnä.

  7. Kissanainen

    Lilli kirjoitti täyttä asiaa. Avauksessa paljastuu sama tyypillinen virhe, joka näkyy muussakin lestadiolaisuutta koskevassa keskustelussa. Kaikki asiat nähdään uskonnon läpi. Avaaja tulkitsee äidin toimintaa uskonnosta johtuvana.

    Uskovat naiset ovat kuten kaikki muutkin ihmiset. He elävät erilaisissa elämäntilanteissa ja toimivat kukin tavallaan. Emmehän hyväksy sitä, että esim. maahanmuuttaja-nainen nähtäisiin vain uskontonsa edustajana. Miksi hyväksyisisimme että lestadiolaisuudessa elävä nainen nähdään vain uskontonsa edustajana? Monimutkaisia ongelma ei pidä pelkistää ”vain” uskonnollisiksi ongelmiksi. Tällainen estää tai ainakin vaikeuttaa ongelmien oikeaa ratkaisua!

  8. kukkakaali

    ”Em-o”sta tulee mieleen ne kohtaamani äidit ja isät, jotka suhtautuvat hämmästyttävällä viileydellä, jotkut jopa täysin mekaanisesti lapsiinsa. Vanhemmat, jotka ”kyllä tietävät lapsensa parhaan” koskaan pysähtymättä kuuntelemaan lastaan. Äidit ja isät, joidenka myötäelämisenkyky vain on heikko (mutta uskovat itse siihen järkähtämättömän lujasti).

    Lapsuus, mikä nyt ”on vain pieni osa elämää” on tärkeää aikaa, myöhemmän kehityksen kannalta aivan ratkaisevan merkityksellistä. Toivon, että kaikki vanhemmat pysähtyisivät huomaamaan lapsensa. Jokaisella lapsella on oikeus olla tervetullut maailmaan ja oikeus saada hyvää hoitoa ja turvalliset kasvuolosuhteet. Jos vierustoverina huomaat, että jotain lasta ei tueta, kohdellaan kaltoin – mikä voi ilmetä niin monella tavalla, tähän on uskallettava puuttua.

    Lestadiolaisuudessa hyvä äiti-myytti ja idealisoitu isäkuvakin joutavat romukoppaan. Siis tarkoitan romukoppaa. En marttyyrin kaapua.

  9. Summertime

    Minä toivoin joskus teininä että vanhemmat eroais, siinä sivussa äiti kieltäis uskonsa ja minä saisin asua äidin kans. Jotta itse saisin elää ”maailmassa” ja myös enempi huomiota äidiltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s