On heitetty arvio, että vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtotasolla ja paikallisissa rauhanyhdistyksissä pelätään nyt eniten naisia. Nuoria naisia. Näin arvioi esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokousten tutkija, dosentti Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta. Jos herätysliikkeen muutos sisältäpäin terveemmän yhteisön suuntaan on ylipäätään mahdollinen, se tapahtuu juuri nuorten naisten voimin. Linjakummun mukaan hetki muutokseen on nyt otollinen.
Vielä takavuosina vanhoillislestadiolaiset naiset tyytyivät nöyrästi niiaten heille osoitettuun osaan herätysliikkeessä. Nyt he eivät ole
jääneet odottelemaan, minkä tulevaisuuden liikkeen 24-jäseninen miesjohto heille suopeudessaan osoittaa. Tästä kertoi taannoin esimerkiksi feministilehti Tulvassa julkaistu lestadiolaisesta liikeen jättäneiden naisten haastattelu (Tulva 1, 2013). Lehdessä on tarkoitus haastatella myös liikkeen sisällä pysytteleviä ja sitä sisältäpäin uudistamaan pyrkiviä naisia.
Ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi vihittiiin vuosi sitten, lisää on tullut, ja edelleen tulossa. He tosin jäävät kuitenkin vielä pitkäksi aikaa vaietuiksi erikoisuuksi liikkeessä, jonka sopeutuminen ”uusiin” asioihin on ottanut aina vähintään 20 vuotta. Riviuskovaiset eivät puhuteltavaksi joutumisen pelossaan uskalla ottaa naispappeja yhdenvertaisesti lukuun ja mukaan yhteisöön pappeina.
Naiset ovat lisäksi tehneet tutkimusta ja julkaisseet analyyseja liikkeestä, käyttäneet kriittisiä puheenvuoroja liikkeen käytännöistä ja opin tulkinnoista (esimerkiksi ehkäisykiellosta) mediassa ja vaatineet naisten valitsemista myös SRK:n johtokuntaan. He ovat myös nostaneet julkisuuteen naisen aseman kysymykset avioliitossa ja perheessä sekä rauhanyhdistyksellä tapahtuvan naisten keskinäisen, yksityisyyttä ja henkilökohtaisia oikeuksia loukkaavan kontrollin.
Vaaralliset naispapit ja kiltit-vl-naiset
Linjakummun väitteessä on siten paljon tottakin, mutta pakko on todeta, että sittenkin hän liioittelee liikkeen käytäntöjä kyseenalaistavien naisten määrää ja vaikutusta. On totta, että pappisvihkimyksen ottaneet kaksi teologinaista ovat osoittaneet määrätietoista rohkeutta ja rehellisyyttä, joka ansaitsee kaiken arvostuksen. Hatunnosto sille! On myös totta, että mediassa julkisia puheenvuoroja käyttäneet uskovaiset naiset ovat saaneet myötämielistä ja kannustavaa palautetta monilta julkisesti vaikenevilta, mutta samanmielisiltä vl-naisilta.
Mutta osa julkisia asemia saavuttaneista vanhoillislestadiolaisista naisista on toisaalta asettunut avoimesti tukemaan miesten valtaa liikkeessä ja torjuu naisten aseman kohentamisen tykkänään. Näin esimerkiksi kirkolliskokouksen maallikkoedustajajäsen, yliopistonlehtori Johanna Lumijärvi. Hän on ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen kirkon asioista päättävässä ”eduskunnassa”.
– Mihin me naiset valtaa tarvitsemme? kyseli Lumijärvi teennäisen naiivisti Päivämieheen kirjoittamassaan kolumnissa, jossa hän kyseenalaisti tarpeen valita SRK:n johtokuntaan naisia, puhumattakaan naispappeudesta ja naisista seurapuhujina.
Toiseksi, suuri enemmistö vanhoillislestadiolaisista nuorista naisista on hengelliseltä asenteeltaan myötäilijöitä ja mukautujia, joiden pääasiallinen henkilökohtainen intressi on menestyä oman yhteisön sisällä kovasti kilpailluilla avioliittomarkkinoilla. Kilpailu avioitumisikäisistä miehistä on rankkaa, koska miehiä on huomattavasti vähemmän kuin avioitumisiässä olevia naisia. Rauhanyhdistyksillä on tuhansien ja aas tuhansien miehettä jääneiden naisten joukko, jotka eivt ole tässä raivokkaassa kisassa onnituneet kumppnia saamaan.
Puolison löytämiseen on naisen tässä tilanteessa panostettava erityisellä tavalla. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska rakkauden ja elämänkumppanin löytäminen ovat yksilölle elämän tärkeimpiä asioita. Kysymyksestä tekee erityisen kohtalokkaan lestadiolaiselle se, että ulkopuolisen, eriuskoisen, kanssa seurustelu ja avioituminen ei ole uskovaiselle mahdollista. Se ei yleensä edes kiinnosta nuoria eikä tunnu mitenkään mahdolliselta – niin kovin paljon rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyössä rakennettu etiikka ja ajattelutapa sekä elämäntapanormisto poikkevat muusta suomalaisesta hengellisyydestä. Siten nämä naiset ovat luopuneet vapaaehtoisesti, yhteisön määräyksiin luottaen, elämänkumppanista, omasta perheestä ja lapsista.
Useimpia nuoria uskovaisia naisia eivät oman liikkeen opilliset harhailut ja liikkeen sisällä rehottava epäoikeudenmukaisuus jaksa vähääkään kiinnostaa. Saattaa olla, että heitä ei kiinnosta itse kristinusko muutoinkaan, omakohtaisesti. SRK:n rippikoulussa tavallisimmat pitkien pohdintojen aiheet koskevat ns. syntilistaa. Yhteisöön kasvatettu haluaa pysytellä yhteisössä, sillä koko sosiaalinen elämä pyörii siellä. Tämä on ymmärrettävä asenne.
Kyseenalaistajat ja keskustelijat pääosin miehiä
Jos uskon kysymykset joitakin liikkeessä kiinnostavat, niin pappisvihkimykseen päätyneiden teologinaisten lisäksi vain joitakin nuorehkoja akateemisia miehiä, joukossa pappeja.
Heidän osansa onkin ollut saada osakseen kylmää kyytiä omalta rauhanyhdistykseltä ja SRK:sta. Listaan hyllytetyistä ja/tai erotetuista kertyy koko ajan lisää nimiä. [Huom. Lista on osoittautunut tarkistamattomaksi eikä pidä kaikilta osin paikkaansa. – Toim.huom. 31.3.2013.]
1.Johannes Alaranta, pappi
2. Pekka Asikainen, pappi (vetäytyi puhujan tehtävästä omasta aloitteestaan SRK:n suojeleman pedoflian paljatuttua)
3. Erkki Hurtig, maallikko
4. Timo Kärkkäinen, pappi
5. Risto Leppänen, pappi
6. Stiven Naatus, pappi
7. Heikki Nenonen, (vetäytyi itse puhujan virasta jouduttuaan painostetuksi) pappi
8. Jyrki Rauhala, pappi [Huom.! Rauhala ei kuulu hyllytettyjen joukkoon. – Toim.huom.31.3.2013.]
9. Kimmo Sulila, pappi
Edellisten lisäksi huhu on kertonut, että Antti Pentikäinen (pappi) on myös hyllytetty (Espoon rauhanyhdistyksen johtokunnasta voi kysyä).
Katsokaa Minua, olen normi-vl-vaimo ja meillä on tavaroita! Meillä on kaikkea!
Yhä useampia nuoria lestadiolaisnaisia kiinnostaa ennen kaikkea omassa yhteisössä rakenneltava henkilökohtainen sosiaalinen status. Sitä voi pönkittää keskittymällä kilpavarusteluun kodinsisustuksessa, tekotaiteelliseen bloggailuun ja olemaan ulkoisesti cool. Ja tietysti pukemalla lapset merkkifirmojen mannekiineiksi. Se koetaan palkitsevaksi.
Naisten maailmankatsomus tuo mieleen ruotsalaisen Solsidan-tv-sarjan neuroottisten kulissienrakentajanaisten elämäntyylin. YLElläkin viime vuonna pyörineessä sarjassa parhaat ystävykset pariskuntina kilpailivat keskenään ja lähipiirissään siitä, kenellä menee parhaiten, on rahaa ja mammonaa. Ainainen huoli oli siitä, kenellä on trendikkäin koti ja fiksuimmin lapsia kasvattavat vanhemmat, muodikkainta ruokaa.
Pieru ei haise eikä vessan sisustuksen väriskaala väänny epäsointuun pienimmässäkään yksityiskohdassa.
Tärkeintä on Huippu Tyyli, jossa ei naisten lisääntymispakkoon alistaminen, naispappeuden ongelmat eikä satojen lasten raiskaamisten salaamiseen johtanut rippioppi pääse häiritsemään taiteellista kukka-asetelmaa.
Näin nainen, jolla useimmiten on ihan tasokas koulutus, usein korkeakoulututkinto, onnistuu olemaan kliinisesti puhdas itsenäisistä ajatuksista ja siten vaaraton.
Hän saattaa jopa ryhtyä esiintymään mediassa mukavan ”uudentyyppisen”, uudistuneen lestadiolaisuuden edustajana, asettaen näin oman persoonansa ja osaamisensa liikkeen ryvettyneen imagon puhdistamisen välineeksi (ks. esim. toimittaja Anna-Sofia Bernerin kirjoittama juttu Helsingin Sanomissa (2012) ja Me Naiset -lehden haastattelu maaliskuussa 2013).
Nämä naiset varovat huolellisesti ”uudistamasta” yhtään mitään – muuta kuin kotiaan ja omia asusteitaan. Arvot on siinä. 
Mr. Keittiöpsykologi voisi kysyä, tuoko intohimo aineelliseen, kaikkinaiseen tavaraan ja pöyhkeilevä näyttämisen halu näille naisille ja miehille – kuten monille ”maailman” ihmisellekin – kompensaatiota ja kokemuksen siitä, että heidän elämässään on edes jokin alue omassa hallinnassa.
Kun se ei lestadiolaisnaisella saa olla oma lisääntyminen eikä oma elämä, niin olkoon päätöksenteon ja muokkaamisen kohteena sitten ainakin koti ja se miltä asiat näyttävät, kuluttaminen ja oman kropan laihuuden palvonta, lapsen tyylikäs ulkonäkö, autot, mökit, asuntovaunut, ja niihin kaikkiin kytkeytyvä tavaran kerääminen ja kaikkinainen varustelu ja koko komeuden ulospäin suunnattu kulissimainen esittely.
Täsmälleen tyyliin Solsidan. Lisää kivoja tavaroita, uusimmat vinkit keittiön väritykseen. Kiva-kivaa meillä! Kaikki hyvin kun painoindeksi on 18.
Toisaalta, juuri muoti ja tavaroistunut arvomaailma tarjoavat ihmiselle ”sallitun” väylän vapauteen kokeilla ja testata minuutta, kysyä kuka itse oikeastaan on. Tavaroihin ja matrialismiin etäännytetty oma itse on mahdollista nähdä monisävyisempänä ja vapaampana kuin vain rauhanyhdistyksen ahtaassa muotissa.
Nainen julkisti painostamistapauksen Joensuun ry:llä, johtokunta yritti estää häntä puhumasta siitä
Vanhoillislestadiolaisissa on tietenkin myös niitä naisia, joiden on omatunto ja moraali on yhä terve ja vaatii puuttumaan epäkohtiin ja vääryyksiin. Heitä on, mutta he ovat harvassa. Toimittaja Salla Remes-Ylönen on kirjoittanut kolumnissaan tapauksesta Joensuun rauhanyhdistyksellä (Karjalainen 12.2.2013).
”Nuoret vaaralliset naiset uhkaavat vaikenemaan tottuneen vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen rauhaa monin aihein. Joensuulainen nainen tuli rauhanyhdistyksellä hoidetuksi tekaistuin syyttein kolme vuotta sitten. Hän ei toiminut 70-luvulta opitun kaavan mukaisesti vaan kieltäytyi ensin hoidoista, otti mukaansa tukijoita, nauhoitti ja litteroi kokouksen ja piti avoimesti syytöksiä naurettavina. Vaikka kokemus oli rankka, nainen ei murtunut kyyneliin.
Rauhanyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja suuttui tästä kovasti.
– Johtokunta yritti estää minua puhumasta ulkopuolisille. Syytösten luetteleminen kesti kymmenen minuuttia. Osa oli abstrakteja, kuten ”et puhu lampaan äänellä” tai ”viekoittelet nuoria teologeja hämmentymään”. Osa syytöksistä oli konkreettisia, kuten dyykkaaminen tai vääräntyyppiset kaverit, nainen kertoo.
Nainen sanoo, että tuossa tilaisuudessa 1970-luvun ja 2000-luvun käytännöt kohtasivat. Hän kuuluu edelleen herätysliikkeeseen. Naisen mukaan toisinajattelijat pyritään nykyisin savustamaan ulos ilman hoitamista.”
Kun yhteisöstä tuli jumala Jumalan paikalle
Toimittaja Salla Remes-Ylönen kirjoitti kolumnissaan sanomalehti Karjalaisessa, että vanhoillislestadiolaisuudessa on tapahtunut suuria muutoksia, muun muassa siinä, mikä on nykyään syntiä. Uskovaiset eivät nykyään syyttele toisiaan samoista synneistä kuin vielä hänen lapsuudessaan. Syynä ei ole niinkään se, että yhteisössä olisi omaehtoisesti luovuttu hengellisestä väkivallasta, vaan julkisuuden pelosta. Nykyään herätysliikkeen johto on enemmän peloissaan kuin liikkeen rivijäsenet, jotka vielä takavuosina istuivat kauhuissaan hoitokokouksissa ja alistuivat vaieten ”hoitamiseen”.
”Kasvoin itse vanhoillislestadiolaisessa kodissa, jonka uskonnollisen kasvatuksen perinnöstä irrottauduin aikuisena. Tunnen liikettä melko hyvin. Minulla ei ole omaa kokemusta hoitokokouksista, mutta herätysliikkeen käytäntönä ne ovat minulle tuttu. Kuulin itsekin sanan hoitokokous vasta hyvin myöhään. Vasta irtautumisen jälkeen olen kuullut runsaasti hiuksia nostattavia tarinoita rauhanyhdistysten hoitokäytännöistä.
Karjalan teologisen seuran yleisöillassa Joensuussa torstaina puhunut YTT, dosentti Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta on tutkinut vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksia. Hoitokokous on tilaisuus, jossa henkilö joutuu julkiseen sielunhoidon tilanteeseen vastoin tahtoaan. Tilaisuuksissa on usein täyttyneet hengellisen väkivallan kriteerit eli pelottelu, syyllistäminen, painostus ja kontrollointi kuuluivat niihin. Pahamaineisten hoitokokousten huippuaika oli 1970-luvun lopussa, mutta kokonaan ne eivät ole hävinneet yhteisön käytänteistä koskaan. Linjakumpu tutki hoitokokouksissa erityisesti niissä käytettyä valtaa ja hengellistä väkivaltaa. Hän oli myös kiinnostunut ihmisten kokemuksista, miten he kokivat hoitokokoukset.
Joensuulainen Leena Huovinen oli yksi 1970-luvun lopun hoitokokousten uhreista.
– On hieno nähdä, kun oma elämänhistoria muuttuu tieteeksi, Huovinen kommentoi Linjakummun luentoa. Huovinen näkee, että vanhoillislestadiolaisille yhteisö edustaa Jumalaa. Yhteisöä vastaan nouseminen olisi väärin, koska yhteisöllä on pyhä henki ja siten valta ja voima tehdä päätöksiä.
Hoitokokouksia järjestettiin 1970-luvun lopussa satoja. Juuri tuosta ajasta tuli niiden huippuaikaa monista syistä: yhteiskunta muuttui maaltamuuton seurauksena ja televisio ja ehkäisy tulivat ihmisten elämään. Hoitokokousaalto vaati kuitenkin levitäkseen myös sen, että lestadiolaisuuteen kuului vahvasti oppi ainoasta oikeasta uskosta ja julkirippi. Tämä opetus on säilynyt vanhoillislestadiolaisuudessa pitkälti samana. Valmius hoitokokouksiin on siten säilynyt.
Henkioppi eli oppi ”hengistä”
1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuus koki suuria myllerryksiä: valtaosa papistosta erotettiin tai erosi liikkeestä ja vastuu opetuksesta siirtyi yhä enemmän maallikoille. Maallikot poimivat opista hyvin radikaaleja näkemyksiä. Yhteisö alkoi eristäytyä pois valtakirkosta, koska liikkeen sisällä ei katsottu hyvällä aktiivisuutta kirkossa.
Omien väärien tekojen erottamisen teki vaikeaksi hämärä henkioppi, jossa syytettiin milloin kuivasta, milloin hempeästä hengestä. Sen paremmin hoitajat kuin hoidettavatkaan eivät aina tienneet, mikä olisi oikeanlaista katumusta. Hoitajia vastaan ei saanut nousta eikä kukaan saanut sanallakaan puolustaa hoidettavaa. Lapset pelkäsivät, joutuisivatko omat vanhemmat helvettiin.
Ihmisiä syytettiin esimerkiksi kansalaisopistossa tai kirkossa käymisestä tai television omistamisesta. Televisioita tuhonnut joukko jopa kiersi taloissa. Jos ihminen ei osoittanut riittävää katumusta, hänet voitiin eristää seurakunnasta, ”sitoa synteihinsä”. Poissuljettua eivät saaneet tervehtiä edes oman perheenjäsenet. Myös rauhanyhdistyksestä voitiin erottaa.
Julkisuuden pelko rajoittaa kaikkein sairainta väkivaltaa rauhanyhdistyksissä
Nykyihmiset eivät enää alistu kiltisti hoidettaviksi entiseen tapaan. Tapahtuneista hoitokokouksista on tullut sosiaalisen median myötä yhä julkisempia tapahtumia.
Herätysliikkeen historiassa on täysin poikkeuksellista, että meneillään on myös poliisitutkinta hoitokokousten uhrin vuosia jatkuneesta kiusaamisesta Lempäälässä. Myös naispappeuteen tai lasten hyväksikäyttöihin liittyneet julkiset keskustelut ovat aidosti järkyttäneet rauhallisesti elävää vanhoillislestadiolaisten enemmistöä. Yhteisön sisäiset ongelmat ovat tulleet näkyvämmiksi julkisuudessa.
Samaan aikaan vielä 1970-luvulla erottamiseen johtanut television katselu tai saunakaljan nauttiminen eivät enää herätä isoa kuohuntaa. Televisio-ohjelmia katsellaan vanhoillislestadiolaisissa kodeissa netistä, ei tosin julkipaikalla olohuoneessa.
Muutos perheissä on ollut nopeaa myös minulle, joka katselen sitä sivusta. Se, mikä oli syntiä lapsuudessani, on nykyisin normaalia. Olen siitä pelkästään iloinen.”
Jokaisen, joka on kiinnostunut nykyisestä lestadiolaisuudesta, on suositeltavaa tutustua Aini Linjakummun tutkimukseen Haavoitettu yhteisö. Linjakumpu on Suomen Akatemian rahoittaman Lestadionismi-tutkimusryhmän jäsen. Väitöskirjassaan hän tutki islamin uskonnon poliittista roolia, teoksessaan Poliittinen islam (1999).
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Munkki, sekä Salla Remes-Ylösen kolumni Liike pelkää nuoria naisia. Karjalainen 16.2.2013, Näkökulma.
* * *
Lue lisää:
Anna-Sofia Berner: Lestadiolaista lifestyleä. Helsingin Sanomat 18.11.2012.
Johanna Hurtig & Mari Leppänen: Maijan tarina: seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana. Helsinki: Kirjapaja, 2012.
Vuokko Ilola: Me naiset – tyylikkäästi uskossa. Kotimaa24:n blogi.
Anna-Reetta Korhonen: Naisten himot, miesten synnit. Tulva nro 1, 2013.
Anna-Reetta Korhonen: Myös omalla mukavuusalueella tapahtuvasta alistamisesta on puhuttava. Tulva 27.2.2013.
Mari Leppänen: Lestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuskanta murroksessa? Vartija 1/2011, s. 9 – 21.
Lestadiolaisuuden monet kasvot. Uskomaton Usko -blogi.
Maria Sofia & ESA: Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta
Rebekka Naatus: Minun ruumiini ei ole minun. YLE Oulu 14.11.2011.
Rebekka Naatus: Vastine. Tulva 26.2.2013.
A-A. Tami: Henkioppi ja muita hoitokokousten harhaoppeja
”Yhtä veriset kädet ovat ehkäisijällä kuin abortin tekijällä”. YLE uutiset 19.9.2012.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
”Edellisten lisäksi huhu on kertonut, että Antti Pentikäinen (pappi) on myös hyllytetty (Espoon rauhanyhdistyksen johtokunnasta voi kysyä).”
Antti Pentikäinen toimii edelleen saarnaajana. Lisäksi epäilen, että listassa on muitakin virheitä.
Klassista lestadiolaista huhumyllyä pyöritetään näköjään täällä.
Jos Jyrki Rauhala on hyllytetty niin sitten olen minäkin, sen koskettavampaa puhetta ei ole kuultu aikoihin minkä Jyrki piti suviseuroissa viime kesänä. Tämän toivon olevan vain huhu. ”laestadianalle” kysymys, miksi lestadiolaiset ovat jatkuvan huhumyllyn alla? Voisiko meissä olla siihen itsessä syytä?
Näytti Jyrki Rauhalankin saarnavuoroja olevan Rauhanyhdistyksen seuroissa lähiaikoina. Tämän päivän Päivämiehen seurailmoituksista voitte tarkistaa.
”Mr. Keittiöpsykologi voisi kysyä, tuoko intohimo aineelliseen, kaikkinaiseen tavaraan ja pöyhkeilevä näyttämisen halu näille naisille ja miehille – kuten monille “maailman” ihmisellekin – kompensaatiota ja kokemuksen siitä, että heidän elämässään on edes jokin alue omassa hallinnassa.”
Tuo tyylikkään roinan kerääminen voi hyvinkin olla jonkinlaista todellisuuspakoa siitä, ettei vl-nainen omista edes omaa ruumistaan. SRK omistaa. Pikkuvaimot pysyvät varmaankin vl-miesten mielestä kesyinä, vaarattomina ja alistettuina, kun saavat vähän sisustella. Eivät naiset sitten ryhdy vaikkapa ajattelemaan omaa tilannettaan ihka omilla aivoillaan, kun roinan tavoittelu vie kaikki ajatukset.
Isoon liikkeeseen mahtuu monenlaisia, myös niitä jotka myöntävät haastatteluja hömppälehdelle. Ja hömppälehtihän tekee sellaisen jutun, jolla hömppälehteä saadaan sitten jopa myytyä Ison liikkeen väelle.
Allekirjoittaneen nimi löytyy tällä palstalla ”hyllytettyjen” listalta. En tiedä mistä tämä väärä tieto/huhu on peräisin. Mutta ei siis pidä paikkaansa.
Hyvää pääsiäistä. Ystävällisin terveisin, Jyrki Rauhala
Kiitos ystävällisestä tarkennuksesta. Pahoittelemme ko. kirjoituksessa ollutta virheellistä tietoa. Toimituksen puolesta on tähän julkaistuun kirjoitukseen merkitty oikaisu. Kaikille kirjoittajille esitämme toivomuksen: on syytä tarkistaa huolellisesti julkaistavaksi tarkoitetun tekstin asiatiedot. Siunattua päääsiäisen jatkoa kaikille! – Toimitus.
Kiitos Jyrki Rauhala kun korjasit väärän tiedon itse. Tällaista toimintaa arvostan vaikka tällä palstalla kommentoidaan anonyyminakin, en pidä tätä arvottomana keskusteluna kuten moni muu, minun tuttavissa on myös niitä jotka ymmärtävät miksi ei nimellä uskalla puhua omista ajatuksista julkisesti, pienessä piirissä luotetun tahon kanssa keskustelut on hyvinkin avoimia ja rehellisisiä, niistä ei sitten kommentoida seurakuntapäivillä tai ry:n keskustelutilaisuuksissa.
Täällä sivustolla on monesti ihan hyviä artikkeleja, mutta tässä on jotain, mikä tökkää. Minusta kaikki tarinat lestadiolaisuuden kentältä ovat arvokkaita ja mielestäni jutussa paistaa läpi tietty asenteellisuus jo otsikossa ”söpöt solsidan-vaimot”. Estetiikan ja kauneuden kaipuu ja arvostus ei välttämättä tarkoita pinnallisuutta tai sosiaalisen statuksen pönkittämistä. Jutussa haastatellut naiset olivat rehellisiä ja kertoivat elämästään sellaisena kuin se on: mitä usko heille merkitsee arjessa ja miten he kokevat asemansa naisena, äitinä ja aviopuolisona. Tämän artikkelin mukaan naisten elämä on kaoottista ja he kontrolloivat sitä kaikella ulkoisella. Asian voi nähdä myös toisin: lasten rytmittämä ja sinänsä tasapaksulta vaikuttava elämäkin voi olla merkityksellistä kun näkee ja luo ympärilleen kauneutta.
Fiksu kommentti, samaa ajattelin tuota lukiessa. Ihmisellä on oikeus ja lupa iloita kauneudesta. Toteuttaa itseään silläkin saralla! Jos ei itse ymmärrä arvostaa esteettisiä asioita (kuten artikkelin kirjoittaja?), se ei anna lupaa leimata muita ihmisiä, niitä joilla on silmää kauneudelle. Esteettinen silmä ja kyky luoda ympärilleen viihtyisyyttä ja kauneutta on hieno lahja, jolla se on. Ihan älytöntä leimata se muka jonkin ”puutteen” kompensaatioksi.
Jos nyt jotain tästä käsittää, niin sen että lestadiolaisessa liikkeessä on monenlaisia totuuksia, pystyvien superäitien kokemus ja tavallisten kuolevaisten kokemus.
Tässä yksi vl-naistapaus, joka ei aio alistua naisten vallan alle. Puistattavimmat kokemukset ovat juuri noista naisasianaisista. Valta on piillofunktionaalista; kietoutuu hoivaan, tietämiseen toisten tarpeista, toisten puolesta puhuminen mm. Usein puheet ovat holhoavan lässyttäviä, toisinaan paatoksellista toimintaa, asioiden ajamista. Tuohon alistuvat naisraukat, jotka eivät uskalla rimpuilla alistamista.
Miksi pitää alistua jonkin vallan alle? Haluatko alistua miesten vallan alle? Kuka sinut kasvatti, kristuksen opetus vai vl liike? Hengellinen valta on yksin Jumalalla, maallinen valta on meidän kaikkien turvaksi myös saatu Jumalalta, oikea valta ei alista.
Minä ainakin iloitsen siitä kun näen ympäristössäni kauneutta ja tyyliä. Ei ole väliä mitä uskoa tai maailmankatsomusta ihminen edustaaa luodessaan kauneutta ympärilleen. Ruvetaanko meitä jo syyttelemään siitäkin?