Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta


Jeesus sanoo: Ota minun ikeeni harteillesi. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. – Matt. 11:29–30.

Nämä Jeesuksen sanat lausutaan pappisvihkimyksessä.

Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä elävät naisteologit ovat pettyneet siihen, millä tavoin oma hengellinen yhteisö on kohdellut ja edelleen kohtelee heitä, osoittaa teologi Mari Leppäsen tutkimus.

Tunnen usein epäoikeudenmukaisuuden, voimattomuuden ja jopa vihan tai katkeruuden tunteita naisten roolin vuoksi. Miksi naisen täytyy koko elämänsä ajan kuunnella pelkästään miesten julkista puhetta siitä, mitä on naisen elämä? (Haastateltu teologi.)

Ensimmäiset lestadiolaiset naisteologit valmistuivat Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta 1930-luvulla. He työskentelivät sittemmin uskonnonopettajina, viestintäaloilla, kouluttajina, ja tutkijoina. Tunnetuimpia heistä on kirjailija, suomentaja ja runoilija  Anna-Maija Raittila (s. 1928), joka kuuluu kansainvälisesti arvostetuimpiin suomalaisiin teologeihin.

Papiksi vihitään ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen kuitenkin vasta yli 70 vuotta myöhemmin.

Teologian maisteri Mari Leppänen sitoutuu pappislupaukseen 4.3.2012 järjestettävässä pappisvihkimyksessä. Ordinaatiotilaisuus on historiallinen ja sisältää puhuttelevaa symboliikkaa monella tasolla.

Mari Leppänen (s. 1978) on toiminut ennen papin tehtäväänsä seurakunnan tiedottajana Liedossa, Varsinais-Suomessa.

Leppäsen isä on tunnettu vanhoillislestadiolaisuudessa, kansainvälisesti arvostettu tiedemies ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Juha Pentikäinen. Pentikäinen itse asiassa ennusti vuonna 1986, että naispappeus hyväksytään lestadiolaisuudessakin.

Pentikäinen toteaa, että hän hyväksyy naispappeuden, kun kirkolliskokous päättää asiasta. Myös lestadiolainen herätysliike hyväksyy hänen nähdäkseen sen. (Kaleva 21.1.1986.)

Juha Pentikäinen toisti käsityksensä myöhemminkin, esimerkiksi vuosi sitten Kotimaa24:lle antamassaan lausunnossa:

Professori Juha Pentikäinen uskoo, että naisten pappeus tulee toteutumaan myös lestadiolaisen liikkeen tulevaisuudessa. Liikkeen historiassa on ollut aina vahvoja julistajanaisia.

– Mielestäni tuo osa liikkeen historiaa tarvitsisi syvempää pohdintaa kuin nyt on tehty. Aika erikoista on, jos naiset voisivat toimia vain uskonnonopettajina, kun liikkeessä on ollut sekä ääneen julistavia että kirjoittavia naisia sen esihistoriasta saakka, sanoo professori Pentikäinen. Lars Levi Laestadiuksen opasti uskoon saamelaisnainen, jonka hän nimesi Lapin Mariaksi. Laestadiuksen kuoltua herätyksiä 1800-luvun loppuun luotsasi Juhani Raattamaa. Hänen tukenaan oli vaimo, Laestadiuksen tyttäret, pojan puoliso Angelica Laestadius ja kun liike levisi Amerikkaan, mannerten välinen kirjeenvaihtaja Matilda Fogman.

Pentikäisen perhe ja suku ovat vaikuttaneet lestadiolaisuudessa koko 1900-luvun ajan merkittävällä tavalla. He ovat olleet myös yhteiskunnallisia vaikuttajia. Mari Leppäsen isoisä Veikko Pentikäinen (1909-1992) vihittiin papiksi niinikään Turussa,  vuonna 1934. Veikko Pentikäinen oli vanhoillislestadiolaisuuden vaikuttajahahmoja, saarnaaja ja kirjoittaja, joka toimi pappina ensinTurun seudulla, sitten Pohjanmaalla ja Lappeenrannassa. Hänen puolisonsa teki uran opettajana ja koulun rehtorina.

Mari Leppäsen setä, Juha Pentikäisen veli Samuli Pentikäinen toimi Päivämiehen päätoimittajana ja SRK:n kustannuspäällikkönä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun. Leppäsen veli Mikael Pentikäinen on Helsingin sanomien päätoimittaja ja veli Antti puolestaan Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja.

Mari Leppäsen puoliso on pastori, teologian tohtori Risto Leppänen, joka kuuluu niinikään tunnettuun lestadiolaissukuun. Risto Leppänen työskentelee kansliasihteerinä arkkipiispa Kari Mäkisen esikunnassa, yhtenä kolmeasta arkkipiispan lähimmistä avustajista. Risto Leppänen on tutkinut väitöskirjassaan ev.-lut. kirkon pappien raamattukäsityksiä.

Mari Leppäsen gradun tutkimusaineisto

Teologian maisterin tutkintoon laatimassaan pro gradu -tutkielmassa Mari Leppänen tutki naispappeuskeskustelua vanhoillis-lestadiolaisuudessa.  Tutkielma hyväksyttiin huhtikuussa 2011 Helsingin yliopistossa. Tutkimuksessa selvitettiin myös nykyisten vanhoillislestadiolaisten naisteologien kokemuksia ja näkemyksiä sekä naisten roolia herätysliikkeen historiassa ja nykypäivässä.

Leppänen kokosi tutkielmaansa varten historiallisten tietojen lisäksi tieteellisesti ainutlaatuisen aineiston haastattelemalla 25 vanhoillislestadiolaista naisteologia,  jotka ovat opiskelleet 1970–2000-luvuilla.

Leppäsen tutkimus osoittaa, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä päätöksenteko, raamatuntulkinta ja opetus tapahtuivat kehällä, jonka ulkopuolella naiset kaikenkaikkiaan ovat. Kaikki lestadiolaisnaiset, eivät vain teologinaiset.

Mitä naisten pappeuteen tulee,  Leppänen osoittaa, että miehet ovat tulkinneet Raamattua aina niin, että se vahvistanut kulloinkin liikkeessä vallalla olevia normeja ja käsityksiä.

Kun naisia toimi sananjulistajina liikkeessä 1800-luvulla, ja virallinen kirkko tuomitsi sen ankarasti, silloin naisten saarnaoikeutta puolustettiin raamatullisin argumentein. Esimerkiksi Juhani Raattamaa perusteli kirjeessään ruotsalaiselle kirkkoherralle P.O. Grapelle Raamatulla naisten oikeutta saarnata. Hän osoitti, että naisilla on miesten rinnalla samanveroinen tehtävä sananjulistustyössä (Raattamaa J.: Kirjeet ja kirjoitukset, 1976).

Myöhemmin, 1900- ja 2000-luvulla naispappeutta on puolestaan puhujien kannanotoissa vastustettu – niin ikään Raamattuun vedoten. Tällöin asiaa on lähestytty fundamentalistisen Raamatun lukutavan pohjalta, mutta samalla on viitattu perinnetapoihin.

Tällöin olisi kuitenkin kysyttävä, mitä perinnettä varsinaisesti tarkoitetaan.  Liikkeen varhaisimmasta perinteestä on herätysliikkeessä kokonaan vaiettu 1900-luvulla ja vaietaan virallisesti yhä. Herätysliikkeen historiaa tutkinut Seppo Lohi on julkaisuissaan sivuuttanut ja avoimesti vähätellyt naissaarnaajien asemaa ja merkitystä.  Samoin esimeriksi SRK:n nykyinen puheenjohtaja Olavi Voittonen on puheenvuoroissaan ohittanut sen, että naiset toimivat aktiivisesti sananjulistajina 1800-luvulla. Hän on jopa julkisesti kieltänyt, että olisi koskaan edes kuullut naisten saarnaamisesta.

– Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua, totesi Voittonen vuonna 2009 Kalevassa. Voittonen on myöhemmin pyrkinyt mitätöimään naispappeudesta käytävän keskustelun vain joidenkin yksityisten henkinlöiden tarpeista nousevaksi intressiksi.

Helsingin Rauhanyhdistyksen teologi-illassa 2010 Voittonen oli sitä mieltä, ettei virkakysymys erityisesti keskusteluttanut lestadiolaisessa herätysliikkeessä:

– Jotkin yksittäiset henkilöt pohtivat sitä. Missään yhteisissä kokouksissa se ei ole noussut aiheeksi.

Voittonen on tostuvasti korostanut, että sananpalvelijana ”on ollut ja on mies, saarnamies” (Kangas, Kaleva 4.7. 2004). Näin hän on selvästi pyrkinyt vahvistamaan liikkeessä vallinnutta käsitystä ja samalla myös tukenut sellaista historiantulkintaa, jossa naisilla ei ole lainkaan roolia. Eräs haastateltava toteaakin:

Olavi Voittonen on sanonut lehtihaastatteluissa useampaan kertaan, ettei naispappeuskeskustelulle ole ilmennyt erityistä tarvetta, vaikka aihetta yritettiin nostaa säännöllisesti esiin. Enkä voi uskoa, etteikö viesti olisi mennyt myös Voittoselle. Luulen, että kysymys on enemmänkin haluttomuudesta tietää kun aidosta tietämättömyydestä. (Haastateltu teologi.)

Naisten asema vanhoillislestadioalisuudessa alkoi selvästi heikentyä ns. pappishajaannuksen jälkeen, 1960-luvun alusta lähtien, kun liikkeestä tuli vahvasti maallikkojohtoinen.  Silloin kaksi kolmasosaa teologeista erotettiin tai irrottautui liikkeen piiristä. Valtaosaltaan maallikoista koostuva puhujienkokous määritteli syntyvyyden säännöstelyn synniksi virallisesti kokouksessaan vuonna 1967. Naisten sivuuttaminen ja alistaminen korostui entisestään 1970-luvulla. Silloin SRK:ssa tehtiin mm. ratkaisu, että Päivämiehessä ei enää julkaistu naisten kirjoittamia hartauskirjoituksia (Leppäsen mukaan vuodesta 1978 lähtien). Vielä 1950-60-luvulla naisten kirjoittamia hengellisiä tekstejä julkaistiin runsaasti.

Leppäsen tutkimus paljastaa naisen aseman hämmentävän kahtiajaon herätysliikkeessä nykypäivänä.

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä arvostetaan sukupuolten tasa-arvoa yksityisessä elämänpiirissä, kuten  perheissä ja parisuhteessa. Sen sijaan julkisella alueella naiset ovat täysin poisuljettuja oman liikkeensä hengellisistä tehtävistä. Vanhoillislestadiolaisen naisen monessa suhteessa hyvä ja tasa-arvoinen asema ei näy liikkeen toimintamuotojen rakenteissa lainkaan.

Miespapit saavat osakseen oman hengellisen kotinsa täyden tuen jo opiskeluaikanaan, mutta teologiaa opiskeleville naisille lestadiolaisyhteisö ei tukeaan ole antanut, ei myöskään teologiasta tutkintonsa suorittaneille vl-naisille. Heidät on sivuutettu omassa hengellisessä kodissaan. Naisen kiinnostusta papin tehtäviin paheksutaan avoimesti ja se leimataan usein itsetehostukseksi ja pyrkyryydeksi (esim. Antti Hintikka: Pahana pyhäksi, Päivämies 3.11. 2010).

Haastateltavat pohtivat, että miehen on vanhoillislestadiolaisuudessa aivan luonnollista ja luontevaa hakeutua ammattiin, johon hän oli kouluttautunut. Naisen tekemänä sama asia tulkitaan kuitenkin kielteisellä leimalla: ”hinkuna päästä esille tai opettamaan”.

Sukupolvien väliset erot suhtautumisessa naisten pappeuteen ovat suuret, mikä ilmenee myös Leppäsen  tutkimuksesta. Kolmikymppisten ja sitä nuorempien piirissä on totuttu naisten aktiiviseen osallistumiseen yhteiskunnassa muuallakin, ja kirkon piirissä naispapit ovat kaikille tuttuja ja luonnollinen asia. Siksi monet vl-nuoret pitävät myös oman liikkeen piirissä naisten pappistehtävää luonnollisena.

Vanhemmalla ikäluokalla on tässä selvästi torjuvampi käsitys. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että 70-luvulla hoitokokousaikaan eläneet ovat traumatisoituneet niin että heistä useat ovat menettäneet kokonaan kyvyn keskustella asioista avoimesti yhteisön sisällä. Heidän psyykessään elää yhä pelko.  Monilla on itsellään kipeitä muistoja joutumisesta ”sidotuksi” rauhanyhdistyksellä.

Keskustelu on ollut ja on edelleen tarpeellista, mutta sääli ettei sitä voida avoimesti käydä liikkeemme sisällä vaan suurin osa keskustelusta tapahtuu nimettömänä internetissä. Kyse on mielestäni sukupolvien välisissä keskustelukulttuurin eroissa – minun sukupolveni kaipaa avointa ja vapaata keskustelua, jollaiseen liikkeemme johdossa oleva sukupolvi ei kykene. (Haastateltu teologi.)

Naisteologien järjestelmällinen syrjintä herätysliikkeen arkea

– Haastattelemani teologinaiset kokivat tärkeänä, että naisten ääni saataisiin kuuluviin, kertoo Mari Leppänen Helsingin Sanomissa.

– Kun on saanut kutsumuksen papin palvelutehtävään, pitäisi myös olla mahdollisuus sitoutua kutsumukseen,  ottaa pappisvihkimys ja mahdollisuus hakeutua papin työhön, toteaa Leppänen.

Rauhanyhdistyksellä ja SRK:ssa  naisteologilla ei ole minkäänlaista hengellistä roolia.  Toki kaikki vl-naiset koulutuksesta riippumatta voivat ja saavat opettaa lapsia ja nuoria päiväkerhoissa ja pyhäkoulussa.

Näissä tehtävissä teologinen koulutus ei ole kuitenkaan mitenkään edellytyksenä, vaan kuka hyvänsä luotettavaksi katsottu uskovainen nainen voi hoitaa näitä tehtäviä, myös kokonaan ilman minkäänlaista koulutusta.

Jos naisteologin roolia vanhoillislestadiolaisuudessa vertaa miesteologin rooliin, voi sanoa että se on naurettava, koominen, absurdi. Sitä ei oikeastaan voi käsittää todeksi, mutta siihen on tottunut. Onhan se jotenkin vinoa ja surkuhupaisaa, että itselleni teologian maisterina on paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnassa ollut tarjolla keittiövuoroissa toimiminen. (Haastateltu teologi)

Teologisen koulutuksen ja asiantuntemuksen täydellinen sivuuttaminen on satuttanut syvästi lestadiolaisia naisteologeja. Liikkeen sisällä pettymyksen kokneet teologinaiset ovat kuitenkin pitkälle vaienneet pettymyksestään.

Kohtasin kerran teologisen tiedekunnan käytävällä rippikoulunopettajani, joka on lestadiolainen pappi. Hän kysyi mitä minulle kuuluu. Kerroin valmistuneeni teologian maisteriksi ja suorittaneeni papin virkaan tarvittavat opinnot. Aloin sen jälkeen itkeä enkä sanonut mitään. Pappi oli ensimmäinen, joka antoi tilaa kohdata sitäkin puolta minusta, jolla on papin kutsumus. (Haastateltu teologi.)

Omassa ajattelussani naisiin liitettävä opettamisen kielto ja se, ettei naisista puhuta Raamatussa papin viran tai apostolin tehtävän yhteydessä, kertoo aivan sitä samaa kulttuurihistoriaa kuin se, että Raamatussa hyväksytään orjuus tai Vanhassa Testamentissa moniavioisuus.” (Haastateltu 1990-luvulla opiskellut teologi)

Liikkeen opetus on ristiriitaista. Paavali esimerkiksi kieltää naisten opettamisen, mutta tätä Paavalin kirjeen kohtaa ei kuitenkaan pidetä ohjeellisena. [Opettamisen lisäksi ] naiset myös saavat kysellä seurakuntapäivillä julkisesti asioista, eivätkä vain kysy asioista mieheltään, niin kuin Paavali edellyttää. (Haastateltu teologi)

Jotkut naisteologit ovat toimineet opettajina SRK:n rippikouluissa. Heidän ei kuitenkaan sallita osallistua edes avustajina jakamaan ehtoollista oppilastensa konfirmaatiojuhlaan. Ehtoollista jakamassa saattaa sen sijaan olla rippikouluopettajan pappi-aviomies, ja varsinaisen työn nuorten kanssa tehnyt naisteologi hoitelee sen ajan perheen lapsia.

Haastatellut naisteologit eivät myöskään ymmärtäneet, miksi naiset eivät voineet toimia seuroissa esimerkiksi kuuluttajina, kokouksien puheenjohtajina, esilaulajina, kolehdinkantajina, ehtoollisavustajina ja alustajina, mutta he kelpasivat lapsi- ja nuorisotyöhön. Naisten toimintaa koskeva määrittely on teologinaisten kokemusten mukaan selvästi valikoivaa.

Naisteologien syrjintä on haavoittanut monia uskovaisia naisia

Leppänen toteaa tulosten osoittavan, että kaikki naiset eivät voi hyvin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä.

Liikkeessä opetetaan sukupuolten olevan tasa-arvoisia ja samanarvoisia, mutta tehtävät määräytyvät viime kädessä miesten kautta. Miehet toimivat puhujina ja pappeina. Vain miehet selittävät ja tulkitsevat Raamattua.

Haastatellut naisteologit kokivat, ettei heillä ollut sukupuolensa vuoksi minkäänlaista äänioikeutta lestadiolaisessa herätysliikkeessä, joka miesteologeille annettiin jo opiskeluaikana.

Kysymys naisen pappeudesta tuli omakohtaiseksi minullekin. En ymmärtänyt / ymmärrä oikein vieläkään yhteisömme virallista raamatuntulkintaa naispappeuden kieltävistä raamatunkohdista. On ollut aikoja, jolloin asia on tuntunut henkilökohtaisena kipuna ja kaipuuna, jopa uskon esteenä. (Haastateltu teologi)

Teologinaiset olivat kokeneet liikkeen sisällä puhujilta ja johdon taholta vähättelyä, mitätöintiä ja jopa heidän kysymystensä pilkallista ohittamista.

Pahalta minusta tuntuu silloin, kun haluaisi oikeasti keskustella tai kysyä tai perustella omaa kantaa johonkin toimintaan, niin sinua kiristetään Raamatulla tai sielunvihollisella. Tai sitten naureskellaan ihmisten hädälle ja kysymyksille. (Haastateltu teologi)

Mitä nuoremmista naisista oli kysymys, sitä syvempänä näyttäytyi kuilu herätysliikkeen virallisen opetuksen ja heidän oman ajattelunsa välillä.

Varsinkin kouluttautuneet vanhoillislestadiolaiset  ja nuoret perheet kokevat erityisesti sen voimakkaana henkilökohtaisena  ristiriitana, että perheen sisällä ja suomalaisessa työelämässä vallitsee tasa-arvo, mutta oman uskonliikkeen sisällä naiset eivät voi olla yhdenvertaisesti miesten rinnalla hengellisenä toimijoina, pappeina seurakunnissa eivätkä rauhanyhdistyksellä. Naiset eivät myöskään ole päässeet yhdenvertaisesti vaikuttamaan keskusyhdistyksessä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa vallitsee selkeä opetuksen ja käytännön ristiriita.  Liikkeessä suhtaudutaan naispappeuteen kielteisesti mutta käytännössä naispappien kanssa toimitaan ev.-lut. kirkon seurakuntatyössä hyvässä yhteistyössä. Rauhanyhdistyksen omassa piirissäkin painotetaan yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa seurapuheissa ja koti- ja perhetyössä.

Kokonaan oma ongelmansa on lisäksi se, että ev.-lut. kirkossa avautuvat työtehtävät ovat lestadiolaisilta naisteologeilta pitkälle suljettuja ilman ordinaatiota. Tilanne vaikeuttaa vl-naisten mahdollisuuksia työmarkkinoilla.

”Teologi ilman pappeutta ei ole kirkossa yhtään mitään, eikä voi yletä urallaan oikeastaan mihinkään”. toteaa yksi haastatelluista. Naisteologin uramahdollisuudet kirkossa ilman pappeutta ovat kaventuneet merkittävästi ja moniin virkoihin edellytettiin itsestään selvästi vihkimystä. Esimerkiksi sairaalateologin työ oli mahdollista vain vihityille papeille

Samaan aikaan pappien työllisyystilanne on kohtuullisen hyvä ja tarjoaa siten vl-herätysliikkeelle vastaisuudessa mahdollisuuksia voimistaa vaikutustaan ev.-lut. kirkossa, mikäli myös lestadiolaisnaisilla on mahdollisuus yhdenvertaisina kilpailla pappien virka-asemista ja antaa työpanoksensa kansankirkon toimintaan.

Naisten torjunta ei teologinen eikä hengellinen kysymys vaan perinne

Vanhoillislestadiolaiset linjasivat suhdettaan naisten pappeuteen Turun suviseuroissa vuonna 1975, jolloin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen vuosikokous esitti ”vakavan huolensa kirkossa esiintyneestä naispappeusmyönteisyydestä”. Tämän jälkeen vanhoillislestadiolaisten kanta tuli esille kirkolliskokouskäsittelyissä vuosina 1976, 1984 ja 1986 lestadiolaisten kirkolliskokousedustajien puheenvuoroissa.

Näissä kokouksissa vanhoillislestadiolaiset edustajat esiintyivät jyrkkinä naispappeuden vastustajina.

Mari Leppänen nostaa tutkimuksessaan esiin kysymyksen, millä tavoin vl-naiset itse asiassa otettiin 1980-luvulla mukaan keskusteluun virkakysymyksestä, kun SRK:n johtokunnassa keskusteltiin naispappeuden torjumisesta.  Johtokunta ei tuolloin tarjonnut lestadiolaisille naisille lainkaan mahdollisuutta ottaa kantaa asiaan.

Tätä nykyä evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa on noin 140 vanhoillislestadiolaista (mies)pappia.

Puhujienkokouksissa on julistettu, että naisten pappisvihkimys ei kuulu liikkeen perinteeseen. On kuitenkin jätetty sanomatta, mihin perinteeseen viitataan. Kuten todettu, naisia on toimitnut saarnaajina liikkeessä vielä1800-luvulla.

Toiseksi, i itse asiassa on jäänyt epäselväksi, onko herätysliikkeessä koskaan tehty naispappeuden kieltävää virallista päätöstä. Kyse on ennemminkin yksityisistä vaikauttajista ja puhujainstituution kulttuurisesta perinteestä, ei uskonasiasta.

Olavi Voittonen on todennut SRK:n vuosikirjaan kirjoittamassaan artikkelissa (2005), ettei liike ole ottanut siihen järjestönä kantaa.

Nykytilannetta voidaan siis tulkita niinkin, että vanhoillislestadiolaisuus ei ole itse asiassa koskaan ottanut virallisesti kantaa naispappeuteen vuosikokouksessaan.  Kun Suomen luterilaisessa kirkossa hyväksyttiin naiset pappisvirkaan, lestadiolaisuudessa päädyttiin ratkaisuun, että vl-miespapit työskentelevät yhteistyössä naispuolisten kollegojensa kanssa. Tällä haluttiin tehdä selvä pesäero Luther Säätiön jyrkästi yhteistyöstä kieltäytyviin pappeihin. Heidän kantansa johtikin sittemmin totaaliseen eroon luterilaisen kirkon organisaatiosta. Nykypäivänä kirkossa ei sallita naisten syrjintää papin tehtävissä.

Tutkimuksessaan Mari Leppänen on todennut, että naiset torjuva kanta on muotoutunut herätysliikkeen yksittäisten kirkolliskokousedustajien ja puhujien muovaamana ja esille tuomana käsityksenä, ilman että asiasta olisi käyty liikkeessä yleistä keskustelua.

Voidaan siis todeta, että kannasta naispappeuteen ei olekaan lestadiolaisuudessa koskaan virallisella tasolla yhteisesti päätetty. Tämä käsitys mahdollistaisi nykyisen SRK:n johdon kannan muuttamisen ilman että jouduttaisiin ristiriitaan seurakunnan erehtymättömyysuskomuksen kanssa.

Naispappeutta kohtaan esiintynyt vastustus voidaan lähitulevaisuudessa selittää pois määrittelemällä se yksittäisten uskovaisten henkilökohtaisiksi mielipiteiksi, joita on aika ajoin esiintynyt.

Julkisuudessa naisten pappeutta vastustaneita ovat olleet ennen kaikkea Lauri Taskila ja sittemmin Erkki Reinikainen kirkolliskokousedustajina, ja 2000-luvulla varsinkin SRK.n nykyinen puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Itse asiassa tämän vuosikymmenen laajempi keskustelu naisppeudesta käynnistyi juuri Voittosen kannanotoista, pohtii Mari Leppänen tutkimuksessaan. Hän kirjoittaa:

Naisen asema ja naispappeuskeskustelu nousivat vasta 2000-luvulla vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä keskusteluun, kun liikkeen johto nosti virkakysymyksen esille suviseuroissa kesällä 2004. Tiedotustilaisuuden tarkoituksena oli korostaa, ettei naispappeus ollut vanhoillislestadiolaisille ongelma, ja että lestadiolaiset olivat sekä keskusteluissa että käytännön toimissa aina irtisanoutuneet virkateologisista äärimmäisyyskannoista. Julkiseen keskustelun nousi 2000-luvulla myös herätysliikkeen johdon miehisyys. (Leppänen 2010, s.  115.)

Voittonen on todennut alustuksessaan 2004 suviseuroissa ja artikkelissaan SRK:n vuosikirjassa vuonna 2005, ettei vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ole ollut tarvetta yleisesti  keskustella naisten pappisvirasta eikä liike ollut ottanut siihen järjestönä kantaa.

– Liikkeemme lähtökohta on se, että naispappeus on Raamatun vastaista. Johtokunnan tietoon ei ole tullut, että olisi tarvetta tarkastaa tätä kantaa, Voittonen totesi Helsingin Sanomien haastatteliussa 16.6.2011.

SRK:n pääsihteerinä vuoden 2011 alusta toiminut Tuomas Hänninen, joka ei itse ole teologi, on julkisessa lausunnossaan jyrkästi torjunut naispappeuden mahdollisuuden herätysliikkeessä myös tulevaisuudessa.

-Niin kauan kuin Jumalan sanasta pidetään kiinni, se ei ole mahdollista. En usko että seuroissamme olisi tulevaisuudessakaan nainen sananpalvelijana.  Mikään liike ei voi kuitenkaan vapaassa maassa estää papin virkaa haluavaa naista hakemasta papin virkaa, mutta mielelläni keskustelisin hänen kanssaan ja ystävällisesti käsitteestä Jumalan seurakunta.

(Hänninen Kotimaa24:n haastattelussa 26.10.2010.)

Toteamuksellaan keskustelemisesta ja Jumalan seurakunnasta Tuomas Hänninen viittaa siihen, että lestadiolaisnainen, joka rohkenisi ottaa vihkimyksen ja toimimaan ev-lut. kirkossa papin virassa, joutuisi hänen puhuteltavakseen ja hänen katsottaisiin rikkoneen ”Jumalan valtakuntaa ja seurakunnan  neuvoja” vastaan.

Hännisen ilmoitus viittannee siihen, että hän itse olisi valmis ”käymään keskustelun” mikä tarkoittaa tavallisesti samaa kuin kohdistamaan hengellistä painostusta naisteologia kohtaan saadakseen hänet luopumaan tavoitteistaan sitoutua papin tehtävään.

Hännisen lausuntoa on pidettävä varsin hämmästyttävänä julkisyhteisön johtotehtävässä toimivalta.

Ilmeisesti Hänninen näkee prosessin niin, että mikäli asianomainen (Mari Leppänen ja muut vihkimykseen tähtäävät naisteologit) ei luopuisi käsityksistään, sanktiona hänet eristetään kanssakäymisestä eli ”sidotaan”, ja lopulta kokonaan erotetaan vl-yhteisöstä. Tällöin hänen katsottaisiin kieltäneen uskonsa ja siksi hänet suljettaisiin pelastettujen joukon ulkopuolelle, ”kadotuksen lapseksi”.

Aika näyttää, miten SRK:n johtokunta ja Turun rauhanyhdistys aikoo asiassa toimia Mari Leppäsen kohdalla. On huomattava, että koska vanhoillislestadiolaisuus ei ole liikkeenä eikä SRK järjestönä ottanut asiaan kantaa, tilanne ei välttämättä ole aivan yksiselitteinen.

On kysyttävä, hyväksyykö yhdenvertaiseen virkakäsitykseen sitoutunut ev.-lut. kirkko sen, että sen piirissä painostetaan kutsumuksestaan tietoisia naisteologeja ja pyritään uhkailemalla estämään heidän sitoutumisensa papin tehtävään.

Hiljattain paljastui naisopiskelijoihin kohdistettu painostamistapaus Itä-Suomen yliopistossa. Naispuolisia teologian opiskelijoita oli painostettu luopumaan opinnoistaan papiksi, mihin yliopiston johto puuttui tasa-arvoperiaatteiden vastaisena toimintana.

Naisteologien asemalla on  laajakantoista merkitystä. Esimerkiksi Mikael Pentikäinen on lestadiolaisen liikken asemaa yhteiskunnassa ja kirkossa tarkastellessaan pohtinut, uhkaako lestadiolaisuutta tulevaisuudessa jääminen kirkon marginaaliin juuri naiset ulossulkevan virkakäsityksen takia.

Nykyisin monet vanhoillislestadiolaiset miespapit ja muut vl-uskovaiset ovat ilmoittaneet kannattavansa vl-naisten pappisvihkimystä. Vl-papeille asia on merkittävä myös kirkon virkakäsityksen ja sen käytännön noudattamisen sekä henkilökohtaisen omantunnon näkökulmasta.

Uskovaiset naispappeuden puolustajat ovat päätelleet, että miespappeus vanhoillislestadiolaisuudessa nojautuu kirkon 1800- 1900-luvun perinteeseen, ei luterilaiseen teologiaan. Lestadiolaisuuden varhaisajoilta tunnetaan useita naispuolisia sananjulistajia. Vasta integroituminen kirkkoon johti naisten vaientamiseen puhujina.

Esimerkiksi oululainen pappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia.

Samalle kannalle ovat asettuneet myös pappi ja tutkija Johannes Alaranta, pappi ja tutkija Heikki Nenonen, teologi Laura Kallio ja Ruotsin kirkon vanhoillislestadiolainen pappi Kimmo Sulila.

Eräs haastateltu teologi toteaa, että rauhanyhdistysten piirissä naispappeuden puolustajiin kohdistuva puhuttelu ja painostaminen on tähän saakka kohdistunut ensi sijassa nuoremman polven miehiin.

Vallankäyttö on ymmärtääkseni viime aikoina kohdistunut lähinnä nuoriin teologimiehiin; ilmeisesti naisia ei jakseta puhutella virallisesta kannasta eriävistä mielipiteistä, kun ei meillä ajatella olevan mitään todellista valtaakaan liikkeessä. (Haastateltu teologi.)

Leppäsen haastattelemista vl-naisteologeista lähes kaikki 90-luvulla opiskelleet ja kaikki 2000- luvulla opiskelleet suhtautuivat naispappeuteen myönteisesti riippumatta siitä, tunsivatko he itse omakohtaista pappiskutsumusta. He eivät olleet omaksuneet oman herätysliikkeensä torjuvaa asennetta naisten pappeuteen, vaan he tukeutuivat kirkon järjestykseen sekä opetukseen virkakysymyksessä. Naispappeus on nykysukupolven lestadiolaisille naisille ja samoin miehille luonteva ja myönteinen asia, koska lähes koko heidän elämänsä ajan Suomen kirkossa oli toiminut myös naispappeja.

Yksikään haastatelluista naisista, mukaan lukien vanhempaan ikäluokkaan kuuluvat naisteologit, ei myöskään nähnyt naispappeutta  syntinä.

On toivottavaa, että julkinen keskustelu herätysliikkeen sisällä voimistuu ja Mari Leppäsen ratkaisu saa osakseen kannustusta ja tukea omasta yhteisöstä. Leppäsen esikuvaa seuraten on jo perässä tulossa muitakin lestadiolaisia teologinaisia.

SRK täydellisesti miesten linnake

Suurin osa tutkimukseen osallistuneista naisista toivoi myös liikkeen keskusorganisaation (SRK) päätöksentekoon naisia, toteaa Leppänen. Muutamat haastatellut toivoivat myös SRK:n johtajaksi naista.

Haluaisin nähdä myös SRK:n johtajana naisen. Se olisi tärkeä signaali niin liikkeen sisä- kuin ulkopuolisillekin siitä, että naisia rvostetaan liikkeessä. (Haastateltu teologi)

Liikkeen johdon ristiriitaiset kommentit naisten mahdollisuudesta osallistua herätysliikkeen johtoon olivat myös hämmentäneet naisia ja vahvistaneet kokemuksia sukupuoleen perustuvasta ohittamisesta ja väheksymisestä.

Tutkimus osoittaa, että useat haastatelluista eivät kokeneet paikkaansa oikeudenmukaiseksi lestadiolaisuudessa vaikuttavassa sukupuolijärjestelmässä.

Nykytilanne on erikoinen, sillä naisia ei ole vielä koskaan SRK:n yli 100-vuotisen historian aikana valittu johtokunnan jäseniksi eli liikkeen keskeisiin luottamustehtäviin, joissa ei edes edellytetä teologista koulutusta. SRK:n johtokuntaan kuuluu 24 miestä.  Valtaosa vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenistä on naisia.

Naisia ei ole toiminut myöskään johtavissa työtehtävissä Keskusyhdistyksessä.

– Niin kauan kun naisten puhe ei vaikuta mihinkään, eivätkä naiset ole mukana päättämässä heitä koskevista asioista, ei voida puhua todellisesta tasa-arvosta ja vaikuttavasta uskonnollisesta toimijuudesta, toteaa eräs tutkimukseen osallistunut lestadiolainen naisteologi.

– Haastattelemani naiset toivoivat naisia laajemmin kaikkiin tehtäviin oman herätysliikkeensä piirissä jopa sukupuolikiintiöiden avulla, toteaa Leppänen. Tilanteen paarantaminen edellyttäisi avointa keskustelua, mutta moni näki keskustelumahdollisuudet heikkoina.

Keskustelu on ollut ja on edelleen tarpeellista, mutta sääli ettei sitä voida avoimesti käydä liikkeemme sisällä vaan suurin osa keskustelusta tapahtuu nimettömänä internetissä. Kyse on mielestäni sukupolvien välisissä keskustelukulttuurin eroissa – minun sukupolveni kaipaa avointa ja vapaata keskustelua, jollaiseen liikkeemme johdossa oleva sukupolvi ei kykene. (Haastateltu teologi)

Olavi Voittonen on sanonut lehtihaastatteluissa useampaan kertaan, ettei naispappeuskeskustelulle ole ilmennyt erityistä tarvetta, vaikka aihetta yritettiin nostaa säännöllisesti esiin. Enkä voi uskoa, etteikö viesti olisi mennyt myös Voittoselle. Luulen, että kysymys on enemmänkin haluttomuudesta tietää kun aidosta tietämättömyydestä. (Haastateltu teologi.)

Vl-naisteologit eivät pidä pappeutta naiselle syntinä vaan kutsumuksena – pelko yhteisöstä erottamisesta hiljentää  

Tähän saakka ainoana hyväksytyn opettajankutsumuksen rinnalle oli lestadiolaisten naisteologien keskuudessa on noussut selkeästi myös pappiskutsumus.

Kaikki haastatellut 2000-luvulla opiskelleet naiset suhtautuivat myönteisesti naispappeuteen eivätkä olleet omaksuneet liikkeen virallista opetusta asiassa. 2000-luvulla opiskelleet toivoivat naisia myös saarnaajiksi rauhayhdistyksen seuroihin.

Teologian koulutuksen hankkineet lestadiolaiset naiset eivät kuitenkaan voi nykytilanteessa hakeutua papin tehtäviin, joutumatta omassa herätysliikkeessään sanktioiden kohteeksi.

Leppäsen haastattelemista 25 teologinaisesta neljä  kertoi pysähtyneensä miettimään  sitä, pystyisivätkö he ottamaan vihkimystä ilman taustayhteisönsä tukea ensimmäisinä vanhoillislestadiolaisina naisina. Näin siitä huolimatta, että he suhtautuivat myönteisesti omaan pappeuteensa ja kokivat siihen kutsumusta.

Haastatellut teologit olivat tietoisia siitä, että heitä kohtaan saatettaisiin kohdistaa painostusta rauhanyhdistyksellä. Naiset pohtivat sitä, miten kestäisivät sosiaalista eristämistä, läheistensä leimaamista ja vihkimyksen mukanaan tuomaa yksinäisyyttä.

Se, että lapsuudesta saakka rakkaaksi käynyt hengellinen koti kokonaan kiellettäisiin heiltä pappisvihkimyksen myötä, oli monelle naiselle kynnyskysymys. On ymmärrettävää, että asettuminen alttiiksi tällaiselle painostamiselle on yksilölle erittäin vaativaa ja kuormittavaa.

Toivon, että naiset saavat vapauden toimia pappeina toivottavasti jo lähivuosina. Pappeutta ei voi erottaa myöskään seurojen saarnatehtävästä, jossa toivon näkeväni naisia. Toivon, että liikkeessä voidaan käydä avointa keskustelua aiheesta ennen kuin kyvyttömyys puhua johtaa liikkeen pirstoutumiseen, sillä elävä kristillinen uskonyhteisömme on vaalimisen arvoinen.

Johtoportaan ja kentän mielipiteet menevät eri suuntiin. ”Konttorilla” hoetaan, että ”meidän kanta on selvä” jne., mutta todellisuudessa esimerkiksi lähes kaikki tuntemani papit suhtautuvat myönteisesti naispappeuteen. Maallikoidenkin keskuudessa mielipiteitä on hyvin monenlaisia. Siinä on iso ristiriita, jos julkista valtaa käyttävien ja muiden lestadiolaisten ajatusten välillä ei ole yhteyttä. (Haastateltu teologi)

Jotkut teologit kokivat saaneensa myös rohkaisua sekä vl-ystäviltään että ulkopuolisilta  toimimiseen pappina:

Tällä hetkellä liikkeen julkisessa linjassa minulle naisteologina osoitettu paikka tuntuu mielivaltaisesti miesten määrittelemältä, enkä voi hyväksyä sitä. – – Ajatus kirkon palveluksessa työskentelemisestä tuntuu luontevalta ja nyt mietin myös pappina toimimista. – – On tuntunut mukavalta, kun muutamat sekä vl. että liikkeen ulkopuoliset ystävät ovat suoraan ilmaisseet, että heidän mielestään minusta tulisi hyvä pappi. (Haastateltu teologi)

Kutsumus Jumalan lahjana

– Kun on saanut kutsumuksen papin palvelutehtävään, pitäisi myös olla mahdollisuus sitoutua kutsumukseen,  ottaa pappisvihkimys ja mahdollisuus hakeutua papin työhön, toteaa Mari Leppänen.

– Toivon, että eri näkökannat tulisivat liikkeen sisällä kuulluiksi. Liikkeen tulevaisuus kulminoituu paljolti naisen asemaan. Tämäkin herätysliike on uudistunut kautta aikojen kriisien kautta, arvio Leppänen Kalevan haastattelussa.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä keskustelussa ovat nyt vastakkain naisten pappeutta puolustavat ja sitä vastustavat kannat. Hoitokokouksia ”väärin ajattelevien” painostamiseksi on jo pidetty, ja naisten pappeutta kannattavilta papeilta on evätty mahdollisuus toimia seuroissa puhujina. Kyseessä on kirkon työntekijään kohdistuva painostaminen, kun tämä on sitoutunut kirkon virkakäsitykseen!

Vallankäyttö on ymmärtääkseni viime aikoina kohdistunut lähinnä nuoriin teologimiehiin; ilmeisesti naisia ei jakseta puhutella virallisesta kannasta eriävistä mielipiteistä, kun ei meillä ajatella olevan mitään todellista valtaakaan liikkeessä. (Haastateltu teologi. )

Itse asiassa koko naispappeuskysymys nousi vl-liikkeessä 2000-luvulla kunnolla keskusteluun vasta sitten, kun liikkeen miespapit olivat esittäneet julkisesti liikkeen virallisesta kannasta poikkeavia käsityksiään. Miesten aktivoiduttua myös SRK:n reaktiot asiaan olivat muuttuneet ja asia on alettu ottaa vakavammin, toteaa Leppänen gradussaan.

Näihin naisten omat näkemykset vaientaneeseen vallankäyttöön ei kuitenkaan pitäisi juuttua. Mari Leppäsen tuleva pappisvihkimys muuttaa asetelman lopullisesti toiseksi.  On tosiasia, että nyt vl-liikkeessä on nainen papin tehtävässä, ja pian hänet vihitään papiksi.

Yhdenvertaisuus etenee joka tapauksessa, ja sen torjujat voivat korkeintaan vain hidastaa vääjäämätöntä muutosta, eivät estää sitä.

Toivon, että naiset saavat vapauden toimia pappeina toivottavasti jo lähivuosina. Pappeutta ei voi erottaa myöskään seurojen saarnatehtävästä, jossa toivon näkeväni naisia. Toivon, että liikkeessä voidaan käydä avointa keskustelua aiheesta ennen kuin kyvyttömyys puhua johtaa liikkeen pirstoutumiseen, sillä elävä kristillinen uskonyhteisömme on vaalimisen arvoinen. – – Hetkittäisestä epätoivosta huolimatta yritän olla luottavainen: liikkeen tulevaisuus on meidän nuorten, ei nykyisen johdon, käsissä. (Haastateltava teologi.)

Jotta naisten asema voidaan liikkeessä papinviran kohdalla korjata kohdalleen, tarvitaan luonnollisesti uudelleenajattelua laajemminkin, ei vähiten juuri lestadiolaisuuteen 1960-luvulla omaksutun erehtymättömyys-uskomuksen takia.

Ajatus, että tämä maallinen yhteisö ei voi erehtyä tekemissään ratkaisuissa, on minulle kovin etäinen. Voin melkein tuntea sen kivun, mitä kutsumusta tuntevat naiset joutuisivat kantamaan, mikäli naispappeuskeskustelu tyrehtyisi erehtymättömyyskysymykseen. (Haastateltu teologi.)

*        *        *

Ajattelemisen aihetta antoivat Maria Sofia & ESA.

PS. Voi olla niin, että Mari Leppänen onkin toinen vanhoillislestadiolainen papiksi vihittävä nainen, sillä vuonna 1988, kun naispappeus hyväksyttiin Suomen kirkossa, teologian maisteri Valma Luukka vihittiin papiksi. Tätä ennen Luukka oli toiminut koulussa uskonnon opettajana ja ev.-lut. seurakunnan lehtorin tehtävässä. Hän on kertonut olevansa vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvanut ja olevansa edelleen vanhoillislestadiolainen, joskaan ei kannata kaikkia vl-opintulkintoja. Hän on kertonut mm.  yliopistosta valmistumisestaan ja papin tehtävien hoidosta kiinnostavia muistoja blogissaan.

Lue lisää aiheesta:

Johannes Alaranta: Ajankohtaisia aiheita

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaa24 12.10.2010.

Alinta kastia ovat naiset ja lapset  

Pauliina Grönholm: Naisteologi toivoo myös naisille enemmän sijaa lestadiolaisliikkeessä. Helsingin Sanomat 16.6.2011, s. A6.

Pauliina Grönholm: Naispappeus koettelee lestadiolaisliikettä – Keskustelu naisen asemasta on jo varsin avointa Internetissä. Helsingin Sanomat 16.6.2011, s. A6.

Pauliina Grönholm: SRK-vaikuttaja: Naispappeus on Raamatun vastaista. Helsingin Sanomat 16.6.2011.

Pauliina Grönholm: Tutkija: Naispappeus koettelee lestadiolaisliikettä. Helsingin Sanomat 16.6.2011.

Pekka Helin:  Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: “Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta”. Rauhan Tervehdys 36/2010, s. 7.

Susanna Ihananainen-Alanko: Naisen asema on kipeä aihe: Näkemykset osallistumisesta ja toiminnasta jakavat myös lestadiolaisia. Kaleva 29.6.2011.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa24 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa24, 18.9.2010.

Seppo Kangas: Naispappeuteen on sopeuduttu. Kaleva 4.7.2004.

Katoavaa Kansanperinnettä: Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Mari Leppänen: Lestadiolaisen herätysliikkeen naispappeuskanta murroksessa? Vartija 1/2011, s. 9 – 21.

Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

Mari Leppänen: Naispappeuspuhe vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vuosina 1975-2010. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 2011.

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu : Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2010.

Valma Luukka: Järjen käyttö on luvallista!

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Sielun silmin -blogi, Kaleva 10.1.2012.

Olli Seppälä: Vihittiinkö ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi sittenkin jo 1988? Kotimaa24 5.1.2011.

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Advertisements

3 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 2010-luku, ahdistus, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, fundamentalismi, harhaoppi, Helsingin Sanomat, hengellinen väkivalta, historia, identiteetti, identity, ihmisoikeudet, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, Kaleva, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, lähihistoria, leimaaminen, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, Olavi Voittonen, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pelko, pelot, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, Raamatun tulkinta

3 responses to “Leppäsen haastattelemat naiset: suorat sanat kutsumuksesta, syrjinnästä ja SRK:sta

  1. Nimetön40

    Onhan se jotenkin vinoa ja surkuhupaisaa, että itselleni teologian maisterina on paikallisen rauhanyhdistyksen toiminnassa ollut tarjolla keittiövuoroissa toimiminen. (Haastateltu teologi)………………… kyllä siellä keittiö tarvitaan kaikkia,, ei siellä erota onko pappi vai kanttori,… nainen ei silti puhujan tehtävässä voi toimia,, mutta esim raamattu luokan tai pyhäkoulun opettajana,. voi. se on piste

  2. Nimetön39

    Jos se kirkon virka on niin tärkeä, että se menee edelle yhteisen rakkauden, niin sehän on henkiklökohtainen ratkaisu. Miksi on tärkeää muuttaa jotakuta joukkoa oman mielen mukaiseksi?
    Kenen asialla silloin ollaan?
    -kyselee yksinkertainen

  3. Nimetön52

    Olen seurannut mielenkiinnolla naispappeuskeskustelua ja siihen liitettyä Raamatun tulkintaa. Kukahan selvittäisi Raamatun alkuteksteistä Paavalin perimmäisen ajatuksen ”naisen vaikenemisesta seurakunnassa”? Minulle on kerrottu, että tuo lause liittyy siihen seikkaan, että naiset ”pulisivat” keskenään silloisissa seuramenoissa häiriten näin toisten sanankuuloa. Siis Paavalin sanoma ei liity lainkaan pappeuteen, naisen saarnavirkaan, vaan sosiaaliseen kanssakäymiseen toisten kanssa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s