Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen


Helsingin piispa Irja Askola vihkii sunnuntaina Helsingin tuomiokirkossa teologian maisteri N.N.:n ja teologian tohtori Y. Y.:n papin virkaan. Historialliseksi ordinaation tekee se, että vihittävät ovat ensimmäiset vanhoillislestadiolaiset naiset, jotka ovat antamassa pappislupauksensa ja ottamassa vastaan papin viran.

Uutinen saattaa olla totta lähitulevaisuudessa.

– Suhtaudun myönteisesti naisten pappeuteen, toki tiedostaen oman hengellisen taustayhteisön kannan. Pidän naisten pappeutta toivottavana myös lestadiolaisessa herätysliikkeessä, sanoo Mari Leppänen, filosofian maisteri, tutkija ja Liedon seurakunnan tiedottaja.  Hän on käynnistänyt vanhoillislestadiolaisten naisten hengellistä toimintaa kirkossa koskevan tutkimushankkeen.

Hän toivoo herätysliikkeeseen lisää keskustelua pappisvirasta ja kannattaa erilaisten näkökantojen kuulemista asiasta.

Myös Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on todennut analyysissaan, että naisten asema vanhoillislestadiolaisuudessa on 2000-luvulla näkymätön. Tilannetta voidaan pitää paradoksaalisena esimerkiksi liikkeen varhaishistoriaan nähden. Pentikäinen on pohtinut, uhkaako lestadiolaisuutta tulevaisuudessa jääminen kirkon marginaaliin, siitä huolimatta, että nykyisin kirkon viroissa työskentelee jo suhteellisen paljon vl-pappeja.

Leppäsen ja Pentikäisen arvioiden mukaan naispappeuden kannatus liikkeen sisällä on kuitenkin selvästi vahvistumassa. Samaan on viitannut myös tutkija Hanna-Leena Nissilä haastattelussa 2009.

Vaietut naiset

Keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on siis vauhdittunut herätysliikkeen sisällä 2000-luvulla. Keskustelu käynnistyi anonyymina nettikeskusteluna eri foorumeilla, esimerkiksi Mopin palstalla vuonna 2007.  Keskustelu osoittautuikin niin kiinnostavaksi, että nimimerkki Doulos totesi:

– Eräässä lähteessä mainittiin ”vaikenevat naiset”, mutta osuva kuvaus tästä osasta liikkeemme historiaa voisi olla ”vaietut naiset”. Jos ja kun naisen asemaa saarnaajina lestadiolaisessa herätysliikkeessä on tutkittu näin laajasti ja tarkoin, herää vahva kysymys siitä, minkä takia asiasta ei avoimemmin keskustella (eikö oikeasti ole tietoa) sekä tietenkin, miksi kanta naisten saarnavirkaan on tänä päivänä täysin erilainen kuin liikkeen alkuaikoina (Pyhä Henkihän kirkastaa asioita vain yhdellä tavalla).

Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2009 Kotimaan artikkelissa todettiin, että vanhoillislestadiolaisuuden sisällä on käynnissä asennemuutos.  On niitä, jotka enemmän tai vähemmän avoimesti toivovat vl-naisia papinvirkaan ja samaten SRK:n johtokunnan jäseniksi.

Herätysliikkeessä oli alkanut samantapainen vaihe kuin naisten roolin suhteen on vallinnut kirkossakin, moniäänisyys. Erilaiset näkemykset eivät merkitse enää ehdottomasti liikkeestä irrottautumista tai siitä erottamistakaan. Uskovaiset ihmiset eivät myöskään jätä hengellistä kotiaan, vaikka eivät olekaan saaneet ehdotuksilleen johdon kannatusta (Kotimaa 2.7.2009).

SRK torjui naispappeuden 1984

Vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi naiset papin virkaan. Jo tätä ennen oli tehty SRK:n päätös siitä, että vanhoillislestadiolaiset asettuvat vastustamaan  naisen pappisvirkaa kirkolliskokouksessa asiasta päätettäessä.

Vanhoillislestadiolaiset naiset eivät osallistuneet päätöksentekoon, sillä SRK:n johtokuntaan ja maallikkopuhujiin  ei kuulunut silloin, kuten ei nykyisinkään, yhtään naista.

Tiettävästi naisia saatettiin valita paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntiin jo 1950-60-luvulla. Esimerkiksi vuonna 1956 valittiin Oulun rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseneksi Betty Kuusikko. (Kupsala 1995.) Yhä nykyisinkään tämä ei ole aivan yleistä, mutta joissa kin rauhanyhdistyksissä naisia on valittu johtokuntiin.

SRK:n johtokunnan 1984 tekemän päätöksen mukaan vl-papit suostuvat kuitenkin työskentelemään tule-vien naispuolisten kollegojensa kanssa yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon työtehtävissä. Tahdottiin pysytellä edelleen rakentavasti kirkon sisällä. Liikkeessä ei sittenkään nähty naispappeutta erityisen ratkaisevana erottavana tekijänä, toisin kuin esimerkiksi SLEY:n piirissä.

-Naispappeus ei kuitenkaan ole kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Olemme perustaneet oman Raamatun mukaisen kantamme, silloin kun sitä on kysytty, nyt tyydymme kirkon kantaan, silloinen SRK:n johtokunnan jäsen, espoolainen Väinö Sivula totesi Kirkko ja kaupunki -lehdessä 1988.

– Me emme tahdo olla jatkuvassa sodassa kirkon tai muitten tahojen kanssa. Pääasia on, että olemme ilmaisseet kantamme.

SRK:n ratkaisu oli pettymys herätysliikkeen valistuneimmille, mutta ilmeisen itsestään selvä ja ongelmaton suurelle osalle rivijäseniä.

Visioita Juha Pentikäisestä Mari Leppäseen

On hyvä kuitenkin muistaa, että jo vuonna 1986 esimerkiksi professori Juha Pentikäinen, itse seurapuhujanakin toiminut vaikuttajahahmo, oli omassa arviossaan ennakkoon sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuudessa tullaan hyväksymään naisten pappeus yhdessä Suomen evl-kirkon ratkaisua.

”Pentikäinen toteaa, että hän hyväksyy naispappeuden, kun kirkolliskokous päättää asiasta. Myös lestadiolainen herätysliike hyväksyy hänen nähdäkseen sen.” (Kaleva 21.1.1986.)

Juha Pentikäinen erehtyi ennusteessaan ainakin runsaat 25 vuotta. Hän oli odottanut herätysliikkeen johdolta näkemyksellisyyttä, johon se ei vielä silloin kyennyt. Aika näyttää, kykeneekö se tähän nyt.

Nyt, 2010,  kysymys on nousemassa herätysliikkeen ratkaistavaksi uudestaan  – ja kysymyksen pohdinta jatkuu Pentikäisen perheen seuraavassa polvessa.

Helmikuussa 2011 Juha Pentikäinen ilmaisi Kotimaa 24:n haastattelussa kantansa pysyneet edelleen samana.  Hän uskoo edelleen, kuten 1980-luvullakin, että naisten pappeus tulee toteutumaan myös lestadiolaisen liikkeessä.

Useat vanhoillislestadiolaiset papit ja naisteologit ovat käynnistäneet keskustelun SRK:n  johdon kanssa vanhoillislestadiolaisten naisten oikeudesta hakea pappisvihkimystä ja toimia seurakuntavirassa.

Liedon seurakunnassa tiedottajana työskentelevä tutkija Mari Leppänen valmistelee parhaillaan pro gradu -työtään siitä, miten vanhoillislestadiolaiset teologinaiset osallistuivat naispappeus-keskusteluun.  Leppäsellä on valmisteilla myös aiheeseen liittyvä väitöskirja,  jossa hänen aiheenaan on  naisteologien rooli lestadiolaisuudessa 1900-luvulla. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahan tutkimukseen. Leppänen on itse lisäksi aktiivi poliittinen vaikuttaja ja työskentelee kunnanvaltuustossa keskustapuolueen ryhmässä.

Lestadiolaisnaiset sananjulistajia ja aktiivisia vaikuttajia kirkossa – ennen vanhaan 

Naisten ääni ei nykyisin kuulu vanhoillislestadiolaisuuden virallisessa julkisuudessa, sillä vain miehet puhuvat julkisesti ja vain he käyttävät päätösvaltaaherätysliikkeen asioissa, Mari Leppänen toteaa.

Naisilla oli kuitenkin huomattavan aktiivinen rooli herätysliikkeen alkuvuosina, aina 1800-luvun lopulle saakka. Naiset toimivat sananjulistajina miesten rinnalla. Juuri naisten toiminta saarnaajina oli keskeinen seikka, josta silloinen kirkko moitti lestadiolaisuutta syyttäen harhaopista.

Tätä tosiasiaa voidaan hyödyntää yhtenä argumenttina, kun monilla muillakin tavoin naisia alistavaa järjestelmää yritetään 2000-luvulla uudistaa.

Tosin on merkillepantavaa, että tietoisuus oman herätysliikkeen historiasta ei ole ollut erityisen korkealla tasolla vl-uskovaisten keskuudessa. Lapsesta sakka omaksuttu yksiulotteinen seurakuntaoppi riittää usein torjumaan ennakkoluulottoman perehtymisen historiaan. Vankempi historiatietoisuus saattaisi herättää ajatuksia ja entisestään syventää myös hengellisessä mielessä liikkeen sisäistä uskonelämää. Leppäsen tutkimushanke tuntuu tässäkin mielessä lupaavalta.

Leppäsen mukaan lisäksi myös 1900-luvulla lestadiolaisuudessa on vaikuttanut useita vahvoja naisteologeja, jotka olivat ajamassa seurakuntavirkaa naisille. Kirkkolaissa määriteltiin naisteologien tehtävä vuonna 1953 ja lehtorin virka perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Leppänen on saanut selville, että 1930-1950-luvuilla lestadiolaiset naisteologit olivat hyvin kutsumustietoisia ja toimivat miesten kanssa tasavertaisina. He kirjoittivat aktiivisesti hartaustekstejä, pitivät uskonnollisia puheita ja toimivat tutkijoina. Varsinkin sota-aika tarjosi naisille tilaa myös kirkossa. Useat heistä työskentelivät naisteologeina seurakunnissa vielä 1960-luvun alkupuolelle saakka.

Naiset olivat aktiivisia myös hengellisten ja opillisten kirjoitusten kirjoittajina Päivämiehessä. Tarvitsee vain  lukea 1960-luvun Päivämies-lehtiä todetakseen eron nykyiseen.

– Jostakin syystä naiset sittemmin vaikenivat, toteaa Mari Leppänen.  Tutki-muksellani haluan avata uudenlaisia näkökulmia lestadiolaisuuden historiaan ja tuoda naisten äänen kuuluviin, hän sanoo.

”Kaikki herätysliikkeessä ovat alistavan sukupuolijärjestelmän vankeja”

Leppänen toteaa, että lestadiolainen teologia on miesten tekemää. Hän puhuu patriarkaalisesta sukupuolijärjestelmästä, jossa naiset jäävät sivuraiteille.Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät myös rauhanyhdistyksellä ja SRK:ssa  julkisen puheen valtaa.

Leppäsen mukaan herätysliikkeessä vallitsee auktoriteetti- ja sukupuoli-järjestelmä, jonka olemassaolon osa uskovaisista haluaa kuitenkin kieltää. Vanhoillislestadiolaisia suurperheitä ja isän roolia tutkinut Antero Ruokokoski on samoin tunnistanut sukupuolijärjestelmän keskeisen merkityksen (2007).

Sukupuolijärjestelmä-käsitteellä viitataan miehiin ja naisiin kohdistuvaan roolitukseen, määrittelyyn ja kontrolliin vanhoillislestadiolaisuuden olemassaolon kannalta ratkaisevilla seksuaalisuuden, perhe-elämän ja lisääntymisen alueilla.

Sukupuolten erilaisuuden korostaminen on samalla valtasuhteiden rakentamista. Sukupuolijärjestelmä asettaa miehet ja miesten toiminta-areenat hierarkkisesti ylemmäksi. Mies ja mieheys on arvokkaampaa kuin nainen ja naiseus.

Ruokokosken mukaan tämä järjestelmä legitimoidaan eli perustellaan uskonnollisilla myyteillä.  Niillä ei tosiasiassa ole mitään tekemistä hengellisyyden ja kristinuskon kanssa, mutta niillä voidaan pönkittää valtarakenne. Myyttien avulla myös naiset on saatu hyväksymään asemansa ja pitämään sitä jopa luonnollisena, toteaa Ruokokoski.

On huomattava, että valta-asemastaan huolimatta myös mies menettää yksiulotteisen sukupuolijärjestelmän määrittelemässä ahtaassa roolissaan erityisesti suhteessa perhe-elämään ja lapsiinsa. Miehet kokevat patriarkaaliset paineet usein omaa elämäänsä rajoittavina ja kuormittavina. Mari Leppänen on samaa mieltä.

– Vallitseva sukupuolijärjestelmä vinouttaa sekä miehen että naisen rooleja. On olemassa normit, jotka ovat kuin sanattomia sopimuksia miten asioiden kuuluu olla, toteaa Leppänen.

Kyse on ns. näkymättömistä esteistä. Tasa-arvotyössä niillä tarkoitetaan asenteita ja niissä piileviä perinteisiä odotuksia, normeja ja arvoja, jotka estävät naisten vaikutusvallan lisäämisen ja täysimittaisen osallistumisen oman hengellisen yhteisön  toimintaan.

– Kaikki ovat sukupuolijärjestelmän vankeja. Kukaan ei pidemmän päälle hyödy siitä, Leppänen huomauttaa. Itsekin liikkeeseen kuuluva Leppänen kysyy, miksi näin on, sillä näin ei välttämättä tarvitsisi olla. Raamattu ja kristinusko itsessään eivät edellytä ahdasta ja alistavaa sukupuolijärjestelmää.

– Sukupuolijärjestelmän olemassaolo vanhoillislestadiolaisuudessa on tärkeää tunnistaa, toteaa Leppänen. Tunnistaminen helpottaisi keskustelua. Leppäsen mukaan siitä ei ole vaaraa, että keskustelu sukupuolijärjestelmästä hajottaisi uskonliikettä.

Leppänen: Nykyisin useat vl-papit kannattavat naisten pappeutta

– Jos lestadiolaisilta papeilta kysyttäisiin kantaa, useat heistä suhtautuisivat myönteisesti naispappeuteen, arvioi Mari Leppänen nykyhetken asenteita. Tällaista kyselyä ei ole toistaiseksi tehty. Tässä onkin SRK:n uudelle pääsihteerille Tuomas Hänniselle ajankohtainen selvityksen paikka.

Monet vanhoillislestadiolaiset, varsinkin teologit, ovat asettuneet nykyisin samalle kannalle kuin ev.-lut. kirkko: teologisia esteitä naisten pappisvirassa toimimiselle ei ole. Lisäksi kyseessä on kirkon virallinen linjaus, jonka periaatteellista sitovuutta on pappien kohdalla viime aikoina  täsmennetty ja jämäköitetty osana kirkon järjestykseen sitoutumista.

Esimerkiksi oululainen lestadiolaispappi Stiven Naatus on todennut, että luterilainen virkakysymys ei edellytä papilta tiettyä sukupuolta. Virkakysymys ei hänen mukaansa ylipäätään ole hengellinen kysymys, vaan kirkkojärjestykseen liittyvä käytännöllinen asia.

Vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva teologi, Helsingin yliopiston tutkija Heikki Nenonen on muistuttanut, että herätysliike on sitoutunut kirkkoon ja samalla sen järjestykseen. Naatuksen tavoin hän katsoo, ettei pappisviran haltijan sukupuoli ole opillinen kysymys.

Siksi myös Nenonen toivoo herätysliikkeeltään avoimempaa ja myönteisempää suhtautumista  naisten pappeuteen.

– Itse suhtaudun myönteisesti, jos nainen haluaa toteuttaa kutsumustaan pappina, Nenonen totesi Kotimaan haastattelussa.

Mari Leppäsen mainitsemaa patriarkaalista valtaa osoittaa myös se, että keskusjärjestö, yli sata vuotta toiminut SRK ry., ei ole huolinut johtokuntaansa yhtä 1956 tapahtunutta poikkkeusta lukuunottamatta yhtään naista. Ns. pappishajaannuksen tapahduttua 1961-62 ja kun maallikkosiipi sen jälkeen saavutti suvereenin ylivallan, naisia ei ole huolittu liikkeen johtoasemiin.

Enemmistö herätysliikkeen  jäsenistöstä on naisia. Heillä ei ole oman liikkeensä ylimmässä johdossa yhtään edustajaa. Johtokuntaan kuuluu vain 24 miestä.

Samaten puhujienkokouksessa 600-900 miestä päättää liikkeen hengellisistä, teologisista linjauksista.  Puhujissa ei ole ollut yhtään naista sitten 1800-luvun.

Hajaannusten pelko heikentänyt tasa-arvoa – eriseurakortti nujertaa keskustelun 

1960-luvulle tultaessa herätysliikkeessä tapahtui muutos, jolloin lestadiolaiset naisteologit siirrettiin taka-alalle. Naisten kohdalla tapahtui suorastaan dramaattinen takaisku, backlash.

Leppänen on päätellyt, että  naisten toiminnan kapeutumisen syynä oli vanhoillislestadiolaisen liikkeen hajaannus.

Naiset eivät ole uskaltaneet sittemmin itse nostaa päätääna  ja kyseenalaistaa tilannetta, koska liikkeen johdossa on pelätty uusia hajaannuksia. Eriseurakortti on ilmaantunut nytkin pelotteena esiin keskustelun suitsimiseksi, mihin esimerkiksi Topi Linjama ja Vuokko Ilola ovat kirjoituksessaan viitanneet.

– Lisäksi yhteiskunta muuttui rajusti varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. Se pakotti liikkeen vastareaktiona vanhoillisempaan muotoon, arvelee Leppänen.

Ulkopuolisen yhteiskunnan maallistuminen ja rakennemuutos, muutto kaupunkeihin, on tietenkin historiallinen fakta. Tämä melkoisen suoraviivaisena ja epätäsmentämättömänä esitetty selitys, ”ulkoinen yleinen syy”,  on ollut erityisesti SRK:n historian tutkijan, rovasti Seppo Lohen ja SRK:n johdon suosima perustelu ja kuittaus 1970-luvun vallankäytölle ja kautta maan käynnistetyille hoitokokouksille.

Mutta selitys ontuu, koska ei selitä sitä, mistä syystä vastareaktiona oli nimenomaan juuttuminen naiset sivuraiteelle siirtävään, entistä tiukemmin naisia kontrolloivaan ja epätasa-arvoa suosivaan käytäntöön ja opetukseen.

Tämä tapahtui aikaan, jolloin vanhoillislestadiolaistenkin koulutustaso oli kovaa vauhtia nousemassa, suomalaiset naiset alkoivat täyttää yliopistot, valmistuivat ammatteihin ja yhdistivät entistä laajemmin perheen ja palkkatyön sekä ryhtyivät toimimaan ja vaikuttamaan kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla. Kyseistä ”sopivaa” perustelua voi ehkä olla viisasta hyödyntää  tarkoituksenmukaisuussyistä myös silloin, kun yritetään selittää, miksi vl-naiset vaikenivat 1960-luvulta eteenpäin.

Naisteologien nopea katoaminen aktiivisesta roolistaan kirkossa oli kuitenkin todennäköisesti seuraus vanhoillislestadiolaisuuden omasta, sisäisestä skismasta, hajaannuksesta, joka tapahtui juuri 1960-luvun alussa. Kyse oli ns. pappishajaannuksesta ja liikkeen vakavasta kriisistä suhteessa ev.-lut. kirkkoon.

Herätysliikkeen jo 1950-luvulla syntyneen käymistilan ja sisäisen valtataistelun voittajaosapuoli eli maallikkosiipi siirsi naiset kylmästi sivuun. Samaan aikaan herätysliikkeessä kiristettiin esimerkiksi ehkäisykieltoa entistä ehdottomammaksi ja määriteltiin suurperhemalli ja äitiys uskovaisen naisen tehtäväkentäksi. Liikkeen arvomaailma alkoi painottua entistä konservatiivisemmassa sävyssä agraariyhteiskunnan suuntaan. Se oli mahdollista, koska vastapainona ei enää ollut teologien tasapainottavaa perspektiiviä.

Hoitokokousten väkivalta, jolla maallikkosiipi juurrutti valtansa lopullisesti,  juontaa juurensa herätysliikkeen sisäiseen valtataisteluun 1950-60-luvun vaihteessa. Tällöin teologit ja maallikkosaarnaajat taistelivat vallasta ja maallikkosiipi voitti. (Tässä yhteydessä ei ole mahdollista syventää tarkastelua silloisiin opillisiin kiistoihin, joissa rajalinjat eivät kaikissa tapauksissa menneet yksiviivasesti em. ryhmittymien mukaan.)

Kaksi kolmasosaa vanhoillislestadiolaisista teologeista erosi tai erotettiin. Vanhoillislestadiolaisuudesta tuli vankasti maallikkojohtoinen ja samalla sisäänpäin kääntynyt yhteisö seuraaviksi vuosikymmeniksi. Se etääntyi ev.-lut. kirkosta ja akateemisesta teologiasta lähes 30 vuodeksi. Samalla liike jättäytyi pois yhteistoiminnasta paikallisseurakunnissa, varsinkin niissä, joissa oli ei-lestadiolainen pappi, ja samoin se jättäytyi kirkossa käydyn keskustelun ulkopuolelle.

Maallikkojohto teetti SRK:n vuosikokouksella televisiokieltopäätöksen (1963) ja alkoi rakennella jatkuvasti tiukkenevia uusia määräyksiä ja kieltoja, ns. seurakunnan neuvoja. Niillä pyrittiin sekä erottautumaan muusta kirkkokansasta ja yhteiskunnasta että  kontrolloimaan liikkeen jäseniä sisäisellä kurinpidolla. Moni vl-pappi ja myös moni riviuskovainen epäröi tätä menoa seuratessaan.

Maallikkojohto alkoi rakentaa jonkinlaista omaa, erillistä kirkkojärjestelmää oppirakennelmineen.  Akateemista teologiaa ja luterilaisen kirkon työmuotoja kohtaan tunnettiin syvenevää epäluuloa ja niihin suhtauduttiin väheksyen ja jopa pilkaten. Seurakunnan toimintaan ei ollut luvallista osallistua eikä sen lapsi- ja nuorisotyön tai vanhustyön  palveluja ollut luvallista käyttää hyväksi.  Vasta 1990-luvulla alettiin tietoisesti kannustaa nuoria miehiä jälleen hakeutumaan opiskelemaan teologisiin tiedekuntiin. Nykyisin kirkossa työskenteleekin  tiettävästi kaikkiaan jo 140 vl-pappia eri tehtävissä, ja samoin lukuisia naisteologeja.

Naisilta ei kysytty – ei edes naispappeuskeskustelussa

Leppäsen gradun pääväittämä lestadiolaisten naispappeuskeskustelusta on selvää tekstiä: vl-naisia ei ole päästetty osallistumaan siihen keskusteluun.

Keskustelua  naisten roolista kirkossa on käyty  jo yli 50 vuotta. Ensimmäinen suomalainen nainen haki pappisvihkimystä vuonna 1955 (silloin vielä turhaan).  Lestadiolaiset naisteologit eivät ole voineet osallistua viralliseen keskusteluun, eikä heidän kokemuksiaan ja mielipiteitään ole kysytty kertaakaan.

Naiset eivät ole myöskään voineet osallistua liikkeen päätöksentekoon, koska SRK:n päättäviin elimiin kuuluu ainoastaan miehiä. Vain miehet toimivat pappeina ja saarnaajina ja käyttävät liikkeessä myös kaikkea muuta julkisen puheen valtaa.

– Usein kuulee sanottavan, että liikkeen kanta on selvä, tarkkaan harkittu ja osoittautunut siunaukseksi. Kysyisin kuitenkin, ovatko kaikki saaneet osallistua kannan muotoiluun. Saivatko esimerkiksi naiset 1980-luvulla olla mukana keskusteluissa, ja voivatko he olla mukana tänään? Mari Leppänen kysyy.

Leppänen muistuttaa, että lestadiolaisuus on aina ollut muutoksessa. Eri aikoina on ilmennyt erilaisia haasteita. Naisten asema on nyt, vuonna 2010, ajankohtainen kysymys.

Avoin keskustelu naisten roolista ja naispappeudesta lestadiolaisuudessa on nyt alkanut liikkeen sisällä.

– Paine sanoa asioita ääneen on nyt kova, Leppänen on havainnut. Tämä näkyy varsinkin Internetissä. Sen sijaan keskustelu ei ole näkynyt lainkaan Päivämiehessä, lukuunottamatta jonkinlaista varoittelua rivien välissä.

SRK:n johtokunta torjuu naisten pappisviran

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on asiasta päinvastaista mieltä kuin Mari Leppänen. Kun Kotimaan toimittaja tiedusteli häneltä syyskuussa 2010, onko virkakysymys tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisia puhuttava teema, hän vastasi kieltävästi:

– Ei varsinaisesti. Saattaa olla, että jotkin yksittäiset henkilöt pohtivat sitä. Missään yhteisissä kokouksissa se ei ole noussut aiheeksi. Vanhoillislestadiolaisuuden naispappeuden torjunnassa on Voittosen mukaan ”lähtökohtana Pyhä Raamattu, kirkkomme tunnustuksen perinteinen tulkinta ja liikkeemme perinne”. (Kotimaa24, 18.9.2010.)

Sen sijaan tutkija Heikki Nenosen mukaan virkakysymys on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa esillä aina siitä lähtien, kun luterilainen kirkko hyväksyi naispappeuden.

 Tyrmäys syksyllä 2010 

 Helsingin Rauhanyhdistyksellä järjestettiin vanhoillislestadiolaisille teologeille ja puhujille sejä SRK:n edustajille suunnattu keskustelutilaisuus 7.10.2010. Tilaisuudessa, joka oli tarkoitettu vain kutsutuille vanhoillislestadiolaisille, alusti SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen.

Alustuksessaan hän totesi, että herätysliikkeessä ei ole mahdollista muuttaa aikaisempaa kantaa ja myöntää lestadiolaisille naisteologeille oikeutta pappisvihkimykseen eikä toimintaan papin virassa.

 Voittonen on lausunnoissaan torjunut naisten toiminnan sananjulistajana ja SRK:n johtokunnassa useasti aikaisemminkin. Kaleva-lehden haastattelussa 22.3.2009 toimittaja teki hänelle kysymyksen:

– Nähdäänkö vielä päivä, jolloin SRK:n johtokunnassa on naisia?

Voittonen totesi tähän:

– Lähtökohtana on ollut se, että johtokunnan koostumus nousee Uuden testamentin vanhin-ajatuksen pohjalta. Uuden testamentin mukaan seurakuntien päättäjät olivat miehiä kuten nyt meidän piirissämme. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä naisia on myös johtokunnissa.
– Siitä, voisiko nainen olla liikkeessämme puhujana, ei minun korviini ole tullut edes keskustelua.

Vuoden 2010 lopussa Jyväskylässä kokoontunut puhujienkokous tyrmäsi niinikään vl-naisten mahdollisuuden ottaa pappisvihkimys. Ajatus leimattiin kristillisyyden ymmärryksen vastaiseksi.

Hänninen: vl-naisille ei papinvirkaa tulevaisuudessakaan

SRK:n pääsihteeriksi vuoden 2011 alusta siirtyvä Tuomas Hänninen on hiljattain torjunut naispappeuden mahdollisuuden myös tulevaisuudessa.

Kotimaa-lehden haastattelussa hänelle esitettiin kysymys, voiko naispappeuden hyväksyminen olla tulevaisuudessa mahdollista vanhoillislestadiolaisuudessa. Hänninen totesi:

– Niin kauan kuin Jumalan sanasta pidetään kiinni, se ei ole mahdollista. En usko että seuroissamme olisi tulevaisuudessakaan nainen sananpalvelijana.  Mikään liike ei voi kuitenkaan vapaassa maassa estää papin virkaa haluavaa naista hakemasta papin virkaa, mutta mielelläni keskustelisin hänen kanssaan ja ystävällisesti käsitteestä Jumalan seurakunta.

Toteamuksellaan keskustelemisesta ja Jumalan seurakunnasta Tuomas Hänninen viittaa siihen, että lestadiolaisnainen, joka rohkenisi ottaa vihkimyksen ja toimimaan ev-lut. kirkossa papin virassa, joutuisi puhuteltavaksi ja katsottaisiin rikkoneen ”seurakunnan neuvoja”.

Tällöin kyseistä naista uhkaa ulossulkeminen omasta herätysliikkeestään. Vanhoillislestadiolaisessa uskossa tämä merkitsee myös kuolemanjälkeisen pelastuksen, iankaikkisen elämän kadottamista, koska liikkeessä katsotaan, ettei vl-liikkeen ulkopuolella ole pelastusta. Tämä on ollut tähän saakka tehokas pelote, jolla ihmisiä on saatu vaikenemaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäisessä keskustelussa ovat nyt vastakkain naisten pappeutta puolustavat ja sitä vastustavat kannat. Tämän erän ovat vallankahvassa olevat vastustajat voittaneet. Nettikeskusteluissa on kerrottu, että hoitokokouksia ”väärin ajattelevien” painostamiseksi olisi jo pidetty. Yksi eteläsuomalainen pappi on tiettävästi asetettu puhujakieltoon, ja eräs maallikkopuhuja on itse ilmoittanut lojaalisuussyistä pidättytyvänsä puhujan tehtävistä, koska on samalla kannalla kuin kyseinen ”hyllytetty” teologi.

Nykypolven koulutetuilla uskovaisilla on kuitenkin neuvotteluvalmiutta ja -taitoa sekä teologista ja hengellistä varmuutta, jota aikaisemmilta polvilta puuttui. heillä on myös aikaa odottaa etät sukupolvi viahtuu.  Piispa Askolan toimittamalla ordinaatiomessulla on hyvät mahdollisuudet toteutua.

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Skribentti.

Lähteet ja lisää aiheesta:

Simo Alastalo: Lestadiolaisten keskusteluillassa ei väitelty naispappeudesta. Kotimaan uutiset 12.10.2010.

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä.

Pekka Helin:  Väitöskirjaa tekevä Mari Leppänen arvioi: ”Useat lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta”. Rauhan Tervehdys 36/2010, s. 7.

Johannes Ijäs: ”Naispappeudesta syytä keskustella”. Kotimaa24 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Vanhoillislestadiolaiset pitäytyvät miesten pappeudessa. Kotimaa24, 18.9.2010.

Johannes Ijäs: Tuomas Hänninen vanhoillislestadiolaisen liikkeen pääsihteeriksi. Kotimaa24, 26.10.2010.

Vuokko Ilola: Eriseura, mikä se on?

Korpijaakko:  Stiven Naatus: Vl-naispappeus on käytännön järjestely, ei hengellinen kysymys

Jari Kupsala: Tähän asti: Oulun Rauhanyhdistys 100 vuotta. SRK 1995. (Katkelma julkaistu VL-Foorumilla.)

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa

Topi Linjama: V: Eriseura

Rebekka Naatus: Pakolaiseksi ei lähdetä noin vain. Sielun silmin -blogi, Kaleva 10.1.2012.

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Naispappeus ei jaa kirkkoa. Kaleva 21.1.1986. (mm. Juha Pentikäisen haastattelu.)

Naispappeus Suomessa. Evankelis-luterilainen kirkko.

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Antero Ruokokoski: Ei must oo isänä siihe mihi naiset on: nuorten monilapsisten vanhoillislestadiolaisten isien ajatuksia isyydestä ja äitiydestä. Sosiologian pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto 2007.

Skribentti: Naiset tulossa sananjulistajiksi

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

SRK:n vuosikokous 2010: päätöksentekijät yksinomaan miehiä

Ville Talola: Useat lestadiolaiset naiset toivovat pappisvihkimystä. Kotimaa24-uutiset 7.10.2010.

Ville Talola: Kalliala toivoo vanhoillislestadiolaisia naispappeja. Kotimaa24 uutiset 7.10.2010.

Kaisa Tanttu: Juha Pentikäinen: Lestadiolaisen liikkeen historia tukee naisten pappeutta. Kotimaa 24 uutiset 19.2.2011.

Mari Teinilä: Sali täyttyy, kun vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat seuroihin Helsingissä.  Kirkko ja Kaupunki 20.1.1988.

M. Toivanen: Lestadiolaisuudessa muhii muutos. Muutos kumpuaa liikkeen sisältä. Kotimaa nro 26, 2.7.2009, s. 4 – 5.

Torvi: Virkakysymys

Termejä: sukupuolijärjestelmä ja patriarkaatti

Sukupuolijärjestelmä (sex/gender system)

Naisten ja miesten erillisiä sukupuolirooleja ylläpitävä ja tuottava taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten rakenteiden sekä uskomusten järjestelmä. Sukupuolijärjestelmä on tiettyyn aikaan ja paikkaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan sidottu ja se on muuttuvainen.

Sukupuolijärjestelmä on monitasoinen käsite, joka on samanaikaisesti vaikuttamassa yhteiskunnan rakenteellisissa jaoissa, symbolisissa merkityksissä, sosiaalisissa verkostoissa ja yksilöllisessä identiteetissä. Naiset ja miehet tuottavat ja uusintavat sukupuolijärjestelmää itsessään, toisissaan sekä sosiaalisissa ja kulttuurisissa rakenteissa.

Sukupuolijärjestelmälle voidaan hahmottaa kaksi periaatetta: erillään pitämisen (horisontaalinen) ja hierarkian (vertikaalinen) periaate. Erillään pitämisen periaate jakaa miehet ja naiset selvästi toisistaan erottuviksi ryhmiksi. Hierarkian periaate puolestaan pitää mieheyttä ensisijaisena normina ja naiseutta poikkeamana.

Sukupuolijärjestelmän kokonaishierarkiassa naisten työt ja toiminta-alueet ovat vähemmän arvostettuja kuin miesten.

Vallitseva sukupuolijärjestelmä ilmenee mm. vertikaalisesti ja horisontaalisesti eriytyneinä työmarkkinoina ja ennalta määriteltyinä rooleina yhteisöissä. Ilmiö tulee näkyviin sukupuolen mukaan eriteltyjen tilastojen avulla.

Patriarkaatti, patriarkaalinen ideologia (patriarchy)  

Patriarkaatti on eräs vallan analyysin keskeisiä käsitteitä. Sillä tarkoitetaan omistukseen ja kontrolliin liittyvää miehistä dominanssia eli valtajärjestelmää, joka vaikuttaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Patriarkaatti ylläpitää ja käyttää välineenään sukupuolisyrjintää.

Tämä valtajärjestelmä perustellaan patriarkaalisesta ideologiasta käsin. Se on ajatusjärjestelmä, jossa miehen ylemmyys on lähtökohtana. Sitä perustellaan sukupuolten välisellä ”luonnollisella” työnjaolla, jonka väitetään perustuvan esimerkiksi biologiaan tai Raamattuun.

Patriarkaalisessa yhteisössä miehillä on biologisen sukupuolensa ansiosta sosiaalinen oikeus ja valta hallita naisia ja lapsia.

Historiallisesti patriarkaatin käsitteen lanseerasi feministisen liike. Sillä kuvataan ’miesvaltaa’, jota tukee miesten välinen verkostoituminen. Patriarkaatilla on materiaalinen perusta, eli resurssit, joiden hallinta tekee miehille mahdolliseksi naisten sorron.

Materiaalisen perustan keskeisiä osia ovat naisten työvoiman, seksuaalisuuden ja lisääntymiskyvyn kontrolloiminen.

Monien antropologien mukaan naisillakin on aina ollut valtaa yhteiskunnan eri tasoilla. Olennainen kysymys ei olekaan, onko valtaa vai ei, vaan kuka valtaa saa oikeutetusti käyttää ja millä yhteiskunnan alueella. Yhteiskunnallinen valta ja alistussuhteet muodostuvat kulttuuria rakentavassa kielessä, materiaalisessa ympäristössä, ja julkisen alueella, joita on perinteisesti pidetty miesten toimipiireinä.

Valta seksuaalipolitiikkana hahmottaa vallan myös naisen ruumiiseen kohdistettuna kontrollina. Tämä on ilmennyt esim. vanhoillilsestadiolaisuuden ehkäisykiellossa ja ulkonäköön sekä koristautumiseen liittyvissä kielloissa.

Patriarkaattia tuotetaan ja ylläpidetään sekä oikeusjärjestelmän, talouden, koulutuksen, kulttuurin että uskonnon alueilla. Erityisesti on huomattava se paradoksi, että perheessä ja kasvatustyössä naiset itse uusintavat omaan sukupuoleensa kohdistuvan alistamisen eli patriarkaalisen vallan jatkuvuuden.

Näkemyksen mukaan kaikki miehet hyötyvät naisten alisteisesta asemasta, vaikka yksittäiset miehet eivät kokisikaan alistavansa naisia ja käyttävän hyväkseen miessukupuolen mukanaan tuomaa etuoikeutettua asemaa. Tätä vallan muotoa feministiset teoriat kutsuivat ei-intentionaaliseksi vallaksi.

Todettakoon, että patriarkaatin käsitettä on kuitenkin tutkimuksessa myös kritisoitu yleistämisestä, historiattomuudesta ja determinismistä. Esimerkiksi foucaultlainen ajattelu on tuonut uusia mahdollisuuksia analysoida valtaa moniulotteisesti sekä mikrotasolla (esim. perhe) että makrotasolla (esim. valtio).

Lähde:

Sukupuolten välisen tasa-arvon valtavirtaistamisen perussanasto.

Mainokset

14 kommenttia

Kategoria(t): 1800-luku, 1900-luku, 1980-luku, 1990-luku, 2000-luku, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, fundamentalismi, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kirkko, kontrollointi, kristinoppi, lähihistoria, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, miehen asema, Mopin palsta, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, nettikeskustelu, normit, Olavi Voittonen, Päivämies, pelko, pelot, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, tutkimus, uskon perusteet, vallankäyttö

14 responses to “Mari Leppänen: Monet lestadiolaispapit kannattavat naispappeutta – SRK tyrmännyt toistuvasti ehdotuksen

  1. Daniel

    Kirkolliskokouksen jälkeisissä tunnelmissa muistutan arkkipiispa Kari Mäkisen loppusanoista. ”Rehellisyys ja läpinäkyvyys on kirkossa ainoa tie, jolle yhteys voi rakentua.” Nähdäkseni meillä on vl-liikkeessä omaksuttava sama tie. Avoimesti keskustelemalla niistäkin asioista joista on erilaisia kantoja säilymme yhteisessä rakkaudessa. Siinä suhteessa olen vähän eri mieltä kuin johto joka pelkää avoimen keskustelun tuovan eriseuran henkeä.

    Naispappeuskeskustelun liikkeelle saaminen juuri näin kuin on nyt tehty, ilahduttaa. Varsinkin nuorten teologien ja uskovaisten naisten avoimuus on vienyt sisäistä kulttuuria aimo askeleen eteenpäin.

  2. Nainen

    Jotta Mari Leppänen saisi kattavan kannanoton, hänen tulisi käsitellä naispappeutta laajemmalta ajalta kuin lestadiolaisuuden leviämisen ajalta. Leviämisen aikaan kun ei ole ollut saarnaajia siellä missä on ollut saarnoille tarvetta. Lutherkin puhuu ns. hätätilanteista, että niissä naiset voivat myös harjoittaa saarnatoimintaa, mutta normaalitilanteessa (ts. järjestäytyneissä seurakunnissa jossa tilanne on vakaa) miesten tulee hoitaa papin/saarnaajan työ. Tämä ei tietystikään poista naisilta sitä tärkeintä oikeutta eli hengellisen pappeuden virkaa, eikä myöskään estä naisia ottamasta kantaa asioihin siinä missä miessaarnaajat ovat mahdollisesti menneet vikaan.

  3. Ystävä

    Naispappeuskysymyksessä ei ole minkään maailman mielipiteen vapautta. Puhujienkokouksessa sen puoltajat tyrmättiin. Tätä ennen on uskovainen pappi ”hoidettu” täällä Helsingissä mistä on V.I.:n blogikirjoituksessa täyttä faktaa. Se korutont’ on kertomaa.

    ”Häntä oli painostettu tekemään parannusta väärästä mielipiteestään naispappeusasiassa tuntikausia kestävässä hoitokokouksessa, jossa oli ollut parisenkymmentä henkilöä häntä puhuttelemassa (huhh; 20 vastaan 1, miettikää!). Hän ei kuitenkaan luopunut mielipiteestään eikä tehnyt vaadittavaa parannusta asiasta.

    Lopputulema kokouksessa oli se, että ko. pappi halusi ITSE pitää taukoa saarnavuoroistaan kevään ajan, johtuen epäluottamuksen ilmapiiristä hänen ympärillään ja hänen senhetkisestä mielentilastaan (joka taas johtui kokouksessa tapahtuneesta höykkyytyksestä) ja sitten yhdessä päätettiin toimia papin toiveiden mukaisesti. Kun papin puhujaystävä kuuli asiasta jälkeenpäin, hän sanoi kieltäytyvänsä myös saarnavuoroista tulevana keväänä, koska hänen ystäväänsä kohteltiin niin kuin kohdeltiin.

    Tiedän, että tuossa hoitokokouksessa oli pahimpana hoitomiehenä sama henkilö, joka oli hoitamassa erästä ystävääni sairaalakuntoon 90-luvulla. Tänä päivänäkään en voi tuon ystäväni kanssa muistella niitä tapahtumia, koska hänen tilansa huononee saman tien, jos hän alkaa pyörittelemään niitä mielessään. Kuinka kauan tuo ko. hoitomies joukkioineen saa ajaa ihmisiä romahduksen partaalle ilman, että kukaan puuttuu asiaan? Kuinka kauan? Kuinka monta ihmistä vielä???

    Eikö ihan kenenkään ko. kokouksessa läsnäolijan omatunto kolkuta yhtään?”

  4. Papiksiko?

    ”Papiksi voidaan vihkiä henkilö, joka

    • on kutsuttu toimittamaan papinvirkaa,
    • toimii viranhaltijana kirkkohallituksessa tai tuomiokapitulissa,
    • on kutsuttu kirkon lähetysjärjestön tai 6 luvun 57 §:ssä mainituin edellytyksin muun kristillisen yhteisön palvelukseen, tai
    • toimii teologisen tieteen opettajana yliopistossa tai muussa korkeakoulussa taikka uskonnonopettajana oppilaitoksessa ja sitoutuu tuomiokapitulin harkitsemalla tavalla hoitamaan myös papinvirkaan kuuluvia tehtäviä seurakunnassa sen mukaan kuin hänen päätoimensa sallii.
    Papiksi vihittävän on annettava virkaan vihittäessä pappislupaus. Siinä hän lupaa sitoutua sekä kirkon tunnustukseen että järjestysmuotoon.

    Papiksivihitylle annetaan vihkijän allekirjoittama pappeuskirja todistukseksi siitä, että hänet on kirkon järjestysmuodon mukaisesti kutsuttu ja vihitty pappisvirkaan.”

  5. Kirkonduunari

    Korkein hallinto-oikeus antoi sitten päätöksensä.

    ”Tasa-arvolain säätämisen yhteydessä lähdettiin siitä, että uskonnon harjoituksen sisältöön kuuluu kysymys papin sukupuolesta, jos kirkon oppi sitä edellyttää.

    Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on hyväksytty naispappeus, joten tasa-arvolain säännökset tulevat sovellettavaksi myös laadittaessa jumalanpalvelusten toimittamista koskevaa työvuorolistaa.”

    KHO päätös 22.6.2011, koskien seurakunnan nuorisotyöntekijän kieltäytymistä virkatehtävien hoidossa, ts. ko. työntekijä oli kieltäytynyt toistuvasti osallistumasta jumalanpalveluksiin, joissa naispappi toimii saarnaajana, liturgina tai ehtoollisavustajana.

    Kirkon ns. hengellinen työntekijä on nyt kiistattomasti viranhoidossaan sidottu kirkon tekemiin päätöksiin virkakysymyksestä. Päätöksellä on käytännön seuraamuksia ennakkoratkaisuna. Viimeistään nyt on aika alkaa vakavasti harkitsemaan naisteologien hyväksymistä papiksi herätysliikkeemme sisällä. Kirkon virkajärjestys on nähtävä myös lain ja esivallan kysymyksenä.

  6. Työvuoro

    On se merkillinen tilanne. Meikäläiset naiset ovat hengellisestä toiminnasta pois pelistä, vaikka olisivat opiskelleet teologiaa miten pitkälle hyvänsä. Mutta juuri he pyörittävät suurta osaa rauhanyhdistysten käytännön toiminnasta. Varojen kertyminen on pitkälle naisten varassa.

  7. Nimetön

    naispappeus kiista tyhmäin touhua! tutkikaa mitä Raamattu sanoo asiasta.Jumala on PYHÄ,ei hänen sanaa vastaan kannata vikuroida. vanhatestamentti jo näytti toteen miten kansan kävi, kun alettiin Jumalan käskyä vastaan napisemaan mm. siitä että kuka on arvollinen toimittamaan palvelusmenot. kansaa kuoli uppiniskaisuuden tähden. ei Jumala ole muuttunut,hän on sama eilen ,tänään ja iankaikkisesti AAMEN.

  8. Oululainen vieras

    No joo, raamatun mukaan saan myydä tyttäreni orjaksi, partaa ei saa ajaa ja rajata minkäänlaisella terällä, saan ottaa orjia vieraista kansoista kunhan en niitä rankaise niin että he kuolisivat ennen kolmatta päivää rankaisusta jne…..näitä esimerkkejähän raamatusta löytyy mooseksen laista ja apostoli paavalikin sanoi jotain sellaista että Herra ei pidä sellaisista joka kieltää mooseksen lain, jos kerta aletaan kirjaimellisesti tulkitsemaan raamattua niin sitä on tulkittava muiltakin kuin naispappeuden osalta mutta tämähän on vaan minun mielipide, poimikaa jatkossaikin raamatusta vaan niitä kohtia jotka itselle sopii ja unohtakaa ne jotka ei sovi.

    • Kari Nikkinen

      Oululainen vieras kirjoittaa asiaa. Olen ihmetellyt, minkä painon Saul-niminen käännynnäinen saa 2000 vuotta vanhoille mielipiteilleen nykyaikana. Raamattuhan on täynnä virheitä aina luomiskertomuksesta lähtien. Sen kirjoittajien tiedoilla ei läpäise peruskoulua.

    • lisa

      Uudentestamentin ja vanhantestamentin välillä on se ero että uusi kuvaa uudenliiton aikaa eli sen jälkeistä aikaa kun Jeesus syntyi. Ja elämme nytkin sitä uudenliiton aikaa.

      • lisa

        Tarkalleen ottaen uusi liitto alkoi samalla tavalla kuin aikaisemmat liitot, eli uhrin veren vuodatuksella. Uusi Liitto astui voimaan samalla hetkellä, kun Jeesus verta vuotavana antoi Henkensä Golgatan keskimmäisellä ristillä. Uuden Liiton voimaan astumisen merkiksi Jumala repi kahtia ylhäältä alas asti kaikkeinpyhimmän esiripun. Uuden Liiton veren vuodatti Herra Jeesus, Messias ja Jumalan Poika, joka on Pyhä, Puhdas ja Täydellinen.

  9. Nimetön36

    Samaa voisi sanoa Oululaiselle vieraalle. Poimikaa vain niitä kohtia, jotka miellyttävät ja jättäkää ne, jotka eivät miellytä, ymmärtämättömien ja tyhmien ihmisten kirjoittamana omaan arvoonsa. Pystyy sorvata just niin oman mielen mukaisen uskon ja opin kuin haluaa.
    Lueskelin muutamia artikkeleita ja silmiin pisti eräs piirre. Useissa artikkeleissa sanotaan ”suuren joukon nuorempia uskovaisia kannattavan tätä ja tätä asiaa… Mutta melkein joka artikkelin lainaukset on sitten otettu aika suppealta ryhmältä, joka on vakio: Rebekka ja Stiiven Naatus, Mikael ja Antti pentikäinen, Mari ja Risto Leppänen, Heikki Nenonen, Topi Linjama. Nämä nimet kattavat luultavasti reilut 70% lähteiden lainauksista, että se siitä laajasta lähteiden käytöstä ja suuresta joukosta. Eiköhän kyse ole enemmän pienen joukon pyrkimyksestä muuttaa oppia itselleen mieluisammaksi.
    Keinona on ulkonaisesti tieteellisen tekstin ja runsaiden sivistyssanojen käyttö, jolla pyritään olemaan vakuuttavia teologisesta tietämyksestä ja sivistyksestä ja viittaukset suuriin joukkoihin samanmielisiä ja tietyntyyppiset sanavalinnat (kuten vuosikokousselostuksessa: Tölli pyysi vetämään ehdotuksen pois YKSIMIELISYYDEN SÄILYTTÄMISEKSI) Näillä sanvalinnoilla tarkoitushakuisesti pyritään tekemään toisen näkökannan perustelut ja mielipiteet hatariksi ja värittyneiksi. Samalla ne ikävä kyllä kääntyvät itseään vastaan ja vievät uskottavuutta koko tekstiltä, koska ne ovat niin selvästi värittyneitä ja tieteellinen eksaktius saa niissä kohdissa väistyä henkilökohtaisten ambitioiden ja missioiden tieltä.
    Loistava esimerkki missiosta oli kommentti Hannukselan perheen jutun perässä: ”Mitä tämä kirjoitus täällä tekee?”
    Se ei ollutkaan tarpeeksi negatiivisesti Lestadiolaista liikettä kuvaava. Kommentoijan spontaani kirjoitus toi ilmi aika paljon…
    Että tällaista tällä kertaa

  10. Eikös se Jeesus sanonut näinkin ”viimeisinä aikoina itse saatanakin tekeytyy valkeuden enkeliksi.” Niin ihmekö tuo jos lestadiolaisessa herätysliikkeessä on näitä parempaan uskoon johtavia henkilöitä.

  11. Nimetön 121

    Kyllä kyse on mielestäni siitä, että pieni joukko yrittää muuttaa vl-oppia miellyttävämmäksi. Tässä just toteutuu se Raamatun sana, että joukostanne nousee eksyttäjiä ja että saatana pukeutuu valkeuteen.
    Tuo valheen henki saa ihmisen jäämään liikkeeseen, vaikka hän ei enää siihen mielipiteiden puolesta kuulukaan. Jaettu sydämen tila antaa tilaa saatanan toiminnalle ja se valitettavasti näkyy etenkin naispappeus-keskustelussa, on vieraannuttu Raamatun opista ja tehty siitä tasa-arvokysymys. Selvemmin ei asiaa minun mielestäni voi ilmaista, kun mitä Paavali on sanonut 1. Tim. 2:12-14. Mielestäni naispappi voi olla parempi sielunhoitaja kuin mies, empatiakykynsä tähden. Mutta seurakunnan paimenen tehtävä on raamatullisesti perusteltuna miehelle kuuluva. Naispappeusasian kanssa minulla on Jumalan antama rauha, kun ajattelen näin.
    Olen itse eronnut vl-liikkeestä reilut 10 vuotta sitten sen takia, että en voinut hyväksyä oppia siitä, että vain vl-uskolla ihminen pelastuisi. Prosessi oli kova ja pitkä, mutta nyt on rauha menneisyyden kanssa ja kiitollisuus siitä, mitä vl-liike minulle antoi ja edelleen antaa, koska siellä on auki elävän Jumalan sanan lähteet. Minulla on nyt uusi hengellinen koti, jossa on paljon samoja aineksia kuin vl-liikkeessä, kuten vahva raamatullisuus, elävä Jumalan sana Pyhän Hengen kirkastamana.
    Tunnen ja uskon, että Jumalan Pyhä Henki vaikuttaa lestadiolaisliikkeessä voimakkaasti, kirkastaa Kristusta, ihmisen tietä Jumalan luo. Kun tuo Pyhän Hengen sanoma hämärtyy, tila johtaa eksytykseen, Hyvän Paimenen ääni ei kuulu eikä Kristus-kalliota nähdä pilaantuneen pintaveden alta. Aletaan elää sen pintaveden mukaan, sen vikoja eli ihmisyyttä ja syntisyyttä kaivellen ja niitä julkisuudessa repostellen.
    Suosittelen kuuntelemaan Lopen suviseuroista muutamia puheita, niistä on äänitteet netissä. Jyrki Rauhalan puhe, joka oli täynnä rakkauden saarnaa ja Martti Sallisen radioitu puhe sunnuntaina iltapäivällä tekivät minuun ex-lestadiolaisena hyvin syvän vaikutuksen, ne olivat sanomaa suoraan Isän sydämeltä.
    ”Siunatkaamme niitä, jotka meitä kiroavat”, huokaa sydämessään moni lestadiolainen sydämen kristitty tänä päivänä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s