Yksi Kortti kadoksissa

sssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssssss

O P P I, mitä se on:

Palkittu Pauliina Rauhala: Rehellisyyden kaipuu tuo rohkeuden

Mikään kirja ei ole käynyt niin lähellä vanhoillislestadiolaisen nuorenparin ja kasvavan perheen olemusta. –Torvi-blogisti 5.10.2013.

Pauliina Rauhalan romaani Taivaslaulu palkittiin Vuoden kristillinen kirja -palkinnolla. Lämpimät onnittelut tunnustuksesta!

Esikoiskirjailija Pauliina Rauhala. Kuva: Päivi Seeskorp

– Taivaslaulu on järkyttävän todellinen tarina vielä tämän päivän Suomessa. Se on henkinen selviytymiskamppailu ja kahden pienen ihmisen irtautuminen

Valtaa ja politiikkaa Jumalan Valtakunnan puolesta

Vanhoillislestadiolaisuus on myös poliittinen, ei vain hengellinen liike.

Lapin yliopiston tutkija, YTM  Tapio Nykänen väittelee syyskuussa aiheenaan vanhoillislestadiolaisuuden ja politiikan suhde. Nykäsen väitöskirja poliittisesta lestadiolaisuudesta  on nimeltään Kahden valtakunnan kansalaiset – vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia.  Tutkimuksessa tarkastellaan sitä,  millä tavoin vanhoillislestadiolaisuuden teologia on herätysliikkeen historiassa politisoitunut.

Harhaoppien valtakunta?

SRK:n virallinen lehti Päivämies otti taannoin kantaa  vl-yhteisöä puhuttaneeseen hoitokokousaikaan 1970- 80-luvuilla.  Tekstissä SRK ensimmäistä kertaa virallisesti ja julkisesti tunnusti hoitokokousten aikaan opetettujen oppien harhaoppisuuden.  Edesmennyt pj. Erkki Reinikainen on tämän toki myöntänyt aikaisemminkin, mutta hän ei ennen tätä kirjoitusta saanut SRK:n työvaliokuntaa virallisesti taakseen.

Mikä sitten sai SRK:n opin ajautumaan 70-luvulla niin pahasti harhaan, että selviä Raamatun vastaisia oppeja ja selkeitä harhaoppeja pidettiin Jumalan sanana, hengen johdatuksena?

Oliko harhaoppeja ollut jo aikaisemminkin, nekö harhauttivat kuuliaisen seurakunnan opilliseen pimeyteen?

Nämä käskyt sinä pystyt täyttämään!

Mikä on syntiä? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Jumala on ilmoittanut tahtonsa kymmenessä käskyssä. Sen, että mikä on syntiä.

Mutta: kukaan ihminen ei pysty täyttämään käskyjä läheskään. Niin, ei se rehellisesti sanoen hirmuhyvin onnistu, mitä on Luteeruksen

Armonlapset kaikki täällä: ristin kaksi suuntaa

Tie Jumalan luo kulkee lähimmäisen kautta. Kun usko tuottaa hedelmiä, ne hedelmät kertovat halusta huolehtia lähimmäisen hyvinvoinnista. Se on se, josta Raamatussa puhutaan kun kirjoitetaan: Jumalan tahto.

Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon. (Matt.7: 21).

Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’  (Matt. 9: 13.).  

Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta

Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani.

Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?

Topi Linjama on lukenut Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä. ”Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja.  Usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Hän vertaa vanhoillislestadiolaisuuden kuuliaisuuteen nojaavaa opetusta Paavalin aikaan, ensimmäiselle vuosi-sadalle. Juutalaisuuden perinteessä kasvaneet kristityt kiivailivat ympäri-leikkaamisnormin velvoittavuuden puolesta, mutta Paavali torjui sen jyrkästi. Linjama rinnastaa liikkeen tilan myös Lutherin aikaan 1500-luvulla, jolloin tämä katolilainen munkki taisteli vuosisatojen mittaan rakenneltujen paavien käskyjen ja kieltojen kumoamiseksi.  Topi Linjaman kirjoitus on viime vuosien selväsanaisimpia analyyseja Pohjolan kristillisyyden hengellis-opillisesta tilasta.

On surullista, että opillisesti yhtä painavia ajatuskulkuja ei ole julkisuudessa nähty vl-teologien kynästä. Puhuttelevina mieleen tulevat puheenvuorot on löydetty lähinnä nettikeskusteluista: useammista   Maalaispojan, Herpertin, Juho Kalliokosken, sekä Horsma Surulan & Rysanteemi Riemulan kirjoituksista. (Esim. tässä Herpertin  pohdintaa siitä, säilyykö usko kilvoittelemalla.)

Topi Linjama  jättää pohdittavaksi kysymyksen, ollaanko vanhoillis-lestadiolaisessa herätysliikkeessä luterilaisia.

*    *     *

”Martti Lutheria tituleerataan vanhoillislestadiolaisten seuroissa ”oppi-isäksemme”. Niinpä on turvallista lukea yhtä Lutherin pääteoksista, Galatalaiskirjeen selitystä (suom. Jukka Thurén, SLEY-Kirjat 2003). Suosittelen lämpimästi.

Galatalaiskirjeen pääpointtia Luther selvittää moneen otteeseen, esimerkiksi tähän tapaan (s. 111):

”Evankeliumin totuus on tämä: meidän vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja. Evankeliumin valheellista väärennöstä on tällainen opetus: meidät tosin vanhurskautetaan uskosta, mutta ei ilman lain tekoja. Valeapostolit julistavat evankeliumia liittämällä siihen tämän ehdon. Samaa ovat opettaneet oman aikamme sofistit: on uskottava Kristukseen, usko on pelastuksen perustus; mutta usko ei vanhurskauta, ellei rakkaus anna sille muotoa.

Tämä ei ole evankeliumin totuutta, vaan evankeliumiksi naamioitua teeskentelyä. Tosi evankeliumi on tätä: Teot tai rakkaus eivät ole uskon kaunistus eivätkä täydellistymä, vaan usko sinänsä on Jumalan lahja ja vaikutus ihmisen sydämessä.”

Vähän aikaisemmin (s. 109-110) Luther sanoo tällä lailla:

”Jos syöt tahi olet syömättä, et sillä voita etkä menetä mitään (1. Kor. 8:8). Mutta jos joku menisi sotkemaan siihen syntiä tai vanhurskautta sanomalla: ’Jos syöt, teet syntiä, jos pidätyt syömästä, olet vanhurskas’ tai toisinpäin, hän olisi jumalaton hullu. Jumalattomuutta on se, että käsitellään seremonioita synnin ja vanhurskauden yhteydessä.

Näin menettelee paavi, joka pannajulistuksen kaavassa uhkaa sielun autuuden menettämisellä kaikkia, jotka eivät ole kuuliaisia Rooman ylipapin laeille. Hän tekee kaikista laeistaan autuuden ehtoja.”

Valeapostoli, teeskentely, jumalaton hullu – Luther käyttää välillä aika suorasukaisia ilmauksia.

Kumpi pelastaa, Kristus vai kilvoittelu?

Olen seuroissa oppinut, että uskon ydin on usko Kristuksen sovitukseen, jonka uskon Jumala lahjoittaa meille ja jonka saamiseksi me emme voi itse tehdä yhtään mitään.

Toisaalta kuitenkin kuulee puhuttavan  esimerkiksi kuuliaisuudesta seurakuntaäidin neuvoille ehdottomuudella, joka tuo mieleen Lutherin mainitseman pannajulistuksen.

Onko Kristus uskovaiselle vain hyvä alku, josta päästään varsinaiseen kilvoitukseen, joka koostuu kaikenlaisista kieltäytymisistä, seuroissakäynnistä ja keittiövuoroista?

Tarvitaanko Kristuksen lisäksi jotain ympärileikkaamiseen verrattavia ulkoisia merkkejä, jotta tiedetään, että nuo ovat uskovaisia; tuleeko rakkauden sittenkin antaa muoto uskolle?

Kumpi tässä oikein pelastaa, usko Kristukseen, vai pietistinen kilvoittelu ja yhteisön normien noudattaminen? Vai ehkä molemmat yhdessä?

Olemmeko ylimalkaan luterilaisia?

Evankeliumi eri paketissa kotimaassa kuin vientiin

Paavali ja Pietari rikkoivat molemmat juutalaisten normeja ollessaan pakanakristittyjen kanssa. Juutalaisten läsnäollessa Pietari ei kuitenkaan enää toiminut samoin, vaan eristäytyi pakanoista, mistä Paavali häntä julkisesti nuhteli.

Vaikka asia oli sinänsä mitättömän pieni, Paavali puuttui asiaan kovin sanoin, jotta evankeliumin totuus ei vaarantuisi. Luther sanoo, että jos paavi antaa hänelle vapauden olla niin tai näin, hän voi mukautua paavin tapoihin, mutta kun tavoista tehdään laki, hän kieltäytyy evankeliumin puhtauden vuoksi noudattamasta niitä.

Hieman vastaavanalainen tilanne näyttäisi olevan vanhoillislestadiolaisuudessa: on ikään kuin kaksi tuotetta, kotimainen ja vientituote.

Kotimaisessa, sanoisinko ”kulttuurisessa”, vanhoillislestadiolaisuudessa pääpaino on kovin usein siinä, mitä teemme ja jätämme tekemättä. Tämä vertautuu mielestäni juutalaisuuteen, johon synnytään, mutta johon syntyminen tai kulttuuristen tapojen noudattaminen ei vanhurskauta, jos on uskominen Paavalia.

Ulkomaisilla lähetysmatkoilla olleet ystäväni taas ovat kertoneet, että siellä puhutaan paljon vanhurskauttamisesta, ja hyvin luterilaisessa hengessä.

Periluterilaista ja -paavalilaista käsitystä, jonka mukaan ”vanhurskautemme tulee yksin uskosta, ilman lain tekoja” ei kuitenkaan koskaan ymmärrä niin hyvin, etteikö sitä voisi ja kannattaisi tämän tästä käsitellä myös kotoisissa seuroissa.

Tallaammeko  tomuun Kristuksen veren?

Galatalaiskirje ja Luther kieltävät sekoittamasta toisiinsa ulkoisia tapoja ja vanhurskautumista. Lihansyömisen kaltaisen normin nostaminen autuuden ehdoksi saa Lutherilta hyvin jyrkän tuomion (s. 135):

”Se, joka tässä mielessä on syömättä tiettyjä ruokia, hän kieltää Kristuksen, tallaa tomuun hänen verensä ja herjaa Pyhää Henkeä, Jumalaa ja kaikkea jumalallista.”

Mitä sanoisi Luther tänään? Antaisiko hän palttua vanhoillislestadiolaisille normeille, ostaisi television, värjäisi hiukset, ottaisi tatskan ja lävistyksen ihan vain osoittaakseen, ettei autuus ole millinkään vertaa niissä? Ja niissähän se ei ole, sanovat Luther ja Paavali. Samaa olen kuullut saarnattavan seuroissa.

Mutta kuitenkin rauhanyhdistysten seurakuntailloissa vatvotaan esimerkiksi sitä, miten pitkät hiukset miehillä voi olla. Tietysti jokaisessa yhteisössä on tietyt käyttäytymiskoodit, joita sopii kunnioittaa. Ylenmääräinen keskustelu epäolennaisista asioista saattaa kuitenkin harhauttaa jonkun onnettoman luulemaan, että pelastus sittenkin liittyy jotenkin siihen, miten pitkät hiukset on, tai miten noudattaa jotain hiustenpituus-normia.

Tällaisia onnettomia näkee valitettavan usein netissä ampumassa nimimerkin takaa, kuka omaa hengellistä kotiaan ja niitä, jotka syystä tai toisesta kunnioittavat normeja, kuka niitä, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet normeista.

Lakiusko on järkiuskoa

Lutherin (s. 111) mukaan järki tarkastelee ihmistä ja hänen tekosiaan, usko Kristusta.

”Ihmisen järki pitää kohteenaan lakia: tämän olen tehnyt ja tuon jättänyt tekemättä. Mutta kun usko on varsinaisessa tehtävässään, sen kohteena ei ole kerrassaan mitään muuta kuin Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka on annettu alttiiksi maailman syntien vuoksi. Se ei kiinnitä katsettaan rakkauteen ja kysele: Mitä olen tehnyt? Mitä olen rikkonut? Mitä olen ansainnut? Se kysyy: Mitä Kristus on tehnyt? Mitä hän on ansainnut? Siihen evankeliumin totuus vastaa: hän lunasti sinut vapaaksi synnistä, Perkeleestä ja iankaikkisesta kuolemasta.”

Kummasta puhutaan, ihmisestäkö vai Kristuksesta, kun keskustelu kiertyy elämäntapanormeihin?

Kirkastaako ihmisistä ja heidän elämäntavoistaan puhuminen jotenkin Kristusta?

No, nyt olen puhunut niin suoraan, että siellä päätteiden ääressä ehkä jo huolestutaan. Kuitenkin rohkenen pyytää: katsokaa asiaa, älkää asian sanojaa, joka ei todellakaan ole yhtään mitään asiaan verrattuna. Edelleen pyydän, ettei vatkattaisi sitä, onko blogisti väärässä vai ei – voin vakuuttaa, että olen väärässä, vaikka en välttämättä osaa sanoa, missä – vaan mieluummin pidettäisiin esillä evankeliumin totuutta.”

Topi Linjama Kotimaa-blogissaan 16.9.2010. Väliotsikot toimituksen. (Kaksi ylintä kuvaa saksalaisen Georg Baselitzin maalauksia.Taiteilijan näyttely oli keväällä Tennispalatsissa .)

*    *     *

Martti Luther: Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suom. Jukka Thurén. SLEY-Kirjat 2003.

Galatalaiskirjeen selityksen osia ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo 1800-luvulla. Vuonna 1932 ilmestyi A. E. Koskenniemen suomennos, jota on pienin tarkistuksin käytetty viime aikoihin asti. Uuden käännöksen teki tarpeelliseksi varsinkin uusi raamatunkäännös. Kyseessä on kokonaan uusi suomennos latinan-kielisestä alkutekstistä. Selitykset teokseen on laatinut professori Lauri Koskenniemi.Professori, teol. tri Jukka Thurén oli mukana raamatunkäännöskomitean työssä, samoin hän osallistunut Tunnustuskirjojen käännöstyöryhmään. Galatalaiskirjeen suomennoksessa hän on halunnut kiinnittää huomiota paitsi kielen selkeyteen myös Lutherin tyylin sävyjen välittymiseen nykylukijalle.  (Kustantajan teosesittelystä.)

*    *     *

””Ei voida kieltää sitä, että kansamme tuskin lainkaan tuntee Lutherin kirjoja. Kuitenkin kirkkomme on saanut nimensä Lutherin mukaan.

Tekisi melkein mieli sanoa, että eräin paikoin maassamme ei tunneta muita Lutherin kirjoja kuin hänen Vähä katekismuksensa, eikä sitä­kään lueta.

Tietenkin tämä pitää paikkansa vielä enemmän muitten luterilaisten kirjojen osalta. Tästä taas on itsestään selvänä seurauksena, että kirkkomme puhdas, Jumalan totiseen sanaan perustuva usko, oppi ja tunnustus on kansamme suurimmalle osalle tuiki tuntematon.” 

(Evangelisk Tidning 1874; evankelisen herätysliikkeen julkaisu.)

*     *     *

Lisää aiheesta:

Galatalaiskirjeen selitys. Otteita vanhemmasta suomennoksesta, luvut 1-3.  (Hengellisiä kirjoituksia. Sivun ylläpidosta vastaavat Tuomas ja Suvi Levänen.)

Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen ”armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.

Riita ruokapöydässä kuuluu tänne asti (Paavali ja Pietari Antiokiassa)

Paavali: lakihengellisyys on ylpeyttä

Kilvoittelu armon varassa

Joona Korteniemi: Raamatun lukeminen ja rukous

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta: jatkuva vai päättynyt ilmoitus? 

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto 

Juho Kalliokoski:  Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan?

Polliisi Karhunen:  Uskovainen ja järki

Armoneuvot päälaellaan

Jumalan armo – ei merta edemmäksi (Horsma Surula, Der Hölle Roche, Herpert ja Maalaispoika pohtivat mitä on luterilainen usko)

Vuokko Ilola: ”Sun ristis olkoon ainoa mun matkallain tienviittana.”

Herpert: Seppo Lohen perustelut kristinopillisesti kiistanalaisia

Syntilista

Mauri Kinnunen: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden – Kipupisteet kohdattava avoimesti.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Martti Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen pääsisältö (1535)

Tri Martti Lutherin alkulause. Esipuhe Galatalaiskirjeen selitykset -teokseen (1535)

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike Lutherin kirjallisen perinnön vaalijana

”Huumausaineesta” hyväksytyksi 30 vuodessa

Kuvassa Ranuan kristillisen opiston kuoro ja orkesteri 2009. (Kuva Juho Kuha.)

Ruukin suviseurojen yhteydessä vuonna 1971 vanhoillis-lestadiolaisuudessa keskusteltiin suhtautumisesta musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen. Tuolloin järjestettiin vl-kanttoreiden, musiikinopettajien ja musiikista kiinnostuneiden sekä SRK:n johtokunnan yhteinen erityinen neuvonpito. Neuvonpidossa todettiin, että ”kuorossa laulaminen on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon”. 

Neuvonpidolla valmisteltiin kieltoja, jotka tulivat voimaan vuoden kuluttua, kun Pudasjärven suviseurojen yhteydessä puhujien-kokous päätti, että mm. kirkkokuoro on synti. Keskustelussa oli ilmeisesti esiintynyt myös toiveita maltillisemmasta linjasta, mutta se jyrättiin. Tähän viittaa kannanoton lausuma, että hallitsevaa torjuvaa ja tiukkaa linjaa olivat jotkut kritisoineet lakihenkisenä.

Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2006 musiikkiin suhtauduttiin Päivämiehen artikkelissa  ja sen pääkirjoituksessa  sekä SRK:n järjestämässä neuvonpidossa jokseenkin yhtä torjuvasti kuin 1970-luvun alussa.

“… onkin nähty hyväksi, että uskovainen karttaa konsertteja – niin kuulijoina kuin esittäjinäkin – silloin kun ne eivät kuulu koulunkäyntiin, opiskeluun tai työhön ja kun ne turmelevat omaa tai lastemme uskonelämää. Toisenlainen menettely tuottaa kristittyjen keskuudessa murhetta.

Kirkkokonserttienkin suhteen olemme kriittisiä edellämainituista syistä. Myös kuoroissa laulamista on haluttu kotisiioneissa tarkastella uskossa varjeltumisen ja Siionin rakkauden vaalimisen näkökulmasta.” (Päivämies, syyskuu 2006.)

Vuoden 2006 tiukennusyritys jäi kuitenkin lopulta yritykseksi. Sitä moitittiin vl-muusikkopiireissä melko avoimesti kelvottomaksi ja ihmiset eivät vain yksinkertaisesti noudata sitä. 2000-luvulle tullessa vl-muusikot ovatkin voineet harjoittaa ammattiaan vapaammin.

Lisäksi kuuntelemisen osalta valvonta on käynyt tosiasiassa mahdottomaksi musiikin jakelun siirryttyä  nettiin ja henkilökohtaisiin kannettaviin laitteisiin. Niinsanotun ”maailmallisen musiikin” harrastamisesta ei jää enää kiinni.

Kieltoja lievennetty kaikessa hiljaisuudessa

Puhujienkokouksen päätöstä vuodelta 1972 ei ole koskaan kumottu, mutta on ilmeistä, että se ei enää velvoita luopumaan esiintyvän taitelijan ammatista eikä kuoroharrastuksestakaan. Muusikoita ei enää painosteta rauhanyhdistyksellä. He saavat tehdä rauhassa työtään.

Eri taidemuodoista teatteria ja oopperaa pidetään  yhä edelleen syntinä, mutta kuoroharrastus on vapautettu ”syntilistalta”. Se on itse asiassa esim. opistoissa nostettu uudelleen arvoonsa, joka sillä lestadiolaisuudessa aikanaan oli, 1930-40-luvulla.

Nykyisin vanhoillislestadiolaisten kuorotoiminta on yleistä sekä omissa kuoroissa että ev.lut. seurakunnissa.  Vl-uskovaisia toimii myös kuorojen johtajina ja esiintyvinä ammattimuusikkoina. Jotkut ovat saavuttaneet taiteilijoina huomattavaa arvostusta ja tulleet tunnetuiksi. Vl-uskovaisten omat kuorot ovat tuottaneet paljon myös äänitteitä.

Nykyisin ooppera lienee edelleen synnillistä, mutta kuorot ja kuorojen konsertteihin osallistuminen sallitaan. Ilmeisesti myös klassisen musiikin konsertit on vapautettu syntilistalta.

Musiikkipäätösten hiljainen ”unohtaminen” on vain yksi havainnollinen esimerkki käytännöstä, jolla uskovaisten elämää kontrolloidaan mielivaltaisesti. Aikanaan virallisesti päätettyä kieltoa ei reilusti ja avoimesti kumota, mutta enää vain ei  puututa  siitä lipsumiseen samalla ankaruudella kuin aikaisemmin.

Sama prosessi on parhaillaan käynnissä televisio- ja ehkäisykiellon osalta.

Menettely on omiaan herättämään sisäistä hämmennystä. Yhä edelleen voi kuulla myös kireitä kannanottoja. Ilmeisesti vastuunkantajat odottavat että aika hoitaa ongelmalliset lähihistorian päätökset.

Puhujat joutuvat usein ratkaisemaan sallitun ja kielletyn rajoja epäselväksi käyneessä tilanteessa. Heille on noussut joissakin tapauksissa kiusaus ajella kaksilla vankkureilla, eli pitää kiinni siitä että tietyt tekemiset ovat syntiä,   ja kuitenkin  löysäillä joidenkin yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tällaiset ratkaisut heärttävät tietenkin paljon kysymyksiä, kuten esimerkiksi nimim. Jemima kertoi Mopin palstalla:

”Sellainen asia harmittaa mua kovasti, että monet sellaiset puhujaveljet, jotka ovat esittäytyneet meikäläisyydessä virallisen kannan edustajiksi esim. elämätapa-asioissa, niin he ovat yksityisissä keskusteluissa tiukan paikan tullen ”löysänneet kravattiaan” joittenki asioitten kohdalla. Esim. eräs palstoillakin nimeään tunnetuksi saanut puhujaveli on sanonut korvakoruista ”kyllähän se niin on, etteivät ne ole syntiä”. Ja eräs tunnettu puhuja”kööri” on antanut eräälle muusikolle luvan järjestää konsertteja, noin niinku yksityisessä audienssissa. [Puhujat] ovat ilmaisseet konserttien olevan heidän mielestään ihan ookoo tän kys. muusikon kohdalla.” (Jemima Mopin palstalla 12.12.2009.)

Musiikkikieltoja valmisteltiin yli vuoden ajan

Seurakuntavanhinten ja puhujain kokous käsitteli musiikkikysymystä 1971 Ruukin suviseurojen yhteydessä alustavasti ja seuraavan kerran 1972 Pudasjärven suviseuroissa. Musiikkiin suhtautumista pidettiin ”arkana ja ajankohtaisena” kysymyksenä.

Ruukin kokousta oli valmisteltu ennakkoon julkaisemalla Päivämiehessä SRK:n johtokunnan kannanotto “Televisio ja konsertit kristityn näkökannalta” (Päivämies 2.6.1971). Ruukissa pidettyjen kokousten tuloksena todettiin kategorisesti, että kuoroharrastus ei uskovaiselle sovi, ei edes  kirkkokuoroharrastus.

Konserteissa käyminen on myös synti. Erikseen synniksi osoitettiin oopperan harrastaminen.

Pudasjärven suviseuroissa 1972 puhujainkokous teki lopulta virallisen päätöksen, jonka mukaan kuorolaulu ja esiintyvänä taitelijana toimiminen ovat molemmat syntiä. Näiden suhteen ryhdyttiin heti myös kurinpitotoimenpiteisiin yksityisten henkilöiden tasolla.

Tuolloin moni musiikin ammattilainen joutui vakavaan tilanteeseen: luopuako omasta ammatista kokonaan, muokatako siitä jollain lailla ”sopiva” siirtymällä pelkästään opetustyöhön, vai kieltääkö usko. Seurasi paljon henkilökohtaista ahdistusta, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmissuhteiden katkeamisia, joista kärsineet jäivät monessa tapauksessa täysin yksin.

Mutta nyt, kun vapaammat tuulet puhaltavat, kukaan ei tunnu piittaavan niiden ihmisten kohtalosta, jotka aikoinaan ottivat musiikkikiellot todesta ja luopuivat kuorostaan tai peräti musiikista ammattina. Tai joutuivat tuhoamaan ”syntiseksi” leimatun sävellyksensä. Tai niistä jotka murheellisina jättivät rauhanyhdistyksen, koska vuosikymmenien opiskelun ja jatkuvaa harjoittelua vaativasta ammatista luopuminen oli käytännön mahdottomuus ja  tuntui kohtuuttomalta.

Monet luovat ja lahjakkaat ihmiset joutuivat kärsimään, täysin aiheettomasti.

Syyllisiä ovat puhujienkokouksen tietämättömät ja kulttuurisesti kapeakatseiset sanajulistajat. Heissä ole ollut miestä kantamaan vastuutaan edes nyt jälkenpäin. Se taho jonka nyt asiaan pitäisi NYT tarttua, on tietenkin vl liikkeessä päätöksiä tekevä taho eli SRK:n johtokunta.

1970-luvulla ammattiaan aloittelevien muusikoiden  olisi pitänyt syntyä vasta myöhemmin, kun herätysliikkeen syntikäsitys muutettiin.

Kukaan ei niistä uhreista enää puhu eikä edes tiedä. Silloiset päätösten tekijät tai SRK:n edustajat eivät ole esittäneet pahoitteluaan kärsimyksistä, joita päätös aikanaan heille epäoikeudenmukaisella tavalla aiheutti.  Kaiken tämän nähnyt vanhempi uskovainen tuntee itsensä vähintään hölmöksi.

Näitä virallisia SRK:n puhujainkokousten ja johtokunnan päätöksiä ei siis ole kumottu. Tästä huolimatta niitä ei kuitenkaan enää tarvitse noudattaa voidakseen olla vl-uskovainen.

Erehtymätön jumalanvaltakunta saattaa siis joskus erehtyä. Mutta erehdysten seuraamuksista ei nähtävästi kenenkään tarvitse piitata.

Liperin suviseurojen yhteydessä SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen korosti jumalanvaltakunnan absoluuttista erehtymättömyyttä.

Henkilökohtainen menestys muilla aloilla hyväksytään – miksi ei musiikissa? 

Ristiriitaista on,  että sillä jyrkkyydellä, jolla opin vartijat ovat torjuneet musiikin, he eivät ole koskaan puuttuneet muilla elämänalueilla ja ammattialoilla toimivien uskovaisten ammatinharjoittamisen ongelmiin. Henkilökohtaisen osaamisen ja menestyksen tuottamat saavutukset ovat julkisia myös politiikassa, talouselämässä ja julkisen hallinnon huipulla. Ne tuottavat yksityiselle ihmiselle mainetta ja kunniaa jopa enemmän kuin musiikkielämässä. ”Ihmiskunniaa” nostavat myös talousivuilla euroina julkistetut yrityskaupat, tilaukset ja sijoittajien voitot. Taloudelliset palkinnot ovat yrityselämässä lisäksi kokonaan eri maailmasta verrattuna musiikkialojen usein hyvin vaatimattomiin ansioihin.

On vaikea ymmärtää, mihin kristinopillisesti nojaudutaan, kun ankarimmat kiellot on päätetty kohdistaa  juuri musiikkialalle.

*   *    *

Päivämies-lehti julkaisi Ruukin suviseurojen jälkeen seikkaperäisen artikkelin  Kristitty ja taide (Päivämies 37, 8.9.1971). Tässä siitä musiikkia koskenut katkelma.

 

SRK 1971: ”Kirkkokuorossa laulaminen on vaarallinen silta maailmaan”

Päivämies 37, 8.9.1971

Musikaalisuutta ei ole lupa käyttää oman kunnian eikä epäjumalien hyväksi

Periaatteellisena näkemyksenä todettiin, että taiteellinenkin lahja on Jumalan lahja ja sitä sellaisenaan ei kukaan saa katsoa ylen. Kuitenkin tuli esille, että tätä lahjaa paljon käytetään väärin. Ei Jumala ole antanut näitä lahjojaan ihmiskunnian korottamiseksi, ei Jumala anna kunniaansa toisille eikä ylistystänsä epäjumalille. – –

TÄLLAINEN NEUVONPITO käytiin seurojen viimeisenä päivänä ja siihen oli kokoontunut niin runsaasti osanottajia, että osan oli etsittävä itselleen istumapaikka ikkunalaudalta.

Keskustelussa aikaisemmin oli tullut esille sellaisiakin ajatuksia, että Jumalan valtakuntaan olisi tullut jonkinlaisia kahleita ja laillisia määräyksiä tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Heti alussa todettiin, että itse meissämme me ahtaalla olemme; Jumalan valtakunnassa ei ahdista eikä purista kun vain tunnon asiat ovat kunnossa. Neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat ovat osa evankeliumia.

MITEN SITTEN käytämme Jumalan antamia lahjoja musiikin alalla? Toiminnan muodot sillä alalla ovat avartuneet.

Musiikista on tulemassa vaara joutua maailmanmielisyyteen.

Jumalanlapset arvostavat Jumalan lahjaa myös musiikin alalla, mutta sitä ei saa käyttää väärin. — Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. — Musiikin taidossakaan ei ole varaa lähteä etsimään ihmiskiitosta, vaan mahdollisimman epäitsekästä Jumalan lahjojen käyttöä Jumalan kunniaksi.

Vapaaehtoisena harrastuksena kuoroissakin laulaminen, myös kirkkokuorossa, on osoittautunut monelle vaaralliseksi sillaksi maailmaan.

Yhteyden rakentaminen on kadottanut suolan, ja Jumalan valtakunnan rajat ovat alkaneet pimentyä. Viimeisen eriseuran aikana oli huomattava osa eriseuraan menneistä n.s. kirkkokuorolaisia. Laulettiin sydämet yhteen epäuskoisten kanssa. Jumala ei asu jaetussa sydämessä. Ei kukaan voi palvella kahta herraa.

”Solistina esiintyminen saa aikaan pahennusta”

TÄHÄNKIN OLISI lähtökohdaksi tehtävä kysymys-asettelu: etsinko siellä Jumalan kunniaa vai tämän maailman kunniaa. Eiköhän siellä pohjimmaisena tavoitteena ole tuoda esille itseään ja etsiä omaa kunniaa.

Osallistumisen turmiollisena seurauksena ei ole vain omantuntonsa turmeleminen, vaan siellä on vielä esimerkin vuoksi pahennukseksi monille muille.

Toisille tieto uskovaisen esiintymisestä jossakin tilaisuudessa tuo tervettä hätää sielun autuuden tähden, toisille se on houkutuksena osallistumiseen ja näin saa aikaan pahennusta.

Paavali sanoi, että hän ei lihaakaan söisi, jos tietäisi sen veljiä pahentaneen. Vaarat ovat perin moninaiset. Kannattaa siis pysyä erossa oman ja toisten sielujen autuuden tähden. Ei laulamisesta saa tulla epäjumalaa, se ei vie taivaaseen. Ei saa myös houkutella kanssaveljiä ja -sisaria sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Tämä on sellaista huumausainetta, joka vie uskon ja hyvän omantunnon. Liiallinen kiintyminen taiteeseen saattaa tulla epäjumalaksi ja nousta evankeliumin edelle.

”Oopperat ovat ilveilyä”

ILMAN ENEMPÄÄ selitystä on selvä asia, että jumalanlapsen paikka ei ole oopperassa. Kokouksessa olikin syvä huoli, että jumalanlapset karttaisivat tällaisia tilaisuuksia.

Oopperat ovat suoranaista ilveilyä, johon usein sekoitetaan jumalisuuden kuva. Samasta suusta tulee kiitos ja kirous, miten voisi sellaiseen osallistua ja siihen yhtyä.

”Kuorot ja konsertit vievät sielun autuuden”

KUOROTOIMINTA on vapaaehtoisena musiikkiharrastuksena hyvin yleistä. On eri järjestöjen piirissä toimivia kuoroja, kirkkokuoroja ja vielä lapsikuoroja. Laulutaidon kehittämisen suhteen ne ovat hyviä ja monet näennäisesti ajanvietteenä vaarattoman näköisiä.

Mutta ajatellaanpa tilannetta. Kuorossa on suurin osa epäuskoisia laulajia, on laulettu sydämet yhteen. Monelle on käynyt niin, ettei ole jaksanut tunnustaa uskoaan ja vielä vähemmän saarnata kavereille parannusta. On joutunut jaetulle sydämelle.

Raamattu sanoo: Jumala ei asu jaetussa sydämessä, eikä kukaan voi palvella kahta herraa. Näin on vaarattoman tuntuisesta ajanvietteestä ollutkin mitä suurin vaara, on mennyt sielun autuus.

Kumpi on silloin parempi, säilyttää jumalanlapsen oikeus vai menettää se kallein aarre. Sielun autuus on kaikkein kallein asia, kaikki muu sen rinnalla on pelkkää roskaa.

KUOROT ESIINTYVÄT kaiken lisäksi erilaisissa konserteissa ja pitävät konsertteja. Eivät kaikki ole edes kirkkokonsertteja. Ulkonaisesti kaunista menoa, mutta puuttuu se eläväksi tekevä voima, Kristuksen evankeliumi.

Kun kuorossa on uskovaisia pitää moni kuoroon kuulumatonkin kristitty täysin oikeutettuna mennä konserttia kuuntelemaan ja saa siellä sielulleen kipuja; tunto tulee sairaaksi. Esiintymisellään on loukannut oman omantuntonsa ja vielä pahentanut monia muita.

Ei tarvinne kerrata, mitä Raamattu sanoo niille, jotka pahentavat yhden näistä vähimmistä, jotka uskovat Kristuksen nimen päälle. Sielunvihollisen eksytykset ovat niin ovelat ja kavalat, että jos taitaisi tapahtua, niin valitutkm eksytettäisiin.

Näitä asioita kannattaa tarkasti tutkia Jumalan sanan valossa. Vielä kannattaa tutkistella näitä Jumalanlasten kanssa keskustellen, että säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Paavali kirjoittaa Koi. 3:1—2: ”Jos te siis Kristuksen kanssa olette nousseet ylös, niin etsikäät niitä, jotka ylhäällä ovat, missä Kristus istuu Isän oikialla kädellä. Pyrkikäät niiden perään, jotka ylhäällä ovat ja ei niiden, Jotka maan päällä ovat”. – –

Loppusanat

KAIKISSA KOKOUKSISSA tuli esille voimallisesti se tosiasia, että kristityn elämä on todellista taistelua kehdosta hautaan asti.

Taistelu on jatkuvasti kiihtynyt ja edelleen kiihtyy. Syntielämä suojataan lailla. Onhan luonnollista, että sitä silloin tehdään ja joka ei siihen voi yhtyä hyvän omantuntonsa tähden, joutuu yhä suuremman painostuksen alaiseksi. Kristittyä pidetään ahdasmielisenä ja kehityksestä jäljessä olevana, nimityksiä löytyy toinen toistaan kummallisempia. Näin on kalkilla elämänaloilla, joten ei ole mitään aihetta asettaa toista vartiopaikkaa toista helpommaksi. Missään ei jaksa, ellei Jumala anna voimaa.

*    *    *

Päivämiehen artikkeli on julkaistiin kokonaisuudessaan aikoinaan ”Mopin palstalla” (palsta on lopetettu).

Lue lisää:

Lassi Hyvärinen: Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde 

Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista.  Julk. Päivämies nro 37, 8.9.1971: “Kristitty ja taide”.

Televisiopäätös (Wikipedia)

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Musiikkikiellot: turvallisinta kuunnella turvallista musiikkia

Kaisu Innanen:  “Mitä ne oikein ajattelee?”: kulttuurikiellot  (Kaltio-lehdessä julkaistu artikkeli)

Jyrki Linjama: Kirkko-ooppera: säveltäjän puheenvuoro. 11.2.2010 Amfion.fi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Speedy: “Olinko hölmö -?”

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko

”Uskovaisille on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta”, vaatii  joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama Kalevassa.

Linjaman mukaan  vakavaan tilanteeseen on pohjimmiltaan syynä se, että uskovaisten yhteisö, seurakunta, on kohotettu kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.  Sitä valvoo rauhanyhdistyksen hienosyinen, hierarkkinen vahvemman valta -järjestelmä.

Hengellisesti tilanne on johtanut siihen, että monet vl uskovaiset eivät voi  uskoa vapaasti, vaan uskoa varjostaa pelko ja kilvoittelussa uskomisen rauha ja ilo kuivettuvat elämäntapanormien ulkonaiseksi noudattamiseksi. Ihmiset mieluummin vain alistuvat ja vaikenevat kuin sanovat ääneen omia ajatuksiaan.

Topi Linjama julkaisi  Kalevassa 29.5.2010 näkemyksensä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisäisestä  vaikenemisen ja pelon kulttuurista. osittain samoja pohdintoja hän on julkaissut myös Kotimaan blogissaan, artikkelissa Eroon hengellisestä väkivallasta (11.5.2010).

Linjama pitää sisäistä vaikenemisen ja pelon kulttuuria syynä myös siihen, että rauhanyhdistyksissä ei ole määrätietoisesti  tartuttu lasten hyväksikäyttöön ja monet hyväksikäyttörikokset on jätetty ilmoittamatta viranomaisille.

 Linjaman mukaan huolestuttavaan tilanteeseen on johtanut liikkeen hienosyinen, huomaamaton mutta tiukka hierarkia sekä yhteisön kohottaminen kuuliaisuuden ja uskomisen kohteeksi.

Vanhoillisestadiolaisuudessa juuri oma yhteisö, seurakunta, on nostettu Jumalan rinnalle uskomisen kohteeksi. Sen perustelemattomille normeille on osoitettava ”kuuliaisuutta”.  Seurakunnan elämäntapaneuvot (ns. ”armoneuvot”) on rinnastettu Raamatun auktoriteettiin.

Linjama kysyy: ”Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky? Syntyy epäselvyyttä siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.”

Lääkkeeksi Linjama ehdottaa avointa opillista keskustelua liikkeen sisällä kristinuskon peruskäsitteistä. kuten Jumalan valtakunta, synti, laki ja evankeliumi.

Samoin hän suosittaa, että rauhanyhdistysten johtokunnan tehtävä ja toimivalta tulee arvioida ja määritellä selkeästi maalliselta, yhdistyslain periaatteiden pohjalta, ilman sielunhoidollista erityisasemaa. Tähän suuntaan viittasi myös Mauno Hepola Päivämiehen kirjoituksessaan, jossa hän totesi: ”Jumalan seurakunta ei ole mikään sadoista kansankirkkomme seurakunnista. Se ei myöskään tarkoita rauhanyhdistyksiä tai niiden toimitiloja, sillä ne ovat näkyviä ja ajallisia instituutioita ja yhdistyksiä.”

Linjaman mukaan ongelmien käsittelyä rauhanyhdistyksissä on vaikeuttanut 1970-luvun hoitokokousten selvittämätön väkivallan perintö.

Vanhukset  ja keskipolvi muistavat hoitokokousten kurinpidon. Hoitokokousten toimintamalli on yhä käytössä ja  toimii pelotteena.  Tämä  on johtanut pelokkaaseen vaikenemiseen. Vain yhteisössä vahvoissa asemissa olevat voivat saada äänensä kuuluviin.

Yksittäisiin jäseniin kohdistettu hengellinen väkivalta hoitokokousmenettelyineen on oikeustajun vastaista, toteaa Linjama.  ”Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.”

 

Topi Linjaman kirjoitus Kalevassa:

”Mediassa käytävän pedofiliakeskustelun vuoksi tuntuu välttämättömältä tarkastella joitakin vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön pesiytyneitä vaientamisen ja vallankäytön kulttuureja. Itse tässä yhteisössä kasvaneena olen kohdannut lämmintä yhteisöllisyyttä ja paljon rehellisiä, Jumalaan turvaavia ihmisiä. Olen kokenut ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa”, eli juuri sitä, mitä Paavali kutsuu Jumalan valtakunnaksi.

Ikäväkseni olen silloin tällöin kohdannut myös ihmisten vaientamista, uhkailua ja painostamista uskonnollisella kielellä. Tätä kutsutaan hengelliseksi väkivallaksi.

Hengellinen väkivalta on mahdollista, koska yhteisöön on vuosikymmenten saatossa muodostunut hienosyinen hierarkia. Valtarakennelman seurauksena yhteisössä on pelkoa. Monet varsinkin 1970-luvun hoitokokousajat nähneet pelkäävät, että heidät suljetaan yhteisön ulkopuolelle. Kun yhteisön lisäksi voidaan sulkea taivaan portit, panokset ovat kovat.

Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja

Vanhoillislestadiolaiselle usko ja uskonyhteisö ovat hyvin tärkeitä. Niinpä yhteisö voi pahimmassa tapauksessa viedä jäseneltään miltei kaiken, minkä varaan hän on elämänsä rakentanut. Ei ihme, että moni vaikenee tai kirjoittaa netissä nimimerkin takana. Tiedän yhteisön piiristä pappeja ja puhujia, jotka asemansa säilyttääkseen vaikenevat epäkohdista.

Missä on hierarkiaa ja pelkoa, käy helposti niin, että vain vahvat ja rohkeat saavat oikeutta. Jumala on kuitenkin heikkojen puolella. Jeesus osoitti elämällään, mitä se merkitsee käytännössä. Myös Jumalaa pelkäävien ja Jeesusta seuraavien ihmisten tulee puolustaa heikkoja.

Hierarkia pysyy pystyssä esimerkiksi siksi, ettei rauhanyhdistysten johtokunnissa aina tiedetä, mitä niiden toimenkuvaan kuuluu. Jos rauhanyhdistys on maallinen yhdistys, sen tulee noudattaa yhdistyksen sääntöjä.

Nyt joidenkin rauhanyhdistysten johtokunnat katsovat oikeudekseen hoitaa yhdistyksen jäsentä, jos hänen elämäntapansa, käytöksensä ja mielipiteensä poikkeavat totutusta.

Toisinaan nämä hoitotilaisuudet ovat silkkaa hengellistä väkivaltaa. Tällaisia kokouksia eivät tue yhdistyksen säännöt eikä uskoakseni myöskään yhteisön jäsenten enemmistön oikeustaju. Siksi niiden järjestäminen on lopetettava. SRK:n, joka toimi aktiivisesti 70–80-lukujen hoitokokouksissa, tulisi olla aloitteellinen tuolloin syntyneiden epäterveiden käytäntöjen kitkemiseksi.

Johtokuntien puuttuminen yksittäisten kristittyjen elämään palautunee käsitykseen, jonka mukaan yksilön on oltava kuuliainen seurakunnalle.

Tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle?

Olisikin syytä pohtia, mikä on uskonyhteisön tehtävä suhteessa yksittäisen kristityn uskonelämään. Voiko uskomisen kohteena kolmiyhteisen Jumalan ohella olla yhteisö, ja tuleeko yhteisölle olla kuuliainen niin kuin Jumalalle? Täytyykö yksilön omatunto sitoa yhteisön neuvoihin, jotka muuttuvat ajan mittaan, vai sopisiko kristityn elämänohjeiksi paremmin kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky?

Kun usko ja yhteisön normit sekoittuvat toisiinsa, syntyy epäselvyyttä esimerkiksi siitä, liittyvätkö televisiottomuuden kaltaiset elämäntapanormit jollain tavalla pelastumiseen, vai riittääkö pelastumiseen yksin Kristus.

Seurakuntapäivillä ja rauhanyhdistysten keskusteluilloissa voisi selvittää, mitä tarkoitetaan esimerkiksi Jumalan valtakunnalla, synnillä, lailla ja evankeliumilla. Onko Jumalan valtakunta näkyvä ihmisten joukko vai jotain muuta? Onko synti vain sitä, että sydän luopuu Jumalasta vai myös sitä, että ihminen luopuu yhteisön normeista? Kuuluvatko ”neuvon, nuhteen ja opetuksen sanat” evankeliumiin vai lakiin? Näkökulmia keskusteluun löytyy Raamatusta sekä sitä selittävästä kristinopista ja evankelisluterilaisen kirkon tunnustuskirjoista.

Keskustelu on ohitettu uhkailemalla keskustelua toivovia uskovaisia

Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ongelmat on pyritty hoitamaan hiljaisesti, yhteisön sisällä.

Se on tarkoittanut samalla sitä, että hierarkiaa ei ole tarvinnut purkaa. Kritiikki on voitu ohittaa siirtämällä katse kritiikistä kritisoijaan ja asettamalla hänen sieluntilansa kyseenalaiseksi.

Kritisoijaa on ohjattu toivottuun suuntaan korostamalla kuuliaisuutta tai sitä, että ”kristillisyydessämme on aina ymmärretty näin”. On voitu sanoa, että usko avaa ymmärryksen tai että epäkohtiin puuttuva jopa ”nousee Jumalan valtakuntaa vastaan” tai ”rakentaa eriseuraa”.

Viimeistään pedofiilien uhriksi joutuneen Minnan traaginen kertomus (HS 1.5.) osoittaa, että vaikenemisen ja vaientamisen tie on kuljettu loppuun. Kulttuurin on muututtava avoimeksi ja tasa-arvoiseksi, jottei yhdellekään ihmiselle enää tapahtuisi tämän yhteisön sisällä mitään vastaavaa.

Yhteisöön kuuluville on annettava oikeus tuntea, kokea, ajatella ja puhua myös julkisesti ilman jatkuvaa sieluntilan kyseenalaistamista tai pelkoa yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta. Menneisyyden kipupisteet on kohdattava ja vahingollisista toimintamalleista on luovuttava.

Kristinuskon perussanoman kannalta hierarkian purkaminen ja hengellisestä väkivallasta luopuminen ei ole ongelma, pikemminkin päinvastoin. En myöskään usko, että näkyvä yhteisö hajoaa avoimuuteen. Oman kokemukseni mukaan avoin keskustelu voi auttaa ihmisiä löytämään uudelleen rakastavan yhteisön sekä elämän ja kuoleman ylitse kantavan elävän uskon.”

Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen freelance-toimittaja

*    *    *

”Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä”

Yhä useampi 1970-90-luvulla syntyneiden sukupolveen kuuluva vanhoillislestadiolainen on oivaltanut, että rauhanyhdistyksen toimintamekanismeissa ei ole kaikki kunnossa.

Sekä vl-uskovaisille että ulkopuolisille evankelis-luterilaisen kirkon suurin herätysliike vaikuttaa olevan hämmentävässä tilassa, jossa valtionsyyttäjä on ilmoittanut käynnistävänsä tutkimuksen rauhanyhdistyksissä tapahtuneista pedofiliarikosten vyyhdestä, ihmisoikeusjuristit ovat todenneet liikkeen ehkäisykieltoon liittyvien menettelyjen loukkaavan perustuslakia ja liikkeen johdon käsitys rippisalaisuudesta on Suomen rikoslain vastainen.  

Topi Linjama toteaa blogissaan: ”Hengellistä väkivaltaa tai ihmisten vaientamista ei pidä enää sallia. Vahinkoa on tehty jo tarpeeksi.”  Linjama kertoo joutuneensa myös itse henkilökohtaisesti painostuksen kohteeksi vuosi sitten, keväällä 2009. ”Siinä kokouksessa, jossa istuin, ei puhuttu sanaakaan armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta eikä siellä tarvittu ensinkään Raamattua. Kokous vastasi sitä, mitä evlut kirkko kutsuu hengelliseksi väkivallaksi.”

Kalevassa julkaistu Linjaman puheenvuoro on herättänyt keskustelua. Nimimerkki Palmu totesi Hakomajassa:

”On kokemusta ihan lähivuosikymmeneltä siitä, että juuri edellä mainittuja keskeisiä käsitteitä on yritetty ottaa käsittelyn ja keskustelun piiriin esim. kansanopistoissa järjestetyillä Raamattutiedon kursseilla.

Mikäli tällaiset kurssit ja raamattukeskustelut noudattavat tarkasti etukäteen annettua opillista esiymmärrystä asioista, kaikki sujuu ristiriidattomasti. Jos taas on ryhdytty rehellisesti avaamaan omassa mielessä pyöriviä ristiriitaisuuksia ja kysymyksiä opista tai syntikäsityksestä, seuraukset ovat olleet surullisia hoitokokouksineen.”

Nimimerkki Reflektio eritteli Hakomajan keskustelussa yhteisön jäsenten hienostuneita kielellisen manipuloinnin tapoja, joilla hierarkiaa ja vallankäyttö naamioidaan teeskennellyksi huolenpidoksi lähimmäisen sielusta:

”Hierarkian olemassaolo kielletään jyrkästi liikkeen sisällä. Usein kuultuja sanontoja ovat: ”Me olemme tasapäistä joukkoa” tai: ”Ei ole Jumalan valtakunnassa isäntähenkeä eikä emäntähenkeä vaan joukko heikkoja jumalanlapsia.”

Tavallista on myös heikoksi tekeytyminen, joka on mielestäni aivan eri asia kuin todellinen heikkous. Heikoksi tekeytyminen kätkeytyy usein pahentumisen taakse. Puhuteltavalle todetaan: ” Emmehän me halua tahallamme pahentaa Jumalan seurakuntaa tai heikkoa veljeä tai sisarta.”

Heikoksi tekeytymistä on kuultavissa myös seuraavan kaltaisissa lausahduksissa: ” Minä tunnen itseni aivan laitimmaiseksi Jumalan lasten joukossa, mutta rohkenen ottaa esille…”. Tai: ” Minä tunnen vaellukseni niin epäonnistuneeksi ja enkä tunne olevani mahdollinen lausumaan…”

Nimimerkki Siansaparo totesi VL Foorumilla:

”Topin kirjoitus on hyvä. Pelko on totta tänä päivänä meikäläisyydessä. Sitä ovat sanoneet jotkut vl-papit miullekkin: pelko tulee esiin sielunhoidollisissa keskusteluissa. Ja olen saanut kuulla siitä koko elämäni myös ”tavallisilta” vl-ihmisiltä: ”Eihän tätä uskalla ääneen sanoa, ettei joudu hoitokokoukseen”.

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010

Myös Kalevan pääkirjoituksessa  6.5.2010 kiinnitettiin huomiota rauhanyhdistysten vallankäytön mentelmiin,  jotka ovat lisänneet esimerkiksi  pedofiilirikollisten toimintamahdollisuuksia:

”…etenkin tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä on piirteitä, jotka tekevät niistä otollisia ympäristöjä pedofiilisten taipumusten toteuttamiselle.

Näissä liikkeissä on esimerkiksi hengellisessä auktoriteettiasemissa olevia henkilöitä, joiden tekoja tai näkemyksiä ei voi seurauksitta uhmata. Myös oman liikkeen maineen varjelu voi mennä yksilön oikeuksien ja lastensuojelun ohitse.

Hätkähdyttävää on se, että sellaiset henkilöt, jotka ovat pyrkineet nostamaan omat tai tuntemansa hyväksikäyttötapaukset liikkeessään julki, ovat joutuneet rajun painostuksen tai parjauksen kohteeksi.

Näissä tapauksissa ei voi toivoa muuta kuin sitä, että ihmiset kielteisistä kokemuksistaan huolimatta rohkaistuvat nousemaan harhautunutta hengellistä auktoriteettia vastaan. Yhden ihmisen ulostulo voi toimia hyvänä esimerkkinä muille saman kohtalon kokeneille.”

*    *     *

Ajattelemisen aihetta antoivat Topi Linjama Kalevassa sekä Nestori tänne kooten ja kommentoiden.

Lue myös:

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

Topi Linjama:  Vanhoillislestadiolaisuuden hiljaisuus ja pelko. Kaleva 29.5.2010, s. 28.

Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta  (Vihreässä valossa -blogi Kotimaa24:ssä)

Epäkuluttajan blogi

Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla

Jemima: Tämän päivän pakkokeskusteltavat aiheet, eli kuumat perunat vanhoillislestadiolaisuudessa

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Miksi teatteri on syntiä? (Pastori Stiven Naatuksen hyllytystapaus.)

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Asteriski: Rippisalaisuuden purku ei auta, kirkon puututtava SRK:n rippiopetukseen ja väkivaltaan

Hautamäki: “Keskustelutilaisuuksissa jokaisella on vapaus ilmaista mielipiteensä”

Mauno Hepola: Uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan. Päivämies 21/2010.

Hoitokokous (Wikipedia)

Juho Kalliokoski:  Laittomuuksista ja pelokkaasta hiljaisuudesta tukeen ja rohkaisuun

Hoitokokoukset pitää selvittää!

Uskoni uskontoon teki kupperiskeikan

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

”Verkkokeskustelu on lestadiolaisuuden toinen todellisuus”: Kirkkohallituksen verkkokeskustelija Meri-Anna Hintslan haastattelu. Kotimaa24, 26.9.2010.