Vanhoillislestadiolaisuus on myös poliittinen, ei vain hengellinen liike. 
Lapin yliopiston tutkija, YTM Tapio Nykänen väittelee syyskuussa aiheenaan vanhoillislestadiolaisuuden ja politiikan suhde. Nykäsen väitöskirja poliittisesta lestadiolaisuudesta on nimeltään Kahden valtakunnan kansalaiset – vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millä tavoin vanhoillislestadiolaisuuden teologia on herätysliikkeen historiassa politisoitunut. Lue koko artikkeli…
Kategoria(t): hajaannukset, Helsingin Sanomat, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, Jumala, kannanotot, kasvatus, kiellot, kilvoittelu, kontrollointi, kuuliaisuus, lähihistoria, leimaaminen, manipulointi, normit, norms, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, rahoitus, retoriikka, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, tasa-arvo, totteleminen, tutkimus, vallankäyttö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys
Rovasti ja lakimies, Merikarvian kirkkoherra ja aikaisemmin myös uskonnonopettajana toiminut Paavo Sillanpää (k.1981) oli vanhoillislestadiolainen pappismies. Hän toimi SRK:n johtokunnan jäsenenä 1960-1970-luvulla. Nimenä hän lienee tuttu enää vain vanhemman polven lestadiolaisille.
Sillanpää on kertonut joutuneensa SRK:n johtokunnassa ollessaan hyväksymään muiden mukana ulkopuolisen, poliittisiin tarkoituksiin käytettävän rahoituksen, josta ei kerrottu vl-liikkeen tavallisille jäsenille. Hän on kertonut toimittaja Hannu Karpolle tv-ohjelmassa 1982:
”Ensimmäinen kerta kun minä olin ensimmäisessä johtokunnan kokouksessa Raahessa. Silloin tuli semmonen asia, että tarjottiin käytettäväksi tämän maailman rahoja. Ja minä vielä tänä päivänä näen sen henkilön kasvot, joka nämä asiat toi esiin. Meille ei johtokunnassa sanottu, kuinka, suurista rahamääristä oli kysymys, mistä ne rahat tulevat.” Salatut rahavirrat ja puoluepoliittiseen työhän sekaantuminen jäivät vaivaamaan Sillanpäätä.
Tultaessa 1970-luvulle Sillanpää ei hyväksynyt herätysliikkeeseen syntynyttä lainomaista opillista korostusta, joka ilmeni mm. toistuvina SRK:n kannan-ottoina. Lisäksi hän piti vakavana virheenä että herätysliikkeen johto oli sekaantunut puoluepolitiikkaan ja vaalikampanjointiin useampien eduskuntavaalien aikaan.
Sillanpään toiminta osoittaa, että kovina painostuksen ja pelon vuosinakin lestadiolaisuudessa oli ryhdikkäitä ja rehellisiä henkilöitä, jotka omantuntonsa velvoittamina rohkenivat kyseenalaistaa SRK:n johdon toiminnan.
Sillanpää erotettiin SRK:n johtokunnasta erimielisyyksien vuoksi 1970-luvun kriisin aikoihin. Avoin kirje, jonka hän oli laatinut 1977, julkaistiin Kotimaa-lehdessä 29.3.1977 ja tarkastelee herätysliikkeen sisäisiä ongelmia, joista Kotimaa-lehdessä oli käyty keskustelua. Hän viittaa kirjeessä Kotimaa-lehden numeron 4.3.1977, jossa oli julkaistu SRK:n työvaliokunnan näkemyksiä liikkeen tilasta.
Avoimessa kirjeessään Paavo Sillanpää osoittaa täsmällisesti opilliset harhaopetukset, joihin liikkeessä oli syyllistytty. Lisäksi hän paheksuu SRK:n johtokunnan sekaantumisesta julkisuudelta piilossa harjoitettuun puoluepoliittiseen vaalityöhön 1960-luvulla.
Hän kehottaa SRK:n työvaliokunnan jäseniä kantamaan vastuunsa ja osoittamaan hoitokokouksiin johtaneen opin perustan Tunnustuskirjoista ja Raamatusta, mikäli sellaista perustaa on sieltä löydettävissä. Sillanpään mukaan perusteita hoitokokouspyöritykselle ja painostukselle ei ollut enempää Raamatussa kuin Tunnustuskirjoissakaan.
Sillanpää määritteli kirjeessään samat vääristymät jo vuonna 1977, jotka sittemmin, parikymmentä vuotta hoitokokousten pahimpien väkivallan vuosien jälkeen, rovasti ja lestadiolaisuuden tutkija Seppo Lohi nosti esiin julkisuudessa. (Kotimaa 3.2.2006.)
”Yksilöt joutuivat monessa tilanteessa väärin kohdelluiksi, sitä ei voi kiistää” ja ”(Seppo Lohi) näkee 1970-luvun hoitokokouksissa opillisia ongelmia, kuten parannuksen vaatimisen ”vääristä hengistä”. Muita epäkohtia olivat julkirippi ja siihen liittyvä sanelu, yksilön omantunnon vähättely ja oppi rauhanyhdistysten johtokunnista ”Jumalan huoneenhallituksena”. (Taneli Kylätasku: ”Hoitokokousten” kipu tuntuu yhä, Kotimaa 3.2.2006 s. 4)
Seuraavassa rovasti Paavo Sillanpään avoin kirje SRK:n ty övaliokunnalle (Kotimaa 29.3.1977).
Lehdessänne 4.3.77 olleen SRK:n työvaliokunnan antaman selostuksen johdosta lienee asiallista tehdä ”sisältäpäin” muutamia huomautuksia ja esittää kysymyksiä eräitten uskonelämän yksityiskohtien selvittämiseksi, koska annettu selostus jätti asian kovin vajaaksi.
Kirjoituksessa käsitellään hyvin asiallisesti niitä kristikansan keskuudessa yleisesti vieroksuttuja asioita, jotka sisältyvät nimikkeisiin: aborttilaki, perhesuunnittelu, sukupuolikurin höltyminen, huonot televisio-ohjemat, raittiusasiat j.n.e. Näitten edellämainittujen asioitten kohdalla kenelläkään uskoa puhtaassa omassatunnossaan kantavalla kristityllä ei pitäisi olla .mitään yhteyttä synnin luvallisuutta kannattavien ihmisten kanssa.
On kuitenkin aivan eri asia, onko kristityn kotiopettajana ja vaelluksen valvojana näissä asioissa SRK:n työvaliokunta vai Jumalan Pyhä Henki.
Tahdommekin nyt vähän tutustua niihin perusteisiin ja pyrkimyksiin, jotka antoivat tehtyihin ja vuosittain ilmestyneisiin ”kannanilmaisuihin” erittäin omahyväisen ja ulkopuolista syyttelevän sävyn. Tämä asiain tarkastelu on tarpeellinen siitä syystä, että noista perusteista kasvavat tänä aikana täysin ” kypsät hedelmät”, jotka rasittavat vanhoillislestudiolaista kristillisyyttä ja ovat saattaneet antaa oikeuden lausahdukselle: ”Lestadiolaisuus ei enää ole uskonto.”
Miten kävikään Raahen suviseuroissa 1962? Eikö juuri silloin asetettu Jumalan valtakunnan ”arkki” politiikan hyvälypsyisten lehmien vetämille vankkureille? Eivätkö saarnamiehet lähteneetkin tuosta hetkestä lähtien ”rahan voimalla” saarnaamaan politiikkaa seuratupiin ja muihinkin tilaisuuksiin, vastoin Kristuksen käskyä. Otettiin siis kaksi ”hametta” ja suolaan tuli vieras maku (Matt 5:13 ja 10:9-10).
Olisikohan käynyt niin, että noitten syitten tähden tarvittiin joka vuosi uusi ”kannanilmaisu”, jonka kärki oli aina tähdättynä ulkopuolisiin henkilöihin, että omat viat jäisivät omien piirissä huomaamatta? ”Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa” (Matt 6:24).
Myös televisioon nähden on kannanilmaisua jouduttu moneen kertaan uusimaan sen jälkeen, kun sellainen ensi kerran annettiin Ylivieskan suviseuroissa 1963, ja joka kannanilmaisu myös saatettiin julkisuuteen.
Oulun suviseuroissa 1966 televisio opetusvälineenä tehtiin luvalliseksi, mutta Ruukin suviseuroissa otetta tiukennettiin ja tehtiin ”tuo surullisen kuuluisa televisiopykälä”, joka panetti evankeliumiin ehdon ja teki uskovaisille ”ikeen raskaaksi kantaa”, koska ”hävityksen kauhistus” tuli Pyhään sijaan. Se samalla korotti itsensä Jumalankin yläpuolelle, ilmoittaen olevansa ”Jumalan valtakunnan hallitus”.
Tästä alkaen rupesivat SRK:n käskyt kuulumaan milloin mistäkin syystä. Ohjelauseena kuului kaikkialla ja kuuluu vieläkin: ”On kuunneltava seurakuntaäidin ääntä tai muuten erotetaan yhdistyksestä.”
Useitten vuosien painostuksen jälkeen moni kristitty on tehnyt parannuksen sellaisista synneistä, joihin ei ole milloinkaan, itseänsä vikapääksi löytänyt. Tuota tietä kulkien on myös kadonnut kristityn vapaus ja Jumalan lapsen, ilo ja rauha. Tällaisten ahdistusten alla lestadiolaiskristityt nyt huokailevat, eivät siis joittenkin ulkopuolisten laatimien juttujen alla.
Nyt tulisikin jokaisen kristityn itsellensä selvittää, että tuollaisilla sisältäpäin tulevilla syytöksillä ja painostuksella ei rakenneta sitä Jumalan valtakuntaa, jossa on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, vaan, kuten jokainen voi itse tutkia, nuo vieraat ainekset ovat kotoisin entisajan lakihengellisyydestä, mutta nyt niillä jälleen rakennetaan voimakasta eriseuraa Suomen maan kamaralle.
Mitä taas tulee niihin ”sallittuihin” poliittisiin puolueisiin, niin kyllä jo Reisjärven suviseurojen aikana levisi poliittisia asioita käsitelleen alustuksen jälkeen tieto kentälle, että ”alkuperäisessä” alustusluonnoksessa kokoomuspuolue oli laitettu samaan hyljättävien puolueitten joukkoon kun SMP:kin. Kristillinen liitto on päässyt tuohon samaan asemaan vasta myöhemmin.
Kun nämä asiat asetetaan näin peräkkäin, niin emme yhtään ihmettele sitä että tuohon samaan sarjaan sopivat erinomaisesti viime eduskuntavaalien edellä tapahtuneet toimenpiteet, että SRK:n työvaliokunnankin jäseniä oli pyrkimässä eduskuntaan.
Kun näitä asioita asetellaan toistensa rinnalle, niin jokainen uskovainen ihminen kyllä hyvin käsittää, mistä johtuvat ”kalinat” lestadiolaisten keskuudessa. Muistammehan Herran Jeesuksen sanat ”väärästä huoneenhaltijasta” Lk 16:1-, kun palvelijat alkoivat valittaa ”mittojen ja painojen” muuttumisesta. Kun näin käy, niin on kovin vaikeata saada ”kuittausta” veloistaan, kun lunastushintaankin laitetaan ehtoja.
Voi miten toivommekaan, että tuonne vallan kukkuloille kavunneet pääsisivät Jumalan armon avulla näkemään langenneen tilansa ja jaksaisivat lähteä parannuksen askelissa köyhän syntisen paikalle. Silloin ei myöskään tarvitsisi ketään ”heittää ulos”, koska Jumalan Poika lupaa, että ”vielä on sijaa häävieraille”. Tätä tietä kulkien korjaantuisivat asiat niin Sievissä kuin Kuusamossakin sekä kaikilla muillakin paikkakunnilla, joissa halutaan kulkea synnin poispainijoina ja armon kerjäläisinä.
Edelläsanotun johdosta pyydämmekin, että SRK:n työvaliokunta nyt osoittaa, missä kohdassa Raamatussa tai evankelisluterilaisen kirkon Tunnustuskirjoissa on merkittynä työvaliokunnan nykyisin käyttämät seuraavat opinkohdat ja menettelytavat:
1. Missä po kirjain kohdissa vaaditaan uskon ehtona pakkoparannus ja julkirippi?
2. Missä po kirjain kohdissa osoitetaan, että salaripin asiat on tuotava ilmi yleisissä kokouksissa tai muussa asiain käsittelyvaiheessa?
3. Missä po kirjain kohdissa on mainittuna, että Herran pyhä Ehtoollinen on vain muistoateria? (Katso ”Päivämies” no 50/74″ Kun on synnit anteeksi Jeesuksen veressä, silloin alttarin sakramentti on muistoateria.)
4. Missä po kirjain kohdissa on sellainen maininta, että ensin on täytettävä määrätty ehto (esim. heitettävä televisio ulos), niin sitten voidaan anovalle julistaa synninpäästö?
5. Missä po kirjain kohdissa on mainittu, että SRK:n johtokunta on Jumalan valtakunnan hallitus? (lue ”Päivämies” 1975 Turun suviseurojen ajalta ja sen jälkeen).
Joukko vanhoillislestadiolaisia uskovaisia toimikunnan puolesta
Paavo Sillanpää
khra, Merikarvia
Julkaistu Kotimaa-lehdessä 29.3.1977, nettiin toimittanut nimim. Pölyttynyt 5.12.2006 (Mopin palsta) ja Lars-Leevi.
Paavo Sillanpää perusti yhdessä eräiden muiden 1970-luvun hoitokokousten yhteydessä erotettujen kanssa vuonna 1977 Suomen vanhoillislestadiolaisen rauhanyhdistyksen, jonka tarkoitus oli koota yhteen hoitokokouksissa erotettuja ja käynnistää seurojen järjestäminen. Yhdistys ei kuitenkaan toiminut muutamaa vuotta pidempään Suomessa. Wikipedian tietojen mukaan samantapaista SRK:n linjaan kohdistunutta kritiikkiä esiintyi samoihin aikoihin myös Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, ja molemmissa maissa syntyi ryhmittymiä joilla oli yhtymäkohtia ns. ”sillanpääläisyyden” näkemysten kanssa.
* * *
Lue ja katso myös:
Hannu Karpo: Syntisin silmin. Tv-dokumentti 3.10.1981.
Ruotsin Tv 21.2.1982. Laestadianleaks-blogi.
SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965
SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä
Puhujan kirje puhujille vuonna 1974
Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön
Puhujan kirjeen käsittely 1974 SRK:n puhujienkokouksessa
SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin
Hoitokokoukset pitää selvittää! (Vuokko Ilola, Kotimaa 18.12.2008)
Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko
Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä
Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista
Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976
Warren H. Hepokoski: The Laestadian Movement – Disputes and Divisions 1861-2000. Rev., updated ed. Culpeper, Virginia 2002.
Väitöskirja: keskustapuolueen suhteet kirkkoon ja herätysliikkeisiin 1960-70-luvulla
Kategoria(t): 1970-luku, 1980-luku, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eriseura, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, evankelis-luterilainen kirkko, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, kannanotot, keskustelu, kiellot, kirkko, kontrollointi, Kotimaa, kristinoppi, kulttuurikiellot, kymmenen käskyä, lakihengellisyys, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, luterilaisuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, Mopin palsta, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Pölyttynyt, politiikka, puhujat, rahoitus, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta, tulevaisuus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, väkivalta, yhteisö
Jaakko Antila väittelee 10.4. 2010 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, aiheenaan ”Politiikka on kirkossa” : Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978. Aihe on kiinnostava sekä keskustapuolueen että vanhoillislestadiolaisuuden ja SRK:n lähihistorian kannalta. (Väitöksen ennakkotiedote.)
Vastaväittäjänä on dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa, Oulun yliopisto, ja kustoksena on professori Jouko Talonen.
Keskustapuolueen historia -teoksen 5. osassa historiantutkija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on kuvannut puolueen ja vanhoilislestadiolaisen herätysliikkeen yhteistoimintaa.
FT Jarkko Vesikansa on tutkinut väitöskirjassaan 1950-70-luvulla toimineen Suomalaisen Yhteiskunnan tuki ry. -nimisen äärioikeistolaisen, ulkoparlamentaarisen peitejärjestön toimintaa. SRK:n johtokunta, erityisesti sen työvaliokunta, oli aktiivisesti hakenut ja ottanut vastaan järjestöltä salaista rahoitusta.
Sekä Jarkko Vesikansan väitöskirja että keskustapuolueen historiaa koskeva tutkimus ovat osoittanet, että vanhoillislestadiolaista herätysliikettä käytettiin SRK:n johtokunnan, ilmeisesti varsinkin työvaliokunnan toimesta välineenä puoluepoliittisessa vaalikampanjoinnissa 1960-1970-luvulla. Se oli aikaa jolloin SMP ja oin muutkin ryhmittymät olivat saamassa kannattajia keskustasta.
SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt anoivat ja saivat erikseen rahoitusta poliittiseen työhön, jota tehtiin hengelliseksi seuratoiminnaksi naamioituna, mutta joka tähtäsi todellisuudessa tiettyjen keskustapuolueen ehdokkaiden menestykseen vaaleissa. Uskovaisille julistettiin Jumalan sanana, mitä puoluetta ja ketä henkilöä uskovaisen tuli äänestää.
SRK:n hankkima rahoitus, joka oli kaikkiaan määrältään varsin huomattava, tuli osittain suoraan puolueilta ja osittain äärioikeistolaiselta peitejärjestöltä (Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry). SRK salasi toiminnan ja rahoituksen rauhanyhdistyksiltä ja niiden rivijäseniltä. Kukaan ei tiedä SRK:n saaman poliittisen rahoituksen koko määrää.
Toisin sanoen, monien vuosien ajan ihmiset luulivat käyneen rauhanyhdistyksen seuroissa mutta olivatkin osallistuneet maalaisliitto-keskustapuolueen ja SRK:n yhdessä järjestämiin vaalipropagandatilaisuuksiin.
Keskustapuolueen historiaa tutkinut historiantutkimuksen asiantuntija, FT Tytti Isohookana-Asunmaa on käyttänyt lähteenään SRK:n pöytäkirjaa tekstissään.
”Lestadiolaisten ja keskustapuolueen yhteistyö oli molemminpuolista ja perustui paljolti henkilökohtaisiin yhteyksiin. Yhteistyöllä oli suuri merkitys erityisesti pohjoisen Suomen poliittisessa mielipiteen muodostuksessa.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) puolelta pidettiin mieluiten yhteyksiä valtakunnan tason vaikuttajiin, ja [maalaisliiton puoluesihteeri] Silvola oli heidän kanssaan paljon tekemisessä. Vanhoillislestadiolaisten virallinen johto vältti kuitenkin politiikan tekoa. Molemmilla oli sama tavoite, säilyttää kansalaissopu ja maan itsenäisyys. Niinpä puoluerahoitusta ohjattiin vuonna 1965 keskustapuolueelle ”Pohjois-Suomen herätysliikkeen kautta”.
Toisaalta SRK:n johtokunnassa päätettiin vuonna 1965, että puolueilta voidaan vastaanottaa mahdollisia lahjoitusvaroja sellaisin ehdoin, että niillä tehdään puhtaasti sääntöjen mukaista evankeliumintyötä. Johtokunnassa todettiin, ettei ole tärkeää tietää mitään lahjoittajasta, mutta sen sijaan on tärkeää tietää lahjoittajan toivomus varojen käytöstä.
Rahoitusasiasta oli noussut keskustelua, kun Keski-Suomesta oli otettu yhteyttä. Helmikuussa 1965 oli Keski-Suomessa perustettu Raittiusyhdistys Neliapila. Sen tehtävänä oli työskennellä koko maassa ”ajallisen isänmaan hyväksi” korostaen ”varjelemisen välttämättömyyttä.”
Järjestön perustivat kansanedustaja Kauko Jämsen vaimonsa ja vaalipäällikkönsä (kannonkoskelaisen Aarne Kotilaisen) kanssa. – – Jämsenin oli määrä toimia yhdistyksen toimitusjohtajana, jonka alaisena eri puolilta maata oli 20 piiritason vastaavaa ja 360 toimimiestä. Jämseniä avustivat alavieskalaiset Olga ja Heikki Saari ja Eino Kimpimäki (LKP), joka keräsi puhujien joukkoa. Saari ja Kimpimäki kuten Jämsenkin kuuluivat myös SRK:n johtoon.
…SRK ja Raittiusyhdistys Neliapila organisoituivat ”Operaatio Isänmaaksi”, jolla oli vuoden 1966 eduskuntavaaleissa käytössään runsaasti vaalirahaa. Toimintaa rahoitettiin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n (säätiö) lahjarahoilla. Vesikansa on laskenut summaan noin 660 500 euroksi. SYT puolestaan sai rahat osuustoiminnalta (Hankkija), suomalaiselta teollisuudelta kuten Suomen Kumitehtaalta ja Suomen Kaapeliteollisuudelta, pankeilta sekä vakuutuslaitoksilta Sampo, Pohja jne.
Yhdistyksellä oli myös erityisiä lähettejä. Sen johto antoi ”veljille” tehtäviä kirjoittaa asiasta lehtiin. Vuoden 1966 vaalien alla se lisäsi työvoimaansa kolmen kuukauden ajaksi. Myös SRK:n työvaliokunta päätti tuolloin, että ”kaikki miehet, joita saadaan matkoille, pidetään liikkeellä”.
Silvola muistelee puolueella olleen useita kymmeniä lestadiolaisia palkattuja matkapuhujia ja joitakin heränneitäkin. Suurin osa Lapin lestadiolaisista saarnamiehistä tunnustautui maalaisliittolaisiksi. Silvolan mukaan lestadiolaisia saarnamiehiä palkattiin mielellään 1960-luvulla puolueen matkapuhujiksi. He olivat yleensä erinomaisia puhujia.
SRK:n johto sai poliittiseen toimintaansa ulkopuolisia avustuksia, joita se itse anoi. Muun muassa 10.2.1965 lähetettiin avustusanomuksia – -.…SRK jakoi maan 14 apulähetysalueeseen ja oli valmistautunut työhön 300 saarnaajan ja 50 papin voimin. – – SRK sai lahjoituksia vuonna 1966 enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lisäksi samaan aikaan työtä teki Jämsenin järjestö. – – Jämsen selitti myöhemmin Kupiaiselle, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa oli tarkoitus kaksijakoistaa toimintaa. SRK:n rahat oli tarkoitus ohjata varsinaisesti seuratoimintaan. Jämsen loi siksi rinnasteisen katto-organisaation eri portaineen. Hän sanoi koonneen 52 piirien hoitajaa, 543 toimimiestä ja 4 360 neuvottua toimimiestä.
Raittiusyhdistys Neliapilan ensimmäisen vuoden toimintakertomuksen mukaan työ oli koskettanut noin 400 000 kansalaista ja siihen oli käytetty 5 766 työpäivää. Hän väitti toiminnan suorastaan ryöstäytyneen käsistä valtavan innostuksen myötä ja kertoi budjetin osoittaneen tämän vuoksi lopulta rahoitusvajetta.
Jämsenin järjestön työn laajuus tuli SRK:n johtomiesten tietoon ilmeisesti yllätyksenä. Sitä karsastettiin, koska Neliapila koettiin SRK:n kilpailijaorganisaatioksi. Vaikka Jämsen lienee kertomuksessaan liioitellut toiminnan laajuutta, se kuitenkin säikäytti SRK:n johtoa siksikin, että siihen oli tullut mukaan myös helluntailaisia, evankelisia, rukoilevaisia ja heränneitä. Niinpä SRK:n johtokunnan mielestä ”asiassa oli hämärää”. Jämsen ei ollut uskaltanut käydä enää SRK:n johtokunnan kokouksissa pyynnöistä huolimatta ja jäi sitten vuonna 1969 kokonaan johtokunnasta pois.
Jämsenin saamien rahojen käyttöä selvitettiin pitkään mutta turhaan. SYT:n toiminnanjohtaja Kupiaisen mukaan varoja ei ollut käytetty sopimuksen mukaisesti. Kupiaista harmitti tilitysten viipyminen, sillä hän oli ohjannut yhdistykselle myös suuren määrän yksityisiä lahjoituksia.
SRK:n johtomiehille oli yllätys sekin, että Jämsenin toimintarahat oli järjestänyt SYT:n Kupiainen. Jämsen lienee saanut varoja muualtakin ja jakanut avustusrahaa vaalityöntekijöille varsin avokätisesti. SRK:n johto pyrki pian irtaantumaan Jämsenin toimista ja vakuutti Kupiaiselle, että Jämsen hoitaa ”asiansa kuntoon”. Niin ei kuitenkaan käynyt. SYT ei koskaan saanut pyytämiään tilityksiä, ainoastaan Jämsenin selittelykirjeitä ja synnin anteeksipyynnön. SRK näyttää kierrättäneen vaalirahojaan mm. Jämsän opiston kautta.
Raittiusyhdistys Neliapila lakkautettiin vuonna 1970. Sen tilalle tuli Alvajärven Raittiusyhdistys. Sille siirtyivät myös Neliapilan varat. Yhdistyksen pöytäkirjat Jämsen sanoi haudanneensa maahan.”
Lähde: Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5, s. 148-150.
Väittelijä Jaakko Antila toteaa väitöstiedotteessa: ”Kirkkoa koskevat kysymykset eivät juuri päässeet esille puolueen elimissä 1960-luvun lopulla. Kymmenessä vuodessa puolueeseen luotiin kuitenkin laaja kirkkopoliittinen organisaatio. Tuona aikana Keskustapuolue joutui taistelemaan perinteisen kannattajakuntansa äänistä. Julkisuudessa keskusteltiin myös kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, ja puolueiden keskinäinen kilpailu levisi aiempaa laajemmin yhteiskunnan eri alueille. Nämä tekijät olivat omiaan nostamaan kirkkopolitiikan painoarvoa Keskustapuolueen elimissä.
Huoli vanhoihin herätysliikkeisiin kuuluneiden kannattajien menettämisestä muille puolueille, erityisesti Suomen Kristilliselle Liitolle, oli keskeinen vaikutin Keskustapuolueen määritellessä kirkkopoliittisia tavoitteitaan valtiollisessa päätöksenteossa. Keskustapuolue pyrki erityisesti vuoden 1970 vaalitappion jälkeisinä vuosina osoittamaan, että se puolusti kirkkoa ja niin sanottuja kristillisiä arvoja. Samaten puolue pyrki todistamaan, että sen kirkkopolitiikka oli vanhojen herätysliikkeiden, herännäisyyden, evankelisuuden ja vanhoillislestadiolaisuuden, kirkkopolitiikkaa.”
Keskustapuolueessa panostettiin yhteistyöhön herätysliikkeiden kanssa 1960-1970-luvulla, samaan aikaan jolloin myös hoitokokoukset puolestaan yleistyivät SRK-lestadiolaisuudessa. Kun SRK:n ja paikalliset hoitomiehet painostivat ja häpäisivät julkisesti uskovaisia, nimittelemällä heitä esimerkiksi itse keksimänsä kososlaisen hengen riivaamiksi, yksi kyseisen hengen tunnusmerkki saattoi olla se, että asianomainen oli äänestänyt jotain muuta puoluetta kuin keskustaa, esimerkiksi sen kovia kilpailijoita kristillisdemokraatteja tai peräti SMP:tä.
SMP:n kannatus nousi huippuunsa vuoden 1970 valeissa, ja samoissa vaaleissa myös Kristillinen liitto sai ensimmäiset kansaedustajansa. Keskustapuiolueella oli siis vakavia huolia ja todellinen motivaatio huolehtia, että sen uskollisin kannattajakunta lestadiolaiset antavat äänensä edelleen sille.
Muuten, sivuhuomiona, katkelma Erkki Tuomiojan mainittua keskustan historiikin osaa koskevasta esittelystä:
”Kirjassa on monia mielenkiintoisia isoja ja pienempiä pikantteja tosikertomuksia. Yksi on Jouko Loikkasen puoluetoimistossa v. 1966 käynnistämä ns. salkkuoperaatio. Kyse oli laajan, viime kädessä koko Suomen maaseutuväestön kattavan rekisterin keräämisestä. Sen kokoaminen aloitettiin syrjäseutujen kepun vahvimmilta kannatusalueilta, joilla tarkoin tunnettiin jokaista tölliä myöten kuka mitäkin kannatti ja minne ihmiset muuttivat.
Rekisterisalkkua olisi hyödynnetty paitsi poliittisessa työssä myös kaupallisesti. Piirien toiminnanjohtajille annettiin ohjeet ryhtyä kokoamaan alueiltaan tiedot ihmisistä ja heidän puoluekannastaan, pankkisuhteistaan, metsä- ja pelto-omistuksesta, ammatista, perhesuhteista, palkollisilta asemasta yrityksessä sekä heidän työnantajansa puoluekannasta. Puoluesidonnaisuuden aste tuli myös kartoittaa ja samoin merkitä kortteihin erillishavaintoja. Merkintöjä kertyikin tyyliin ”häilyvä”, ”kulkuri”, ”kova laestadiolainen” jne.
Salainen operaatio olisi julkisuuteen tulleena herättänyt monenlaisia reaktioita, vaikkei silloin vielä ollut nykyisenkaltaisia lakeja tietosuojasta. Operaatio osoittautui työteliääksi sekä aikaa ja rahaa kuluttavaksi ja vei resursseja normaalimmalta puoluetoiminnalta ilman, että kukaan havaitsi epätäydelliseksi jääneen rekisterin tuottaneen mitään hyötyä. Hanke haudattiinkin hiljalleen Loikkasen jätettyä puoluesihteerin tehtävät. Sitä mihin rekisteri lopulta päätyi ei Isohookana-Asunmaa kerro.”
Lisävalotusta keskustapuolueen ja SRK-lestadiolaisuuden kuten muidenkin hengellisten liikkeiden ja kirkon välisiin suhteisiin saadaan 10.4. 2010 Helsingin yliopistossa hyväksyttävästä Jaakko Antilan väitöskirjasta Politiikka on kirkossa: Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978.
Väitöskirja julkaistaan sarjassa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia (213). Väitöskirjaa myy Tiedekirja, Kirkkokatu 14, 00170 Helsinki, (www.tiedekirja.fi).
Lue myös:
SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä
SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)
Tytti Isohookana-Asunmaa, Virolaisen aika – Maalaisliitosta Keskustapuolue 1963−1981. Maalaisliitto-Keskustan historia 5., WSOY 2006.
Pekka Niiranen: Kekkonen ja kirkko. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet vuosina 1956-1981. Kirjapaja 2000.
Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Otava 2004.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on koettu havainnollisesti se, että avoimen sisäisen keskustelun rajoittaminen, johtajien kyseenalaisten ratkaisujen salailu ja vallan keskittäminen harvojen käsiin johtaa lopulta väkivaltaan. Samanlainen prosessi, joka on johtanut jopa äärimmäisiin väkivallanmuotoihin, on tapahtunut useasti myös maallisissa diktatuureissa.
Näin kävi vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla. Prosessin varsinainen taustavoima oli ”erehtymättömän seurakunnan oppi”, joka SRK:ssa oli omaksuttu 1930-luvulla ja joka johti lopulta teologien irrottautumiseen ja heidän erottamiseensa liikkeestä.
1970-luvulla voimistunut sisäisen hengellisen väkivallan aika kesti parisenkymmentä vuotta. Vaikutuksiltaan SRK:n hoitokokoukset on mittavin hengellisen väkivallan ilmiö Suomen evankelis-luterilaisen kirkon historiassa koko 1900-luvulla, mahdollisesti pidemmälläkin aikavälillä.
Maallisissa diktatuureissa vuosien ja vuosikymmenten takaisten väkivallantekojen selvittäminen on vaatinut pitkäaikaista ponnistelua, tutkimustyötä, julkista tapahtumien muistelua ja vastaavaa kollektiivista terapiaa, kokemusten keräämistä, dokumentaatiota ja vähitellen uuden yhteisyyden ja sovun rakentamista väkivaltaan syyllistyneiden ja uhrien välille. Tämä on pitkä ja vaikea tie, mutta se on ainoa terve ja kestävä ratkaisu.
Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuuden päätöksentekijät eivät ole ottaneet vielä ensimmäistäkään askelta.
Mutta lohdullista on tietää, että herätysliikkeessä oli menneinäkin vuosina yksittäisiä vastuullisia uskovaisia, myös puhujia, jotka parhaansa mukaan yrittivät estää vääristynyttä kehitystä ja herättää vakavaa keskustelua liikkeen suunnasta. He yrittivät edes jotakin. Heillä ei ollut paljoa liikkumatilaa, koska jokainen pelkäsi hirvittävästi oman sekänahkansa puolesta.
Anonyymi kirje oli yksi menetelmä, kun he yrittivät avata keskustelua liikkeen tilasta. Silloin ei ollut nettimaailmaa eikä sen avulla luotavia verkostoja. Keneenkään ei ”virallisen linjan” kyseenalaistava puhuja uskaltanut luottaa.
Omat Polut julkaisee tässä joidenkin silloisten puhujien vuonna 1974 liikkeelle paneman kirjeen. Kirjeen allekirjoittajana on yksittäinen anonyymi puhuja, joten se saattaa tietenkin olla myös yhden kirjoittajan kynästä lähtöisin. On myös mahdollista, että kirjeen takana oli useampi puhuja ja se oli tuotettu yhteistyönä.
Puhukoon tämä kirje puolestaan siitä keskusteluilmapiiristä, joka liikkeessä vallitsi 1970-luvulla juuri ennen massiivisten hoitokokousten käynnistämistä. Herättäköön teksti pohtimaan, missä mennään nyt.
SRK:n opillisiin linjauksiin ja elämäntapamääräyksiin liittyvä kriittinen ja kyseenalaistava keskustelu ei ole mahdollista vielä tänäänkään.
Kysymystä kirjeen autenttisuudesta on pohdittu eri tahoilla. Mopin palstan ”arkistovastaava”, asiantunteva tutkija-nimimerkki Pölyttynyt, on todennut, että kyseinen kirje on tullut tutkijoita vastaan usealta eri suunnalta.
Kirje on lähetetty kymmenille puhujille, jotka olivat valmistautumassa puhujainkokoukseeen. Kirjettä ei ole julkaistu koskaan virallisesti missään yhteydessä, mutta tieto siitä on esimerkisi tuon ajan Päivämiehessä, jossa omistettiin mm. yksi pääkirjoitus kokonaisuudessaan käsittelemään sitä.
Kirjeen yksi kopio on tiettävästi nimimerkin x-vl hallussa, joka on todennut, että oheinen teksti pitää yhtä hänen halluussaan olevan dokumentin kanssa. Siten tekstin autenttisuus on varmistettu useammalla tavalla.
On todennäköistä, että joillakin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ammatikseen tutkivilla on kirjeen kopioita käytössään, esimerkiksi SRK:n tiedotuspäälliköllä, FT Ari-Pekka Palolalla, samoin FT Seppo Lohella ja mahdollisesti niillä muilla tutkijoilla, jotk ovat onnistuneet saamaan oikeuden hyödyntää SRK:n arkistoa. SRK:n virallisessa historiankirjoitusprojektissa ei ole vielä julkaistu 1960-1970-lukuja koskevaa tutkimusta.
Päivämies-lehdessä käytettiiin kyseisen kirjeen kritisoimiseen aikoinaan paljon palstatilaa, vaikka itse tekstiä lukijat eivät päässet lukemaan. Tällaisenaan, ei-julkaistuna, eräänlaisena samizdat-tekstinä kirje osoittaa, että ennen hoitokousten käynnistämistä herätysliikkeessä oli puhujia ja todennäköisesti silloin myös muita tahoja, jotka tunsivat huolta opetuksen vääristymistä ja vallan keskittymisestä harvojen käsiin.
He yrittivät saada aikaan korjausliikkeen, onnistumatta. Vain harva rohkeni nostaa omalla nimellään ja kasvoillaan epäkohtia esiin, koska se tiesi nopeaa ulosheittoa yhteisöstä. Rehellisyyden hinta muodostui useimmille liian korkeaksi.
(Kirjeeseen tehty merkintä: ”Saapui 11/12 – 74”, ts. kirje oli liikkeellä pari-kolme viikkoa ennen puhujien ja seurakuntavanhinten vuodenvaihteen kokousta 1974)
PUHUJAVELJILLE SUOMEN SIIONISSA
Veljemme Pietari kirjoittaa: ”Kaitkaa Kristuksen laumaa, joka teidän hallussanne on ja pitäkää siitä vaari, ei vaaditut, vaan hyvällä mielellä, ei turhan voiton tähden, vaan hyvästä tahdosta, ei myös niin niinkuin herrat kansansa päälle, vaan olkaa laumalle esikuvaksi.” (Piet.5:2,3).
Hyvät puhujaveljet. Olisin mielelläni niin rohkea, että esittäisin itseni, mutta en voi sitä tehdä koska pelkään seurauksia. Siitä huolimatta olen saanut olla yksi veljenne vaivassa ja valtakunnassa ja haluan niin olla edelleenkin. Miksi kirjoitan näin. Siksi, että tunnen monen ahdistavan kysymyksen sisimmässäni ja valtakuntamme työsaralla. Ahdistusta lisää vielä se, että monet puhujaveljet arkoina kyselevät samoja asioita toinen toiseltaan.
On selviö, että ei uskalleta kertoa ja puhua vapaasti. On kuin Jumalan pelko olisi muuttunut ihmispeloksi.
Tästä huolimatta Jumalanvaltakunnan työ on mennyt eteenpäin ja meidän tulee rukoilla, että Jumala henkensä kautta siunaisi työmme ja että päätöksemme olisi PYHÄN HENGEN sanelemia.
Kun Jumalanvaltakunta on yksi yhteinen perhe, olemme vastuussa toinen toistemme yksityisenä kristittynä. Mitä vielä, olemme vastuussa niistä päätöksistä mitä me teemme ja puhumme. Toisinsanoen me joko hylkäämme tai hyväksymme tehdyt ratkaisut ja olemme näin ollen vastuussa kerran ”suurena päivänä” mitä olemme tehneet tai tekemättä jättäneet.
Kun näitä ajattelemme on totisesti syytä arkuuteen Jumalan edessä. Puhujaveljet, asettakaamme käsi sydämelle niin lähelle, että kuulemme sen lahjomattoman tuomarin äänen, joka ei anna etsiä ihmiskunniaa, eikä tunne ihmispelkoa vaan ainoastaan Jumalan pelkoa totuudessa.
Toivon, että keskuudestanne poistuisi ihmispelko ja ihmisorjuus niin paljon, että nähtäisiin vai [n-kirjain puuttuu alkuperäistekstistä, kopioijan huomio] veljiä -sisaria vaivassa ja valtakunnassa. Silloin ei orjuuttaisi avointa keskustelua johtokunnan eikä työvaliokunnan jäsenyys.
Ennenkaikkea, vielä kerran palauttakaamme Jumalanvaltakunnan olemus mieleemme. Ennen uskoneet ja vielä tänäänkin uskovat kirjoittavat näin: ”PyhäHenki opettaa, johdattaa ja hallitsee seurakuntaa, eivät Rauhanyhdistysten ja SRK:n johtokunta tai työvaliokunta.” (A. Haho Päivämies-lehdessä n:o28/1972, Paavolan suviseurat).
Ja veljemme Heikki Saari kirjassaan Seitsemän päivää, siv. 26 näin:
”Jeesus on myös puhunut vertauksen taivaanvaltakunnasta, joka on verkon eli nuotan kaltainen ja joka kokosi kaikenlaisia kaloja.. Sen apajan mukaan tuli myöskin mädäntyneitä kaloja, JOTKA VASTA ENKELIT EROTTAVAT VERKOSTA HERRAN SUURENA PÄIVÄNÄ. Sekin on yksi Jumalanvaltakunnan tuntomerkki, että mädäntyneet kalat kulkevat valtakunnan verkon mukana ja ohdakkeet kasvavat samassa pellossa vehnien kanssa.
Ei ole kalamiehille annettu tehtävää perata Jumalanvaltakunnan peltoa ja heitellä mädäntyneitä kaloja pois. Se tehtävä olisikin Jumalanvaltakunnan työmiehille liian vastuullinen. Siinä me tekisimme s u u r i a v i r h e i t ä ja erehdyksiä. Mutta me teemme työtä Jumalan armoevankeliumilla ja totuudella”.
Nämä ovat jaloja ajatuksia ja PYHÄN HENGEN sanelemia. Tästä huolimatta kannamme murhetta siitä, että on eräitä puhujaveljiä jotka selittävät verkon vertauksen toisin ja mikä hirveintä, että sen mukaan toimitaan.
On puhujaveljiä jotka tämän tietävät ja vaikenevat, – niin minä poloinen myös. Tämä on ihmispelkoa joka vielä tuomitaan ja julki julistetaan.
Kysyn omasta ja monien muiden puolesta, onko edellä mainittuja ”SUURIA VIRHEITÄ” (H. Saari) päässyt jo tapahtumaan ja miten me niitä korjattaisiin jos niin on. Olemme totisesti kerran tilivelassa tästä.
Me puhujapoloiset olemme niitä joiden välit pitäisi ennen kaikkea olla avoimet ja ettemme yljän viipyessä alkaisi syödä leipäveljeämme. Vielä vähemmin kantamaan toistemme päähän työvaliokuntaan seläntakana ja tiukanpaikan tulleen vaikka tekemään sen turhaksi.
Veljet, maantomu ympäröi raskaasti kuolemattoman osamme majaa.
[kopiossa vajaa rivi]….näkyy helposti ja kahden ja kolmen todistus on, – vaikka se olisi vääräkin – voimakkaampi kuin yhden. On ihmisrakkautta ja pelkoa joka panee vaikenemaan vaikka tunto sanoisi toista.
Kuitenkin Jumalan tuomio on vanhurskas, eikä kysele miten moni muu ajattelee näin.
Teemmekö yhteisen päätöksen, että puhumme kaikki mikä liikkuu huonoina asioina seurakunnissa ja koskekoon asia ketä tahansa. Televisio, perhesuunnittelu ja yleensä maailmallisuus on selviä asioita joista tulee saarnata aivan omalla synnin nimellä. Voisi siihen luetteloon vielä vaikka lisätä omalla nimellä tupakanpolton, joka varsinkin nuorien tyttöjen ja rouvien suussa herättää pahennusta ja kun samalla suulla vielä tunnustaa uskoa sekä varoitta(a) maailmallisuudesta.
Rohkenen esittää muutamia keskusteltavia asioita edessä olevaan puhujaveljien kokoukseen:
Mistä johtuu ja mikä mahtaa olla syynä, että veli Kimpimäki ja eräät muut veljet jokin aika sitten valittivat, että veli Saaren mukaan lähetysmatkoille on vaikea saada veljiä. Edesmennyt V. Polvi kertoi näin, ja mahdollisesti edessäolevissa kokouksissa on veljiä jotka ovat kuulleet samoja valituksia. En kumminkaan voi vaatia ketään esiin, koska pelkään joutuvani heitetyksi ”mädäntyneitten” kalojen joukkoon.
Todetkaamme kuitenkin, että jos Polvi ym:t ovat tämän puhuneet valetta, voi veli Kimpimäki ym:t sitä rohkeammin puheet julistaa valheeksi. Jälelle jää vain yksi jonka tuomio on vanhurskas ja se tuomio on vielä meidän edessämme.
Edelleen josta Siioni sairastaa ja kyselee:
Onko ja miksi veli Saaresta on tehty ”pääneuvottelija” ja selvittäjä Siionille. Ei kai nämäkään lahjat ole yhden varassa. Toiseksi, tämä tapa on jo antanut aihetta tulkintaan, että ellei Saari ole selvittäjänä, ollaan muuten ”hempeitä”, eikä raitis henki ole saanut päätöstä sanella.
On valitettavaa, että edellä mainittuja ristiriitoja on veljien suussa ja sydämessä, niin onko ihme jos kalinoita syttyy siellä ja täällä.
[Kopiosta puuttuu osittain kappaleen ensimmäinen rivi] – – pompi j u l k i s e s t i kokouksessa kumota ja silloin ne lakkaavat Siionia vaivaamasta.
”KUIVA HENKI” . Tuo nykyisin paljon käytetty syyte on minulle antanut paljon ajattelemisen aihetta. Tunnen tuon pelon omassa sydämessäni ja voin vain lohduttautua sillä lupauksella, että ”kuivan ja hedelmällisen” tuntien saan uskoa. Kuitenkin olen joutunut sovittamaan tuota syytettä kuulemiini ja näkemiini tapauksiin.
Esimerkiksi, veli tai sisar on kutsuttu puhuteltavaksi seurakunnan” (johtokunnan) eteen ja ellei tuo puhuteltava suostu tunnustamaan niitä vikoja mitkä eteen sanotaan on kysymyksessä ”sitominen” eli eroittaminen. Sekin on mahdollinen vain Jumalanvaltakunnassa, mutta jos tuo korjattava joutuu tunnustamaan yli tuntonsa, ei päätös ole Pyhänhengen sanelema.
Sopinee lukemani kokemus ”kuivasta hengestä”. Veli Jorma Manninen kirjoittaa Päivämiehessä n:o 12/-74: ”Muistan, ollessani kuivahengen vallassa, tuli pääasiaksi valvoa kirkon ja uskovaisten pappien synneissä. Ja silloin ei katoa oma syntisyys vaan tunto omasta syntisyydestä. Jos ei nähdä, että vielä aikanamme on mahdollisuus tehdä työtä kirkonkin piirissä hyvällä omallatunnolla, niin uskonelämä kuivuu. On ikävää, kun joskus kuulee huokaillen sanottavan, että ne kirkon hommat ovat saastaisia.
Rukoilemalla ei paljon rakenneta, varsinkaan, jos ei ole esitettävänä Jumalan sanan mukaisia neuvoja vaikeiden asioiden ratkaisemiseksi. Mutta kun uskova pyytää Jumalan sanan valkeudessa ja kristittyjen rakkaudessa vaeltaa ja työ sinänsä aikanamme on vaativaa, on murheellista kuultavaa, jos meidänkin työmme ylle tulee kieltävä varjo: saastaista.
Emme siis tahdo olla toisillemme kuormaksi, vaan luvallisissa työoloissa tuemme ja kaikin tavoin kannustamme ja rohkaisemme toinen toistamme. Esiinnymme yhtenäisenä Jumalan kansana kaikkialla. Emme yksin tahdo laisinkaan taistella. Niin hengelliseltä ja hurskaalta kuin tällainen huokailu saattaa näyttääkin, kätkeytyy siihen monesti sellainen salainen taka-ajatus, että minun, huokailijan, pitäisi päästä näistä asioista kristillisyydelle ne hyvät neuvot antamaan. On vaara tulla liian tarkkasilmaiseksi ja mennä Jumalan edelle asioissa.”
Veljet rakkaat, asettakaamme tänä aikana ja tulevissa kokouksissa asiat siihen vaakaan, että ei tarvitsisi seurakunnissa pelätä alussa mainittuja ”s u u r i a v i r h e i- t ä” tapahtuneeksi.
Jumalan rauhaan:
veli vaivassa ja valtakunnassa.
Jäljennöksen oikeaksi todistavat:
————————————-
(Kopioitu Mopin palstalta.)
Tämä yhden tai useamman tuntemattoman puhujan kirje ei päässyt synnyttämään avointa sisäistä keskustelua, koska se tuomittiin Päivämiehen pääkirjoituksessa ja puhujainkokouksessa voimakkain sanoin. Kukaan ei uskaltanut avata suutaan julkisesti. Hoitokokoukset käynnistettiin laajammittaisesti. Niillä saatiinkin sitten vaiennetuksi kaikki.
Herpert on kuvannut hoitokokousten taustaa Mopin palstalla:
”Kun sitten kulttuurimurros tapahtui rytinällä 60-luvulta alkaen (ja tapahtui pappishajaannus), oltiin tilanteessa, jossa yhtäkkiä ei pystytty käsitteistämään tai hahmottamaan uudenlaista moraaliympäristöä ja moraali-ihanteiden muuttumista.
Ongelma ratkaistiin sillä tavalla (kuten monessa muussakin kristillisessä suuntauksessa enemmän tai vähemmän on tehty), että se tuttu ja turvallinen esiteollisen yhteiskunnan moraalikoodisto alettiin nähdä jumalallisena ja pysyvänä lakina, ja kaikki sitä vastaan nouseminen alettiin nähdä moraalin rappiona ja Jumalan sanasta luopumisena.
Moraaliteologian ja ehkä kulttuurihistoriankin näkökulmasta 70-luvun hässäköinti oli suuri ja traumaattinen avuttomuuden osoitus, kun lestadiolaisen moraaliajattelun olisi pitänyt kohdata moderni yhteiskunta ja osoittaa soveltuvuuskykyä.”
Lue lisää:
Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön
SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)
SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä
Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.
Mauri Kinnunen: Kipupisteet kohdattava avoimesti
Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista
Hoitokokoukset pitää selvittää!
Tampereen rauhanyhdistyksellä 10.3.1976
Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960-61 esiintyneistä erimielisyyksistä. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri. Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino 1962. Otteita kirjasta sekä keskustelua Mopin palstalla.
Kategoria(t): 1970-luku, ahdistus, epäily, erehtymättömyys, eristäminen, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, hengellinen väkivalta, Herpert, historia, hoitokokoukset, johtajat, johtokunta, journalismi, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lähihistoria, leimaaminen, maallikkosaarnaajat, nettikeskustelu, normit, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, politiikka, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, rahoitus, rauhanyhdistys, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, seurakuntaoppi, SRK ry., SRK:n johtokunta, totteleminen, tulevaisuus, uhkailu, ulossulkeminen, vallankäyttö, vapaus, väkivalta, yhteisö, yhteisöllisyys, yhtenäisyys, yksilöllisyys
SRK:lla on historiassaan murheellinen ja yhä kirjoittamaton luku sekaantumisesta maan puoluepolitiikkaan ja vaalipropagandaan naamioimalla sen uskonnolliseksi toiminnaksi. Tämä toiminta käynnistyi välittömästi ns. pappishajaannuksen jälkeen, jolloin 2/3 herätysliikkeen teologeista oli erotettu tai itse jättänyt liikkeen.
FT Jarkko Vesikansa on tutkinut 1950-70-luvulla toimineen Suomalaisen Yhteiskunnan tuki ry. -nimisen oikeistolaisen, ulkoparlamentaarisen peitejärjestön toimintaa.
SRK:n johtokunta, erityisesti sen työvaliokunta, oli aktiivisesti hakenut ja ottanut vastaan tältä järjestöltä salaista rahoitusta. SRK:n pj Eino Vaherjoen ja pääsihteeri Eino Kimpimäen allekirjoittama rahanpyyntökirje täällä.
Sekä JarkkoVesikansan väitöskirja että keskustapuolueen historiaa koskeva tieteellinen tutkimus ovat osoittanet, että vanhoillislestadiolaista herätysliikettä käytettiin sen johtokunnan miesten toimesta välineenä poliittisessa agitaatiotyössä 1960-1970-luvulla. SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt anoivat ja saivat erikseen rahoitusta poliittiseen työhön, jota tehtiin hengelliseksi seuratoiminnaksi naamioituna.
SRK:n hankkima rahoitus, joka oli kaikkiaan määrältään varsin huomattava, tuli osittain suoraan puolueilta ja osittain äärioikeistolaiselta peitejärjestöltä (Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry). Kukaan ei tiedä SRK:n saaman poliittisen rahoituksen koko määrää.
Keskustapuolueen historiaa tutkinut FT Tytti Isohookana-Asunmaa käyttää lähteenään SRK:n pöytäkirjaa tekstissään.
”Lestadiolaisten ja keskustapuolueen yhteistyö oli molemminpuolista ja perustui paljolti henkilökohtaisiin yhteyksiin. Yhteistyöllä oli suuri merkitys erityisesti pohjoisen Suomen poliittisessa mielipiteen muodostuksessa.
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) puolelta pidettiin mieluiten yhteyksiä valtakunnan tason vaikuttajiin, ja [maalaisliiton puoluesihteeri] Silvola oli heidän kanssaan paljon tekemisessä. Vanhoillislestadiolaisten virallinen johto vältti kuitenkin politiikan tekoa. Molemmilla oli sama tavoite, säilyttää kansalaissopu ja maan itsenäisyys. Niinpä puoluerahoitusta ohjattiin vuonna 1965 keskustapuolueelle ”Pohjois-Suomen herätysliikkeen kautta”.
Toisaalta SRK:n johtokunnassa päätettiin vuonna 1965, että puolueilta voidaan vastaanottaa mahdollisia lahjoitusvaroja sellaisin ehdoin, että niillä tehdään puhtaasti sääntöjen mukaista evankeliumintyötä. Johtokunnassa todettiin, ettei ole tärkeää tietää mitään lahjoittajasta, mutta sen sijaan on tärkeää tietää lahjoittajan toivomus varojen käytöstä.
Rahoitusasiasta oli noussut keskustelua, kun Keski-Suomesta oli otettu yhteyttä.
Siellä (Keski-Suomessa) syntyi 28.2.1965 Raittiusyhdistys Neliapila. Sen tehtävänä oli työskennellä koko maassa ”ajallisen isänmaan hyväksi” korostaen ”varjelemisen välttämättömyyttä.”
Järjestön perustivat kansanedustaja Artturi Jämsén vaimonsa ja vaalipäällikkönsä (kannonkoskelaisen Aarne Kotilaisen) kanssa. – – Jämsenin oli määrä toimia yhdistyksen toimitusjohtajana, jonka alaisena eri puolilta maata oli 20 piiritason vastaavaa ja 360 toimimiestä. Jämséniä avustivat alavieskalaiset Olga ja Heikki Saari ja Eino Kimpimäki (LKP), joka keräsi puhujien joukkoa. Saari ja Kimpimäki kuten Jämsénkin kuuluivat myös SRK:n johtoon.
SRK ja Raittiusyhdistys Neliapila organisoituivat ”Operaatio Isänmaaksi”, jolla oli vuoden 1966 eduskuntavaaleissa käytössään runsaasti vaalirahaa. Toimintaa rahoitettiin Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n (säätiö) lahjarahoilla, joita SRK:n johtoanoi useana vuonna. Vesikansa on laskenut summaan noin 660 500 euroksi. SYT puolestaan sai rahat osuustoiminnalta (Hankkija), suomalaiselta teollisuudelta kuten Suomen Kumitehtaalta ja Suomen Kaapeliteollisuudelta, pankeilta sekä vakuutuslaitoksilta Sampo, Pohja jne.
Yhdistyksellä oli myös erityisiä lähettejä. Sen johto antoi ”veljille” tehtäviä kirjoittaa asiasta lehtiin. Vuoden 1966 vaalien alla se lisäsi työvoimaansa kolmen kuukauden ajaksi. Myös SRK:n työvaliokunta päätti tuolloin, että ”kaikki miehet, joita saadaan matkoille, pidetään liikkeellä”.
Silvola muistelee puolueella olleen useita kymmeniä lestadiolaisia palkattuja matkapuhujia ja joitakin heränneitäkin. Suurin osa Lapin lestadiolaisista saarnamiehistä tunnustautui maalaisliittolaisiksi. Silvolan mukaan lestadiolaisia saarnamiehiä palkattiin mielellään 1960-luvulla puolueen matkapuhujiksi. He olivat yleensä erinomaisia puhujia.
SRK:n johto sai poliittiseen toimintaansa ulkopuolisia avustuksia, joita se itse anoi. Muun muassa 10.2.1965 lähetettiin avustusanomuksia – -.…SRK jakoi maan 14 apulähetysalueeseen ja oli valmistautunut työhön 300 saarnaajan ja 50 papin voimin. – – SRK sai lahjoituksia vuonna 1966 enemmän kuin edellisissä eduskuntavaaleissa. Lisäksi samaan aikaan työtä teki Jämsénin järjestö. – – Jämsén selitti myöhemmin Kupiaiselle, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa oli tarkoitus kaksijakoistaa toimintaa. SRK:n rahat oli tarkoitus ohjata varsinaisesti seuratoimintaan. Jämsen loi siksi rinnasteisen katto-organisaation eri portaineen. Hän sanoi koonneen 52 piirien hoitajaa, 543 toimimiestä ja 4 360 neuvottua toimimiestä.
Raittiusyhdistys Neliapilan ensimmäisen vuoden toimintakertomuksen mukaan työ oli koskettanut noin 400 000 kansalaista ja siihen oli käytetty 5 766 työpäivää. Hän väitti toiminnan suorastaan ryöstäytyneen käsistä valtavan innostuksen myötä ja kertoi budjetin osoittaneen tämän vuoksi lopulta rahoitusvajetta.
Jämsénin järjestön työn laajuus tuli SRK:n johtomiesten tietoon ilmeisesti yllätyksenä. Sitä karsastettiin, koska Neliapila koettiin SRK:n kilpailijaorganisaatioksi. Vaikka Jämsén lienee kertomuksessaan liioitellut toiminnan laajuutta, se kuitenkin säikäytti SRK:n johtoa siksikin että siihen oli tullut mukaan myös helluntailaisia, evankelisia, rukoilevaisia ja heränneitä. Niinpä SRK:n johtokunnan mielestä ”asiassa oli hämärää”. Jämsén ei ollut uskaltanut käydä enää SRK:n johtokunnan kokouksissa pyynnöistä huolimatta ja jäi sitten vuonna 1969 kokonaan johtokunnasta pois.
Jämsénin saamien rahojen käyttöä selvitettiin pitkään mutta turhaan. SYT:n toiminnanjohtaja Kupiaisen mukaan varoja ei ollut käytetty sopimuksen mukaisesti. Kupiaista harmitti tilitysten viipyminen, sillä hän oli ohjannut yhdistykselle myös suuren määrän yksityisiä lahjoituksia.
SRK:n johtomiehille oli yllätys sekin, että Jämsénin toimintarahat oli järjestänyt SYT:n Kupiainen. Jämsén lienee saanut varoja muualtakin ja jakanut avustusrahaa vaalityöntekijöille varsin avokätisesti. SRK:n johto pyrki pian irtaantumaan hänen toimistaan ja vakuutti Kupiaiselle, että Jämsen hoitaa ”asiansa kuntoon”. Niin ei kuitenkaan käynyt. SYT ei koskaan saanut pyytämiään tilityksiä, ainoastaan Jämsenin selittelykirjeitä ja synnin anteeksipyynnön. SRK näyttää kierrättäneen vaalirahojaan mm. Jämsän opiston kautta.
Raittiusyhdistys Neliapila lakkautettiin vuonna 1970. Sen tilalle tuli Alvajärven Raittiusyhdistys. Sille siirtyivät myös Neliapilan varat. Yhdistyksen pöytäkirjat Jämsen sanoi haudanneensa maahan.”
Lähde: Tytti-Isohookana-Asunmaa, Maalaisliitto-Keskustan historia 5, s. 148-150.
”Säätiö (SYT) oli avustanut vuoden 1962 eduskuntavaalien alla lestadiolaisten kommunisminvastaista valistustoimintaa maalaisliittolaisten kansanedustajien vetoomuksesta. Vuoden 1966 eduskuntavaalien alla lestadiolaisille kanavoitiin huomattavasti enemmän rahallista tukea, joka ohjattiin kenttätoimintaan lestadiolaisen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen kautta. — Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Eino Vahervuori (po Vaherjoki) ja taloudenhoitaja sekä Päivämies-lehden päätoimittaja Eino Kimpimäki lähestyivät Kupiaista helmikuussa 1965, jolloin he korostivat, että voimistuva vasemmistolaisuus uhkasi kansallista vapauttamme ja porvarillista talousjärjestelmäämme. —
Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen ja Raittiusyhdistys Neliapilan organisoimaan ”Operaatio isänmaahan ” upposi Jämsenin mukaan kaikkiaan peräti 460 600 markkaa (660 500 euroa).
Asenteet kiristyivät SYT:n päässä, kun Jämsen ei suostunut lähettämään selvitystä SYTn operaatiota varten antamien varojen käytöstä. — Kuitit ja tositteet Jämsen kertoi polttaneensa tupansa uunissa ”Suomen Marsalkan 100-vuostissyntymäpäivän viime minuuteilla tuhkaksi ja hajottaneensa tuhkan pellolleen, ”etteivät Jumalan valtakunnan vastustajat pääse veljieni ja sisarieni kimppuun ainakaan tämän asian ja taistelun vuoksi”. Jämsen anoi Kupiaiselta anteeksiantoa ja kertoi puhuneensa synnistään rippi-isälleen. –
Jämsenin salamyhkäisyyteen oli monia syitä. Mahdollisesti varoja käytettiin väärin tai sitten Jämsen halusi suojella rahalähteitään.
Supolle välittyi nimittäin tietoja, että amerikkalaiset olisivat rahoittaneet toimintaa. Tällaisia huhuja liikkui ilmeisesti jo aiemmin, sillä toimittaja Jukka Rislakki kertoo niiden saneen alkunsa, kun CIA:n rahoittamaa kulttuuriohjelmaa Helsingin nuorisofestivaaleilla johtanut Gloria Steinem väitti luovuttaneensa varoja ”suomalaisille ystäville käytettäväksi ”kommunisminvastaiseen työhön”. Rahojen saajiksi Steinem väitti kahta nuorta poliitikkoa, sosiaalidemokraattia ja kokoomuslaista, mutta myös lestadiolaiset kietoutuivat hänen mukaansa kuvioon.”
Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota. Työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Väitöskirja. Otava. S. 247-248.
Erkki Reinikainen:
VASTINE KESKUSTELUUN SRK:N SAAMISTA LAHJOITUSVAROISTA
(otteita Päivämiehessä 23.11.1983 julkaistusta selostuksesta)
”Apulaisoikeuskansleri 12.10.-83 vastasi kanteluun: asiassa ei ole ilmennyt mitään sellaista, mikä vaatisi oikeuskanslerin puuttumista asiaan. Toisin sanoen ei ole ollut kysymys pimeistä rahoista eikä lainvastaisuuksista.”
”Tutkinnassa on käynyt ilmi, että SRK on saanut Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -nimiseltä säätiöltä kaksi rahalahjoitusta, ensimmäisen vuosien 1961 ja 62 vaihteessa ja toisen vuoden -66 alussa. Säätiö on puolestaan saanut varat suomalaisilta yrityksiltä. Säätiölle on toimitettu tilitykset.”
”Mitä sen sijaan tulee säätiön antamiin rahalahjoituksiin niiltä osin kuin lahjoituksen saajana on ollut joku muu kuin SRK, totean, että säätiö ei ole esittänyt mitään vaatimuksia asiassa.”
”SRK on saanut laillisia lahjoitusvaroja evankeliumin työhön ilman minkäänlaisia vaatimuksia. Nämä lahjoitukset on annettu ja käytetty KAIKKI seuratoiminnan määrälliseen lisäämiseen.”
”SRK:n saamia varoja ei tullut käyttää polittisiin tarkoituksiin, vaan evankeliumin työhön. Se, että eräitä kilometrikorvauksia tai VASTAAVIA oli vuosien -61 -62 vaihteessa maksettu, ei tietenkään ollut oikein. Tämä virhe oli todettu jo silloin kuten nyt on ilmennyt. Johtokunta ei ole missään vaiheessa hyväksynyt rahojen antamista minkäälaiseen poliittiseen tarkoitukseen. Seurapuheissa ei puhuttu mitään puoluetta vastaan tai minkään puolueen puolesta. Kehoitettiin vain äänestämään…”
”…Tällaisia pimeitä rahoja ei ole ollut. Kuitenkin keskusteluissa myöhemmin todettiin, ettei olisi pitänyt ottaa ko. lahjoitusvaroja vastaan evankeliumin työhön käytettäväksi äänestysaktiivisuuden lisäämiseksi.”
”… etenkin, kun SRK:n ulkopuolelta eräiden henkilöiden keskuudessa ilmeni tässä yhteydessä sellaista, jota SRK:n työvaliokunta ja johtokunta eivät voineet hyväksyä. Tämä asia hoidettiin uskoon liittyvänä asiana, ei laittomuutena, jota se ei ollut.”
”Johtokunnan kokous helmikuussa -71 oli täysin yksimielinen siitä, ettei mitään laittomuutta ollut tapahtunut. Mutta samalla ne, jotka olivat olleet aktiivisesti mukana varojen hankinnassa SRK:lle totesivat, että tämä olisi saanut jäädä tekemättä. Asia tuli heidän kohdallaan korjatuksi.”
”Annoin selostuksen Ruukissa 3.7.1971. Vuosikokous hyväksyi yksimielisesti toimenpiteet.”
Päivämies 23.11.1983 n:o 47 s. 3.
SRK:n johtokunta valitsi 1960-luvulla, pappishajaannuksen jälkeen, puoluepoliittisen toiminnan osaksi herätysliikkeen toimintaa, tietoisesti.
Yhdistyksen talous oli silloinkin vankka, eikä se olisi tarvinnut poliittista rahoitusta hengelliseen toimintaansa. Suomi 24:ssä on julkaistu erään nimimerkin laskelma lahjoitusvarojen suhteellisen vähäisestä merkityksestä SRK:n silloisessa kokonaisbudjetissa.
SRK:n KAIKKI tulot (kolehdit, lahjoitukset, kirjamyynnit, lehtitulot yms.) olivat kirjanpidon mukaan vuonna 1961 kaikkiaan 50 598 722 markkaa (nykyrahassa 917 000 euroa), vuonna 1962 50 717 583 markkaa (nykyrahassa 879 000 euroa) ja 1966 907 063 markkaa (nykyrahassa 1 314 000 euroa).
Lahjoituksia SRK sai vuonna 1962 yhteensä noin 8 200 000 markkaa (nykyrahassa 149 000 euroa). Tulot olivat kyseisenä vuonna 945 000 markkaa (17 200 euroa) menoja suuremmat. Esimerkiksi vuoden 1965-66 SYT:n antama lahjoitussumma on tämän päivän rahassa 217 400 euroa.
SRK ei siis ollut hengellisessä toiminnassaan riippuvainen ulkopuolisesta lahjarahoituksesta. Taloudellisista syistä sen ei siis olisi ollut pakko ylipäätään mennä mukaan tekemään seuroissa politiikkaa. Menettelyä ei voi taloudellisilla syillä perustella. Syyt olivat selvästi puoluepoliittiset, siis valtapoliittiset.
Ulkopuolisen rahoituksen merkitystä maakuntaa kiertäneiden puhujien kustannusten kattamisessa ei voida kiistää. Rahoilla voitiin lisätä vaalien edellä puoluepropagandan tekijöiden ja kansalle suunnattujen oikeistoa ja maalaisliitot/keskustaa kannattavien hartaustilaisuuksien määrää.
Lisää aiheesta:
Mauri Kinnunen: SYT:n salainen sisällissota kommunismia vastaan. Makkerin blogi 7.12.2014.
SRK.n kerjuukirje SYT:lle 12.2.1965 (Laestadianleaks-blogi)
Puhujan kirje puhujille vuonna 1974
Päivämiehen vastine sivuutti kirjeen asiasisällön
Lestadiolaisuuden poliittinen valta tutkimuksen kohteeksi (Lapin yliopiston tutkimushanke 2010-2012)
Tutkimushankkeen blogi Laestadian-ism
Jaakko Antila: ”Politiikka on kirkossa” : Keskustapuolueen kirkkopoliittisten tavoitteiden muotoutuminen vuosina 1966–1978. Väitöskirjatiedote.
Kategoria(t): 1970-luku, historia, johtajat, johtokunta, lähihistoria, maallikkosaarnaajat, politiikka, rahoitus, vallankäyttö, yhteisö
VL-liikkeessä oli alkanut vakava skisma, joka oli kehittynyt 60-luvun puolivälistä alkaen. Siis melko pian pappishajaannuksesta selvittyä.
Em. sisäisen skisman aiheutti toisaalta se, että eräät SRK:n johtokuntaan kuuluneet henkilöt olivat anoneet rahoitusta salaiselta, äärioikeistolaiselta poliittiselta järjestöltä nimeltään Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry. Maanalaisena toimineen ja suuryritysten rahoittaman järjestön tarkoituksena oli ajaa osa maan laillisista puolueista, nimittäin vasemmisto ja samoin ammattiyhdistysliike, sivuraiteelle maan politiikassa.
SRK:n työvaliokuntaan kuuluneet miehet anoivat useampaan otteeseen ja saivat useita satoja tuhansia silloisia markkoja varoja SYT:ltä. He käyttivät ne maalaisliiton/keskustapuolueen kansanedustajaehdokkaiden vaalityöhön SRK:n järjestämien lähetysseurojen yhteydessä.
SRK:n puheenjohtajan ja pääsihteerin allekirjoittama anomuskirje SYT:lle rahoituksen saamiseksi seuraavien vaalien aikaan tehtävään poliittisen työhön on julkaistu Internetissä, Laestadianleaks-blogissa.
Tämänkaltainen toiminta oli tietysti laitonta, olihan se vastoin järjestön tarkoitusta ja tapahtui ilman jäsenistön päätöstä asiasta, ohitse kirjanpidon. Edes kaikki SRK:n johtokunnan jäsenet eivät olleet tietoisia näistä manöövereistä.
Toisen skisman SRK:n sisällä aiheutti eräs johtavan auktoriteettiaseman ja vankan maineen herätysliikkeessä saanut vanha maallikkosaarnaaja. Hän oli mieleltään nykykäsityksen mukaan lähinnä narsistinen psykopaatti, minkä seikan kaikki hänen lähipiirissään toimineet tulivat väistämättä tietämään kokemuksensa kautta.
Psykopaattisen ja rajattomaan vallanhaluun johtaneen häiriön saattoi aiheuttaa mahdollisesti hänen karu henkilökohtainen taustansa, johon en tässä voi kuitenkaan tarkemmin puuttua. Tästä psykopaattisuus-ominaisuudesta oli hänen lähipiirinsä joutunut kärsimään vuosikausia.
Tämä mies, joka oli vuosikymmeniä yksi vl-liikkeen tunnetuimpia saarnaajia, pyrki ja pääsi kontrolloimaan yhä hallitsevammin liikkeen opinkäsitystä. On tunnettua, että psykopatiaan liittyy voimakas itsekorostus ja vallanhalu. Psykopaattisen luonnehäiriön tapaan hän onnistui ”vakuuttamaan” lähipiirinsä, taitavasti eri keinoin. Hän oli puhujanlahjoiltaan maineikas, kielenkäytöltään monta kertaa karkea ja tyyliltään tunteisiin vetoavan suggestiivinen.
Saarnamies saavutti riviuskovaisten keskuudessa suosion ja maineen, joka silminnähden hiveli hänen omaa turhamaista mieltään. Narsistien tapaan hänen psyykensä ei sietänyt vähääkään arvostelua. Tämän todettiin monta kertaa jopa aivan arkipäiväisissäkin asioissa. Jo varhain nähtiin, että hän käänsi omaan toimintaansa liittyneen arvostelun mielellään Raamattuun tai ”jumalanvaltakuntaan” liittyväksi arvosteluksi. Tällä aseella hänen onnistui vaientaa monet, jotka olisivat halunneet kyseenalaistaa hänen menettelytapansa.
Tilanne johti herätysliikkeen johdon tasolla lopulta siihen, että SRK:n johtokunta sai luvan julkistaa vain hänen määrittelemiään kantoja. Liikkeen opinmäärittelystä päättävissä ”puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa” hänen auktoriteettinsa käytännössä määritteli sen, millainen päätös muotoillaan. Usein hän toimi itse alustajana ko. tilaisuudessa, tai alustajan esitys oli hänen tarkistamansa, hänen ”käsiensä kautta” kulkenut.
Lopulta oltiin tilanteessa, että SRK:n johto ei rohjennut tehdä mitään opin kohtiin liittyviä tulkintoja vastoin hänen kantaansa. SRK:n johtokunnalla ei kenelläkään ollut rohkeutta syrjäyttää häntä. Jos sitä olisi yritetty, sen mahdolliset seuraamukset tavallisten uskovaisten massan keskuudessa ja paikallisissa rauhanyhdistyksissä pelottivat SRK:ta.
Lopulta hänen itsekeskeinen ja kaikkea ja kaikkia ihmisiä kontrolloimaan pyrkivä sairas mielensä johti opintulkinnassa SRK:n järjestämiin hoitokokouksiin ympäri maan rauhanyhdistyksiä. On ilmeistä, että SRK:n johtokunnassa päädyttiin varmistamaan koko joukon ehdoton kuuliaisuus tällä menettelyllä. SRK:n koko johtokunta kokonaisuudessaan tietysti kantaa vastuun hoitokokouksista, joskin niiden arkkitehti lienee ko. saarnaaja. Tässä kohtaa hänen persoonallisuutensa piirteet vertautuvat selvästi esim. toisen narsistin, Generalissimus Stalinin persoonallisuus.
Tämän jälkeen raivokas raatelu pyörähti käyntiin paikallistasolla rauhanyhdistyksissä. Pikkukylissä, kirkonkylien keskustoissa ja kaupungeissa. Pohjoisessa varsinkin.
Ihmisten mustimmat puolet nousivat esiin ja niitä kokouskäytäntö ruokki halukkaasti. Näissä kokouksissa paikalliset pikkuriidat ja erimielisyydet sekä satunnaiset ihmisten ”kemioiden” yhteensopimattomuudet kasvatettiin suuriksi opillisiksi kiistoiksi. Tavallisten ihmisten väliset persoonallisuuserot leimattiin erilaisilla keksityillä henkiopeilla mikä miksikin.
Yksi hämmästelyn aihe on sekin, mistä syystä näitä kokouksia pidettiin lukittujen ovien takana ja myöhäisinä yön tunteina. Jo tämä seikka kertoo siitä, että normaalista hengellisyydestä ei ollut kyse. Seurakunnista tuli vuosien mittaan useita kyselyitä näistä toimista rauhanyhdistyksissä piispalle (Hannes Leinoselle) Ouluun ja arkkipiispalle saakka.
Tavallisia uskovaisia ihmisiä erotettiin täysin syyttä rauhanyhdistyksestä ja uskovaisten keskinäisestä rakkaudesta, ts. eristettiin tutusta sosiaalisesta yhteisöstä, jossa ko. henkilö oli koko elämänsä elänyt. Tilanne muistuttaa jälleen yksinvaltiaitten maallisten hallitsijoiden puhdistustoimia. Niissä ihmiseltä saatetaan riistää henki teloituksissa ja vankileireillä. SRK:n hoitokokouksissa vietiin ikuisen elämän toivo uskovaiselta ihmiseltä, joka uskoo saavuttavansa taivaspaikan vain ry:n piirissä eläen.
Tämä on tärkeä ymmärtää kun kysymme: miksi tavalliset uskovaiset selväjärkiset ihmiset saattoivat hyväksyä hoitokokousten mielivallan. Vastaus on, että he luottivat johtajiinsa.
Käytännössä näitä usein hyvinkin ikääntyneitä uskovaisia ihmisiä nöyryytettiin hoitokokouksessa loukkaavin tavoin. Heille ei annettu syntejä anteeksi tilaisuudessa. Heiltä kylmästi kiellettiin evankeliumi, vaikka he anteeksi pyytelivät. Tälle ei voi löytää Raamatusta perustelua.
Heitä lakattiin tervehtimästä heille tärkeällä, tutulla keskinäisen yhteenkuuluvuuden ja Jumalan lapseuden tunnustavalla tervehdyksellä. Myös kiellettiin ketään uskovaista olemasta missään tekemisissä tällaisten erotettujen, ns. ”sidottujen” kanssa.
Nämä ihmisiä psyykkisesti järkyttäneet, häpeälliset menettelyt merkitsivät tosiasiassa pitkäaikaista ihmisten kiusaamista. Ihmiset olivat epätietoisia ja peloissaan. Peloissaan, varmistaakseen etteivät joutuisi silmätikuksi, kymmenissä rauhanyhdistyksissä kävivät kaikki vl-yhteisön jäsenet vaarista koululaiseen saakka tekemässä julkirippiä seurakunnan edessä. Tämä rippi piti toteuttaa tietyin kaavamaisin sanamuodoin.
Raamatun mukaan vain synti erottaa ihmisen Jumalasta. Näin myös yhteisön tasolla voivat seuraamukset olla järkyttävät. On tosiasia, että muutamien ihmisten keskinäinen vallankäyttö, tosiasioiden salailu, tietyn avainhenkilön psyykkinen tasapainottomuus ja sairaalloinen kontrollin- ja vallanhalu saivat yhdessä aikaan suunnatonta tuhoa perinteellisessä, vakaassa herätysliikkeessä. Kun näille ”pahan voimille” ei ollut riittävän vankan Raamatun tuntemuksen ja arvovallan omaavaa vastavoimaa, joka olisi asioihin puuttunut ajallaan.
Rehellistä ja raitista yritystä asioihin puuttumiseen tiedetään tosin tapahtuneen. SRK:n johtokunnassa oli ainakin yksi, joka nosti aika ajoin esille vakavassa mielessä näitä ristiriitaisia kysymyksiä. Samoin eräissä puhujien ja seurakuntavanhinten kokouksissa nähtiin pieniä yrityksiä torjua ennalta tiedetty jyräävä lakihenkinen kanta. Tässä kuitenkin epäonnistuttiin. Yrittely jäi liian heikoksi ja hävisi ”henkien taistelun”.
Tiedetään, että oli yksi yksityiskohta jossa tämä jyräävä lakihenkinen kanta joutui väistymään. Se tapahtui vuonna 1983 ns. koulutelevisiokysymyksessä. Silloinen, muutamaa vuotta aikaisemmin tehdyn ehdottoman kieltopäätöksen ns. peruutuspäätös herätti rauhanyhdistysten johtokunnissa sekä suurta hämmennystä että helpottuneisuutta. Tämä peruutuspäätös kuitenkin vaiettiin ja sivuutettiin hiljaisuudessa.
Kuten herätysliikkeen pitkäaikainen saarnaaja ja SRK:n johtokunnassa kauan toiminut Erkki Reinikainen on todennut vuonna 1987, hoitokokousajat olivat vanhoillislestadiolaisuudessa ”joukkohysterian” aikaa.
Reinikaisen kanta ei siis tue SRK:n nykyisen puheenjohtajan Olavi Voittosen ja pääsihteerin Aimo Hautamäen esittämää selitystä siitä että hoitokokousten syynä olisi ollut ”yhteiskunnan maallistuminen”. Samaa selitystä on myös Seppo Lohi yrittänyt tarjoilla.
Todellinen syy oli SRK:n sisäinen valtapeli, jossa yhtenä tekijänä oli yritys salata oikeistolaiselta Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:ltä anottujen varojen hankinta ja käyttö poliittiseen vaalityöhän seuratoiminnan yhteydessä. Samoin yhtenä tekijä oli SRK:n johtokunnassa yhden saarnaajan auktoriteettiasemaan liittynyt kriisi.
Heikki Saaren opillisista käsityksistä saa hyvän yleiskuvan kun lukee puhujainkokouksen keskustelupöytäkirjaa v. 1960. Silloin oli ns. pappiseriseuran aika. Keskustelu äänitettiin kokoustilanteessa ja litteroitiin.
Kun Heikki Saaren puheenvuoroja lukee , niin huomaa, että hänellä oli perin kummallisia käsityksiä mm. siitä, miksi lähetystyötä ei pidä tehdä. Hän perusteli siitä luopumista mm. sillä että Herran henki todellakin ”lepäsi pohjan maalla”. Hän oli rakennellut kuvion jolla tuo outo ja hassu oppi kytkeytyi ovelasti myös vl-seurakuntaoppiin. Oppi ja opit olivat ja ovat edelleenkin selvästikin fundamentalistisia eikä niillä ole tietenkään minkäälaista kristinopillista perustaa. Valitettavasti niistä tuli hoitokokousten kautta kovin tunnettuja ja yleisiä liikkeessä. Monet kantavat niitä yhä vieläkin. Näistä ei uskalleta myöskään vieläkään kriittisesti keskustella, koska edelleen pelätään uutta hajaannusta.
Saari matkusti vaimoineen vuonna 1973 Amerikkaan. Siellä hän toimi niin jyrkästi ja taitamattomasti henkioppeineen, että siellä kyteneet vl:ien sisäiset ristiriidat repesivät avoimeksi eriseuraksi 1973.
Myöhemmin amerikkalaiset vl:t ovat olleet pahoillaan siitä, että SRK lähetti silloin paikalle juuri Heikki Saaren yksinään selvittelemään heidän asioitaan. Monien näkemys on ollut, että HS:n vallanhaluinen ja taitamaton tyyli ”poikki ja pinoon”, oli vakava virhe. Eriseura olisi jäänyt paljon pienemmäksi tai sitä ei olisi ehkä syntynyt ollenkaan, jos asioita olisi hoidettu terveemmällä otteella.
Nimimerkki Heino, hoitokokousvuosina erotettu puhuja, kirjoitti Suomi 24:ssä 22.3.2006 ns. henkiopista:
”Keskustelin vaimoni isän Ville Suutarin kanssa ns. hengistä ja kysyin: ’Miksi nämä ”Väärät – Henget” eivät tartu teihin työvaliokunnan jäseniin ja muihin päähoitajiin? Hän vastasi: ’Jos työvaliokunnan jäsenillä teetettäisiin parannusta hengistä, niin kukaan ei enää uskoisi työvaliokunnan kykyä erottaa vääriä henkiä. Uskovat sanoisivat: ”teissä itsessä on väärähenki ja siksi epäilette, että henki on meissä” ’.
Tämä osoittaa, että henkioppi oli maallikkopuhujien SRK:n johtokunnassa keksimä temppu, jonka varassa kymmenet tuhannet uskovaiset juoksivat vuodesta toiseen hoitokokouksissa ja alistuivat nöyryyttäviin julkirippeihin – asiasta jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan.
Ville Suutari oli yksi 1960–80-lukujen kuuluisimpia maallikkopuhujia ja kova hoitomies. Hän oli alkuaan maataloissa töissä kierrellyt renki, toisin sanoen hän oli hyvin vaatimattomista oloista kotoisin. […] Eräässä maatalossa töissä ollessaan hän sai parannuksen armon. Parannuksen tehtyään hänestä sukeutui voimakkaita sanoja käyttävä maallikkosaarnaaja ja lopulta hänet valittiin SRK:n johtokuntaankin. 1970-luvulla hän piti Oulun seudulla [ …] hoitokokouksia. [Alkuperäisestä tekstistä poistettu viestin kannalta tarpeettomia sanoja. – Blogin toimitus 31.7.2013]
* * *
(Kirjoittaja: Anonyymi.)
* * *
Lisää aiheesta:
A-A. Tami: Henkioppi ja muita hoitokokousten harhaoppeja
SRK:n johtokunta teki hengelliseksi naamioitua puoluepoliittista työtä
SRK:n johto anoi rahoitusta vaalityöhön SYT ry:ltä 1965
Matias Haukkala: Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi: näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Historian pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.
(Tuomas Lohi:) Kahdeksan hoitokokousvuotta Haapajärven ry:llä
Janne Metsänheimo: Synteihin sidotut: hoitokokousten opillinen perusta 1960-70-lukujen vanhoillislestadiolaisuudessa. Oulun yliopisto, Historiatieteet. Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma, 2016.
Rovasti Sillanpään kirje: SRK-lestadiolaisuuden tila 1977
Kerro tutkijoille hoitokokouksista – tutkimus käynnistymässä Lapin yliopistossa
Kommentteja hoitokokouksista: sitaattikooste julkisuudessa esitetyistä arvioista
Suden uhrit – Matkalippu helvettiin
Syntisin silmin – TV-dokumentti hoitokokouksista.
Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”
Järkyttävintä toimittajan uralla: kollektiivin pelko mursi perhesiteet
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 