Reinikainen osoitti nykyisen vl-opin kolme vääristymää

Erkki Reinikainen (1919-2006) muistutti viimeiseksi suviseura-saarnakseen jääneessä puheessaan Maaningalla  2002 kristillisyyden kolmesta kaikkein perustavimmasta asiasta.

Hän puhui käsitteistä vanhurs-kauttaminen, Jumalan sana ja seurakunta. Puheessaan hän totesi, että mikään seurakunta tai sen kokous ei ole erehtymätön.

Reinikainen toimi pitkään SRK:n johtotehtävissä. Hän toimi puhujana vuodesta 1949 lähtien yli 40 vuoden ajan.

SRK:n johtokunnan varapuheenjohtajana hän toimi vuosina 1978-1983 ja puheenjohtajana 1983-1992. Hänen tiedetään toimineen hoitokokouksissa aktiivisena ”hoitomiehenä”. Monella vanhalla uskovaisella on ikävät muistot siitä, että hän ei kaihtanut painostamista eikä henkistä väkivaltaa. Itse hän selitti jälkeenpäin hoitokokouksien motiiviksi liikkeen pelastamisen sitä uhanneelta fundamentalismilta. Selitys ei ole hoitokokouksien uhrien kannalta erityisen uskottava, vaikka toki fundamentalismin kanssa taistelua silloin käytiinkin.

Mielenkiintoista on, että myöhemmin, kun hän oli  jäänyt pois luottamustehtävistään, hän rohkeni seurapuheissaan kyseenalaistaa tiettyjä SRK-lestadiolaisuuteen ilmaantuneita opetuksia.

Hän oli jo 1987 varovaisesti viitannut opetuksen epäterveisiin piirteisiin alustuksessaan papeille pidetyssä kokouksessa. Kokouksen aiheena oli lähihistoria, hoitokokousten jälkipuinti. Tuolloin hän tosin tyypilliseen vl-tapaan piti vastuullisina yksittäisiä uskovaisia, ei hoitokokousten käynnistäjää SRK:ta eikä kokouksien vastuuhenkilöitä. Mutta vasta jäätyään pois SRK:n johtokunnasta Reinikainen rohkeni saarnata suorasanaisemmin, korostaen luterilaista kristinopin keskeisiä asioita.

Varovaisuus lienee johtunt SRK:n johtokunnassa vallinneesta sisäisestä valtataistelusta. Se oli ollut kovaa, päätellen Reinikaisen syntymäpäivähaastattelusta. Hän katsoi ilmeisesti välttämättömäksi pitää suunsa kiinni, niin kauan kuin toimi luottamustehtävissä SRK:ssa.

– Olin taistelemassa siitä, ettei vanhoillislestadiolaisuudesta tule fundamentalistista liikettä, hän itse sanoi 85-vuotishaastattelussaan Kalevassa 2004.

”Ongelman ytimeksi Reinikainen määrittää sen, että usko alkoi olla liikaa ihmisen kädessä, Jumalan armon merkitys ikäänkuin himmeni. Linjasta käytiin liikkeen piirissä lujaa taistelua”. todetaan haastattelussa.

Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että vastapuoli voitti.

Kokonaisuutena Reinikaisen saarna sisältää alussa ja lopussa paljon tyypillistä vl-liturgiaa, mutta keskelle hän on sijoittanut luterilaista teologiaa, joka kyseenalaistaa nykyisen opetuksen tiettyjä painotuksia.

Saarnan kolme ydinasiaa

Ensinnäkin Reinikainen puhui v. 2002 vanhurskauttamisesta. Se ei milloinkaan perustu siihen, että ihmisen pitäisi kyetä lain täyttämiseen. Laki täytetään siten, että ”me omistamme uskon kautta Kristuksen teon lain täyttäjänä. Hän on ainut, joka on voinut täyttää lain. Me olemme uskovaisia pelkästään Jumalan armosta.” Ihmislähtöisten  sääntöjen ja määräysten noudattamista ei ole luvallista asettaa autuuden ehdoksi.

Toiseksi Reinikainen nosti esiin sen, millä tavalla käsite Jumalan sana tulee ymmärtää kristillisyydessä ja miten ei. Jumalan sana on löydettävissä ainoastaan Raamatusta, ei muualta. Ei esimerkiksi ”seurakunnan neuvoissa”. Ne ovat hänen mukaansa ihmisten keksintöä.

Onkin mielenkiintoista, että Reinikainen ei puhu sanaakaan ”seurakunnan armoneuvoista”, jotka Juhani Uljas myöhemmin, v. 2007,  nostatti puhujienkokouksen yhteisessä päätöksessä yhdenvertaiseksi uskon auktoriteetiksi Raamatun sanan rinnalle.

Viime vuosina seurakunnan ns. ”armoneuvot” ja kuuliaisuus seurakunnalle ovat olleet esillä lähes jokaisessa seurapuheessa, ja niistä puhutaan enemmän kuin Raamatun Jumalan sanasta. Harva edes näkee tässä minkäänlaista ongelmaa.

Reinikainen ei ollut pappi, mutta hän ymmärsi selkeästi, miten keskeisestä opin muutoksesta  on näiltä osin kyse, ja näki, mihin vääristymät olivat ihmiset johtaneet.

Kristinuskon perinteessä on olemassa kaksi erilaista käsitystä Jumalan sanasta.

1. Käsitys, jonka mukaan Jumalan ilmoitus on tallella Raamatussa ja ilmoitus on siten päättynyt Jeesuksen toimintaan maan päällä; eli ”päättynyt ilmoitus”.

2. Vastakkainen tälle käsitykselle on ”jatkuvan ilmoituksen” oppi. Sen mukaan Jumala lähettää edelleen jatkuvasti uusia ilmoituksia siitä mitä hän tahtoo, valitsemiensa ihmisten kautta tähän maailmaan. Tämä on katolisen kirkon ja mm. mormonikirkon käsitys.

Kysymys ilmoituksesta oli uskonpuhdistuksen keskeisimpiä kiistakysymyksiä suhteessa katoliseen kirkkoon.  Luterilainen käsitys Jumalan sanasta löytyy yksiselitteisenä Tunnustuskirjoista. Reinikainen viittaa puheessaan juuri Tunnustuskirjojen Yksimielisyyden ohjeeseen, jossa sanotaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.”

Siis: ainoa sääntö ja ohje.

Luterilaisessa käsityksessä Jumalan sanasta korostuu, erotuksena katolilaiseen oppiin, se että Raamatun kirjoitusten lisäksi ei ole olemassa mitään muuta, minkä perustalle kristitty voi uskonsa rakentaa. Uskotaan, että Jumala on ilmaissut tahtonsa ainoastaan Raamatussa.

Lutherin mukaan ei siis ole olemassakaan ”seurakunnan neuvoja”, joille tulisi olla kuuliainen. Raamattu riittää.

Reinikainen korostaa tätä Lutherin Sola Scripta (tai Sola Scriptura = yksin Raamattu) -periaatetta,  sitä että ”ilmoitus on päättynyt” Jeesuksen ristinkuolemaan. Jumala on ilmaissut sanansa Raamatussa, eikä Hän lähetä uusia ilmoituksia seurakunnalle.

Kolmas teema saarnassa on käsitys seurakunnasta.

Lutheriin nojaten Reinikainen painotti sitä, että seurakunta voi erehtyä. Oppiin saatetaan ottaa ihmisten ajattelun pohjalta syntyneitä lisäyksiä, jotka eivät ole raamatullisia, siis eivät  perustu Raamattuun.

Kun vain Jumalan sana on erehtymätön ja kaikki muut erehtyvät, niin silloin mm. SRK:n johtokunta ja vuosikokous voivat erehtyä. Samoin puhujain ja seurakuntavanhinten kokous, samoin ”Jumalan seurakunta” voi erehtyä paikallisten ry:iden johtokunnista puhumattakaan. Näin ollen käsitykselle erehtymättömästä  seurakunnasta ei ole hengellistä, raamatullista perustaa. Ei myöskään millekään ”vanhinten neuvostolle”, jota SRK:n nykyinen puheenjohtaja ajaa johtokunnan rooliksi.

Tänä päivänä Reinikaisen puhe lähes 20 vuoden takaa on havainnollinen osoitus siitä, kuinka kauas nykyinen vanhoillislestadiolaisuuden opetus ja ajattelutapa on etääntynyt luterilaisesta kristinopista.  (Seuraavassa saarnan em. aihepiirien osuus.)

Ainoana ohjeena Jumalan sana: ”Kaikki mitä on ilmoitettu, on ilmoitettu 2000 vuotta sitten”

”Pukekaat päällenne kaikki Jumalan sota-aseet – ei vain jotain osaa Jumalan sanan vaikutuksesta, vaan koko Jumalan sana sellaisena kuin se on.

Tässä kohdassa haluan tekstiin liittyen kiinnittää huomiota siihen, että Raamatun sana on meidän ainoa oikea ohjenuoramme. Omat ajatuksemme tai parhaimmatkaan mielipiteemme eivät sitä ole, vaan ainoastaan Jumalan sana. Siitä on pidettävä kiinni.

Uskonpuhdistuksen aikana tämä asia oli eräs Lutherin tärkeä periaate ja taistelukohde. Tuohon aikaan käytettiin latinankielistä sanaa ”sola Scriptura”, joka tarkoitti: yksin Raamattu, yksin Jumalan sana, ei mikään muu.

Meillä on herkkyyttä laittaa kaikkeen mukaan omia ajatuksiamme, jopa sellaisia, jotka ovat täysin vastoin Jumalan sanaa.

Saatamme alkaa rakentaa uskoamme teoille, jotka eivät liity Jumalan sanan ilmoitukseen; toisin sanoen rakennamme väittämiä, että kun kristitty tekee niin ja niin, sitten hän on uskovainen. Tämäkin on meille tuttua.

Tätä vastaan uskonpuhdistus jatkuu tänäkin päivänä, eikä se pääty koskaan. Sen takia ”pukekaa päällenne kaikki Jumalan sota-aseet, että te perkeleen kavalia päälle karkaamisia voisitte seisoa vastaan”. Ilman Jumalan sanan täydellisyyttä emme voi taistella sielunvihollista vastaan. Jäämme nopeasti tappiolle silloin, kun meitä vastaan hyökätään.

Meillä ei ole sota verta ja lihaa vastaan, vaan hengellistä pahuutta vastaan taivaallisissa asioissa.

Yksin Jumala on erehtymätön

Meillä on siis taistelu Jumalan ilmoittaman opin puolesta, jonka perusta ja keskeisin asia on vanhurskauttamisoppi. Sen puolesta Luther taisteli niin pitkälle, että hänelle annettiin paavin virkakirjelmä eli bulla – itse asiassa hänet tuomittiin kuolemaan siksi, että hän taisteli paavin kirkkoa vastaan.

Wormsin kokouksessa hän antoi toisenlaisen vastauksen, kuin mitä roomalaiskatolinen kirkko ja paavi julistivat. Paavin joukko vetosi kirkolliskokouksen päätöksiin, mutta Luther vastasi jyrkästi ja voimakkaasti, että ne eivät pidä Jumalan sanan mukaan paikkaansa.

Keisari Kaarle V antoi yhdelle avustajalleen, tohtori Eckille käskyn kysyä, tarkoittiko Luther todella sitä, että kirkolliskokous voi erehtyä, Luther vastasi, että sitä juuri hän tarkoittaa. Kirkolliskokouskin voi erehtyä, jos se ei pysy Jumalan sanassa. Yksin Jumala on erehtymätön, me kaikki muut erehdymme.

Vanhurskauttaminen: laki täyttyy Kristuksessa

On Jumalan armoa, että elävä kristillisyys taistelee Jumalan sanan puolesta ja pitää siitä kiinni, eikä lähde kuuntelemaan muunlaisia väittämiä.

Eräs vaarallinen alue on lain hengen tuominen kristittyjen joukkoon. Laki ei ole meidän auttajamme. Sitä ei ole laitettu meidän opettajaksemme. Kristus on lain täyttäjä meidän edestämme.

Laki tulee täyttää, se on kyllä Raamatun vaatimus, mutta se täytetään niin, että me omistamme uskon kautta Kristuksen teon lain täyttäjänä. Hän on ainut, joka on voinut täyttää lain. Me olemme uskovaisia pelkästään Jumalan armosta. Siksi meidät on puettu vanhurskauden sota-asuun, että me kestämme nämä taistelut.

Apostoli sanoo: ”Sen tähden ottakaa kaikki Jumalan sota-aseet, että te voisitte pahana päivänä seisoa vastaan ja kaikissa asioissa pysyväiset olisitte. Niin seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden rintaraudalla puetut.”

Jumalan sana on  ilmoitettu jo 2000 vuotta sitten Raamatussa

Meidät Jumalan lapset on puettu Jumalan sanan haarniskalla, joka estää pahan palavien nuolien iskeytymisen uskomme keskukseen, sydämeen. Tästä Paavali muistutti, ja se on Jumalan sanan neuvo myös tänä päivänä. Pyhä Raamattu on Jumalan omaa puhetta, jonka pyhät Jumalan ihmiset, apostolit ja profeetat, ovat kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta. He ovat puhuneet Pyhän Hengen kautta Jumalan sanoja.

Mutta tämä ilmoituksen aika on päättynyt. Nyt ei ole enää uutta ilmoitusta. Se päättyi Kristuksen ylösnousemukseen.

Jos nyt joku väittää muuta, kuin mitä Jumalan sanassa on sanottu, se ei ole totta. Se ei ole lähtöisin Jumalasta, vaan ihmisestä itsestään.

Ja on sanottava, että sellainen opetus on itse sielunvihollisesta. [ …]

Me taistelemme oikean opin puolesta., niin kuin Lutherkin taisteli. Jos haluatte tutkia Lutheria ja hänen opetustaan, suosittelen luettavaksi Tunnustuskirjojen kohdan, joka on Lutherin omaa käsialaa. Siellä on myös Lutherin lausumat kuuluisat sanat :”Vaikka taivas ja maa katoaisi, niin Jumalan sanasta ei katoa rahtukaan.”

Iisalmi 1992

Erkki Reinikainen oli puunut samasta teemasta  kymmenen vuotta aikaisemmin, v. 1992, saarnassaan Iisalmen suviseuroissa (ks. suviseurajulkaisu ”Sinun porttis pitää avoinna oleman”, 1992) jolloin hän viittasi Tunnustuskirjojen ko. kohtaan, seuraavasti:

”Vanhoillislestadiolaisuudelle Raamattu on aina ollut ehdoton Jumalan sanan auktoriteetti. On tahdottu uskollisesti noudattaa sitä tunnustuskirjoissa lausuttua järkähtämätöntä totuutta, jossa todetaan:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niin kuin on kirjoitettu: Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni” (Ps. 119:105) ja niin kuin Paavali sanoo: ”Vaikka enkeli taivaasta saapuisi toisin saarnaamaan, hän olkoon kirottu” (Gal. 1:8. ).

Typpö: ”Ewankeliumin wäärentäjät sotkewat ewankeliumin ja lain sekaisin”

Tunnettu lestadiolainen saarnaaja  ja runoilija Leonard Typpö (1968-1922) kirjoitti vuonna 1904 teoksessaan Armo ja totuus, ynnä kristillisiä kirjeitä:

Sillä wihollinen tuo aina uusia ja uusia opinkappaleita, niin hurskaassa muodossa, että niiden kautta tulewat horjuwat sielut ja sydämet wietellyiksi. — Emme huoli kuunnella töiden opettajia, ewankeliumin wäärentäjiä, jotka sotkewat ewankeliumin ja lain sekaisin, ja niin sekaopillaan eksyttäwät arat omattunnot ja sydämet pois oikeasta elämän ja rauhan lähteestä, se on Jeesuksen täydellisestä lunastuksesta.

Se on wanhan kärmeen kawala ansa, jolla hän ihmisiä kietoo omakseen; että hän näyttää wanhaa alusta saarnattua Ewankeliumia niin woimattomaksi ja waikuttamattomaksi, että sitä pitää alkaa muuttamaan, toisin saarnaamaan ja toisin kirjoittamaan. Uskon saarna on muka löysää ja pehmeää, ihmiset owat waipuneet uneliaisuuteen ja syntiin. Sentähden ei sowi muka tällä ajalla saarnata uskoa, wain pitää saarnata töistä ja pyhityksestä, että ihmiset heräisiwät parempaan walwomiseen ja totisempaan kilwoitukseen. Tässä ilmestyy toinen tapa saarnata ja kirjoittaa. Tällä eksytetään omattunnot uskon sanasta ja Jeesuksen ansioista töihin ja lakiin.”

SRK:n pitkäaikainen matkapuhuja, rovasti Kullervo Hulkko varoitti nostamasta seurakuntaa erehtymättömäksi, teoksessaan Kukistumaton valtakunta (1965):

Vanhoillisuuden käsitys Jumalan seurakunnasta – asiaa kokonaisuutena ajatellen – on pysynyt samana viime vuosikymmenien kuluessa. On opetettu ja jatkuvasti opetetaan, että ”seurakunta on pyhien yhteys, jossa evankeliumia puhtaana saarnataan ja pyhät sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. – – Raamattu on ainoa ohje, jonka mukaan kaikki opetus on tutkittava ja tuomittava. Raamatun rinnalle ei saa nousta eikä korottaa mitään muuta arvovaltaa. On sentähden jyrkästi torjuttava se väite, että vanhoillisuudessa seurakunta korotettaisiin jopa Raamatunkin yläpuolelle.”

(Kirj. Nestori)

Lisää aiheesta:

Junker Jörg: Mara, teesit ja me

Pekko: Nämä käskyt sinä pystyt täyttämään!

Erkki Reinikainen: Jumalan lapsen täydellinen sotavarustus. Teoksessa: Luonasi on elämän lähde SRK:n suviseurat Maaningalla 28.6.-1.7.2002.

Erkki Reinikainen: Alustus Oulun Ry:llä historiakeskustelussa. Eräitä ajatuksia kristillisyyden (vanhoillislestadiolaisuuden) tapahtumista 1970-luvulla ja välittömästi sitä ennen ja sen jälkeen. Käsikirjoitus.

M.T. : Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Väiski: Onko kaikki pajunköyttä, eli onko SRK:n puheenjohtajalla televisio, ja ehkä urutkin?