Mara on täällä tänään.
Tiesitkö, että keskustelulla, jota parhaillaan käydään vanhoillislestadio-laisuudessa ja minkä Martti Luther (1483-1546) käynnisti omassa
katolisessa kirkossaan, on hämmästyttävän paljon yhteneväisyyksiä keskenään.
”Kirkon todellinen aarre on kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta.” (Teesi nro 62.)
Aluksi Luther ei aikonut kyseenalaistaa katolisen kirkon oppia kokonaisuudessaan. Hän halusi vain poistaa muutamia epäkohtia kirkon ja seurakuntien toiminnassa.
Hän halusi alkuun ennen kaikkea puuttua anekauppiaitten häikäilemättömiin väärinkäytöksiin. Hänen kriittinen pohdintansa sai alkunsa hyvinkin konkreettisista tapahtumista, joita oli alkanut tulla Lutherin tietoon. Hän ei kuitenkaan aluksi kyseenalaistanut varsinaista aneoppia.
Tunnetuissa 95 teesissään hän teki avoimesti kysymyksiä keskusteltavaksi ja ehdotti uudistuksia, erityisesti aneita koskevaan opetukseen ja käytännön sovelluksiin.
Luther oli tutustunut aneisiin liittyvään järjestelmään toimiessaan vuodesta 1507 lähtien kymmenen vuoden ajan pappina ja rippi-isänä, kuunnellen seurakuntalaistensa ripittäytymistä Wittenbergin kirkon rippituolissa. Aneiden yhteydessä oli silloin ilmennyt räikeitä väärinkäytöksiä, mm. juuri Brandenburgin alueella, jossa Luther toimi.
Luther saattoi perehtyä aneopetuksen käytäntöön yksityiskohtaisesti saatuaan käsiinsä anekauppiaitten sisäisen ohjekirjan. Siitä hänelle paljastui taitava menettelytapa, jolla maksimoitiin häikäilemättömän ahne rahankeruu erityisesti kuolleiden omaistensa sielusta hädissään olevilta ihmisiltä.
Samaten hänelle paljastui käytäntö, jolla varat kierrätettiin pankkiirien avulla lopulta Vatikaaniin. Luther ei enää voinut vaieta.
Hän kirjoitti 17.10.1517 kirjeen kirkollisille esimiehilleen, piispoille, sekä joillekin ystävilleen. Hän toivoi voivansa keskustelun avulla poistaa huolestuttavia epäkohtia kirkon toiminnasta. Luther liitti kirjeisiinsä 95 teesiä pohjaksi keskustelulle. (Tarina siitä, että Luther itse olisi naulannut kirjeensä Wittenbergin kirkon oveen, ei tiettävästi ole historiallisesti totta, mutta elää sitkeänä ja turismia elähdyttävänä legendana.)
Luther oli varma, että niin pian kuin anekauppaan liittyvät räikeät väärinkäytökset saataisiin näytetyiksi toteen, kirkko tietysti kitkisi ne omasta aloitteestaan pois. Luther luotti, että tokihan kirkko tahtoi korjata virheitään.
Luther ei siis aluksi kyseenalaistanut kirkon oppia muilta osin. 
Vielä vähemmän Luther halusi katkaista välejään ”ainoaan autuaaksitekevään” katoliseen kirkkoon. Myöskään silloinen paavi, Leo X, ei nähnyt Saksan suunnalla virinnyttä keskustelua erityisen merkittävänä. Hän piti Lutherin teesejä ja niihin liittyvää kiistelyä pelkkänä yksittäisen munkin riitelynä. Sitä ei tarvinnut ottaa lukuun pääkallonpaikalla.
Onhan sitä seuroissa kuultu erinäisiä varoituksia siitä, että emmehän me tahdo ottaa osaa joidenkin yksittäisten katkeroituneiden ihmisten nettikeskusteluun herätysliikkeen ongelmista.
Luther kiisti kirkon erehtymättömyyden – vrt. ”erehtymätön seurakunta”-oppi
Mutta Lutherin kriittiset käsitykset alkoivat jyrkentyä hänen perehdyttyään lisää Raamattuun. Samalla hän joutui näkemään, että hänen kirkolliset esimiehensä eivät antaneetkaan hänelle tukeaan ane-kritiikkiä seuranneissa väittelyissä.
Samaan aikaan hänen kirjeensä teesit olivat levinneet ajateltua laajemmalle, koska asiakirja oli julkaistu myös painettuna ja sitä oli ryhdytty levittämään julkisuudessa. Keskustelu alkoi laajentua.
Luther joutui toteamaan, että kirkolla itsellään ei ollutkaan halua muuttaa käytäntöjään, vaikka saadut tiedot olivat selvästi osoittaneet, että se oli ajautunut vakaviin väärinkäytöksiin ja epäraamatulliseen suuntaan.
Kirkko oli kuitenkin taipumaton ja vaati sen sijaan ehdotonta kuuliaisuutta ja kyselemätöntä nöyrtymistä hengellisten auktoriteettien alaisuuteen.
Luther ei ollut aivan yksin kritiikissään, sillä ennen häntä moni muukin oli esittänyt jo parinsadan vuoden ajan kritiikkiä katolisen kirkon opillista rappiota vastaan (mm. William Occam, John Wycliffe, Jan Hus, Erasmus Rotterdamilainen). Katolisen kirkon oppeja kohtaan suunnattu kirkon sisäinen kriittisyys on voimistunut jälleen nykyaikana, aivan viime vuosina, erityisesti kirkon piirissä paljastuneiden lasten seksuaalisen hyväksikäyttörikosten takia.
Lutherin kanta kirkoon muuttui ajan mittaan entistä kriittisemmäksi, ja hän joutui lopulta kiistämään paavin arvovallan ja erehtymättömyyden.Tämä ehdottoman auktoriteetin uhmaaminen nosti Lutherin kritiikin vakavalle tasolle.
Luther sanoi: ”Raamatun tähden meidän täytyy hyljätä paavi ja konsiilit. Minä tahdon uskoa omasta tahdosta enkä olla minkään auktoriteetin orja, oli se sitten konsiili, yliopisto tai paavi.” (Lutherin lausunto väittelyssä Leipzigin yliopistossa 1519.)
Hänen mukaansa paavien ja kirkolliskokousten päätökset on hylättävä inhimillisinä auktoriteetteina, joilla ei ole takanaan Raamatun auktoriteettia.
Katolinen kirkko opetti paaviudesta, että paavi oli saanut valtansa ei ainoastaan Pietarilta, joka oli ”ensimmäinen paavi”, vaan itse Kristukselta, johon ajatus paavin erehtymättömyydestä perustuu.
Katolinen kirkko aloitti ja aloittaa yhä tänään paavien sarjan laskemisen apostoli Pietarista. Itse asiassa vasta paavi Leo Suuri (paavina 440 – 461) oli esittänyt tämän Raamatun tulkinnan, johon paavin valta-asema sittemmin perustettiin ja perustuu yhä. Hän sai aikaan kirkolliskokouksen päätöksen sellaisesta Raamatun tulkinnasta, että Kristus oli antanut Pietarille ylimmän hallintovallan kirkossa, ja siitä lähtien jokainen paavi on nähtävä Jumalan edustajana maan päällä (Matt. 16:18-19).
Uuden erehtymättömän kirkon rakentajat
Tästä tulee mieleen, että SRK:n puheenjohtajista edellinen, Matti Lääkkö, ja vuodesta 2007 puheenjohtajana toiminut Olavi Voittonen on kumpikin ilmoittanut, että SRK:n johtokunta edustaa ikään kuin jatkumona samaa arvovaltaa kuin Uuden testamentin Efeson seurakunnan vanhimmat.
Raamatusta haetaan jälleen arvovaltaa hierarkkisen kirkkosysteemin luomiselle ja inhimillisten ihmisten kohottamiseksi muiden kristittyjen yläpuolelle.
Voittosen mukaan tästä ”raamatullisesta” eli teologisesta syystä johtokuntaan voidaan valita vain miehiä. Kas, Efesoksessakin pari tuhatta vuotta sitten päättäjät, ”vanhimmat”, olivat aina miehiä!
Lisäksi, ilmeisesti samalla logiikalla, kun Raamatussa esiintyy sanan ”vanhin”, johtokunnan jäsenyys on tulkittu edellyttävän jäseneksi valitulta mieheltä lähes elinikäistä toimintaa kyseisessä luottamustehtävässä. Samaten, tällä ”raamatulliseksi” tulkitulla perusteella ”vanhinten neuvosto” on muuttunut lopulta myös erehtymättömäksi Jumalan valtakunnan ”huoneenhallitukseksi”, kuten muistelijoiden kertomukset hoitokokouksista ovat paljastaneet. Erehtymättömyyttä vakuuteltiin jälleen myös mm. suviseuroissa Liperissä 2010.
SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Olavi Voittonen on mennyt oman itsensä samastamisessa koko herätysliikkeeksi jopa niin pitkälle, että kun häntä pyydettiin jättämään saarnanpito väliin Ruotsin puolella, koska hyväksikäyttörikoksiin liittyvä liikkeen rikostutkinta oli menossa, hän katsoi että tapahtui ”loukkaus koko liikettä vastaan”.
– Sellainen tapa, jolla Kimmo [Sulila] on asioitaan hoitanut, on loukkaava ei pelkästään minua, vaan koko liikettä kohtaan, Voittonen on todennut Kotimaa24:n haastattelussa.
Onko tässä jotakin tuttua?
Lutherin mukaan Raamattu opettaa, että maan päällä ei ole yhtään mitään ihmisten toimintaa, joka olisi erehtymätöntä.
Katolilaisuuden ”erehtymätöntä kirkolliskokousta” vastaavia elimiä ovat vanhoillislestadiolaisuudessa lähinnä SRK:n vuosikokous sekä puhujien ja seurakuntavanhinten kokous. Erehtymättömän ”seurakunnan neuvot” on muodostettu ja päätetty juuri niissä. Mutta päätösten valmistelutyön ovat tehneet Voittosen mainitsemat ”Efeson vanhimmat” eli SRK:n johtokunta, tai paremminkin sen työvaliokunta. Onko sekin siis erehtymätön?
Erehtymättömän siionin päätökset ja kannanotot on täytynyt jossain päättää. Ehkäisyyn ja musiikkiin liittyvät kiellot on päätetty puhujienkokouksessa, kun taas television hankkimisen kielto päätettiin SRK:n vuosikokouksessa ja sitä on useasti täsmennetty niinikään vuosikokousten yhteydessä. Avioeron, eron jälkeisen uudelleen avioitumisen ja homoseksuaalisuuden synniksi julistava kannaotto ”Oikea ja väärä” päätettiin vuosikokouksessa 2005. Tuorein ehkäisykiellon perusteluasiakirja on puolestaan SRK:n johtokunnan tuotos (”Minä uskon Jumalaan, Isään” 2009).
Olen sitäkin miettinyt, että paikallisessa rauhanyhdistyksessä tuo toinen toisensa elämäntapojen ja suoritusten vahtiminen on yksinomaan halua kontrolloida toista ihmistä, saada hänet valtansa alle. Silkkaa vallankäyttöä. Käyttäen aseena kaikkein kalleinta painostusvälinettä, aran uskovaisen kuolematonta sielua.
Luther kiisti tekojen osuuden vanhurskauttamisessa – vrt. ”seurakunnan neuvot”
Toiseksi Luther kiisti myös katolisen kirkon vanhurskauttamis- eli pelastusopin, joka pohjautui Kristuksen ristinkuoleman lisäksi pitkälle erilaisiin suorituksiin ja elämäntapamääräyksiin. Kuten pappien ja munkkien sitoutuminen naimattomuuteen, määrämuotoiset rukoukset ja rituaalit jne.
Samalla tavalla nyky-lestadiolaisuudessa opetetaan elämäntavan lukuisien kieltojen ja määräysten noudattamisen olevan ihmisen uskossa säilymisen, pelastuksen ja taivaspaikan ehto. Että se mitä ihminen itse tekee, edistää hänen sielunsa autuutta.
Normit eivät perustu alkuunkaan Raamattuun. Nykyisessä vanhoilislestadiolaisuudessa niitä perustellaan samalla tavoin kuin Lutherin aikaisessa katolisessa kirkossa. ”Seurakunnan” neuvoina. (Jopa armoneuvoina.)
Katolinen kirkko opetti, että Raamatun lisäksi kirkolliskokousten määräykset ja paavin Jumalalta saamat ilmoitukset ovat Raamattuun rinnastettavaa Jumalan sanaa. Vl-liikkeessä on omaksuttu sama käsitys, toisin sanoen ajatus ns. jatkuvasta ilmoituksesta.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on tietoisesti annettu ”seurakunnan neuvoille” sama arvovalta kuin Raamatulle. Tämä ajattelu, joka alkoi hallita opetusta 1960-luvulta lähtien, sinetöitiin virallisesti puhujienkokouksessa 2007 Valkealassa. Mutta silloin normeista ja suorituksista oli tullut jo monen sukupolven omaksuma itsestäänselvyys.
”Uskon kuuliaisuudella tarkoitamme sitä, että osoitamme kuuliaisuutta Jumalan sanaan sidotun omantunnon lisäksi seurakuntaäidille. Kristinopin mukaan omatunto on Jumalan ääni meidän sisimmässämme. Omatunto vaatii oikean ja kieltää väärän. Omatunto ei kuitenkaan ole täysin luotettava. Omantunnon neuvoessa toisin kuin Jumalan valtakunta opettaa on tärkeää olla kuuliainen Jumalan valtakunnan neuvoille.” (Juhani Uljas puhujienkokouksen alustuksessa 2007.)
Lähes sata vuotta aiemmin, vuonna 1909, lestadiolaisten puhujienkokous oli vielä toista mieltä asiasta.
Raamatun ja seurakunnan rinnastamisesta auktoriteettina keskusteltiin Torniossa ja Haaparannassa puhujienkokouksessa vuonna 1909, jolloin myös esitettiin tämä sama kysymys: ”Onko oikein sanoa ’Raamattuun ja seurakuntaan perustuvat puheet’ vai riittääkö sanoa ’Raamattuun perustuvat puheet’?” (Kertomus ja pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta, Oulu, 1909).
Silloin puhujat päätyivät yhteiseen kantaan:
”Jumalan sana on ainoa vahva ja pettämätön perustus, jonka päälle seurakunta rakennetaan. Seurakunta voi joskus erehtyä. Me emme oikein kunnioita Jumalan sanaa, jos siihen rinnalle pannaan mitään muuta perustusta. […] Koska Jeesuksellekin riitti Raamattu, riittäköön se meillekin.”
Lutherin löytö: ihminen ei pelastu omilla ansioillaan, koska hän on aina perisynnin eli itsekkyyden vallassa
1900-luvun alun uskovaiset yhtyivät silloin Lutheriin, joka oli sitä mieltä, että ainoastaan Raamatulla on ehdoton arvovalta, koska Kristus puhuu sen kautta. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan: ”Raamattu on kristillisen uskon korkein ohje”.
Luther löysi pitkän etsimisen jälkeen Raamatusta, apostoli Paavalin Roomalaiskirjeistä kohdan, josta hänelle selkeni, ettei ihminen pelastu omilla ansioillaan vaan yksin Jumalan armosta. Ihminen ei pääse millään irti perisynnistä, itsekkyydestä.
Jo kristinopin pääasia, jokaisen oman sielunsa pelastaminen, on itsekästä ihmisen omasta näkökulmasta ajattelua.
Vähemmän itsekästähän olisi pyrkiä auttamaan muita pelastukseen, itsestään välittämättä! Mutta siihen me emme kykene.
Pelastus on Lutherin mukaan Jumalan lahja kaikille Kristukseen uskoville ihmisille.
Elämäntapojen noudattamisesta ei ole apua edes uskon säilyttämisessä, koska myös omakohtainen usko on puhtaasti Jumalan lahja, ei seurausta ihmisen omasta nuhteettomuudesta. Suorittamisesta ja elämäntapojen noudattamisesta ei ole apua Jumalan edessä, ei uskon eikä pelastumisen kannalta.
Tämä oli Lutherin ns. reformatorinen löytö, joka toistakymmentä vuotta teesien julkistamisesta, vuonna 1530, kirjattiin Augsburgin uskontunnustukseen: ”…ihmiset eivät voi tulla vanhurskaiksi (=Jumalalle kelpaaviksi) omin voimin, ansioin ja teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta…”
Tähän asettivat toivonsa myös aikaisempien polvien uskovaiset ennen vanhaan. Ennen lestadiolaisuuden harhautumista nykyiseen ihmis- ja yhteisöpalvontaan, erehtymättömyyden ja ”aneiden” eli tekojen oppiin.
Ihmisrakennelmien, erehtymättömyysuskon ja lainomaisen tekojen opin jälkiä on myös ahdistava hyväksikäyttörikosten vyyhti, joka surullisella ja epäoikeudenmukaisella tavalla leimaa koko herätysliikettä.
Ulossulkeminen, julkistaminen kirkonkirouskaan ei pysäyttänyt Martti Lutheria. Hänen reformaatiotaan levitti juuri käyttöön otettu innovaatio, kirjapainotaito. Sopii toivoa ja uskoa, että ulossulkemisen uhka ja painostuskaan eivät pysäytä vl-liikkeen sisäistä keskustelua ja reformaaatiota, jossa sosiaalinen media on osoittautunut vahvaksi tekijäksi.
Mara, me ja teesit – historia on täällä tänään.
(Kirj. Junker Jörg)
Lisää aiheesta:
Jan Ahonen: ”Katolinen kirkko on parantumattomasti sairas?” Kotimaa24, 9.5.2011.
Johannes Alaranta: Seuraa Minua
Herpert: Mielestäni Maalaispojun…Suomi24, 31.3.2009.
Johannes Ijäs: Lestadiolaisjohtajan saarnaamisen estänyt kirkkoherra valottaa ajatteluaan. Kotimaa24 25.5.2011.
Johannes Ijäs: Pääsihteeri: Vanhoillislestadiolainen liike avautunut sisään- ja ulospäin. Kotimaa24 26.5.2011.
Johannes Ijäs: Voittonen vastaa: Vuosikokous ei ole valinnut naisia. Kotimaa24 25.5.2011.
Iustus: Vastaus SRK:n… Suomi24, 31.3.2009.
Jairus-moppilainen: Maalaispojan ajatuksiin. Suomi24, 31.3.2009.
Jes-mies: Ennustus: ajaudumme umpikujaan
Julkilausuma: Oikea ja väärä. SRK 2.7.2005.
Kertomus ja Pöytäkirja lestadiolaiskristittyjen suuresta kokouksesta. 1909. Oulu. Teoksessa: Hulkko, K. 1965. Kukistumaton valtakunta. SRK, Oulu (pain. Kuopio).
Konttorin kuulumisia. Päivämies 15.4.2010.
Korpijaakko: SRK:n linja: hierarkkisesta miesten ”vanhinten neuvostosta” myös naisten lahjoja hyödyntäväksi palveluyksiköksi?
Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?
Olli Lohi: SRK:n johtokunnan palvelutehtävässä. Päivämies 20/2011.
Martti Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen pääsisältö (1535)
Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.
Mitä jää puuttumaan, jos sitoo omantunnon vain Jumalan sanaan? (Juho Kalliokoski)
Syntyvyyden säännöstely sen kaikissa muodoissa on synti: lääkintähenkilökunnan, SRK:n johtokunnan ja puhujien neuvonpito. Päivämies 28.7.1971. (Julkaistu Mopin palstalla.)
SRK:n vuosikokous: Minä uskon Jumalaan, Isään. (Uusin ehkäisykannanotto 2009, poistettu netistä helmikuussa 2011). Kannanoton teksti myös täällä. (Jonkin aikaa ollut saatavilla myös Googlen välimuistissa.)
Totuuden kuuliaisuuteen. Keskustelua vanhoillislestadiolaisuudessa vuosina 1960-61 esiintyneistä erimielisyyksistä. Vanhoillislestadiolaisten pappien veljespiiri. Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapaino 1962. Otteita kirjasta sekä keskustelua Mopin palstalla.
Usko ei aukea järjelle. OHO! Siioni.
Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta: jatkuva vai päättynyt ilmoitus?
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
”Elämäntapojen noudattamisesta ei ole apua edes uskon säilyttämisessä, koska myös omakohtainen usko on puhtaasti Jumalan lahja, ei seurausta ihmisen omasta nuhteettomuudesta. Suorittamisesta ja elämäntapojen noudattamisesta ei ole apua Jumalan edessä, ei uskon eikä pelastumisen kannalta.”
Tekojen oppia, nykyajan nk. anekauppaan en ole törmännyt. Ikävää, jos joku on.
Usko on Jumalan lahja. Piste. Jumala voi myös aivan hyvin ottaa lahjansa pois tai oikeastaan ensin ihmisen pitää luopua Jumalasta. Miettikää sitä. Eikä ihminen luopumusta välttämättä itse huomaa. Monesti tarvitaan ravistelua ja nuhteita, että ymmärtää tilansa, kuten esim. VT:n kuninkaat Daavid ja Hiskia.
Hesekiel 33:
12 ”Ihminen, sano maanmiehillesi: Jos vanhurskas tekee syntiä, ei hänen vanhurskautensa silloin pelasta häntä. Ja jos jumalaton luopuu jumalattomuudestaan, ei hänen jumalaton elämänsä vie häntä tuhoon. Vanhurskas taas ei syntiä tehdessään enää voi turvata vanhurskauteensa.
juhak:lle
Hepr 12:1
”1 Sentähden myös me, että meillä on näin suuri todistusten joukko meidän ympärillämme, niin pankaamme pois kaikki kuorma ja synti, joka aina meihin tarttuu ja hitaaksi tekee, ja juoskaamme kärsivällisyyden kautta siinä kilvoituksessa, joka meidän eteemme pantu on,”
Ainoa mihin voimme turvata, on ansaitsemattomaan armoon. Se kyllä opetta kaiken Jumalattoman menon hylkämään.
”Vanhurskas taas ei syntiä tehdessään enää voi turvata vanhurskauteensa.”
Tässä synnillä tarkoitetaan sydämen luopumista Jumalasta, ei esimerkiksi kuorossa laulamista.
Ihmettelen tätä, että joku on kokenut olevansa muiden kontrollin alla ja etteivät saa tehdä mitä tahtovat. Itse en ole tällaista havainnut. Voi toki liittyä siihen että olen nuori aikuinen enkä siten tiedä onko ”hoitokokoukset” ym. kokeneiden ikäluokkien keskuudessa todellakin tällaista muiden kyttäämistä.
Mutta, voiko joku todella kokea, että toinen ihminen käyttää valtaa suhteessa häneen jos nyt sitten sattuu ”kyttäämään” häntä, sillä jos hän näin toimii hän vain tarkkailee mitä toinen tekee. Ei sen pitäisi estää ketään tekemästä sellaista mitä itse pitää oikeana. Vai onko tarve salata se, mitä pitää oikeana, koska ei uskalla suoraankaan sanoa olevansa eri mieltä?
Usko ja toimi siis eritavoin kuin vanhoillislestadiolaiset, mutta älä koe katkeruutta jos joku huomaa sen. Ei se ole julmaa vallankäyttöä jos huomaa että toinen tekee eritavoin kuin luulee hänen vakaumuksensa olevan ja käy nuhtelemaan asiasta. Nuhdeltu voi todeta olevansa erimieltä ja todeta ettei usko samoin kuin vanhoillislestadiolaiset yleensä.
Osana Rooman kirkon erikoista perintöä ovat paavius ja paavit, jotka ovat saaneet merkittävän sijan tässä kirkossa. Paavia on jopa nimitetty Kristuksen sijaiseksi maan päällä, mikä osoittaa hänen suuren asemansa katolisten parissa. On myös ajateltu, että paavius alkoi jo ensimmäisellä vuosisadalla Pietarista ja että siitä lähtien on ollut paavien katkeamaton ketju aina näihin päiviin asti.
Mutta mitä meidän on ajateltava paaviudesta ja hänen asemastaan katolisessa kirkossa? Opettaako Raamattu tästä alueesta mitään ja voiko sitä perustella Raamatulla? Katsomme tätä asiaa ja katolisen kirkon pappeutta seuraavien seikkojen valossa:
1. Oliko Pietari erikoisasemassa muihin opetuslapsiin nähden?
2. Paaviuden alku ja sen periytyminen
3. Oliko Pietari Kristuksen sijainen?
4. Perustivatko Pietari ja Paavali Rooman seurakunnan?
5. Pappien naimattomuus
http://www.jariiivanainen.net/paavijapappeus.html
Tuo kyseenalaistaminen on vaikeaa vl:lle. Kun meille on opetettu, että lapsenuskolla pääsee taivaaseen, että ei tarvitse osata kristinoppia eikä teologiaa. Riittää kun uskoo. Opetetaan että tältä tieltä ei tyhmäkään eksy, kun vaan ihan lapsellisesti uskoo jne. Niin onhan se totta ettei monikaan ole itse pohtinut näitä asioita teologiselta kannalta eikä osaa alkaa raamatunpaikkoja luettelemaan vaikka niistä joka sunnuntai seuroissa kuulee puhuttavan ja selitettävän. Valitettavan vähän luetaan itsekseen raamattua, vaikka siihen kyllä kehotetaankin. Mutta samalla myös annetaan ymmärtää, ettei kannata liikaa itse miettiä asioita vaan tulla vain seuroihin kuuntelemaan miten pyhä henki puhujalle raamattua kirkastaa. Seuroissa sosiaalinen paine yhdenmukaistaa ja yksinkertaistaa asiat eikä edes ole tapana alkaa keskustella mistään mitä saarnoissa on puhuttu. Vielä harvempi vl on perehtynyt Lutherin ajatuksiin. Kyllä esim. mun raamatuntuntemus on luvattoman kehno. Monesti päätän että alan lukea sitä säännöllisesti, mutta aina se jää.
On perustelematonta pitää seurakuntaa Jumalan Sanan _ensisijaisena_ lähteenä. Seurakunta voi välittää Sanaa kirkkaasti ja hyvin, mutta vain silloin, jos se pitäytyy Raamattuun. Vain silloin. Seurakunta ei ole ”Raamatun lisälehdet”.
Jos seurakunta keksii sitovia sääntöjä ohi ja yli Raamatun, ollaan jo hyvän matkaa tekoihin perustuvan vanhurskauden tiellä. Vain Raamattu kertoo meille luotettavasti, mikä on oikein ja mikä väärin.
Tämä seurakunnan korostaminen mahdollistaa, ei automaattisesti tuota, mutta mahdollistaa, kaiken sen pahan, minkä ihminen langenneisuudessaan voi tuottaa: vallankäyttöä, ahdistusta ja painostusta, jonka alle voi sortua. Sanassa ei ole enää lepoa ja ihminen voi ajautua äärimmäisiin tekoihin uupuessaan seurakunnan perinnäissääntöjen ja niiden seurausten alle.
Minusta ollaan nykyisin menty harhaan, kun on nosgtettu seurakunta Raamatun ohi ylimmäksi ohjenuoraksi. Tiedän, että sanomani loukkaa monia palstan lukijoita, mutta en voi oikein olla sanomattakaan näin. Yhtä vähän kuin Raamatusta voi selittää asioita pois, niitä voi lisätä sinne.
Liian vähän uskovaisten kesken ja ry:llä puhutaan Lutherin keskeisistä ajatuksista. Siitä opillisesta näkemyksestä, jota Laestadius sanoo puolutavansa filosofeja ja kirkonmiehiä vastaan, hän käytti nimitystä ”Lutherin oppi” ja ”tunnustuskirjojen oppi” tai ”puhdas luterilainen oppi”. Saarnat ry:llä ovat nykyjään kemiallisesti puhtaita Lutherista. Hänen uskonkäsityksillään on kuitenkin juuri meidän ajallemme sanottavaa.