Rajanveto on suuri kiusaus, sanoo kasvatustieteen maisteri, tutkija Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen Kalevan haastattelussa. – Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.
Kun Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen oli pieni tyttö, alle 5-vuotias, hän pohti, onko Jumalalla parta. Aikansa pohdittuaan tyttö päätyi siihen, että Jumala on ajanut partansa. ”Silloin äiti sanoi minulle, että ei Jumala ole mies eikä nainen. Hän on henki, jota ei kukaan voi ymmärtää. Ei edes aikuinen.”
Ei Tanja ymmärtänyt, mitä äiti oikein puhuu, mutta sanat jäivät merkillisellä tavalla mieleen.
Nyt hän on neljän lapsen äiti, 35-vuotias nainen, joka valmistelee tutkijakoulussa väitöskirjaansa rajoista, jotka aiheuttavat toiseutta, erityisesti lestadiolaisuudessa.
Toiseudella hän tarkoittaa eräänlaista lasiseinää, joka voi nousta ihmisten väliin joko omassa ryhmässä tai suhteessa toiseen ryhmään.
Aihe tulee monin tavoin lähelle.
– Niin lähelle, että tekee kipeääkin. Toisaalta toiseus on juuri nimi kivulle, ja jos johonkin rakennetaan raja, se koskettaa aina rajan molemmilla puolilla olevia.
Iso perhe itsessään on asia, joka aiheuttaa toiseutta.
– Joskus tuntuu, että jo neljän lapsen äitiys voi tehdä ihmisestä jollakin tavalla oudon, sellaisen, jonka asemaan on mahdotonta asettua missään muussakaan asiassa.
Tanjan lapsuuden perheeseen kuuluu kolmetoista lasta, joista hän on vanhin. Melko varhain hän ymmärsi, että perhe on kokonsa puolesta poikkeuksellinen. Toisaalta sosiaalinen elämä rakentui ympyröissä, joiden tunnussanaksi kävivät kirjaimet ry.
– Lapsuuden kesiin kuuluivat suviseurat, joihin yhdistettiin kesälomamatkat mummolaan. Samaan juhlaan osuivat vielä syntymäpäivät, Lamminmäki-Kärkkäinen kertoo.
Aika riensi eteenpäin ja synttärien kultaamia suviseuramuistoja kertyi kesä kesältä, kunnes eräänä päivänä Tanja oli suviseuroilla neljän pienen lapsen äitinä.
Puoliso, uskonnonopettaja ja pappi, oli lupautunut noin seitsemän tuntia kestävään ehtoollisenjakoon. Jo menomatkalla touhua leimasi kiire, joka sopii tietysti tavattoman huonosti lasten kanssa matkustamiseen. Ja kun molemmat sattuivat olemaan vielä viime tipan ihmisiä…
– Siinä sitä sitten juostiin ja kannettiin papinpukua rapakoitten yli. Suviseurojen ihme tuppasi muuttumaan ihmettelyksi siitä, kuinka saan yksin pidettyä itseni ja lapseni hengissä tässä hulinassa,Tanja nauraa.
Onneksi hän sai viime kesänä takaisin jotakin entisestä suviseuratunnelmasta, koska koko perheellä oli taas mahdollisuus osallistua tapahtumaan yhdessä.
– Suviseurojen yhteislaulussa koettu yhteisöllisyys koskettaa yhä,Lamminmäki-Kärkkäinen myöntää,
Lestadiolaisuus on niin merkillinen yhdistelmä uskontoa, sosiaalista elämää ja tapakulttuuria, että lestadiolaiseksi tunnustautuva nainen joutuu kysymään yhä itseltäänkin, mitä lestadiolaisuus on.
– Selvittelen erityisesti sitä, kuinka paljon on kyse kulttuurista, kuinka paljon uskonnosta. Eihän edes nimi ”lestadiolaisuus” viittaa uskon kohteeseen.
Tanja Kärkkäinen-Lamminmäki on huolissaan siitä, että ryhmän erityisyys, jota ylläpidetään sekä sisältä että ulkoapäin, on saanut niin korostuneen aseman.
Lestadiolaisten suurin kiusaus: lähimmäisten uskon arviointi
– Jako elävään ja kuolleeseen uskoon, rajojen ylläpito ja lestadiolaisen kulttuurin erityisyyden vaaliminen ovat lestadiolaisten suurimpia kiusauksia.
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen on joutunut huomaamaan, että suurinta toiseutta voi kokea oman ryhmän sisällä.
– Koska juuri siellä luulisi tulevansa ymmärretyksi täydellisesti.
Mutta voiko häntä itseään ymmärtää perinpohjin kukaan muu kuin lestadiolainen nainen?
– Toisaalta ei minua voi kukaan, edes oma puoliso, ymmärtää perinpohjin, mutta lestadiolaisuudessa kasvaneena luulen, että on asioita, joita vain toinen lestadiolaisuuteen kasvanut voi ymmärtää.
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen kertoo, että todella tärkeä, todellisen kohtaamisen ja ymmärtämisen hetkiä hän on kokenut omaan uskonnolliseen yhteisöönsä kuulumattomienkin ystävien kanssa.
– Joskus tälläinen ”ystävyys” on voinut olla vaikkapa vain junamatkan pituinen aika nimettömäksi jääneen ihmisen vieressä.
Lamminmäki-Kärkkäinen iloitsee yhtä lailla ei-lestadiolaisista kuin lestadiolaisista ystävistään. Käytännön sanelemana jälkimmäisiä on enemmän.
– Kun opiskeluaikana vietti kolme iltaa viikossa ry:llä, ei kerta kaikkiaan ehtinyt tavata juuri muita. Lestadiolaisuudelle on juuri ominaista, että sosiaalisen elämän ja uskonnon kudos kattaa koko elämän.
Tanja muistelee, että nuorena oli enemmän sääntö kuin poikkeus myöhästyä alkurukouksesta.
– Eihän siellä uskonnon takia oltu, vaan 90-prosenttisesti tapaamassa toisia nuoria.
Kun Tanja opiskeli Uumajassa, hän myöhästelijäluonteestaan huolimatta huomasi yllättäen rientävänsä kiireellä myös seurojen alkurukouksiin.
– Kai niillä sitten on jotakin tekemistä myös hengellisen elämän kanssa, pyhäkoulunopettajana toimiva nainen virnistää.
Nyt hän osallistuu seuroihin noin kerran kuukaudessa, ja on vuorollaan myös järjestämässä seuroja pienen Pikkaralan ry:n joukoissa.
Hänen miehensä on toiminut pitkään seurapuhujana, mutta on jättänyt sitä puolta vähemmälle nyt, kun lapset ovat pieniä.
– Seuroihin osallistuminen on ollut eri elämäntilanteissa erilaista. Kun menin naimisiin puhujan kanssa, tuli seuroista myös työkeikkoja, mitä olen joutunut jopa suremaan.
Useasti ihmetellään, kuinka kiltisti lestadiolaislapset jaksavatkaan istua seuroissa ja myös kirkonmenoissa. Tanja-äiti myöntää vähän nolona, että hän ei taida kuulua siihen armoitettujen joukkoon, jotka osaavat pitää lapsensa paikallaan.
– Joskus tuntuu, että on helpompi käydä kirkossa, jossa muutkin lapset pitävät elämää, kuin yrittää pitää omia lapsia hiljaisina seuroissa.
Joskus kuulee myös opettajien ihastelua siitä, kuinka lestadiolaislapsille tunti paikallaoloa ei näytä olevan konsti, eikä mikään.
– On hyvä taito pystyä jo lapsena kuuntelemaan ja keskittymään, hän miettii, vaikka näkee ”kiltteydessä” myös omat vaaransa.
Kun Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen miettii herätysliikkeensä tapoja, nousee hyvänä esimerkkinä mieleen kättelytapa.
– Kättelytavan taustalla on nähdäkseni halu todella kohdata toinen ihminen, vaikka tietysti siitäkin on tullut pintakulttuuria,hän sanoo.
Monet lestadiolaisuuteen liittyvät tavat ovat Tanjan mielestä enemmän opittuun kulttuuriin kuin uskoon saatikka syntikäsitykseen liittyviä.
– Koska en ole oppinut meikkaamaan lapsuudessani, tuntuisi hyvin työläältä opetella sitä enää. Minun luonteellani ei muistettaisi tarkistaa peilistä, onko meikki kunnossa, eikä levinnyt huulipuna olisi edes erityisen kohtelias ele, Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen huvittuu.
Vaikka lestadiolaisuus on patriarkaalinen kulttuuri, on Lamminmäki-Kärkkäinen miettinyt myös sitä, että meikkaamattomuus voi olla myös vapauttavaa.
– Länsimaisessa nykykulttuurissa, jolloin nainen nähdään objektina ja katseiden kohteena, on yhtä relevantti kysymys, saako nainen olla meikkaamatta. Kauneusihanteet ovat määräytyneet niin itsestään selvän mieskeskeisiksi, että niitä on vaikea edes analysoida.
Lestadiolaisperheissä ei yleensä katsota televisiota, mutta videoiden ja internetin harkittu käyttö on arkipäivää.
– Kun näen lööpit, joissa kerrotaan edellispäivän Big Brotherista, tunnen iloa siitä, että on näinkin iso ryhmä, joka on tähän asti aika hyvin säilynyt tuon tirkistelykulttuurin ulkopuolella, joka on nyt tosin jo levinnyt nettiinkin. Sinänsä koko televisioasia turhan komplisoitunut. On ammatteja, joisssa on seurattava, mitä maailmalla tapahtuu, myös lestadiolaisen.
Lamminmäki-Kärkkäinen uskoo, että television katsomattomuus on sinänsä vahvistanut lestadiolaisryhmän yhteenkuuluvuutta ja jopa mahdollistanut yhteisön säilymisen yhteiskunnan rakennemuutoksessa, kuten Jussi Melkas on artikkelissaan pohtinut.
Lestadiolaisten ehkäisykriittisyys on asia, joka kiinnostaa varsinkin ulkopuolisia.
– Jos jotakin, niin lestadiolaisten kykyä kunnioittaa ihmisyyden mysteeriä, minä kunnioitan. Lapsia ei hankita, niitä voi saada Jumalan lahjana.
Tämän Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen sanoo silläkin uhalla, että hänen on vaikea käsittää, miksi lestadiolaisessa kulttuurissa miehet viitsivät käyttää valtaa asioissa, joista he eivät kanna vastuuta.
– Ihmiset tekevät asioita, joita en voi hyväksyä, mutta niitä tapahtuu myös koko kansamme mittakaavassa ja siitä huolimatta minusta on mukavaa saada olla suomalainen. Sama koskee koko ihmisyyttä, vaikka tuntuu, että ihminen on juuri nyt luomakunnan suurin uhka.
Ristiriitojen keskellä Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen on huomannut eri elämäntilanteissa palaavansa yhä uudelleen siihen hetkeen, kun äiti sanoi, ettei Jumalaa voi täysin ymmärtää kukaan.
– Merkillisesti se ajatus lohduttaa minua.
Lähde: Kaleva 4.12.2005
Lue myös:
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: Identiteetin kulttuuriprofiili ja toiseuden purkaminen. Oulun yliopisto 2002.
Etniset vanhoillislestadiolaiset
Hanna-Leena Nissilän haastattelu
Vanhoillislestadiolainen ateisti, Jumalan terve!
Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit
Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa
* * *
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen työskentelee Oulun yliopistossa, kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimusryhmässä, jonka tutkimuskohdetta kuvataan seuraavasti:
”Transformatiivinen interkulttuurinen pedagogiikka (tip) interventiona koulussa ja yhteiskunnassa tapahtuvaa marginalisaatiota ja epätasa-arvoa vastaan
(Suomen Akatemia SYREENI-tutkimusohjelma 2001-2003)
Vastuullinen johtaja: professori Rauni Räsänen
Tutkimusryhmän tavoitteena on 1) tutkia epätasa-arvoistavia rakenteita ja prosesseja koulussa ja 2) kehittää pedagogiikkaa, joka tekisi niistä tietoiseksi ja toimisi siten interventiona niiden ehkäisemiseksi.
Tutkimusryhmän jäsenet pitävät kasvatusta keskeisenä tekijänä yksilöllisessä ja yhteiskunnallisessa muutoksessa.
Siksi projektissa paneudutaan erityisesti opettajankoulutuksen uudistamiseen ja antamaan tuleville opettajille valmiuksia tunnistaa epätasa-arvoistavia tekijöitä ja toimia niiden ehkäisemiseksi. Pedagogiassa kiinnitetään huomiota kulttuuriseen herkkyyteen, interkulttuuriseen kompetenssiin sekä rohkeuteen toimia oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta.
Uudistamisen kohteena ovat opettajankoulutuksen sisällöt, opetusmuodot, prosessit ja rakenteet. Kokeiluryhmänä on Oulun kasvatustieteiden ja opettajakoulutuksen yksikön MEd International -koulutus. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat erityisesti teoriat toiseuden rakentamisesta ja purkamisesta sekä kriittisen monikulttuurisuuskasvatuksen mallit.
Pohjois-Suomi tutkimuskontekstina tarjoaa erityishaasteita vanhoine ja uusine etnisine ja uskonnollisine vähemmistöineen. Nämä pyritään huomioimaan tutkimuksessa ja tutkimaan erityisesti seuraavan kolmen tekijän osuutta epätasa-arvoistavissa prosesseissa: etnisyys, maailmankatsomus/ uskonto, sosiaalinen sukupuoli. Vaikka nämä tekijät ovat erityisesti huomion kohteena, niitä tarkastellaan integroituneena toisiinsa ja muihin osa-alueisiin kuten sosiaaliluokkaan, kieleen ja kotitaustaan.
Epätasa-arvoistavien prosessien tutkimiseksi käytetään monia kvalitatiivisen lähestymistavan menetelmiä, kuten luokkahuone-etnografiaa, elämänkertatutkimusta, diskurssianalyyttisiä tutkimustapoja. Opettajankoulutuksen osalta menetelmänä on toimintatutkimus.”
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 