Ulkopuolinen. Pakolainen.

Luin Jennin kirjoituksen Häpeästä rohkeuteen ja ajattelin kirjoittaa omista kokemuksistani.  Hänen kokemuksensa tuntuu tutulta.  ”Ulkopuolisuuden tunne.” Se kosketti. On muitakin jotka ovat kokeneet saman kuin minä.

Itselläni oli läpi lapsuuden aina jokin tunnistamaton, mutta selvästi erilaisuuden, vierauden ja ulkopuolisuuden tunne. En osannut selittä sitä itsellenikään mistä oli kysymys. Olen ollut sen ymmärtämisessä täysin jumissa. Olen nyt, 35-vuotiaana, terapian läpikäyneenä ja perheellisenä työstänyt lapsuuden kokemuksia aika paljon. Kun saa omia lapsia, näitä asioita alkaa katsoa toisella tavalla.

Jokin avain lukkoon oli lukea Hanna-Leena Nissilän kirjoituksesta, miten kääntöpuolena

”Kunpa olisit kuollut ennen kuin jätit uskon”

”Jos ajattelen lapsuutta vain lestadiolaisuuden uskon ja sen opetuksien näkökulmasta, se oli kamala. Minä en lapsena enkä nuorena voinut yhteisössä ja sen opetuksissa koskaan hyvin.”

”Toivon, että jokaisessa lestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä elävällä saisi olla yhtälainen oikeus valita myös toisin. Siihen voisi olla enemmän mahdollisuuksia jo lapsena, ja sitä pitäisi pystyä tukemaan yhteisön sisältäkin.” – Olli  K.

Olemalla vain minä olen minä

– Kunpa sinä olisit kuollut, ennen kuin lähdit.

Sen minulle sanoi useampi vanha ystäväni, kun lähdin useampi vuosi sitten vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä. Sen olen kuullut sanottavan myös monelle muulle.

Kirjoitan tästä aiheesta, koska tämä on ollut minun kasvuympäristöni. Koen itse, että kasvoin yhteisöstä irti jo pienestä lapsesta.

Yhteisön jättämät jäljet ovat kuitenkin hyvin lopullisia.

Yhteisö tulee seuraamaan aina elämässäni jollakin tasolla mukana. Vaikka se ei enää ole ollut vuosiin minussa, suurin osa suvusta siihen kuuluu.

Kaikki se mitä

Oululainen, sano EI vihapuheelle!

Oululainen Karjasillan seurakuntapastori ja kirjailija Satu Kreivi-Palosaari on huolissaan lestadiolaisuutta kohtaan kohdistuvasta jyrkästä kielteisyydestä, torjunnasta ja suoranaisesta vihapuheesta Oulussa.

Satu Kreivi-Palosaari totesi kolumnissaan Kalevassa, että hän on kohdannut juuri Oulussa kaikkein kielteisimmät asenteet herätysliikkeen jäseniä kohtaan.

Samaan aikaan kirkossa on alettu laajemminkin kantaa huolta kristittyjen keskinäisestä

Kun ei kukaan koskaan – vieraus ja kaipaus

Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.

– Tuula Stenius kirjoitti muutama vuosi sitten Päivämieheen harvinaislaatuisen, tärkeän kirjoituksen siitä, mitä on elää ilman puolisoa ja ilman seksuaalista ja henkistä kumppania. Miten sen kokee se ns. sinkku, jolle Taivaan Isä on antanut tämän osan.

Moni tuntee vastenmielisyyttä käyttää sanaa sinkku. Se tuntuu rumalta sanalta. Vain parisuhde, ja hetero-sellainen, on se NORMI. Mutta mehän olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Se mikä meitä ihmisinä yhdistää, uskon lisäksi, on että jokainen kaipaa kiintymystä, rakkautta, kosketusta. Kahdenkeskistä rakkaudelle perustuvaa intiimiä läheisyyttä ja kosketusta. Seksiä, vaikka sitä sanaa me emme käytä.

Kysymystä pohdiskeli jokin aika sitten eräs vanhoillislestadiolaisen kodin kasvatti anonyymisti, eräässä blogikirjoituksessa. Puhutteleva kirjoitus, jossa tarkastellaan rohkeasti ja suoraan sitä mitä useat kokevat tänä päivänä. Ihmiselämän herkimpiä kysymyksiä.

Ei-kukaan ei ole koskaan

”Tunnen usein olevani muukalainen, niin myös seksin ja suhteitten maailmassa. Olen kasvanut maalla, konservatiivisen herätysliikkeen piirissä ja ilman televisiota.

En tiedä, kuinka helppoa ihmisillä on ylipäänsä ymmärtää omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan, mutta ainakin analyyttiselle, koulukiusatulle, uskovaiselle tytölle se on vaikeaa.

Kuiluja ja muutoksen signaaleja

Monipuolinen tilanneanalyysi

Kirkonkellarin  julkaisemasta artikkelista voi lukea tutkija, pappi Johannes Alarannan tarkkanäköisiä pohdintoja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tilasta. Salon seudun rauhanyhdistyksen johtokunta vapautti Alarannan puhujantehtävästä yli vuosi sitten. Tutkija keräsi havaintoaineistoa Lopen suviseuroista 2012 samalla kun työskenteli seurajärjestelyissä ylläpitotehtävissä vapaaehtoisena roskakuskina ja ruokatavaroiden kuljettajana.

[…] Monet olivat kanssani asioista eri mieltä. Se ei olekaan mikään ongelma, koska niinhän yleensä on. Minua kuitenkin miellytti tapa, jolla erimielisyydetkin otettiin esille. En kohdannut lyttäämistä.

Hengellisen väkivallan julmin muoto: sosiaalinen eristäminen

Antti Pentikäinen näkyi todenneen Kotimaa-lehdessä, että kun yhteisössä harjoitetaan vuosikausia hengellistä terroria, se johtaa lopulta siihen että yhteisössä ihmisten käsitykset ja ajatukset muuttuvat samanlaisiksi, yhdenmukaisiksi.

Näin on jo tapahtunut. Vaikka mielipiteiden kirjoa jonkin verran esiintyykin, se on jäänyt heiveröiseksi ja satunnaiseksi. Virallisesti sitä ei ole. Samanmielisyyden myös tulevaisuudessa varmistaa rauhanyhdistyksen yhdenmukaistava lapsi- ja nuorisotyö.

Jo nyt ollaan jo  jouduttu tilanteeseen, jossa eri mieltä oleminen on käytännössä mahdotonta.

Rauhanyhdistyksellä käytetään eri mieltä olevia uskovaisia kohtaan hengellisen väkivallan julminta menetelmää, eristämistä ja ulossulkemista yhteisöstä. Sitä edeltävät eriasteiset huolestumiset ja kuulustelut.

Eräät uskovaiset katsovat oikeudekseen sulkea toisen uskovaisen ihmisen yhteisön ulkopuolelle.

”Monissa kristillisissä kirkkokunnissa ja yhteisöissä

Antti Pentikäinen: Terroria uskon nimissä

Antti Pentikäinen kirjoitti jokin aika sitten Kotimaan kolumnissaan uskonnollisin perustein harjoitetusta väkivallasta ja terrorista. Hän ei kirjoituksessaan erikseen nimennyt vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksia, puhutteluja tai naisten ja lasten alistamista.

 

Pentikäisen ajatuksiin voi vain yhtyä ja toivoa, että yhä useampi vl harkitsee henkilökohtaisesti, miten voi itse puuttua liikkeen sisäiseen väkivaltaan ja alistamiseen. Pentikäinen on valinnut omaksi vaikuttamisen keinokseen julkisen keskustelun. Hän kirjoittaa:

Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta

Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani.

Topi Linjama: ”Vain me?”

 

 

(Maapallo ja Kuu, 142 miljoonan kilometrin etäisyydeltä. Aurinko sijaitsee noin 150 miljoonan kilometrin päässä. Kuva Nasa / JPL / University of Arizona, 2007.)

 

Topi Linjama pohtii blogissaan vanhoillislestadiolaisuuden eksklusiivista eli muut kristityt pelastuksen ulkopuolelle sulkevaa seurakuntaoppia.

*    *    *

”Vain me?”

”Vanhoillislestadiolaisessa maailmankuvassa ihmiset jaetaan kahteen porukkaan, uskovaisiin ja epäuskoisiin.

Rajalinjan tietäminen on tärkeää jo käytännön syistä, sillä uskovaisia ja epäuskoisia tervehditään eri tavoin.

Uskovaisen tuntomerkkejä ovat korvakoruttomuus, meikittömyys, televisiottomuus, alkoholittomuus, iso perhe, seuroissakäyminen ja niin edelleen.

Mahtaako ajatus mennä jotenkin niin, että usko konkretisoituu tai muuttuu näkyväksi tuontapaisissa asioissa (”elämänvanhurskaus”), kun taas päinvastaiset asiat kertovat epäuskosta (on ilmaus ”kieltää usko teoillaan”).

Onko sittenkin kyse kulttuurista?

Jos sitten joku hengellinen auktoriteetti, kuten puhuja, paljastuukin kaappijuopoksi tai pedofiiliksi, saattaa tulla mieleen, että ehkä uskon suhde ihmisen ulkonäköön, käytökseen tai puheenparteen ei olekaan niin yksiselitteinen.

Että ehkä noissa asioissa on sittenkin kysymys jostain muusta kuin sydämen uskosta (”sydämen uskosta” muuten puhutaan nykyisin hyvin vähän), esimerkiksi kulttuurista.

Jos siis uskovaiselta näyttävä ja kuulostava voikin olla patologinen rikollinen, niin miten paljon voimme ihmisestä sanoa sen perusteella, miltä hän näyttää tai kuulostaa tai missä asemassa hän on?

Ekskluusiota on pönkitetty tarinoilla ihmisistä, jotka ovat etsineet sielulleen rauhaa sieltä sun täältä ja löytäneet sen lopulta rauhanyhdistykseltä seuroista. Onnittelen lämpimästi näitä ihmisiä enkä missään tapauksessa epäile heidän kokemustensa aitoutta.

Tällaiset kertomukset ovat omiaan vahvistamaan uskoa, mutta niitä ei mielestäni voi käyttää todisteena ekskluusiolle. Ensinnäkin tällaisia tarinoita on viljalti muissakin uskonyhteisöissä.

Sitä paitsi on niitäkin, jotka sanovat löytäneensä rauhan luovuttuaan uskonnosta tai uskosta. Toiseksi kokemuksesta ei voida johtaa yleistä sääntöä, totuutta tai opinkohtaa.

Kiinnitänkö uskoni ekskluusioon – vai Kristuksen ansioon?

Oma lukunsa on raamatunkohdat, joilla ekskluusiota perustellaan, mutta niitä valottakoon joku toinen.

Ekskluusion voi asettaa omaan kokoluokkaansa kysymällä, voiko pelastua uskomatta ekskluusioon. Eli perustuuko usko yksin Kristuksen ansioon vai osittain myös johonkin muuhun kuten siihen, että nuo toiset eivät usko Kristuksen ansioon?

Minun mielestäni sellainen, joka voi väittää jotain sellaista, että ”miljardi katolista eivät muuten usko oikein”, ei voi olla muu kuin Jumala, sillä vain Jumala näkee ihmisen lävitse sydämen salattuihin sopukoihin saakka. Nähdäkseni me ihmiset emme voi sanoa kovin paljoa edes lähipiirin ihmisten uskosta, saati sitten niiden, joita emme tunne.

Minusta ekskluusio-opissa ihminen astuu Jumalan kenkiin.

Se on mielestäni ihmisten keksimä liitännäinen, joka ei ole Kristus-uskolle välttämätön. Sanon opille tervemenoa SRK:n entistä puheenjohtajaa Matti Lääkköä (poimittu Wikipedian artikkelista ”Vanhoillislestadiolaisuuden kritiikki”, ei lähdeviitettä) mukaillen: ”Olen saanut rauhan tässä uskossa enkä lähde arvioimaan muita.”

Lue kirjoituksen herättämät kommentit Kotimaa24:ssä.

*       *       *

Aiheeseen liittyvää:                                                                                                               

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Johannes Ijäs: Kuka pääsee taivaaseen? Kotimaa24, 29.11.2010.

Vuokko Ilola: ”Ainoita oikeita” riittää. Blogikirjoitus 8.1.2013.

Heli Karhumäki:  Helevettiin menöö että heilahtaa

Arkkipiispa Paarma ja vanhoillislestadiolaisuuden haaste kirkon ykseydelle

Heikki Kerkkänen:  Jokainen ihminen on eri asia

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisuus ja ortodoksinen kirkko. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Mauri Kinnunen: Lestadiolaisyhteisöjen rakenne. Teologinen aikakauskirja 2002, nro 4.

Mauri Kinnunen: Narvalaisuus. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Kristittyjä 33 % maailman väestöstä . Kotimaa 11.1.2011.

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Matti H.: Yksi usko?

M. T.: Vainko me vanhoillislestadiolaiset pelastumme?

Onko Heikki Räisänenkin “etninen” kristitty

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Piispa Kari Mäkinen: oman liikkeen näkeminen muiden yläpuolella on ongelmallista

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Luento 8.3.2000, Suomen teologinen instituutti.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset. Iustitia 14 (2001). Suomen teologinen instituutti.

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Vanhoillislestadiolaisuuden vaarat: seurakuntaopin arviointia katolilaisesta näkökulmasta

Vanhoillislestadiolaisuus opillisesti katolilaisuutta

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

(Eurooppalaiset tähtitieteilijät ovat löytäneet ainakin viisi uutta eksoplaneettaa kaukaa Aurinkokuntamme ulkopuolelta. Ne kiertävät Auringon kaltaista tähteä yli sadan valovuoden päässä. Kyseessä on runsain näin kaukaa tehty planeettahavainto. Löydetyt planeetat kiertävät Etelän vesikäärme -tähdistöön kuuluvaa, 127 valovuoden päässä olevaa HD 10180 -tähteä. Suurin osa löydetyistä planeetoista on suuria, jopa 25 kertaa Maata isompia.) (YLE Tiedeuutiset 28.8.2010.)

Ihmistä ei saa kutistaa

Mielestäni ei ole oikein tehdä lestadiolaisuudesta yksityistä ihmistä lähtökohtaisesti leimaavaa käsitettä. Ketään ihmistä ei ole kenelläkään lupa totaalisesti lokeroida yhdellä sanalla, kutistaa hänet yhteen piirteeseen. Se on omanlaistaan väkivaltaa. 

Stereotypiat loukkaavat aina, koska ne kutistavat yksilöiden monipuolisen identiteetin ja yksilölliset persoonallisuudet vain yhteen ryhmäjäsenyyteen.

Etninen lestadiolainen –termiä voidaan ehkä käyttää jonkinlaisena puolileikillisenä ilmauksena kuvaamaan tiettyä kotikasvatuksen herätysliiketaustaa, mutta jääköön sekin sitten siihen. On tarpeen olla tietoinen että käsite on ongelmallinen.

Vanhoillislestadiolaisuus tai ex-vanhoillislestadiolaisuus ei tee meistä keskenämme yhtään sen samanlaisempia tai erilaisempia kuin muista ihmisistä.

Vanhoillislestadiolaisuudesta voi puhua herätysliikkeenä ja kollektiivina, uskonnollisena yhteisönä, joka toimii ja opettaa tietyllä tavalla jossain historiallisessa ajassa ja maantieteellisessä tilassa.

Yksityinen ihminen ja hänen ei-kollektiivinen, henkilökohtainen vakaumuksensa on joka kerta eri asia.

Ja sekin on eri asia, miten kollektiivi voi käyttää tätä yksityistä ihmistä, ikään kuin ottaa hänet käyttöönsä. Sitä tosin tapahtuu, valitettavasti.

Yhteisöstä, kollektiivista voidaan puhua määritelmin, kohdella sitä objektivoiden, purkaa auki ja eritellä – mutta ei koskaan yksityistä ihmistä.

Teologi Stiven Naatus on eritellyt identiteettiä ja me – muut -asetelmaa sekä lokerointia kiinnostavasti blogikirjoituksessaan Kuka minä sinusta olen? (4.4.2011).

Uskonto ei tee meistä samanlaisia

Taloustieteen nobelisti (1998), intialainen Amartya Sen on kirjoittanut teoksessaan Identiteetti ja väkivalta, että nykymaailman vaarallisten selkkausten keskeinen alkuunpanija on oletus, että ihmiset voidaan luokitella yksiselitteisesti uskonnon tai kulttuurin perusteella. Mutta ihminen tekee hirvittävän virheen, jos hän kuvittelee voivansa määritellä toiset ihmiset yhden kaikenkattavan identiteetin kautta, varoittaa Amartya Sen. Tällä tavalla voidaan ymmärtää väärin joka ikistä maailman ihmistä.

Vallanpitäjät ja propagandistit nostavat mielellään tämän kortin käyttöönsä. Mutta se on tosiasiassa väärennetty, tietoisesti rajoitettu käsitys ihmisyydestä. Ja se on huomattavan vaarallinen väärennös.

Uskonnolla tai kulttuurilla rajattu käsitys ihmisyydestä ja identiteetistä luo pohjan jyrkille vastakkainasetteluille ja julmalle väkivallalle. On olemassa me ja ne muut, vastakkain.  Ihmiset saadaan kääntymään toisiaan vastaan vetoamalla heidän näin ulkoapäin rakennettuun ”minuuteensa”, joka erottaa heidät ”noista muista”, ”vihollisesta”.

Se ei auta heitä itseään yhtään, päinvastoin se  voi johtaa heidät kauhistaviin tekoihin toisiaan kohtaan – mutta se on jollekin yhteisölle ja varsinkin sen vallanpitäjälle edullista peliä. Julmaa peliä.

Erityisen yleistä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina. Kun Jugoslavia hajosi, jugoslaavit alkoivat yllytettyinä nähdä naapurinsa ja ystävänsä vain serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Samalla tavoin ruandalaisista tuli hutuja ja tutseja, joiden tehtävä olikin toinen toisensa teurastaminen.

Amartya Senin mukaan talouden kehityksen erot ja poliittiset konfliktit eivät johdu pohjimmiltaan kulttuurista. Ne johtuvat taloudesta, energiasta, ravintotuotannosta, historiallisista maanomistusoloista jne., toisin sanoen viime käsdessä vallasta ja vallanpitäjien ratkaisuista. Esimerkiksi Ruanddan verilöylyn todelliseksi syyksi on plajastunut epäoikeudenmukaiset maanommistusolot ja uhannut nälänhätä. Tässä tilanteessa vallanpitäjien on helppoa ajaa ihmiset toisiaan vastaan, vetoamalla muka ”ikiaikaisiin” vastakkaisuuksiin ja erotteluihin.

Amartya Sen torjuu esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluja leimaavan käsityksen, että uskonto ja kulttuuri tekisivät samaan kulttuuripiiriin kuuluvista ihmisistä jotenkin keskenään samanlaisia.

Myös monikulttuurisuutta yksiulotteisesti puolustavat sortuvat hänen mukaansa tähän väärään oletukseen etnisen kulttuurin musertavasta ylivallasta.

Kutistettu identiteetti

Ihmiset ovat kaikkialla hyvin monella tavalla erilaisia, biologiselta ja psyykkiseltä rakenteeltaan. Amartya Sen on sitä mieltä, että ihmisen identiteetti kutistetaan, jos sitä halutaan rajata vain kulttuurilla ja sen hämärällä taustavoimalla: uskonnolla.

Hän ei pidä viisaana kasvattaa lapsia mihinkään uskontoon eikä myöskään hyväksy lapsille tunnustuksellisia, uskonnollisia kouluja. Kyseiset koulut kahlitsevat ja rajoittavat lasten persoonallisuuden kehittymistä ennen kuin he itse voivat valita katsomustaan ja elämäntapojaan. Sillä tavoin tietoisesti rajoitetaan ja kutistetaan ihmisen vasta kehittymässä olevaa minuutta uskonnollisella ideologialla. 

 Se johtaa siihen, että ihmisen käsitys omasta itsestään muodostuu uskonnon mukaan rajatuksi, ja häntä voidaan myöhemmin hallita, käskeä, suostutella ja uhkailla uskonnon sloganeilla. Hänet voidaan saada alistumaan typeriin tai jopa vaarallisiin uskonnollisiin määräyksiin. Hänet voidaan alistaa uskomaan että väkivalta on oikein ja suostumaan hirvittäviin terroritekoihin muita ihmisiä vastaan.

Tässä kohtaa aplodeeraan. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi vanhemmat laittavat pikkulapset istumaan pyhäkoulussa ja koululaiset raamattuluokassa elämän ensimmäiset vuodet – rauhanyhdistyksen ”koraanikoulussa”.

Uskonto johtaa leimaamisen tielle, jonka toisessa päässä on avoin väkivalta 

Tietyllä kulttuuris-uskonnollisella ideologialla kutistettua identiteettiä Amartya Sen nimittää singulaariseksi identiteetiksi, joka puolestaan altistaa ihmiset ja koko yhteisön demagogialle ja väkivallalle. Kiihotuksen ja propagandan pommituksessa ihmiset suostuvat: he itse alistuvat siihen, että heidän minuutensa kutistetaan.

Juuri identiteetin kutistamiseen perustuu muun muassa  ihmisten värvääminen terrorin työkaluiksi ja itsemurhapommittajiksi. Ihmiset voidaan saada pelotelluksi että heitä uhkaa jokin vaara muiden ihmisten taholta. He alkavat  uskoa edustavansa ”ainoaa oikea uskoa”  ja olevansa velvoitettuja asettumaan muita vastaan, ”oman jumalansa” puolesta.

Erityisen yleisesti hyödynnettyä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina.Esimerkiksi Jugoslavian hajotessa ennen keskenään sovussa asuneet ihmiset alkoivat johtajiensa yllyttämänä nähdä tuttavansa ja naapurinsa VAIN serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Seurasi ”etninen puhdistus”, kansanmurha. Ruandan kansanmurha saatiin aikaan samalla tavoin, tosin siinä oli taustalla lisäksi kestämätön väestönkasvu ja nälänhätä.

Amartya Senin mukaan alkuaan hyvin erilaisten yksilöiden identiteetti voidaan tietoisesti kutistaa yhteisössä, jossa vallitsee diktatuuri eikä tiedonvälitys ja yhteiskunnallinen keskustelu ole vapaata. Yhteisössä, jossa hallitsee pelko.

Amartya Sen pitää vapaata lehdistöä ja avointa keskustelua avaintekijänä rauhantilan lisäksi myös hyvinvoinnin ja talouden kehittymiselle. Leimaaminen ja lokerointi on väkivaltaa.

Läheisyys arvoonsa, viis uskomuksista!

Itse en kuulu kirkkoon ja koen itseni lähinnä neutraalin uskonnottomaksi. Suurin piirtein kaikki sukulaiseni kuuluvat tähän vanhoillislestadiolaisuuteen, johon minutkin kotona kasvatettiin. Olen siis yksi ”etnisiä lestadiolaisia”. Se on yksi puoli minua, kuten lapsuuteen ja kasvatuksen liittyvät piirteet ovat osa ketä hyvänsä ihmistä. Mutta älä kuvittele, että minut kasvatettiin samoin kuin 1900-luvun alussa syntynyt lestadiolainen sukulaiseni, tai edes samoin kuin samana vuonna syntynyt, toisaalla elänyt vl-kodin kasvatti, tai samoin kuin vanhoillislestadiolainen lapsi kasvatetaan 2000-luvun Suomessa. Vl-kodeissa on suuria eroja. Eroja siinä, mitä kotona vanhemmat opettavat omastatunnosta, suhtautumisesta vanhoillislestadiolaisuuden uskomuksiin, suhtautumisesta toisiin ihmisiin jne. 

Sukulaisistani osa on minulle hyvin läheisiä ihmisiä, emmekä anna katsomuserojen häiritä kiintymystämme. Koen saavani heiltä paljon korvaamatonta läheisyyttä, iloa ja rakkautta, ja saan antaa heille rakkautta. Ne taas jotka eivät minua sulata, jäävät sitten vaan auttamatta etäisemmiksi. Kun suvut ovat suuria, ei seurustelu kaikkien kanssa ole edes käytännössä mahdollistakaan. Olen kuitenkin ikionnellinen siitä, että minulla on myös lestadiolaisia ystäviä.

Minulla on myös kaksi buddhalaista ystävää, suomalaisia tässä tapauksessa, jotka ovat avanneet minulle sitä maailmaa kertomalla omasta etsijän tiestään. Olen saanut kutsusta käydä tutustumassa muutamia kertoja heidän kokoontumisiinsa ja ollut mukana rukoushetkissä – tai en osaa ehkä käyttää siitä oikeaa sanaa. Mielenkiintoista osallistua ja kuulla heidän ajatuksistaan.

Ihmisinä myös kaikki he ovat keskenään aivan erilaisia. Aivan kuten vanhoillislestadiolaisetkin, tai agnostikot, tai  uskonnottomat tuttavani… Buddhalaisten pieni joukko Suomessa on lisäksi hyvin kansainvälinen. Ketään heistä ei ole kasvatettu buddhalaisiksi, vaan he ovat valinneet vasta aikuisena katsomuksen / uskonnon / filosofian, miten sitä nyt nimittäisi.

Arvostan monia filosofisia ajatuksia joita buddhalaisuudessa on syntynyt. Samoin arvostan joitakin suuria viisauksia myös kristinuskon piirissä. Mutta ne eivät ole olennaisia silloin kun kohdataan yksittäisiä ihmisiä.  Lestadiolaisista ihmisistä en siksi voi joukkona sanoa paljon mitään. 

Lestadiolaisuudesta voi todeta sitä ja tätä, silloin kun nojautuu analyyttisesti kokemuksiinsa, tai siihen mitä on tutkimuksena julkaistu ja siihen mitä liikkeen opista kirjoittaneet ja sitä opettavat sanovat. Mutta ne lähteet eivät kerro yksityisestä vl-ihmisestä paljon mitään.

Vl-liikkeen lähihistoria on osoittanut todeksi, että liikkeestä eronneet eivät ole olleet tarvittavassa määrin homogeeninen ryhmä, että olisivat kyenneet järjestäytymään uudeksi yhteisöksi. Edes nekään jotka sellaista yhteisöllisyyttä olisivat kaivanneet (ilmeisesti yritystä oli joskus 70-luvun hässäköissä).

Tämä mielestäni osoittaa juuri sitä, että ex-vl:t eivät ole lokeroitavissa. Ehkä he ovat jopa astetta enemmän individualisteja kuin liikkeessä pysyttelevät, voisi spekuloida.

Omat kokemukset ihmisistä jäävät mieleen eniten.  Arvostan joissakin vanhoilislestadiolaisissa  kohtaamaani varauksetonta lämpöä ja elämänmyönteisyyttä. Sitä olen kyllä kokenut paljon myös ei-lestadiolaisten taholta, ja kokonaan muiden uskontojenkin piirissä.  

Toisaalta en pidä joissakin vl:ssa kohtaamastani omahyväisen sävyisestä tuomiosta ja suoranaisesta tylyydestä. Vuorovaikutustilanteissa olen joutunut kärsimään jopa julmuudesta ja kiusaamisesta. Moni katsoo itsellään olevan oikeus sellaiseen ”koska Jumalan sana niin käskee”. Onko se kyseisen ihmisen yksilöllisestä persoonasta johtuvaa vai siitä mitä hänelle on opetettu, kukapa sen eron tekee? Kristinopin opetus siitä miten meidän tulee kohdella toinen toistamme, ei kylläkään annan lupaa loukkauksille eikä mitätöinnille.

Toisin sanoen, erilaisuutta piisaa skaalan päästä päähän. Ja samoja piirteitä voin kohdata lähes kenessä hyvänsä.  Ja työkavereina minulla on ortodokseja, helluntailaisia, muslimeja, ja on suomalaisia ja ulkomalaisia, on suunnistajia, maratoonareita, uimareita, petankin ja golfin pelaajia, ystäväpiirissä on absolutisteja, viinin ystäviä, ateisteja, uskovaisia, heteroita ja homoja, kasvissyöjiä ja makkaran ystäviä, ja niin edelleen.

Mikä yhdistää, mikä erottaa?

Matkoilla olen jututtanut aina ihmisiä eri kulttuureissa ja yrittänyt päästä perille, mitä asioita he yksityisinä ihmisinä omassa maailmassaan pitävät arvossa. Perusasiat ovat niin Tokiossa, San Franciscossa, Bangkokissa, Dakarissa, Kapkaupungissa, Istanbulissa kuin Madridissakin pitkälle samoja kuin meillä. Pysyisivätpä lapset terveenä, saisinpa heidät hyvään kouluun, saisivatpa kasvaa rauhassa aikuiseksi, löytäisivätpä he aikanaan elämänkumppanin ja saisivat perheen. Lapset. Heissä on tulevaisuus.

Uskomusmaailmat ja temppelien sisustusrakennelmat poikkeavat toisistaan, mutta perusarvot ja inhimilliset haaveet yhdistävät meitä.

Samuus luo vain sitä samaa

Samanhenkisten yhteispeliä pidetään yleensä itsestäänselvänä. Ihmiset hakeutuvat samoin uskovien kanssa yhteen. Kukaan ei ihmettele sitä että samanuskoiset elävät vain keskenään. Joskus eristäytyenkin.

Monikulttuurisissa maissa eri ryhmittymät saattavat elää hyvinkin kaukana toistensa elämänpiiristä vaikka asuisivat samassa kaupungissa. Eletään kokonaan eri maailmoissa. Ulkomaalaisen ihailema monikulttuurisuus saattaa olla näennäistä.

Lestadiolaiset tapaavat toisiaan monta kertaa viikossa rauhanyhdistyksellä, ateistit kokoontuvat vapaa-ajattelijoiden kerhoon, juutalaiset tapaavat synagoogassa, muslimit käyvät moskeijassaan. Buddhalaisilla ei ole täälläpäin temppeliä ja he kokoontuvat yhdelle koolle toistensa kodeissa.

Muuttuisivatko sosiaalinen elämä ja ihmisten asenteet vähemmän lokeroiviksi, jos kohtaisimme enemmän myös erilaisuutta arkipäivässä? Tarkoitan läheisempää kanssakäymistä erilaisista uskomusmaailmoista tulevien kesken, enemmän kuin vain satunnaista kohtaamista raitiovaunussa tai marketissa. Jos erilaiset tapaisivat usein, on vain se vaara että leimakirveet saattaisivat tylsyä…

Sinäkin pitäisit loukkaavana, jos lestadiolainen lokeroi sinut suoralta kädeltä ”epäuskoiseksi juopoksi ja avionrikkojaksi” – ja samoin hän loukkaantuu, jos hänet leimataan ”törkeäksi naistenalistajaksi ja fundamentalistiksi”. Kuten usein tehdään! Sivuutetaan ihmisen ainutlaatuisuus, persoonallisuus, oma oleminen. Leimakirveellä tehdään haavoja, joista seuraa surua, vihaa ja katkeruutta.

Asiallinen kriittinen keskustelu myös uskomuksista ja uskonnoista kuuluu valistuneeseen demokratiaan – mutta ei yksiulotteisesti lokeroiva leimaaminen eikä nöyryyttävä alistaminen.

Entä samanuskoisten suosiminen ja eriuskoisten syrjintä, työhönotossa, viroissa – sitäkin esiintyy. Sehän on vastoin lakia, mutta…

Tällainen ajattelu myös latistaa ihmisen niin että hän on VAIN sitä yhtä, VAIN lestadiolainen, VAIN muslimi, VAIN lesbo. Kun ihminen on samalla paljon muutakin!  Me olemme ennen kaikkea ihmisiä. Erilaisia!

Ei ole yhtään samanlaista ihmistä, jokainen on erilainen. Hänellä on oma aivovärkkinsä, uniikki genominsa, mielikuvituksensa, hän on jonkun rakas, jonkun lapsi, jonkun isä tai äiti, jonkun veli tai sisko, joidenkin ystävä, työtoveri ja liikekumppani.

Hän korjaa, rakentaa, purkaa, kuljettaa, hoitaa, ostaa, myy, neuvottelee, leikkaa, siivoaa, puhuu, kirjoittaa, puurtaa työssä. Hän kirjoittaa runoja, tai laulaa kuorossa, hän kalastaa ja rakentaa rantasaunan. Hän purjehtii avomerelle, hän ompelee verhot, perehtyy maalaustaiteeseen, hän lukee Dostojevskin tuotannon, menee Afrikkaan kehitystyöhön, hän opettelee soittamaan saksofonia, hänellä on omat ajatuksensa tästä elämästä.

Et voi koskaan saada tietää mitä kaikkea hän onkaan, jos lokeroit hänet jo ennalta kuin perhoset laatikkkoonsa. Kuinka sääli että menetät niin paljon.

Kuuden kädenpuristuksen teoria

Istuin vähän aikaa sitten junassa matkalla Kuopioon. Ravintolavaunussa. naapuripöydässä joku jo istui, ja toinen pyysi istahtaa samaan pöytään, Kuopioon menijä kahvikupposensa kanssa. Naiset alkoivat rupatella, ja seurasin sivusta miten savolainen mentaliteetti ja puheenparsi lähti vauhtiin.

Ennen kuin ensimmäinen tunti oli kulunut, nämä kaksi ennestään ventovierasta ihmistä olivat löytäneet useita yhteisiä tuttavia, ja en sano, olisivatko jonkun sukulaisensukulaisenkin kaivaneet esiin. Juttu ei ottanut loppuakseen! Ja siinä sivussa koko vaunun tunnelma oli muuttunut iloiseksi ja lämpimäksi.

Unkarilais-romanialaisen fyysikon ja matemaatikon Albert-László Barabásin mukaan kaikki maailman ihmiset ovat korkeintaan kuuden kädenpuristuk-sen päässä toisistaan.

Joku joka on puristanut vaikkapa Barack Obaman kättä, tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, jonka sinäkin olet tavannut.

Barabasi tarkoittaa, että ihmisistä muodostuu maailmanlaajuinen verkosto, jossa me kaikki kuulumme tiiviimmin yhteen kuin arvaammekaan. Ketju kulkee yhdestä ihmisestä toiseen. Olemme lähellä toisiamme, silloinkin kun meret ja mantereet erottavat meidät. Testaapa tämä ystäväpiirissäsi! Kuka teistä on lähimpänä presidentti Tarja Halosta, pääministeri Dmitri Medvedeviä… entä kruununprinsessa Victoriaa…? Hänhän vieraili jokin vuosi sitten Jyväskylässä… oliko joku tuttusi paikalla?  Tai oletko sinä ehkä Soile Isokosken tai Kaija Saariahon verkostossa…?

Erilaisten kohtaamiset synnyttävät uutta

Samoin ajattelevien ihmisten verkosto on erityisen tiivis ja tehokas vanhoillislesta-diolaisuudessa, kuten Ilkka Malm-bergin HS Kuukausiliitteen jutussakin kerrottiin. Muitakin taitavasti verkos-toituneita yhteisöjä varmaan Suomessa on, en vain itse keksi nyt toista esimerkkiä ainakaan uskontojen maailmasta. Lestadiolaisten verkostomalli saattaa hyvinkin olla suomalaisittain hyvin ainutlaatuinen.

Mutta onko vain samanuskoisten verkosto meille yleisesti ottaen riittävä? Minun mielestäni ei. Tieto ja ideat liikkuvat maailmanlaajuisessa hyvinkin erilaisten ihmisten ja yhteisöjen verkostossa.

Samanhenkisen yhteisön tieto ei uusiudu, koska siinä kaikki jakavat vain sen saman tiedon ja samat näkemykset. Peruslähtökohtia ei kyseen-alaisteta. Yhteisö alkaa toistaa itseään. Se jämähtää. Meidän suomalaisten kauhukuva:  harmaantuva, homogeeninen Suomi juuttuu paikalleen…

Innovatiivisuuteen ja uuden luomiseen tarvitaan yllätyksellisyyttä, epäjatkuvuuksia ja arvaamattomia  yhdistelmiä. Vierauden, outouden ja erilaisuuden kohtaamista, lokeroimatta ihmisiä yksiulotteisesti miksikään. Ei edes näitä ulkomaalaisia, enempää kuin lestadiolaisiakaan.

Siitä eri puolilla ollaan luultavasti yhtä mieltä, että ihminen on todellakin vielä paljon muutakin kuin uskontonsa. Meille olisi hyväksi sekoittua, joutua pakosti kohtaamaan hankalaa erilaisuutta. 

Maailman pelastamisessa tarvitaan oivalluksia ja luovuutta

Ihmiskunnan edessä on ennennäkemättömän suuret haasteet, sillä meidän nyt elävien sukupolvien on pelastettava maailman lapsillemme ja lastenlapsillemme. Meillä ei riitä paukut ratkaista ongelmia, jos tyydymme sektorioitumaan, jos tyydymme vain samanlaisuuden sisäiseen pörinään.

 Ideat ja uudet näkökulmat syntyvät vasta, kun erilaiset ihmiset kohtaavat ja alkavat jutella.

Avataan ovi sinne lajitoverin outoon ja uuteen maailmaan, tutustutaan hänen uskomuksiinsa, ja vielä enemmän kuin uskoon, tutustutaan häneen itseensä ainutlaatuisena persoonana. Hän voi auttaa sinua keksimään ratkaisun kysymykseen jota et ollut ymmärtänyt vielä edes tehdä. Voi löytyä yhteisiä tuttujakin, Obamaa myöten!  Ja ehkä hänkin kuuntelee mielellään Bachia.

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi ”Viiden veljen sisko”

Lisää aiheesta:

Barabási, A.-L. 2002. Linkit – verkostojen uusi teoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Gognita. (Linked: The new science of networks, 2002.)

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Jokinen, Riikka: Tietämättömyyden etiikka: Emmanuel Lévinas modernin subjektin tuolla puolen. Jyväskylän yliopisto, 1997.

Kerkkänen, Heikki:  Jokainen ihminen on eri asia

Korhonen, Johanna: Katso ihmistä. Helsingin Sanomat 11.8.2010.

Lamminmäki-Kärkkäinen, Tanja: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Lévinas, Emanuel: Etiikka ja äärettömyys. Suom. Antti Pönni ja Outi Pasanen.  Gaudeamus, 1996.

Löppönen, Paavo: Suuri synteesi oikeudenmukaisuudesta. Helsingin Sanomat 11.7.2010. (Arvio Amartya Senin teoksesta The Idea of Justice,  2009.)

McNeill, William, 2006: Verkottunut ihmiskunta: Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2006. (The Human Web: A Bird’s-Eye View of World History, 2003.)

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)

Stiven Naatus: Kuka minä sinusta olen?

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Piiroinen, Mikko: Kun suuret mielet kohtaavat verkostoissa. Tekniikka ja Talous 10.11.2009.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Sen, Amartya: Identiteetti ja väkivalta. (Alkuteos: Identity and Violence, 2006). Suom. Jussi Korhonen. Basam Books, 2009. (Tiedot kustantajan sivulla.)

Olli Seppälä: ”Kuka puolustaisi iloista tapakristittyä?”

Skaalautumaton verkko (Wikipedia)

Wallenius, Tommi: Filosofian toinen: Lévinas ja juutalaisuus. 23°45, 10. Eurooppalaisen filosofian seura, 2004.