Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Ovatko vain vanhoillislestadiolaiset kristittyjä?

Evankelis-luterilaiselle kirkolle yhteinen käsitys pelastuksesta on keskeinen asia.

Vanhoillislestadiolaiset kuuluvat samaan kirkkoon kuin neljä miljoonaa muutakin suomalaista. Yli sata vanhoillislestadiolaista pappia työskentelee seurakunnissa, tekee sielunhoitotyötä ja opettaa lapsia ja nuoria. Siksi on ongelmallista, että vanhoillislestadiolaiset uskovat pelastuksen koskevan vain vanhoillislestadiolaisia.

Jo lestadiolaislapsi tietää, että lestadiolaiset ovat liikkeen seurakuntaopin mukaan ainoita oikeita Jumalan valtakunnan edustajia maan päällä. Naispappeutta ei vastusteta, koska miespapitkaan eivät ole oikeita. Vain lestadiolaisuskovaiset voivat antaa synnit anteeksi tosilleen. Liikkeen ulkopuolelta joutuu tuliseen järveen.

– Me koemme olevamme luterilaisen kirkon ydintä, sitä joka haluaa seistä Jumalan sanan perustalla, SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on todennut. (Yle 17.3.2009)

Vaikka he kuuluvat ev.-lut. kirkkoon, he ovat rakentaneet kaikkialle maahan ulottuvan rauhanyhdistysten verkoston, jonka piirissä vanhoillislestadiolaisperheiden lapset ja nuoret kasvatetaan omaan uskoon ja elämäntapaan. Oulun tuomiokapituli on myöntänyt SRK:lle luvan  järjestää liikkeen omia rippikouluja, joita on vuosittain useita kymmeniä.

Tilastojen mukaan maailmassa on yli kaksi miljardia kristittyä. Vanhoillislestadiolaiset puolestaan rajaavat käsitteet ”kristitty”, uskovainen” ja ”elävä kristillisyys” koskemaan pelkästään vanhoillislestadiolaisia.

Julkisessa keskustelussa vl-liikkeen johtajat usein välttelevät ulkopuolisten avointa tuomitsemista, pyöritellen sanoja ja antamalla käsitteille uusia merkityksiä niin että puheen todellisesta viestistä on toisinaan vaikea saada selvää. Osuva kuvaus tästä retorisesti taitavasta  pyörittelystä, jossa eri tavalla uskova tulee vuoroin tuomituksia, vuoroin pelastettuna pidetyksi, sisältyy Hakomajan artikkeliin Vl-uskon ero muihin.

Kotimaa 2.7.2009: Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset?

Arkkipiispa Jukka Paarma ja pääsihteeri Aimo Hautamäki vastasivat niihin oleellisimpiin kysymyksiin.

Vanhoillislestadiolaisuuden asema luterilaisessa kirkossa on jännitteinen herätysliikkeen vaaliman seurakuntaopin takia.

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) opetuksen mukaan pelastus koskee vain oikealla tavalla uskovia. Käytännössä oikeaa uskoa opetetaan SRK:n mukaan vain vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

Teologian tohtori Kari Kuula puuttui aiheeseen Kotimaan verkkosivun blogissaan. Hän totesi:

”Luterilaisen linjan mukaan seurakunta on siellä missä sanaa julistetaan ja sakramentit toimitetaan. Seurakunnan siis tunnistaa julistuksesta ja sakramenteista.

Vanhoillislestadiolaisuudelle taas seurakunta on anteeksisaaneiden ja Pyhää Henkeä kantavien yhteisö. Ratkaisevaa ei ole se, mitä saarnataan, vaan se, ketkä saarnaavat.”

Arkkipiispa Jukka Paarma, miten kirkon sisällä voi olla liike, jonka seurakuntanäkemys poikkeaa ratkaisevasti luterilaisen kirkon käsityksestä?

– Tässä suhteessa ei ole ollut erityisempiä ongelmia viime aikoina. Liike on selkeästi ilmaissut halunsa olla kirkon sisällä, ja se on erittäin hyvä lähtökohta. Olen kuitenkin ehdottanut, että keskusteluyhteys kirkon ja tämän liikkeen välillä tiivistyisi.

Vanhoillislestadiolaisuudessa elää ajatus, jonka mukaan vain liikkeen sisällä elävät uskovat oikealla tavalla ja pelastuvat. Eikö tämä ole erikoinen asetelma kirkossa?

– Niinhän liikkeen ulkopuoliset sanovat.

Minä en osaa ihan tarkalleen sanoa, miten liike itse asiassa tällä hetkellä opettaa siitä.

Eikö siitä pitäisi ottaa selvää?

– Nyt on tarkoitus tällä mielellä keskustella. Eroilta ei pidä ummistaa silmiä, mutta vielä tärkeämpää on korostaa sitä, mikä yhdistää. Lestadiolaisessa liikkeessä on hyvin monenlaista näkemystä.

Kyllä minulla on lestadiolaisia ystäviä, jotka tunnustavat, että minäkin voin pelastua.

Lestadiolaiset korostavat, että he kunnioittavat kirkkoa. Voiko kirkolle riittää kunnioitus, jos ei ole käsitystä yhteisen uskon jakamisesta?

– Näistä oppikysymyksistä voisit kysyä liikkeen johtajilta.

Kyseessähän on kuitenkin kahden kauppa, jossa kirkonkin pitää olla kiinnostunut siitä, mitä sen sisällä opetetaan.

– Meidän pyrkimyksemme ei voi olla, että lähtisimme ajamaan jotain liikettä ulos kirkosta, jos se haluaa pitäytyä kirkon sisällä ja luterilaisessa opissa, kuten tämä liike haluaa selkeästi tehdä. Jos joku liike haluaa vetäytyä eroon kirkosta, niin se on sen oma ratkaisu.

 

Pelastuvatko muut kuin vanhoillislestadiolaiset, SRK:n pääsihteeri Aimo Hautamäki?

– Sellaiset ihmiset pelastuvat, jotka uskovat niin kuin Jumalan sana opettaa. Meidän käsityksemme mukaan me opetamme Jumalan sanan mukaisesti sitä, miten ihminen saa synnit anteeksi ja tulee autuaaksi.

Eli usko on vääränlaista, ellei se ole vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetuksen mukaista?

– Niin, tällainen käsitys meillä on, että on yksi usko, yksi kaste, yksi Jumalan seurakunta, joka koostuu uskovaisista ihmisistä.

Onko mielestänne ristiriitaista, että haluatte olla sisällä kirkossa, jossa on paljon väärin uskovia ihmisiä?

– Mikäs siinä on ristiriitaista? Ei Lutherkaan halunnut lähteä roomalaisesta kirkosta pois, mutta hänet ajettiin pois. Meidän tulee Jeesuksen sanojen mukaan saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Kirkkomme jäseninä meillä on vastuu toisistamme.

Opettaako arkkipiispa Jumalan sanan mukaisesti?

– En ota arkkipiispaan kantaa. Arkkipiispa opettaa varmasti niin kuin hän uskoo ja ajattelee.

Meri Toivanen, Kotimaa 2.7.2009

*        *        *

Lisää aiheesta:

YLE: Lestadiolaiset pitävät kiinni ehkäisykiellosta, Olavi Voittosen haastattelu 17.3.2009

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8842&Itemid=38

Kari Kuulan blogikirjoitus Kotimaan nettisivulla:

http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=8821&Itemid=173

Avunpyyntö ev.-lut. kirkollemme!

Kun yhteisö painostaa ja hallitsee pelolla

Arkkipiispa Mikko Juva: Kirkko ei voi vaieta

Miten kirkko voi puuttua hengelliseen vallankäyttöön?

Hoitokokoukset pitää selvittää

Oppi välimiehen välimiehestä

Kommentti haastattelusta Kotimaan mielipidesivulla 9.7.2009

Milloin alkaa keskustelu seurakuntaopista?

Kotimaassa  (2.7) oli arkkipiispa Jukka Paarman ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusliiton [po. keskusyhdistyksen] pääsihteeri Aimo Hautamäen haastattelu, jossa toimittaja Meri Toivanen esitti varsin ansiokkaalla tavalla kriittisiä kysymyksiä.

Olen ottanut kantaa jo aiemminkin vanhoillislestadiolaisten seurakuntaoppia koskevaan keskusteluun. En voi olla ihmettelemättä ev.lut. kirkkomme johdon lähes täydelliseltä tuntuvaa tietämättömyyttä tai mikä pahinta, pään panemista pensaaseen kaikessa, mikä koskee vanhoillislestadiolaisuuden opillista rakennelmaa.

Miksi kirkkomme johto vaikenee tai on tahallisen tietämätön siitä, että vanhoillislestadiolaiset saavat vapaasti kirkkomme sisällä levittää täysin epäraamatullista ja lahkomaista oppiansa siitä, että ainoastaan heillä ja heidän keskuudessansa on Jumalan valtakunta? Usko on vääränlaista, ellei se ole vanhoillislestadiolaisuuden mukaista.

Kun ajatellaan evankelisen liikkeen saamaa ankaraa kritiikkiä naispappeuden vastustamisen johdosta, tuntuu surkuhupaisalta, että vanhoillislestadiolaiset vuosikymmenien ajan ovat saaneet aivan rauhassa levittää hölmöläisyyden piiriin laskettavaa seurakuntaoppiansa, jolle ei Raamatussa löydy minkäänlaista perustetta. Toki siellä puhutaan Jumalan valtakunnasta, mutta sillä luultavimmin tarkoitetaan jotain muuta kuin Suomen Rauhanyhdistysten Keskusliittoa. Lisäksi tämän herätysliikkeen käsitykset kasteesta ja ehtoollisesta poikkeavat täysin kirkkomme opetuksesta.

Mielestäni kirkkomme johdolla on älyllinen epärehellisyys ko. liikettä kohtaan. Puolustetaan vain heidän oikeuttansa elää niin kuin oikeaksi näkevät. Korkeintaan uskalletaan toivoa kainosti arkkipiispa Paarman tavoin, ettei painostusta tässäkään asiassa tapahdu.

Vanhoillislestadiolainen liike ei eroaisi kirkostamme, vaikka sen seurakuntaoppiin puututtaisiinkin Raamatun oman opetuksen nojalla.

Lukemattomat liikkeestä ulosheitetyt ja taannoin ”hoitokokouksissa” tuomitut ovat vuosikymmenien ajan saaneet hiljaa kärsiä kyseisen liikkeen taholta saamatta mitään tukea kirkkomme päättäjiltä.

Milloin rehellinen keskustelu näistä asioista alkaa?

Risto Lauriala
pianotaiteilija, Helsinki

 

Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa

Kotimaa 9.1.2008, Jussi Rytkönen

Vanhoillislestadiolaisuuden ytimessä on opetus ”Jumalan valtakunnasta”. Vain Jumalan valtakunnassa on mahdollista pelastua. ”Tähän valtakuntaan tullaan sisälle parannuksen ahtaan portin kautta”, totesi eräs puhuja viime kesän (2007) suviseuroissa Valkealassa.

Vanhoillislestadiolaisuus opettaa sinänsä ”normatiivisen” luterilaisesti, että Jumalan valtakunta ei lopulta ole yhtä kuin näkyvä kirkko. Ero kirkon vallitsevaan näkemykseen tulee siinä, että tässä herätysliikkeessä suurta kastettua kirkkoon kuuluvaa joukkoa ei inhimillisin silmin katsottuna pidetä todellisina Jumalan seurakunnan jäseninä, vaan todellinen seurakunta erottuu jollakin tavalla jo tässä ajassa.

Kirkon suurimman herätysliikkeen opilliset painotukset ovat jatkuvasti keskustelunaihe esimerkiksi internetin erilaisissa keskustelupalstoissa.

Valtakunta ei ole SRK…

Suomen Rauhanyhdistyksien Keskusyhdistyksen (SRK) pääsihteerin Aimo Hautamäen ja puheenjohtajan Olavi Voittosen mukaan tämä Jumalan valtakunta, uskovien joukko, ei kuitenkaan ilman muuta ole sama kuin vanhoillislestadiolaisuudessa mukana olevien joukko.

– Jumalan valtakunnan kansalaisia ovat ne, jotka uskovat ja opettavat Raamatun mukaisesti samalla tavalla kuin me uskomme ja opetamme, Hautamäki linjaa.

Mutta miten usko mitataan? Ketkä kuuluvat valtakuntaan? Hautamäen mukaan toisen ihmisen uskoa ei voi nähdä, mutta sen voi ”aistia”:

– Jumalan Henki asuu jokaisessa uskovassa ihmisessä. Henki tunnistaa ne ihmiset, jotka ovat ”saman hengen lapsia”. Kyllä sen tunnistaa, onko joku ihminen uskomassa vai ei.

Herätysliikkeen traditioihin kuuluu, että oikean parannuksen voi tehdä vain jo ”uskomassa” olevan henkilön välittämän syntien anteeksiannon kautta.

Sekä Hautamäki että Voittonen toteavat, että jotkut vanhoillislestadiolaisten kotien lapset jättävät herätysliikkeen. ”Maailmaan meneminen” on nykyelämän repivyydestä ja kotien tukiverkkojen pettämisestä johtuen 2000-luvulla jonkin verran lisääntynyt, vaikka herätysliikkeen viime vuosikymmenien oma nuoriso- ja rippikoulutyö onkin onnistunut patoamaan puroja.

Poislähteneet lasketaan liikkeen näkökulmasta epäuskoisiin, mutta silti ”heitä rakastetaan” ja toivotaan takaisin.

…mutta ei kirkkokaan ole valtakunta

Vanhoillislestadiolaisuuden suhde kirkkoon on usein ollut kirkko-opillisen keskustelun kohde. Olavi Voittosen mielestä liikkeessä ei mielellään puhuta ”suhteesta” kirkkoon, koska ollaan osa kirkkoa. Kirkko ei vanhoillislestadiolaisten mielestä kuitenkaan kokonaisuudessaan edusta Jumalan valtakuntaa.

– Yksi huolemme on se, että nykyisin kirkossa opetetaan kirkon jäsenyyden ja Jumalan seurakunnan olevan yksi ja sama. Me emme ajattele näin. Ei jokainen rauhanyhdistyksen jäsenkään ole ilman muuta niitä, jotka ovat kerran perillä taivaassa.

– Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa, Hautamäki yhtyy Voittosen mielipiteeseen.

Hautamäen mukaan Martti Luther puhui seurakunnasta kahdessa merkityksessä: ydinseurakunnasta ja ulkonaisesta seurakunnan jäsenyydestä.

– Luterilaisessa kirkossa on uskovien joukko. Sitten siinä on ihmisiä, jotka ovat kirkon jäseniä, mutta eivät ole uskovia. Ellei usko, ei voi olla Jumalan seurakunnan jäsen, Hautamäki täsmentää.

Kirkko on vanhoillislestadiolaiselle herätysliikkeelle välttämätön osa esivallan järjestyksiä. Siitä huolimatta kirkon papin välittämä syntien anteeksianto ei ole vaikuttava, ”jos papilla ei ole Pyhää Henkeä”, eli jos pappi ei ole tehnyt oikeanlaista parannusta.

Sen sijaan kenen tahansa papin jakamat sakramentit ovat päteviä. Toinen asia on, että vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan uskon syntymisestä, uudestisyntymisestä ja syntien anteeksiantamisesta kasteen ja ehtoollisen kohdalla hivenen toisin kuin esimerkiksi Katekismuksessa.

Sekä Hautamäki että Voittonen myöntävät erot ja valittelevat sitä, että SRK:n näkökulmasta kirkon opetuksessa on viime vuosikymmeninä siirrytty parannuksenteon ja sakramenttien vaikutuksen kohdalla jossain määrin pois siitä, mitä aikaisempi kristin-oppi opetti.

 

Pelastus koskee vain uskovia…

Mutta onko sielun pelastus mahdollinen vain Jumalan valtakunnassa, kuten se vanhoillislestadiolaisuudessa ymmärretään? Voivatko kirkon muut jäsenet pelastua?

Herätysliikkeen johtomiehet eivät halua vastata suoraan.

– Pelastus on aina omakohtaista sydämen uskoa, ei mukana olemista jossakin. Me pelastumme armosta uskon kautta Kristuksen tähden. Nykyisin vaietaan yleisesti siitä, että Kristuksen ansio omistetaan uskolla, Voittonen sanoo.

Ydinasia on Hautamäen mukaan se, että Raamattu on ylin auktoriteetti. Ja Pyhän kirjan mukaan Kristuksen pelastusteon voi omistaa vain uskolla. Monenlaista opetusta aiheesta ei voi olla.

– Mitä Jumalan sana opettaa autuaaksi tulemisesta? Me uskomme, että näin kuin me uskomme ja opetamme, tullaan autuaaksi.

…ja uskovia on vain Jumalan seurakunnassa

Mutta jos asian kääntää ylösalaisin, eikö se merkitse että toisin uskovat eivät tule autuaiksi?

– Sitähän se tarkoittaa. Mutta meidän ei tarvitse sitä sanoa. Ihminen, joka ei usko niin kuin Raamattu opettaa, ei pelastu. Ihminen, joka kuuntelee, voi tehdä ilman painostusta omat johtopäätöksensä, Hautamäki sanoo.

– Meidän tehtävämme on vain saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Vanhurskauttava usko syntyy Jumalan seurakunnassa, jonka yhteydessä se myös tulee hoidetuksi ja säilyy, Voittonen painottaa.

Hautamäen mukaan Pyhä Henki käyttää seurakuntaansa välittämään pelastavan armon. Seurakunnan ulkopuolella ei autuutta ole. ”Seurakunta” on tässä nimenomaan oikein uskovien yhteisö.

Hautamäen mukaan ei ole hänen tai kenenkään muunkaan asia sanoa, kuka ei pelastu. Mutta jos ihminen itse kokee, ettei pelastu, ”hän tekee hirveän hyvän johtopäätöksen ja alkaa etsiä Jumalan valtakuntaa”.

Eikö pelastuksen mahdollisuutta todellakaan ole, jos on tämän herätysliikkeen opetuksen ulkopuolella?

– On aina mahdollisuus parannuksentekoon, Voittonen toteaa.

*   *   *
Toimittaja Jussi Rytkösen loppukommentista:

” – – Vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtajat ovat usein vastanneet kysymyksiin herätysliikkeen kirkko-opista. Oman liikkeen opetus nähdään aitona luterilaisuutena, siksi etiketti ”vanhoillislestadiolainen” ei näitä kirkon jäseniä opin nimityksenä välttämättä miellytä.

Käy selväksi, että ne, jotka uskovat toisin kuin herätysliikkeen piirissä opetetaan, eivät SRK:n näkökulmasta pelastu. Toinen asia on, että tätä ei haluta suoraan sanoa, mitä voi pitää paitsi kirkkopoliittisena myös sielunhoidollisena asennoitumisena.

Vanhoillislestadiolaisuuden linja kirkko-opissa ei loivene. Tämä on vahinko liikkeelle ja koko kirkolle, sillä Jumalan valtakunnan avarammin näkevä herätysliike voisi säteillä koko kirkkoon myös vahvuuksiaan: perhekeskeistä elämää ja isänmaallisuutta, Raamatun sanan ja Lutherin tekstien arvostusta ja uskovien yhteyttä. Tuon yhteyden vain soisi olevan yhteyttä uskossa kaikkiin kirkon jäseniin.

Yhteinen käsitys pelastuksesta on yksi keskeinen kirkon ykseyden edellytys. Nyt tuo ykseys vaikuttaa osaksi vain kulissilta ja myytiltä. Asiassa olisi kirkossa vakavan keskustelun paikka.

Erottelu jyviin ja akanoihin tehdään vasta viimeisenä päivänä, ei ennen. Ja silloin monet meistä voivat yllättyä.”

Kotimaa 9.1.2008, Jussi Rytkönen

Verkoston kommentti

SRK:n seurakuntaopin tiukkuutta kuvastaa edellä Aimo Hautamäen kommentti: ”Meidänkin keskuudessamme on valitettavasti paljon ihmisiä, joiden uskonasiat eivät ole kunnossa.”

SRK on rakentanut varsin monimutkaisen seurakuntaopin. Tätä rakennelmaa, johon Risto Laurialakin edellä mielipidekirjoituksessaan viittasi, havainnollistaa osuvasti seuraava Mopin palstalla julkaistu nimimerkki Hyrsyläisen havainto.

”Juttelin taannoin erään uskovaisen kanssa. Hän oli sitä mieltä, että elävää uskoa ei ole vanhoillislestadiolaisuuden ulkopuolella, mutta eivät kaikki vl:ätkään ole elävässä uskossa. Näkymätön seurakunta on siis vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vielä erikseen oleva porukka.

Mikäs siinä. Tuli mieleen kysymys, kuinka monta niitä munankuoria loppujen lopuksi oikein on. Lutherillehan kirkko kirkossa tarkoitti uskovaisia paavinkirkossa. Mutta roomalaiskatolinen kirkko puolestaan on elävä seurakunta keskellä kristikuntaa…

Eli
– Kristikunnassa on paavinkirkko,
– paavinkirkossa luterilainen kirkko,
– luterilaisessa kirkossa vanhoillislestadiolainen seurakunta
– vl-seurakunnassa tosiuskovien näkymätön poppoo.

Tämä tarkoittaa siis, että Lutherin ecclesiola in ecclesia ei riitä tähän, vaan meillä on nelinkertainen ecclesia:

ecclesiola in ecclesia in ecclesia in ecclesia in ecclesia.

Jos tulevaisuudessa nämä todelliset sydämenuskovaiset taas eroavat pikkuporukakseen, muuttaa näkymätön seurakunta taas heidän keskelleen, jolloin saadaan taas yksi munankuori lisää.”

Hyrsyläinen kuvasi erottautumisprosessin oivaltavasti ja todenmukaisesti. Ainoa oikea usko näyttää sirpaloituvan aina vain pienemmiksi itsensä ”ainoaksi oikeaksi uskoksi” julistavaksi ryhmäksi, joka vuorostaan taas tuomitsee kaikki muut kadotukseen.

Lestadiolaisuuden historia osoittaakin, että juuri näin on tapahtunut.

Lestadiolainen liike on hajonnut 150-vuotisen historiansa aikana pariinkymmeneen ryhmittymään, jotka tuomitsevat muut eivätkä kykene yhteistyöhön keskenään. Pirstoutumisessa on kadotettu valtavasti inhimillisiä ystävyyssuhteita, verkostoja, yhteistoimintamahdollisuuksia ja luonnollisesti myös aineellista pääomaa, hajaannuksissa Suomessa, Ruotsissa, Norjassa, Amerikassa.

Voidaan aiheellisesti kysyä, miten paljon tässä hajoamisessa on kyse liikkeen johdossa toimineiden miesten omasta ylpeydestä ja taitamattomuudesta. Voidaan myös kysyä, missä määrin tällä jatkuvalla puhtaammaksi puhdistamisella ja aina vain oikeammaksi uskoksi julistautumisella on saavutettu toivottuja tuloksia hengellisessä mielessä, eli saatu Kristukselle opetuslapsia…

Hajoamiset ovat usein tuhonneet kokonaisen sukupolven sukulaisuus- ja ystävyysverkostot.

Yksityisen ihmisen osa voi olla hyvinkin traaginen silloin, kun hänet on kasvatettu uskomaan yhteen ainoaan oikeaan lestadiolaisryhmään ja hän syystä tai toisesta joutuu siitä ulossuljetuksi. Ihminen voi kokea hyytävää kosmista yksinäisyyttä ja turvattomuutta: Jumala ja ihmiset ovat hänet hylänneet.  Hän joutuu kokoamaan elämänsä arjen perusrakenteet alusta lähtien uudestaan, luomaan myös ihmissuhdeverkostonsa ja löytämään yhteisöllisen tuen jostakin muualta.

*       *       *

Lisää aiheesta:

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta

Emilia Karhu: Näkyykö myös muissa uskonnoissa armon vilauksia? Kotimaa24 23.5.2015.

Sauli Karhu: Kuunteletko omaatuntoasi?

Lestadiolaisuus on hajaantunut usein

Topi Linjama: ”Vain me?”

Oppi välimiehen välimiehestä

Jussi Rytkönen: Naispappeutta mitätöinyt lestadiolaispappi: ”Papilla on oikeus etsiä vilpittömästi totuutta”.   Jaakko Töllin haastattelu. Kotimaa 7.4.2017.

SRK kieltänyt synninpäästön julkaisemisen tekstissä

Jaakko Tölli: Pappina Suomen ev.lut. kirkossa 2010-luvulla. Alustus teologian opiskelijoille kristillisyytemme kansanopistolla 24.3.2017.