Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan

Kotimaa-lehti on haastatellut Jaakko Antilaa, joka on sitä mieltä, että vanhoillislestadiolaisuus on lahko. Antila jätti vanhoillislestadiolaisen liikkeen kolmisen vuotta sitten. Se tapahtui ennen kuin julkinen keskustelu lasten hyväksikäytöstä ja hoitokokousväkivallasta alkoi käynnistyä.

Antila ei itse kokenut herätysliikkeessä mitään varsinaisesti järkyttävää eivätkä uskon vaatimat elämäntapamääräykset olleet irtautumisen syynä. Sen sijaan häntä oli alkanut häiritä opetuksen epä-älyllisyys, joka joutui törmäyskurssille itsenäisen ajattelun kanssa. 

Uskontojen uhrien tuki ry:ssä Antila on sittemmin havainnut, että vanhoillislestadiolaisilla ja Jehovan todistajilla on yhteisiä piirteitä. Moni muu on havainnut saman vertaillessaan ihmisten kokemuksia ja tähän on viitattu  myös uskonnollisia liikkeitä koskevassa tutkimuksessa. Esimerkiksi uskonnollista väkivaltaa on koettu eniten juuri Jehovan todistajien ja vanhoillislestadiolaisten keskuudessa (Kukkula 2007,  Ruoho 2010).

Antila: vanhoillislestadiolaisuus on lahko

Vanhoillislestadiolaiset eroavat muista luterilaisista tunnetusti siinä, kenen he katsovat kuuluvan Jumalan valtakuntaan. Lestadiolaiset eivät tunnusta Jumalan armosta saatavaa anteeksiantamusta, Pyhän Hengen vaikutusta ja elävää uskoa muualla kuin vanhoillislestadiolaisuudessa.

Jaakko Antilan mukaan vanhoillislestadiolaisuutta on pidettävä lahkona, vaikka se toimiikin luterilaisen kirkon sisäpuolella. Tässä hän on päätynyt samaan johtopäätökseen kuin esimerkiksi teologi Kari Kuula, ja samasta syystä.

Keskeisin lahkomainen piirre on juuri edellä mainittu, ns. eksklusiivinen eli muut ulossulkeva seurakuntaoppi. Sen mukaan ihmisen pelastuminen on mahdollista vain vanhoillislestadiolaisen liikkeen yhteydessä. Vain se muodostaa todellisen Kristuksen kirkon. Ihminen voi pelastua vain, jos hän on saanut synninpäästön vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvalta henkilöltä.

Juuri seurakuntaoppi onkin Antilan käsityksen mukaan vl-liikkeen todellinen kivijalka, perusajatus, jonka varassa liikkeen olemassaolo  seisoo tai kaatuu. Antila toteaa: ”Mielestäni vanhoillislestadiolainen liike elää vain rajanvedosta muuhun maailmaan.”

Samaan päätelmään ovat tulleet myös monet muut julkisessa keskustelussa vanhoillislestadiolaisen liikkeen kipupisteistä.

Topi Linjama tekee artikkelissaan selväksi, että muut ulos sulkeva seurakuntaoppi todella on edelleenkin osa vanhoillislestadiolaista opetusta: ”Nykyisin ekskluusio, pelastuksen rajaaminen (tietyin esim. lapsia koskevin rajauksin) vain vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, kuuluu kiinteästi ainakin siihen oppiin, jota itse olen seuroissa kuullut.”

Liikkeeseen kuuluva teologi ja pappi Johannes Alaranta on todennut: ”Liian ahdas seurakuntaoppi on lestadiolaisuuden ongelmien suurin selittäjä; koko porukka hajoaisi, jos tästä prinsiipistä luovuttaisiin.”

Juho Kalliokoski on samoin kyseenalaistanut SRK-lestadiolaisuuden aseman luterilaisen kirkon sisällä, esimerkiksi blogikirjoituksessaan Kirkko kirkossa aatteellisena yhdistyksenä. Hän on kiinnittänyt useissa puheenvuoroissaan huomiota SRK:n nykyiseen opetukseen, joka poikkeaa keskeisissä kohdissa luterilaiseta opetuksesta, kuten juuri opetuksessa seurakunnasta ja kirkosta.

Juuri seurakuntaoppi tarjoaa perustan vallankäyttöön ja alistamiseen, joka sitten käytännössä tapahtuu yksityiskohtaisten kieltojen ja käskyjen ja elämäntapojen kontrolloimisen muodossa. ”Ilman seurakuntaoppia koko vl-oppirakennelma sortuisi kuin korttitalo”, on hengellisen väkivallan tutkija Aila Ruoho todennut.

Samantyyppistä muut ulos sulkevaa oppia tunnetaan uskontojen piirissä muuallakin. Ennen kaikkea se on tunnusomaista katoliselle kirkolle, mutta ”vain me”-oppiin uskotaan myös Jehovan todistajien yhteisössä, mormonien piirissä, monissa pietistissä ryhmissä, joissakin vapaakirkollisissa herätysliikkeissä ja kulteissa, joissakin islamin ryhmittymissä, jne. Esimerkiksi Yhdysvalloissa toimivassa Phelpsin perheen johtamassa kultissa harjoitetaan samantyylistä sisäistä kuria ja painostamista kuin vanhoillislestadiolaisuudessa.

Satavuotias seurakuntaoppi: syntyi 1910-luvulla

Voidaan todeta, että vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen seurakuntakäsitys vietti juuri satavuotisjuhlaansa. Liikkeen syntyessä sitä ei ollut olemassa. Lars Levi Laestadius ei opettanut, että syntynyt herätys olisi ainoa elävän uskon syntymisen yhteisö. Hänen käsityksensä mukaan ihminen tulee pelastavaan uskoon, kun hän saa armonkokemuksen, eli eräänlaisen tunteen tai ilmestyksen, jossa ihminen käsittää armon koskevan myös itseään. Tämä uudestisyntyminen oli rajana elävän ja kuolleen uskon välillä, ei mikään nimeltä määritelty yhteisö tai liike. Monet varhaiset lestadiolaissaarnaajat jakoivat tämän ymmärryksen ja iloitsivat myös muiden herätysten leviämisestä niin Ruotsissa kuin Suomessakin.

Laestadiuksen kuoleman jälkeen liikkeessä alkoi ilmetä myös sellaista tulkintaa, että elävää uskoa olisi vain tässä herätyksessä. Nämä kaksi käsitystä kulkivat lestadiolaisuudessa samanaikaisesti rinnakkain vuosikymmeniä, aina 1900-luvun puolivälille saakka.

Käsitys oman ryhmittymän erityisyydestä ja ainutlaatuisuudesta voimistui 1900-luvun alun ”suuren hajaannuksen” jälkeen. Lestadiolaisuus  jakaantui silloin kolmeen ryhmittymään: uuteenheräykseen, esikoislestadiolaisuuteen ja vanhoillislestadiolaisuuteen. Ryhmäytyminen ja me-muut -vastakkaisuus  voimistui.

Jouko Talosen mukaan  juuri vanhoillisten seurakuntakäsitys muodostui tämän hajaannuksen jälkeen yhä enemmän eksklusiiviseksi, erityisesti tuloksettomana päättyneen em. lestadiolaisryhmien sovintokokouksen (1911) jälkeen. Pyrittiin erottautumaan  kahdesta muusta suuntauksesta erityiseksi ja ainutlaatuiseksi yhteisöksi, jotta se menestyisi uudessa kilpailutilanteessa.

Tämä ajattelu ei kuitenkaan ollut vieläkään saanut täysin hallitsevaa asemaa. Vanhoillislestadiolaiuudessa eli yhä edelleen myös vanha käsitys armokokemuksesta ja elävästä uskosta,  jota syntyi myös muualla kuin vanhoillislestadiolaisuuden piirissä.

On huomattava, että vielä 1909  lestadiolaisten puhujien yhteisessä kokouksessa ajatusta Jumalan valtakunnan samastamisesta vain lestadiolaiseen liikkeeseen pidettiin yksimielisesti  Raamatun vastaisena.

Keskusyhdistyksen, SRK:n perustamisen jälkeen vanhoillislestadiolaisuudessa voimistui keskusjohtoinen ajattelut, ja alkoi esiintyä puheita kuuliaisuudesta SRK:n johtokunnan jäsenten käsityksille. Tämä ilmeni esimerkisi 1930-luvun hajaannuksen yhteydessä.

Aikaisempi käsitys, jonka mukaan Jumalan valtakunnan raja ei ole uskonnollisessa liikkeessä, vaan siinä, kokeeko ihminen itse itsensä armosta osalliseksi, eli sitkeästi mukana edelleen. Tästä on viitteitä yksityisten uskovaisten muistelemana, kirjeissä ja sukujen sisäisissä kertomuksissa  aina 60-luvulle asti. Vl-uskovaiset tervehtivät ulkopuolisiakin Jumalan terveellä, muissa liikkeissä toimivien kanssa käytiin kirjeenvaihtoa, jossa pidettiin toista uskovaisena jne. kadotustuomion lausumista suoraviivaisesti lähimmäiselle pidettiin suoranaisena syntinä. Lapsillekin opetettiin että tuomio on jätettävä aina Jumalalle, joka yksin tuntee ihmisen sielun tilan.

Samaan aikaan esiintyi vuosikymmeneltä toiselle voimistuvia vaatimuksia ”kuuliaisuudesta SRK:lle”. Tämä koski erityisesti puhujia. Puhujien määrä oli kasvanut ja heidät piti saada ruotuun.

1960-luvulle tultaessa kaikki muuttui. Seurakuntaoppi oli yksi kiistakysymyksistä teologien ja maallikkopuhujien keskinäisessä välien selvittelyssä vuosina 1960–1961.

Useimmille uskonnoille on tyypillistä, että ”virallisiin” opillisiin teksteihin (kristinuskon kohdalla Raamattuun, Tunnustuskirjoihin) nojaavien ”uskonoppineiden” ja toisaalta kansanomaisiin uskonkäsityksiin nojaavien maallikkojohtajien välillä on usein erimielisyyttä ja vastakkainasettelua. (Ks. esim. Cultural Religion Versus Scholarly Religion.)

Vanhoillislestadiolaisuudessa tämä kärjistyi 1960-luvun alussa avoimeksi kiistaksi ja hajaannukseksi. Tuolloin kaksi kolmannesta vl-liikkeen papeista irtaantui tai erotettiin liikkeestä. Lähtökohtana pohjimmiltaan oli vääristyneeksi muodostunut seurakuntaoppi.

Maallikot ottivat vallan, seurakuntakuria voimistettiin hoitokokouksilla, rajanvetoa ei-lestadiolaisiin tiukennettiin, jopa niin että kirkossa käymisestä saattoi joutua erotetuksi liikkeestä. Tämän jälkeen SRK-lestadiolaisuudessa ei ole ollut enää pienintäkään sijaa käsitykselle, että liikkeen ulkopuolellakin voisi olla pelastavassa uskossa olevia ihmisiä, lukuun ottamatta lapsia ja vammaisia.

Viimeistään 1960-luvun hajaannuksen jälkeen eksklusiivinen seurakuntaoppi muodostui vanhoillislestadiolaisuuden tunnusmerkiksi. Samalla se tarjoaa liikkeen jäsenistölle tuomiovallan ja vallankäytön välineen, joka mahdollistaa hengellisen väkivallan. Se pitää sisällään jatkuvan kiistojen siemenen.

Kirkkoherra Arvo Turakka tarkasteli vuonna 1962  artikkelikokoelmassa Totuuden kuuliaisuuteen silloisten erimielisyyksien juuria ja totesi:

Syy on seurakuntaopin väärässä korostamisessa. Raamatulliseen käsitykseen Jumalan seurakunnasta on tullut inhimillistä, ehkä yhdistyskristillisyyden mukanaan tuomaa astian makua. Jumalan seurakunnasta ja Jumalan valtakunnasta on tullut sama kuin SRK ja sen ympärille ryhmittyneet uskovaisten joukot.

Pappien oli kristinuskon taustaa, oppia ja luterilaisuuden historiaa tuntevina  sekä kirkon teologiaan pappisvalalla sitoutuneina vaikea mennä mukaan liikkeen maallikkojohtajien kansanomaisiin opin tulkintoihin ja konkreettiseen ajatteluun.

 Tavallinen rauhanyhdistysväki joutui valintatilanteeseen kykenemättä perehtymään kunnolla osapuolien perusteluihin ennen ratkaisun tekemistä. Seurauksena oli sukuja ja ystävyyssuhteita murheellisella tavalla pirsotunut ”lopullinen” ristiriita ja hajaannus, joka on heijastunut vuosikymmeniä yksityisten ihmisten, heidän lastensa ja lastenlastensa elämässä.

Eksklusiivinen pelastuskäsitys voimistui edelleen 1970-luvulta lähtien, jolloin sitä tiukensi SRK:n organisoima, koko maan kattanut kurinpidollinen hoitokokousaalto. Usean vuoden ajan tehtiin ”puhdistuksia” paikallisissa rauhanyhdistyksissä, kunnes jäljelle jäivät kaikkein uskollisimmat, pelokkaimmat ja alistuvimmat.

Nyt eletään sellaisessa vanhoillislestadiolaisuudessa, jonka seurakuntaopin teologi Kari Kuula  on kiteyttänyt seuraavasti: vanhoillislestadiolaisuus ei katso olevansa vain oikea vaan peräti ainoa kirkko. Vain he ovat Kristuksen ruumis. Vain heidän keskuudessaan on mahdollista saada synnit anteeksi. Vain heidän yhteisönsä kautta johtaa tie iankaikkiseen elämään.

Kuula on päätynyt samaan päätelmään kuin Jaakko Antila. Kuulan mukaan teologisesti katsottuna liike ei voi olla luterilainen herätysliike, koska se ei tunnusta luterilaista kirkkoa oikeaksi kirkoksi. Oikea termi vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on lahko. Lahko on kirkosta eronnut ryhmä, joka pitää itseään ainoana kirkkona.  Kuula löytää lähimmiksi vertailukohdiksi  Jehovan todistajat ja mormonit.

– Nämä kristillisvaikutteiset liikkeet pitävät itseään ainoina oikeina raamatullisen uskon perillisinä eivätkä he usko, että pelastus voisi välittyä minkään muun kirkkokunnan kautta. Näin opettaa myös vanhoillislestadiolainen liike, toteaa Kuula.

Kaksoisviestintä seurakuntaopista vuonna 2012: Valde Palola

Tässä valossa on huomionarvoista, että nyt, vuonna 2012, Helsingin rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Valde Palola kiisti, tai taitavasti kiersi,  kysymyksen seurakuntaopista, eli Jumalan valtakunnan ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen samastamisesta toisiinsa (Kirkko ja Kaupunki nro 23, 2012, nettiversio tässä).

On ilmeistä, että seurakuntaoppi on yksi niistä asioista, joista liikkeen kannanottoja esittävät johtohenkilöt nykyisin harjoittavat mielellään ns. kaksoisviestintää: ”omille” puhutaan toisin kuin julkisesti ulkopuolisille. Ulospäin ei mielellään avoimesti haluta myöntää liikkeen muut kristityt ulossulkevaa, ”omiin” rajattua pelastuskäsitystä.

Kirkossa moni on tottunut lestadiolaispuhujien ja -johtajien väistelyyn ja monet tietävät asian todellisen laidan, mutta tiedotusvälineitä tällä ”venkoilulla” onnistutaan usein yhä hämäämään.

Valde Palola oli haastateltavana Kirkko ja Kaupunki -lehden jutussa, jossa tarkasteltiin kysymystä,  onko vanhoillislestadiolaisuus lahko. Onko Jumalan valtakunta rajattavissa jonkin yhden ryhmittymän piiriin?

Palola torjui tällaisen käsityksen ehdottomasti ja totesi:

– Vanhoillislestadiolaisuus ei ole lahko, vaan osa kansankirkkoamme. Kysymys on luterilaisen tunnustuksen tulkinnasta. Kysymys siitä, onko kirkko yhtä kuin Jumalan valtakunta on rinnastettavissa kysymykseen, onko vanhoillislestadiolaisuus yhtä kuin valtakunta. Molemmissa tapauksissa ajatellaan vanhoillislestadiolaisuudessa kriittisesti. Jumalan valtakuntaa ei voida olemuksellisesti ja käsitteellisesti sijoittaa jonkin organisaation raameihin. Silloin kavennettaisiin Jumalan valta-asemaa.

Palola puhui lähes aivan samoin kuin piispa Irja Askola hieman myöhemmin suviseuroissa. Askolahan totesi:  ”Jumalan valtakunnan oven, avaa Jumala. Yhteisöt voivat asettaa jäsenyytensä kriteerejä, mutta Jumalan valtakunnan rajat piirtää vain ja yksinomaan Jumala, armollinen Jumala.”

Mitä Palola siis tarkoitti rinnastaessaan luterilaisen kirkon ja vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ja nimittäessään niitä kumpaakin ”organisaatioiksi”?

Palola rinnasti herätysliikkeen ”maallisuuden” organisaationa ja kirkon organisaation. Organisaatio ei ole mitään hengellistä, vaan käytännöllistä toimintaa. Nimittäessään vanhoillislestadiolaisuutta organisatioksi Palola ei tietenkään sulje pois sitä tulkintaa, että  liikkeen sisällä pidetään vain sen piirissä olevaa ihmisjoukkoa Jumalan valtakuntana. Hän vain kiertää asian taitavasti puhumalla ”organisaatioista”. Mutta samalla hän tulee leimanneeksi kirkon vain organisatioksi.

Palolan tarkastelu perustuu vanhoillislestadiolaisille tyypilliseen näkemykseen, että ”kirkko” on vain ulkonainen käytännön toimia pyörittävä organisaatio. Ja kirkossa ne ”käytännön toimet” eli sananjulistus on pääosin väärää ja vailla Pyhää Henkeä.

Lopen suviseurojen kutsuvierastilaisuudessa puhunut Espoon piispa Tapio Luoma muistutti kohteliaasti, ikään kuin vastauksena Palolalle, että kyllä se luterilainen kirkkokin on hengellinen yhteisö, vaikka se herätysliikkeiltä tahtoo välillä unohtua. Tilanteessa oli jotakin hyvin paljastavaa. Kirkko anelee suurinta herätysliikettään ”tunnustamaan” myös kirkon hengelliseksi.

– Identiteetiltään vahvassa herätysliikkeessä on saattanut syntyä mielikuva, että oma kansankirkkomme tarjoaa ennen kaikkea puitteet ja raamit ja suojan sille toiminnalle, jota herätysliikkeissä toteutetaan. Kirkkoa ei silloin ehkä aina ole nähty itsessään hengellisenä yhteisönä.

Ei pidä kuvitella, että vanhoillislestadiolaisuus olisi irrottautumassa eksklusiivisesta seurakuntaopistaan. Sillä se saa valtaa ihmisiin, miksi se luopuisi siitä?

Kysymys on vain verbalistiikasta. Sanoilla manipuloinnista. On tietysti asiallisesti totta, mitä Palola sanoi. Jumalan valtakunnan rajoja ei voi kukaan ihminen määrittää. Mutta yhtä kaikki, vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan ja opetetaan, että Jumala ”vanhurskauttaa ainoastaan seurakunnassa” millä tarkoitetaan vanhoillislestadiolaista liikettä.   Sisäisessä julistuksessa ja opetuksessa he rajoittavat oikean pelastavan uskon tosiasiassa vain omaan piiriinsä.

Sama häveliäs ilmiö on havaittu monien vanhoillislestadiolaisten pappien julkisissa saarnoissa. Esimerkiksi radion hartausohjelmissa ja pyhäpäivän saarnassa kirkossa nykyisin enää harva vl-pappi kehtaa julkisesti tuomita muut kristityt kadotuksen omaksi, vaikka opettaakin siten saarnoissaan rauhanyhdistyksellä. Vain itseään ainoana pelastavana seurakuntana pitävä oppi on tosiasiallisesti liikkeen itseymmärrys ja se, jota lestadiolaisperheiden lapsille ja nuorille opetetaan rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyössä ja SRK:n rippikouluissa.  Paradoksaalista onkin, että ev.lut. kirkko tukee eksklusiivisen seurakuntaopin levittämistä myöntämällä oman erillisen rippikoululuvan myös SRK:lle.

Irtautuminen oman ajattelun kautta: Jaakko Antilan näkemys

Jaakko Antila kasvoi Oulussa kymmenlapsisessa vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Opiskeluvuosinaan hän asui Rovaniemellä ja kulki tiiviisti samoin uskovien porukoissa.

Valmistuttuaan vuonna 2008 Antila alkoi vieraantua liikkeestä. Kuten Antila mainitsee Kotimaa-lehdessä (21.6.), irrottautumiseen ei liittynyt elämäntapakapinaa vanhoillislestadiolaisia normeja vastaan.

– Omissa kokemuksissani vanhoillislestadiolaisuudesta ei ole mitään kamalaa. Kun olin mukana, kuvani liikkeestä oli pääosin positiivinen, Antila sanoo.

Irtautumiseen johti kapinan sijasta omien ajatusten kuunteleminen.

– Huomasin, että omat ajatukseni ja maailmankuvani olivat loogisempia, perustellumpia ja erilaisia kuin liikkeen. Vanhoillislestadiolaisuudessa on tosi paljon järjen ja oman ajattelun demonisointia, Antila sanoo.

Keväällä 2009 Antila päätti jättää liikkeen ja kertoi asiasta vanhemmilleen. Antila ei ollut perheessään ensimmäinen liikkeen jättänyt, joten hän luotti siihen, ettei perhe hylkäisi häntä.

– Liikkeestä eroamisen jälkeen monet ystävyyssuhteet hiipuivat. Joillakin läheisillä oli selvänä tarkoituksena saada minut palaamaan liikkeeseen. Tapaamisissa oli koko ajan läsnä ajatus, jonka mukaan minun ajatukseni olivat vääriä.

Monen muun vanhoillislestadiolaisen tavoin Antila ei ollut liikkeeseen kuuluessaan tietoinen lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Antila ei tuntenut myöskään hoitokokousten historiaa, eikä hän ollut koskaan joutunut erityisen painostuksen kohteeksi.

Vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muihin

Antila pitää kuitenkin vanhoillislestadiolaisuutta lahkona. Keskeisin lahkopiirre on Antilan mukaan seurakuntaoppi, jonka mukaan pelastuminen on mahdollista vain vanhoillislestadiolaisen liikkeen yhteydessä.

– Mielestäni vanhoillislestadiolainen liike elää vain rajanvedosta muuhun maailmaan, Antila kiteyttää.

Muut kristityt ulossulkevaa seurakuntaoppia opetettiin myös Antilan käymässä rippikoulussa.

Seurakuntaoppia tukee ulkonaiseen käyttäytymiseen liittyvä kontrolli kuten ehkäisykielto, naisten meikkaamattomuus, korvakorujen puuttuminen ja absolutismi.

– Liike tulkitsee yhteisön normien rikkomisen kertovan suoraan sieluntilasta.

Kontrolli johtanut teeskentelyyn ja kaksinaismoralismiin

Kontrollista seuraa Antilan mukaan se, että monet liikkeen jäsenet pitävät ”julkisivun kunnossa”, eivätkä jaa todellisia ajatuksiaan edes läheisimpien ystäviensä kanssa.

Viime vuosina Jaakko Antila on ollut mukana Uskontojen uhrien tuki ry:n vertaistukitoiminnassa. Oman irtautumisprosessin läpikäyminen synnytti halun auttaa toisia, jotka käyvät läpi samanlaisia vaiheita.

Pedofiliaan ja hoitokokouksiin liittyvän kohu-uutisoinnin myötä Uskontojen uhrien tuki ry. on saanut aiempaa enemmän yhteydenottoja entisiltä vanhoillislestadiolaisilta.

Antilan mukaan vertaistukiryhmissä ja nettikeskusteluissa on käynyt ilmi, että vanhoillislestadiolaisten ja Jehovan todistajien piiristä tulleilla on paljon yhteistä. Vain muutamia sanoja muuttamalla he puhuvat yhteistä kieltä.

– Se mistä olemme kotoisin, ei ole mikään erityistapaus. Ainoitten oikeitten uskojen toimintalogiikat ovat yllättävän samanlaisia.

Keskustelua

Haastattelu on herättänyt vilkkaan keskustelun Kotimaa24:n sivustolla. Esimerkiksi Kimmo K. M. Pikkuaho yhtyy käsitykseen, että sekä jehovan todistajien että vanhoillislestadiolaisuuden opissa on selvästi samantyyppisiä lahkon piirteitä.

Jehovan todistajilla ja vanhoillislestadiolaisilla on hätkähdyttävän paljon samaa, seurakuntaelämässä ja käytännöissä ja myös opinkäsityksissä. Erojakin tottakai on. Minä tunnen molempia liikkeitä hyvin läheltä. Molemmissa on lahkon piirteitä: ainoa Oikea Totuus, jota ei saa epäillä, oman ajattelun demonisointi, raaka erottamiskäytäntö, henkinen ja hengellinen väkivalta, johtajien palvonta niin, että heitä ei saa kyseenlaistaa, tarkat, hiuksia halkovat elämäntapasäädökset, yksityiselämään puuttuminen–ja yllätys, yllätys–pedofiiliskandaalit molemmilla! [- -] Tutkimusten mukaan ja myös oman kokemukseni mukaan, vanhoillislestadiolaiset eivät juurikaan lue Raamattua, eivätkä sitä tunne. Silloin heitä voidaan myös viedä kuin pässiä narussa kaikenlaisiin harhoihin, kun vain tarpeeksi karismaattinen ja arvovaltainen saarnaaja (tai saarnaajat) niihin johdattelee.

Mikä kirkko on? Mikä on Kirkko? Johannes Alarannan kiteytys:

Pyhien Yhteisö ei ole silmin havaittavissa. Sen rajoja ei voi tarkkaan piirtää. Sen jäseniä on rauhanyhdistysten toiminnassa, mutta niitä on muuallakin. Kirkko isolla kirjaimella kirjoitettuna ei voi olla näkyvä. Samalla tavalla Kirkko ja sen pelastuvat jäsenet on mahdoton osoittaa tarkasti. Suomessa on Kirkko, joka toteuttaa Jumalan käskyn mukaista Pyhien Yhteyttä ja evankeliumin eteenpäin viemistä.

Kun tämä maallinen järjestö, joka on korotettu Valtakunnaksi ja jonka johto pitää itseään apostolien jatkumona, erehtyy, on virheen myöntäminen lähes mahdotonta, koska jouduttaisiin samalla luopumaan erehtymättömyyden opista.

Seurakunta on maan päällä. Näin Raamattu meille kertoo. Sitä ei kuitenkaan voida osoittaa tai näyttää. Sen rajat kulkevat sydämestä sydämeen, ei rauhanyhdistyksestä toiseen. Tuohon Pyhien Yhteisöön kuuluu paljon kansaa eri puolilta maailmaa. Sen jäseniä ovat kaikki, jotka uskovat. Se on kilvoitteleva ja taisteleva seurakunta ja Kirkko. Sille on varattu pelastus. Ihmisinä me haluaisimme rajata muut pelastuksen ulkopuolelle. Sellaisia petoja me olemme. Me emme haluaisi edes viimeistä tuomiota jättää Jumalan käsiin.

*      *       *

Ajattelemisen aihetta antoivat Niilo Nojatuoli ja Jaakko Antilan haastattelu. 

Lue lisää:

Alaranta: Seurakuntaoppi on pahin kompastuskivemme

Johannes Alaranta: Pyhä Yhteinen Seurakunta

Johannes Alaranta: UskoToivoRakkaus

Aleksi: Vaarallisin erehdys: uskomus erehtymättömyydestä

Johannes Ijäs: Kirkko selvittää viidentoista pappinsa yhteyttä Lähetyshiippakuntaan. Kotimaa24 13.5.2014.

Juho Kalliokoski: Kirkko kirkossa aatteellisena yhdistyksenä

Topi Linjama: ”Vain me”?

R.K.: Tulossa: Lestadiolaisuus – herätysliike vai lahko?

Kaksoisviestintää 1

Taneli Kylätasku: Valtakunta vaihtui omaan ajatteluun. Kotimaa24 27.6.2012.

Professori: ”Vanhoillislestadiolaisuus ei ole lahko vaan skisma” Kotimaa24 19.6.2012.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Joona Raudaskoski: SRK:n Hänninen: Salmen synninpäästö ei sama kuin uskovaisen ihmisen julistama. Kotimaa24 29.6.2013.

Tommi Sarlin: Repeämä kirkossa nousi puheenaiheeksi. Kirkko ja kaupunki nro 23, 18.6.2012. Näköislehti.

Sivusta seurannut: Meistä on tullut kaksinaamaisia

Syntilista

U. T.: Hän Käveli Omin Jaloin Ulos Valtakunnasta

Janne Villa: Lestadiolaisuus murroksessa. Kirkko ja Me, nro 3, 2012, s. 6-7.