Armo vai pyhitys? Vanhoillislestadiolaisuuden kaksi vastakkaista oppia 1970-luvulla


Vastauksena täällä käytyyn keskusteluun siitä, Jumalako yksin armahtaa vai onko ihmisen omilla ratkaisuilla ja tekemisillä siinä jokin osuus, ja mikä onkaan seurakunnan valta, on juuri ilmestynyt uutta tutkimusta vanhoillislestadiolaisuuden teologiasta. hanna_nurminen_pms

Teologian tohtoriksi 17.9.2016 väittelevä Hanna Nurminen osoittaa väitöskirjassaan, että 1970-luvulla herätysliikkeessä vallitsi kaksi erilaista käsitystä vanhurskauttamisesta, eli siitä, millä tavalla se menee, että ihminen pelastuu.  Nurmisen tutkimus  on nimeltään Jumala vai minä? Kaksi käsitystä vanhurskauttamisesta 1970-luvun vanhoillislestadiolaisuudessa. Tutkimusaineistona ovat SRK:n julkaisut 1970-luvulta.

Tutkimus osoittaa, että vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyi 1970-luvulla kaksi vanhurskauttamiskäsitystä ja että ne poikkesivat toisistaan niin paljon, että ne ovat kiistatta toisensa poissulkevia. Molemmat eivät voi edustaa samaa vanhurskauttamiskäsitystä. Liikkeessä opetettiin siis kahta erilaista kristinoppia. Seuraavassa joitakin pääkohtia tutkimuksesta, joka kannattaa lukea kokonaan.

Armolinja contra pyhityslinja – Kristus vai seurakunta?

Kahden erilaisen teologian erot syntyvät jo vanhurskauttamisopin edellytyksissä, erityisesti käsityksessä synnistä, Kristuksen työstä ja ihmisen ratkaisuvallasta, ja ne näkyvät koko teologian läpi.

Armolinjalla kristityn vanhurskaus on yhtäältä yhdistymistä Kristuksen kanssa niin, että ihminen pysyy kokonaan syntisenä mutta on Kristuksessa kokonaan vanhurskas. Tämä vanhurskaaksitekeminen ei ole kehittyvä prosessi. Kristuksen vanhurskaus säilyy koko ajan vieraana vanhurskautena, joka ei muuta kristityn substanssia ja jota hän ei saa hallintaansa, mutta joka toisaalta uskossa on kokonaan kristityn. Toisaalta kristityn vanhurskaus on Kristus-yhteyden vuoksi myös Jumalan kokoaikaisessa anteeksiantamuksessa ja suosiossa elämistä.

Pyhityslinjalla näkyy Jumalan ja ihmisen yhteistyöhön perustuva käsitys, jossa Jumala lahjoittaa pelastuksen välineet mutta ihmiselle jää pääpaino sekä pelastuksen valitsemisessa että sen säilyttämisessä. Siten pyhityslinjalla vanhurskauttaminen kääntyy kristityn omassa varassa olevaksi ”armon” käyttämiseksi eli itsensä pitämiseksi vanhurskaana anteeksiantamuksen avulla.

Pyhitysliinjan opin kokonaisuus kiteytyy, kun lakiopetus ja käsitys seurakunnasta yhdistettiin. Seurakunnasta tuli ehdoton määrittleijä, joka alkoikin tehdä Raamatun ohi päätöksiä uskosta, elämästä ja käyttäytymisestä. Näitä pätöksiä seurakunnanjäsenten tuli noudattaa. Kuulaisissu eli tottelevaisuus-vaatimus koskee kaikkea mitä seurakunta sanoo. Myös ns. ehdonvallan kysymyksiä, jolloin ne muuttuivatkiin vaatimuksiksi. Seurakunnan ottamat kannat määritettiiin vanhurkauttamisopin kysymyksiksi, eli pelastumisen ehdoksi. Tällöin olemalla kuuliaiinen seurakunnalle kristitty osoitti kuuluvansa seurakuntaan ja myös säilytti yhteytensä seurakunnan kautta kristukseen.

Tämän vuoksi hoitokokouksista tuli uskooon ja sovittuu käyttäytymiseen pakottamista, ei vapaaseen uskoon evankeliumilla kutsumista.

Seurakunnasta tuli auktoriteetti myös siinä, että se päätti, kuka uskoo ja kuka ei. usko ei siten ollut edes kristityn omakohtaisesti ylläpitämää uskoa, saati armolahjan tapaan kokonaan Jumalan teko, vaan seurakunnalla oli sananvalta, varsin yleisesti myös päätösvalta yksityisen kristityn uskomiseen.

*         *         *

Ajattelemisen aihetta antoi Daniel.

*         *         *

Lue lisää:

Vuokko Ilola: Hanna Nurmisen väitöskirjasta. Blogikirjoitus 18.09.2016, Kotimaa24.

Vuokko Ilola: Kiitos Tuomas Palola Väikkäristäsi! Blogikirjoitus 06.02.2015, Kotimaa24.

Emilia Karhu: Vanhoillislestadiolaisuuden kaksi eri pelastuskäsitystä. Blogikirjoitus 16.9.2016, Kotimaa24.

Emilia Karhu: Vanhoillislestadiolaisuus ja SRK-vanhoillisuus, kaksi eri suuntausta? Blogikirjoitus 18.04.2016, Kotimaa24.

Sauli Karhu: Miten tullaan vanhoillislestadiolaiseksi?  Uskosta näkemiseen? -blogi 20.9.2016.

Sauli Karhu:  Sukupolvet vaihtuvat – muuttuuko oppi? Uskosta näkemiseen?-blogi 23.7.2015.

Maallikko: Uskon opista lestadiolaisuudessa (Oma Kasteoppi. Oma Ehtoollisoppi. Oma Sakramentti. Oma Raamattu.)

Näin me uskomme / So we believe. Oho! Siioni -blogi 3.4.2015.

Tuomas Palola: Amerikkalainen vai pohjoismainen? Amerikan apostolis-luterilaisuus vuosina 1884–1929. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2015. (Tiivistelmä luettavissa veerkossa.)

Väitöstilaisuudet: Hanna Nurminen. Helsingin yliopisto.

12 kommenttia

Kategoria(t): 1970-luku, armo, avainten valta, erehtymättömyys, erottaminen yhteisöstä, hajaannukset, harhaoppi, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, kontrollointi, kristinoppi, kuuliaisuus, laestadianism, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, manipulointi, normit, norms, opilliset kysymykset, painostaminen, pelastus, Raamattu, Raamatun tulkinta, retoriikka, sananjulistajat, seurakunta, sielunhoito, SRK ry., syntien anteeksiantamus, syyllistäminen, totteleminen, tutkimus, ulossulkeminen, uskon perusteet, vallankäyttö, valta, väkivalta, yhteisö

12 responses to “Armo vai pyhitys? Vanhoillislestadiolaisuuden kaksi vastakkaista oppia 1970-luvulla

  1. luukanvalma

    Totta. Tosin on myös muistettava, että sama ongelma esiintyi 1800-1900 vuosisatojen vaihteessa, kun ”uusiherätys” syntyi. Silloin puhuttiin ”lain kolmannesta käytöstä”, joka siis tarkoitti sitä, että uskovatkin olivat edelleen lain alaisia, eli heidän piti päästä yhä syvempään synnintuntoon. Monet ajautuivat itsemurhaan, kun tuo ”paremmaksi tuleminen” (pyhitys?) ei alkanut onnistua.- Lestadiolaiset eivät yleensä tue kyseleviä siskoja ja veljiä, vaan tuomitsevat tottelemattomuudesta.

  2. Ajatus

    Kun kuuntelee 70-luvun saarnoja havaitaan opin muuttumattomuus. Sama oppi ja sama evankeliumi, kuin aina Jumalan valtakunnassa on saarnattu. Jos joku ”paisunut” 70-luvulla kuvitteli olevansa ”hengellinen hallitus” tai jonkun mielestä pakkorippi oli ok, ei se merkinnyt sitä, että se olisi ollut
    vl-kristillisyyden oppi. Samoin kuin ei sekään ole vl-kristillisyyden oppi, vaikka nykyään joku laajentaakin ikioman seurakuntaoppinsa ja näkee vl-kristillisyyden vain paikallisseurakuntana ja osana maailmanlaajuista , monioppista kirkkoa.

    Eriseurassa on aina ”toinen henki” kuten Luther ja muut wittenbergiläiset totesivat moneen kertaan zwingliläisille 1529 Marburgissa. ”Teissä on toinen henki kuin meissä. Emme voi pitää teitä enää Kristuksen seurakuntaan kuuluvina.” Samoin todettiin vanhoillisten ja uusheränneiden sovintokokouksessa 1911 : Eriseurasta on tehtävä parannus, muuten ei tule sovintoa. Samoin pappiseriseurassa 1961. Kososlainen eriseura 70-luvulla ei tehnyt poikkeusta. Siitäkin oli tehtävä parannus, vaikka tämä itseriittoinen fundamentalismi olikin asemoinut itsensä keskelle seurakuntaa.

    Herättää ihmetystä kouristuksenomainen tarrautuminen 70-luvun tapahtumiin. Toimiiko se ikäänkuin todistusaineistona sille, että minulle kynttilänjalka ei enää näykään tahrattomana ja puhtaasta kullasta valmistettuna ? Lauri Taskila aikanaan totesi, että kyseessä on näköhäiriö. Vikaa on haettava minusta itsestäni , ei seurakunnasta.

    Paavali katseli Korinton syntistä seurakuntaa pyhänä ja puhtaana Kristuksen ansiotyön kautta. Myös 70-luvun seurakuntaruumiin päänä oli Kristus. Voitaisiinko jo tätäkin monella tapaa puutteellista seurakuntaa katsella Kristuksen läpi ansiottomana ,mutta pyhänä ja Kristuksessa puhtaana.

    Jumalan valtakunta on armovaltakunta, jossa jokaista hoidetaan täydellisellä evankeliumilla. Siksi on absurdia, että sairaalassa ollaan, mutta pelätään että siellä hoidetaan.

    Kuten Erkki Reinikainen aikanaan totesi: ” Puutteellisuuksistaan huolimatta 70-luvun hoitokokoukset osoittautuivat siunauksellisiksi ”

    Väitöskirja käsittelee 70- luvun tapahtumia ja ”pyhityslinja” korreloi pitkälti sen ajan ”kososlaisen” kireän ja lainomaisen eriseuran kanssa. Moni kuitenkin hätäilee ja kyselee nyt : Missä kulkee se ”armolinja”.
    Pitääkö nyt alkaa kriittisesti erottelemaan ”nisuja ja lusteita”. Ei pidä eikä pitäisi sillä lusteiden mukaan saattaa lähteä myös nisuja. Kristus hoitaa kyllä tänäkin päivänä seurakuntansa.

    • Nimetön 363

      Ajatus voisi hetkeksi pysähtyä ajattelemaan kenessä itseasiassa tuo ”toinen henki” onkaan? Ettei vain olisi hänessä itsessään ja muissa hänen laillaan ajattelevissa. ”Joka luulee seisovansa, katsotaan, ettei hän laskee”.

  3. Still

    Hoitokokoukset osoittaa ettei Srk:lainen lestadiolaisuus ole kuin toisiin vastaaviin lahkoihin verrattava liike. Vaikka ne on liikkeen toimesta tuomittu, niin opetusta ei ole muutettu eikä korjattu vääriä tulkintoja opissa. Tätä Srk ei voi tehdä koska silloin koko myytti murtuu, mieluummin johdetaan harhaan ihmisiä kuin oltaisiin kuuliaisia Jumalan Sanalle.

  4. Nimetön 363

    En tiedä liittyykö tämä oikeastaan tähän mutta noista ns. hoitokokouksista minulle on jäänyt jonkinlainen kammo tuota ”hoito” sanaa kohtaan. Yleensä kai tuo sana käsitetään että se on jotain positiivista tai myönteistä mutta minulle se oli jotain tosi pelottavaa ja ahdistavaa. Tätä on ehkä vaikea kuvata mutta koin jotenkin että minun pitäisi muuttua joksikin muuksi kuin mitä olen ja se tuntui mahdottomalta. Koin jotenkin että jos en voi uskoa tällaisena kuin olen kaikkine ajatukseni niin en voi olla uskovainen.

    Aikaa on kulunut ja kun nyt ajattelen elämääni taaksepäin niin aina joskus ajattelen kuinka erilailla se olisikaan voinut kulkea jos tuo lestadiolaisuuden painostus etenkin äitini puolelta ei olisi vaikuttanut elämääni.

    Jotenkin tuntuu että aika jolloin minun olisi pitänyt keskittyä lapsiini ja aviopuolisooni kului siihen kun ajattelin miten minun pitäisi elää ja olla että olisin uskovainen tuon ainoan oikeassa olevan jumalan valtakunnan mielestä. Niinpä olen nyt siinä tilanteessa missä olen mutta onnea ja menestystä tuolle suurelle ja mahtavalle jumalan valtakunnallenne.

  5. luukanvalma

    Ikävä kyllä, minun on pakko vähän oikaista nimimerkki ”Ajatusta”. Kokemuksesta tiedän, että 1970-luvun aikana ihmisiin iskostunut pelko ohjaa vieläkin vanhoillisia. Esimerkiksi kielto keskustella ns. ”entisten uskovaisten” kanssa tavallisista arkipäivän asioista saati kristillisyydestä on edelleen loukkaavaa. Meihin suhtaudutaan, varsinkin jos olemme oppineita ja tiedämme asioista, niinkuin ilmaa, ikäänkuin meitä ei olisikaan tai olisimme tartuttamassa jotakin ”väärää henkeä” ihan tervehtiessämme toisiamme.Lapsetkin opetetaan karttamaan toisia uskovaisia, joista ei olla ”varmoja”. Mitä ihmeen Jumalan rakkautta ja armoa se on??? Pelkoa, ei mitään muuta.

  6. Ajatus

    Länsimaiden kultturimurros 60-luvulla, erityisesti 1964 Jenkeistä
    liikkeellelähtenyt, autktoriteetit ja moraaliarvot murskaava nuorisovallankumous toimi vahvana indikaattorina vl-kristillisyyden hoitokokouksiin 60 – 70-luvulla.
    Syvä huoli vl-kristillisyyden nuorista ilmeni monista
    60-luvun lopun nuorisopäivien alustuksista. (mm. Oulu 1969)
    Suhtautuminen pitkätukkaisiin ja minihameisiin vl-nuoriin alkoi jakaa
    seurakuntaa hempeästä hyväksynnästä kireään paheksuntaan ja takapuheisiin.

    Kun asioita selviteltiin, nuoriso kohtasikin ankaran ruoskan sijasta armon.
    Tämä oli liikaa joillekin paheksujille ja alkoi kireä arvostelu, joka kohdistui
    nuoriin, vanhempiin, puhujiin, SRK :hon. Lopulta varsinkin koillismaalla
    arvostelu ja kyttääminen lähti täysin lapasesta ja osansa sai myös kirkko ja
    sen työntekijät.

    Samalla oma rohkean ja ulkoisesti nuhteettoman ”mallikristityn” kilvoitus
    muuttuikin ikäänkuin roolisuoritukseksi, loputtomaksi ”kylmäksi hypyksi”.
    Siunauksen pyytäminen nähtiin tehtynä tekona ”ex opere operato”,
    jossa ei ollut tarkoituskaan luopua synnistä. Tämä kaikki johtikin sitten
    ”kososlaiseen” eriseuraan, jota alettiin hoitaa hoitokokouksin.

    Uhriutuminen ja panettelu alkoi jo silloisessa ”keltaisessa lehdistössä”,
    mutta on internetin myötä äitynyt totaaliseksi informaatiosodaksi, jossa
    relevanttia ei ole se, mitä oikeasti tapahtui, vaan se miltä asioiden halutaan
    tunteisiin vetoavasti näyttävän.

    Kun muodostetaan käsitystä näistä 70-luvun tapahtumista kannattaa
    pitää mielessä ” iso kuva” sen omassa kontekstissa, eikä sortua
    populistiseen kuvaan SRK:n johdossa toisiaan kampittavasta
    ”hengellisestä hallituksesta”. Erityisesti nuorison kannalta on hyvä
    että 70-luvulla Kristus hoiti monin tavoin puutteelisen
    seurakuntansa. Kososlaisessa fundamentalismissa nuorisolla olisi ollut
    todella tukalaa.

    • Still

      Eipä voi muuta sanoa kuin surullista selittelyä vakavan oppi-harhan ympärillä. Kososlaisuuteen on helpoin vetää aasinsilta kun omissa käytännöissä ja opillisissa harhoissa ei haluta tai kyetä näkemään ongelmaa. Uskomisen vapaus on kadonnut vl liikkeestä ja tilalle tullut pelko, näin se on vaikka kuinka yrittää selittää toista. Nuoressa polvessa on muutos toiseen suuntaan jo alkanut, Jumalan pelko alkaa voittaa SRK:n pelon, uskalletaan lukea Raamattua ja jopa ajatella lukemaansa ja kyseenalaistaa puhujien omasta mielestä nousevia selityksiä.

    • Ajatuksen ajatukset ovat todella hämmentäviä. ”Kososlaisessa fundamentalismissa nuorisolla olisi ollut
      todella tukalaa” .

      Tukalaa oli ja nimenomaan siksi, että kososlaisuudesta täytyi kaikkien tehdä parannus.
      Todellisuuksia näköjään on monia ja toivon, että sinä Ajatus ymmärrät ettei sinun kuvaamasi ole ainoa (oikea)

  7. Ajatus

    Eräs viime aikoina esillä ollut käsitys 70-luvun hoitokokousten syistä on ollut se, että vl-kristillisyydessä olisi tuolloin korostettu seurakuntaa väärällä tavalla ja viitattu jopa esikoisten seurakuntakäsitykseen. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen, koska samalla tavalla ja jopa samoin sanoin 60-luvun ”pappiseriseura” arvosteli traktaatissaan vl-kristillisyyttä. Aiemmin sama tapahtui pikkuesikoisuuden hajaannuksessa.

    Käsitys on paradoksaalinen sikäli, että siinä esittäjä itse tuleekin korostaneeksi seurakunnan merkitystä itsenäisenä toimijana Raamatun ,Lutherin ja vl-kritillisyyden opetuksen vastaisesti. On siis käynyt niin, että Kristus ei enää olekaan seurakuntansa päänä, vaan pää on irrotettu ruumiista. On yhdytty zwingliläisten järkeisuskoon siitä,
    että Kristus on taivaassa, ei hän voi kahdessa paikassa samanaikaisesti olla. Kristusta on alettu etsimään ”kristuskeskeisesti” muualta kuin seurakunnastaan.

    Kristus itse on luvannut olla kaikki päivät seurakuntansa kanssa. Kristus ja seurakunta ovat erottamattomat. 70- luvullakin uskottiin seurakunnasta samalla tavalla, kuin Wäinö Havas 1930-luvulla :
    ”Pyhä Henki on aina kokoava voima. Se sulattaa uskovaiset ihmiset eläväksi yhteisöksi. Se ei synnytä erillisiä kristityitä, yhtä yhteen loukkoon, toista toiseen, vaan se muodostaa Hyvän Paimenen ympärille yhden lauman. Se liittää yhteen päähän, Kristukseen, yhden ruumiin, jonka jäsenet
    ovat veljellisen rakkauden sitein saumattomasti toisiinsa yhdistetyt.”

    #Oppikaa siis avaamaan silmänne ja tuntemaan ja uskomaan seurakunta pyhäksi. Sillä kaikki viisaat ihmiset loukkantuvat seurakunnan nykyiseen muotoon. Järki, joka kuulee että seurakunta on pyhä ja saastatoin,luulee että kristityt ovat kaikista virheistä vapaat.

    Seurakunta on siis käsitettävä ja uskottava pyhäksi, mutta se ei ole siltä näyttävä, sillä uskonkappale sanoo: Minä uskon pyhän seurakunnan, mutta ei sano: minä näen pyhän seurakunnan. Jos tahdot näkemisesi mukaan tehdä päätöksen, näet että se on syntinen, näet siinä monta äärettömän suurta pahennusta, näet monta, niinkuin sanotaan , syntistä veljeä.

    Ei siis ole kirjoitettu: minä näen pyhän seurakunnan, vaan: : minä uskon ; sillä seurakunnalla itsestään ei ole mitään omaa vanhurskautta, vaan Kristuksesta, joka on sen pää ja uskosta Häneen huomataaan seurakunnan pyhyys, mikä pyhyys on uskottava, mutta ei silmin nähtävä.#
    ( Ote Lutherin 45 psalmin selityksestä)

    • Nimetön 365

      Sepäs se. Minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan. Minä en voi sitä nähdä. Vl-seurakunnan minä voin nähdä mutta tämä pyhä yhteinen seurakunta on jotain muuta kuin vain vl-kristillisyys. Tuo Ajatuksen lainaus Lutherilta ei millään lailla vahvista hänen näkemystään siitä että vl-kristillisyys on tuo pyhä yhteinen seurakunta. Itseasiassa tuollainen näkemys on vastoin vanhurskauttamis oppia: Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Tuo on se ihana perusta, se peruskallio jolla uskomme lepää. Luther puhui myös siitä kuinka ne jotka joskus ovat perillä ihmettelevät sitä miksi siellä on sellaisia joiden ei pitänyt olla siellä ja miksi siellä ei ole sellaisia joiden siellä kaikkien käsityksen mukaan piti olla. ”Mutta monet ensimmäiset tulevat viimeiseksi ja viimeiset ensimmäiseksi”. Niin se vain on. Ihmeelliset ovat Jumalan tiet.

  8. ”Eräs viime aikoina esillä ollut käsitys 70-luvun hoitokokousten syistä on ollut se, että vl-kristillisyydessä olisi tuolloin korostettu seurakuntaa väärällä tavalla ja viitattu jopa esikoisten seurakuntakäsitykseen.”

    Näinhän juuri on tapahtunut. Olen itse sen omakohtaisesti kokenut. Ihmisillä teetettiin parannusta siitä että he ovat seurakunnalle tottelemattomia, ei siitä että he olisivat tehneet syntiä Raamatun mukaisesti. Raamattua pidettiin jopa tarpeettomana.

    Yritätkö sinä Ajatus selittää täällä mustaa valkoiseksi?
    Se ei tule onnistumaan koska näillä tapahtumilla on ”suuri todistajien joukko” ja totuus tulee voittamaan. Totuus on Jumalalle tärkeämpää kuin vanhoillislestadiolaisuuden kunniallinen historia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s