Kääntyykö tämäkin kesä taas syksyyn, ilman rakasta ihmistä. Ilman että alan seurustella vakavasti? Koska usko.
En ole luultavasti ainut jolla on ”virallisesta” uskosta poikkeavia ajatuksia hiljaa omassa mielessä. Miesten ei ole tapana näistä huudella. Usko on ollut osa elämääni luonnollisena ja itsestään selvänä lapsuudesta saakka.
Olen 27-vuotias mies. Epäilykset minulla alkoivat joku vuosi sitten kun aloin pohtimaan uskon sääntöjä. Varsinaisesti se lähti ensin ehkäisystä, että kun se on synti eikä uskovainen saa ehkäistä.
Toisin kuin kai ajatellaan, tämä kuormittaa rajusti myös miehiä.
Olet juuri täyttänyt 17 vuotta ja lukiosi toinen vuosi on puolessa välissä. Olet jo pitemmän aikaa tuntenut ikäisesi pojan. Olette keskustelleet paljon ja molemmat tunnette toisianne kohtaan muutakin kuin kaveruutta. Olette salaa muilta ihmisiltä ”treffailleet” ja viettäneet kahdenkeskistä aikaa jo puolen vuoden ajan.
Haluatte kuitenkin olla varmoja, että suhde on kestävällä pohjalla. Sen takia ette ole uskaltautuneet aloittaa julkista seurustelua, vaikka tiedätte yhteisön sitä vaativan. Yhteisö painostaisi teidät pian kihloihin ja naimisiin.
Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.
– Tuula Stenius kirjoitti muutama vuosi sitten Päivämieheen harvinaislaatuisen, tärkeän kirjoituksen siitä, mitä on elää ilman puolisoa ja ilman seksuaalista ja henkistä kumppania. Miten sen kokee se ns. sinkku, jolle Taivaan Isä on antanut tämän osan.
Moni tuntee vastenmielisyyttä käyttää sanaa sinkku. Se tuntuu rumalta sanalta. Vain parisuhde, ja hetero-sellainen, on se NORMI. Mutta mehän olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Se mikä meitä ihmisinä yhdistää, uskon lisäksi, on että jokainen kaipaa kiintymystä, rakkautta, kosketusta. Kahdenkeskistä rakkaudelle perustuvaa intiimiä läheisyyttä ja kosketusta. Seksiä, vaikka sitä sanaa me emme käytä.
Kysymystä pohdiskeli jokin aika sitten eräs vanhoillislestadiolaisen kodin kasvatti anonyymisti, eräässä blogikirjoituksessa. Puhutteleva kirjoitus, jossa tarkastellaan rohkeasti ja suoraan sitä mitä useat kokevat tänä päivänä. Ihmiselämän herkimpiä kysymyksiä.
Ei-kukaan ei ole koskaan
”Tunnen usein olevani muukalainen, niin myös seksin ja suhteitten maailmassa. Olen kasvanut maalla, konservatiivisen herätysliikkeen piirissä ja ilman televisiota.
En tiedä, kuinka helppoa ihmisillä on ylipäänsä ymmärtää omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan, mutta ainakin analyyttiselle, koulukiusatulle, uskovaiselle tytölle se on vaikeaa. …Lue koko artikkeli…
Vanhoillislestadiolaisuus on suurin kirkon herätysliike, jonka jäsenmääräksi on arvioitu 80 000 – 100 000. Ikärakenteeltaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on todennäköisesti kaikista eniten alaikäisiä, lapsia ja nuoria, verrattaessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin. On arvioitu, että liikkeen piirissä elää tätä nykyä yli 50 000 alle 18-vuotiasta.
Lestadiolaisuuden historiaa ja tulevaisuutta tutkinut Mauri Kinnunen, samoin kuin monet muut asiantuntijat, on arvioinut, että liike ei ole kuitenkaan sanottavasti kasvanut Lue koko artikkeli…
Mediassa pyörii vanhoillislestadiolaisuudesta paljon huhujen perusteella kirjoitettuja perättömiä juttuja, on vanhoillislestadiolainen yhdeksän lapsen isä Jorma Hentilä todennut MTV3:n haastattelussa. Lestadiolaisnuoret ovat joutuneet tämän takia usein kiusatuksi. Hentilä on halunnut kertoa julkisuuteen siitä, millaista uskovaisen perheen elämä todellisuudessa on ja mikä on uskon päämäärä. Lue koko artikkeli…
Vanhoillislestadiolaisten julkaisemassa vuosikokouskannanotossa ”Oikea ja väärä” todetaan homoseksuaaleista, että kyseessä on siveettömyys ja synti, sekä ”perverssi ilmiö”.
Suomalaiset eivät hyväksy homojen syrjintää. Kaikki eivät hyväksy sitä enää kirkossakaan.
Emeritusarkkipiispa John Viktröm sanoi radiokolumnissaan nuorille homoseksuaaleille:
Puhujat päättivät vuonna 1973, että avioero ja eron jälkeen uudelleen avioituminen ovat syntiä. Rauhanyhdistyksellä kauan seurapuhujana toiminut nimimerkki Heino on muistellut, millä tavoin ratkaisuun silloin päädyttiin.
Silloin ensinnäkin varmistettiin, että lestadiolaispapit voivat vihkiä eronneita syyllistymättä itse syntiin uudelleen avioitumisen hyväksymisestä, joten he saattoivat edelleen jatkaa viranhoitoaan kirkossa. Lue koko artikkeli…
Etniset vanhoillislestadiolaiset – vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan ja kasvatetaan
Määritelmän mukaan etniset uskonnot ovat uskontoja, joiden jäseneksi synnytään. Ne ovat sidoksissa johonkin kansaan tai heimoon ja antavat jäsenilleen sekä kansallisen (tai kansallisuuden osaryhmittymään liittyvän) että uskonnollisen identiteetin. Useimmiten etnisellä uskonnolla on ymmärretty lähinnä varhaisuskontoja, alkuperäisuskontoja eli luonnonuskontoja.
Toisaalta etnisyydestä saatetaan puhua myös uudempien uskonnollisten ryhmien yhteydessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa vaikuttavien hutteriittien keskuudessa erotetaan etniset hutteriitit eli liikkeeseen syntyneet käännynnäisistä, uusista tulokkaista (aiheesta lisää täällä lähteineen).
Mitä sitten tarkoitetaan käsitteellä etninen lestadiolainen?
Koska vanhoillislestadiolaisuus omaksutaan pääsääntöisesti yhteisön jäsenyyden kautta jo varhaislapsuudessa, ja siitä muodostuu siten osa persoonallista minuutta, identiteettiä, voidaan puhua etnisistä lestadiolaisista. Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita, siis sekä liikkeessä yhä olevia että siitä irrottautuneita. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisten määräksi Suomessa on arvioitu 80 000 – 100 000. Liikkeestä irtautuneiden määräksi Suomessa on esitetty arvio yli 120 000 (Valkila 2013).
Sen sijaan voidaan kysyä, voidaanko liikkeeseen aikuisena liittyneitä nimittää etnisiksi lestadiolaisiksi. Jos noudatetaan samaa rajausta kuin Yhdysvalloissa hutteriittien kohdalla, silloin aikuisena kääntyneet kuuluvat vanhoillislestadiolaisiin, mutta eivät etnisiin vanhoillislestadiolaisiin.
Aikuisena ihminen ei enää voi rakentaa itselleen vanhoillislestadiolaista identiteettiä samassa kokonaisvaltaisessa mielessä, mitä se merkitsee liikkeeseen kasvatetulle.
Vanhoillislestadiolaisuus osana minuutta: identiteetti, moraalinen yhteisö, rajankäynti
Uskonto voidaan nähdä on kulttuurin merkitysjärjestelmänä, joka selittää ihmiselle hänen identiteettiään suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Vanhoillislestadiolaisuus on osa luterilaista kristillisyyttä ja siinä oma erityislaatuinen merkitysjärjestelmänsä, ”kielensä”. Erityisen perustava seikka identiteelille on se, että vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa korostetaan uskovaisten seurakunnan fundamentaalista eroa ”maailmassa elämisestä” eli uskottomien elämästä. ”Maailmassa elävillä” tarkoitetaan kaikki muita kuin vanhoillislestadiolaisia ihmisiä. Eroa muihin tehdään muun muassa erilaisin käyttäytymissäännöin ja korostamalla oman yhteisön tapoja ja käytäntöjä ”pyhinä”, uskovaisia velvoittavina asioina.
On kiintoisaa, että tutkimuksessa on myös todettu, että lestadiolaiset muodostavat oman moraalisen yhteisönsä, jolla on suomalaisesta valtaväestöstä poikkeavat moraalinormit. Tämä ilmeni Annukka Vainion väitöskirjatutkimuksesta, jossa hän vertaili vanhoillislestadiolaistem lukiolaisnuorten arvoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta muiden samanikäisten nuorten käsityksiin (Vainio 2003). Om moraalijärjestelmä on omiaan perustelemaan ajatusta valtaväestöstä poikkeavasta ”etnisestä lestadiolaisuudesta”.
Arjen käytäntöjen, kasvatuksen ja perinteiden kautta rajankäynti maailmassa olemisen ja oman uskovien seurakunnan välillä kehittyy yksilön sisäiseksi ajattelumalliksi, joka omaksutaan jo lapsuudessa. Niiden voima on huomattava, sillä opittujen normien rikkominen herättää uskovaisessa syvää ahdistusta.
Paikallisen vl-yhteisön (rauhanyhdistyksen) toimintaan osallistuu yleensä koko perhe. Vanhoillislestadiolaiset lapset ja varsinkin nuoret ovat vapaa-ajalla tekemisissä pääosin omaan yhteisöönsä kuuluvien kanssa. Samoin perheet pitävät tiiviisti yhteyttä muiden samaan yhteisöön kuuluvien perheiden kanssa. sen sijaan liikkeen ulkopuolisten kanssa solmintaa harvoin kiinteistä ja luottamuksellisia ystävyyssuhteita.
Edellä kuvatun perusteella vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatettu ihminen voi perustellusti pitää itseään etnisenä lestadiolaisena riippumatta siitä, mikä hänen nykyinen suhteensa herätysliikkeeseen ja sen uskomuksiin on.
Lestadiolaisuus etnisenä ryhmänä
Norjassa lestadiolaisuutta on tulkittu ”uskonnolliseksi etnisyydeksi”, jonka on nähty ilmentyneen hengellisenä ja poliittisena reaktiona ihmisille, erityisesti saamelaisväestölle, joille liike on toiminut välineenä ja vastavoimana yhtenäistävälle modernisaatiolle, yleiselle maallistumiselle ja kulttuuriselle sorrolle. (Wallenius‐Korkalo, 2011.)
Tutkijatohtori Saara Tuomaala on todennnut haastattelussaan lestadiolaisuudesta: ”Enemmän kuin uskosta on kyse siitä että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä.”
Myös FT Markku Ihonen on useissa lestadiolaisuutta koskevissa tutkielmissaan todennut, että lestadiolaisuutta voidaan pitää etnisenä ryhmänä. Liikkeellä on vahva oma historiansa, uskomusjärjestelmänsä, arvomaailmansa, käsitteensä ja puhetapansa. Tervehtimisen lisäksi yhteisössä on käytössä useita muitakin rituaalistuneita käyttäytymismuotoja.
Etnistä luonnetta korostaa myös esimerkiksi normi puolison valinnasta vain oman ryhmän sisältä (endogamia l. sisäryhmäavioliittoisuus). Avioitumisnormi vahvistaa vanhoillislestadiolaisuuden etnistä luonnetta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus on tiukemmin etnistä puhtautta vaaliva ryhmä kuin vaikkapa juutalaisuus tai romanit, jotka voivat avioitua vapaasti myös ryhmänsä ulkopuolelle.
Tutkija Hanna-Leena Nissilä puolestaan on kuvannut Tulva-lehden haastattelussa omaa suhdettaan vanhoillislestadiolaisuuteen, viitaten juuri identiteettiin: “Uskon tunnesyistä. Olen kasvanut lapsesta asti siihen, että Jumala on turva. Vanhoillislestadiolaisuus on minulle myös identiteettikysymys.”
Blogisti Teuvo Moisaon todennut, että itsekin tiedostettu etninen lestadiolaisuus on voimistumassa oleva asenne vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. ”Lestadiolaisidentiteetillä sekä yhteisöllinen että henkilökohtainen ulottuvuus. – – Luultavasti suurimalle osalle vanhoillislestadiolaisista liike onkin lähinnä sosiaalinen ympäristö. Kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät ole edes kovin uskonnollisia.”
Lestadiolaisesta liikkeestä (rauhanyhdistyksestä) lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään monin tavoin suhteessa ulkomaailmaan vielä silloinkin, kun on jättänyt yhteisön. Silloinkin vaikka ei koe, että vl-liikkeen sisäiset velvoitteet ja käytännöt enää sitoisivat itseä tai hallitsisivat elämäntapaa. Toisin sanoen, on kyse syvästi henkilökohtaiseen identiteettiin liittyvästä maailmankuvasta ja käsitemaailmasta.
”Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, seksuaalisuus, elämäntapa ja arvomaailma”, toteaa Tuomaala.
Hän onkin verrannut lestadiolaisyhteisöstä luopuvaa naista musliminaiseen, joka irtautuu islaminuskosta ja samalla siihen liittyvästä hengellisestä ja tapakulttuurista. Kummassakin voi olla kyse kokonaisesta elämäntavasta ja kulttuurista irtautumisesta ja siirtymisestä enemmän tai vähemmän valtakulttuuriin. Siellä taas saattaa kohdata alentuvan säälivää suhtautumista, minkä kokee asiaankuulumattomana ja loukkaavana. (Itse asiassa vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapanormeilla on paljon yhtäläisyyksiä eräiden islamin suuntausten kanssa, esim. edellä mainittu endogamia ja yhteisön sisäinen sukupuolijärjestelmä.)
Toiseus ja kaksinkertainen toiseus
Uskonyhteisön ulkopuolella ei ole ollenkaan helppoa rakentaa oikeaa omaa minuuttaan, koska lestadiolaisuudesta irrottautunut on kaksinkertaisesti vieras, vieras ei-lestadiolaisten piirissä ja vieras suhteessa vl-yhteisössä eläviin.
Liikkeestä irtautuneella on myös etunaan ainutlaatuinen näköalapaikka kahteen suuntaan. Tilannetta voi verrata kahdessa erilaisessa kansallisessa kulttuurissa elävän ihmisen tilanteeseen. Kirjailija Sofi Oksanen on todennut omasta suhteestaan Viroon ja Suomeen: ”Olen ulkopuolinen kummassakin maassa. Se tuo etäisyyttä aiheisiin, ja pieni etäisyys on aina hyvästä.” Se on auttanut häntä tarttumaan asioihin, joita ei ole muuten paljon käsitelty.
Irrottautuminen on sellaisenaan psyykkisesti ja sosiaalisesti erittäin vaativa prosessi, eikä integroituminen valtakulttuuriiin ole myöskään yksinkertaista. Tähän voi tutustua lukemalla kaunokirjallisia kuvauksia, kuten Anna-Maija Ylimaulan romaani Papintyttö (1976), Pauliina RauhalanTaivaslaulu (2013) ja muistelmia, kuten Anna-Maija RaittilanKotipiha kulkee mukana (1990).
Etnisyys liikkeessä pysyttelevän kannalta
Liikkeessä pysyttelevän kannalta taas käsitteellinen rajaus ”etninen lestadiolainen” korostaa eroa kyseisen liikkeen hengellisten ja toisaalta sen yhteisöllisten, sosiaalisten arvojen välillä.
Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.
Ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi Mari Leppänen on korostanut vanhoillislestadiolaisuutta hengellisenä kotipaikkaoikeutena, jota ei pitäisi keneltäkään riistää.
Ilmaus on osuva ja kuvaa sitä, että ollana tekemisissä syvien identiteettikysymysten kanssa. Leppänen joutui suljetuksi ulos omasta rauhanyhdistyksestään Turussa pappisvihkimyksensä jälkeen.
Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan – eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.
Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäseneksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillislestadiolainen yhteisö normeineen ja opetuksineen. Lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. Tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta omaa oppia seuraavalle polvelle siirtävä SRK:n rippikoulu.
Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kasvava liike. Lohenkin mukaan kyse on juuri identiteetistä, nuori ihminen kokee olevansa itse osa omaa liikettään. Lohen mukaan lestadiolaisen identiteetin entistä voimakkaampi pysyvyys on seurausta juuri voimistuneesta yhteisöllisestä toiminnasta rauhanyhdistyksissä.
On luonnollista, että ihminen ei yleensä itse edes tiedosta, että monet hänen totena pitämänsä uskomukset ja asenteet ovat ulkoapäin mieleen ”istutettuja”. Erityisesti siksi että uskomuksien hyväksyminen ja normien noudattaminen ovat kiistaton, kohtalokas ehto sille, mitä lapsi ja aikuinenkin ihminen eniten kaipaa: hyväksytyksi tulemista, rakkautta.
Vanhoillislestadiolaisessa perhe- ja kasvatuskulttuurissa sekoittuvatkin ihmissuhteisiin kuuluva kiintymys, rakkaus ja hyväksyntä osaksi uskonnollista yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyden vaatimusta.
Onkin esitetty kysymys, missä määrin lestadiolaisella lapsella on mahdolisuutta kasvaa identiteetiltään aidosti omaääniseksi ja itsenäiseksi, vastuulliseksi persoonaksi. Musiikinopettaja Soili Tikka (2005) on tutkimuksessaan muotoillut identiteettikysymyksen näin:
Onko yksilön ylipäätään mahdollista saavuttaa lestadiolaisyhteisössä aito minäidentiteetti, vai onko sen sijaan tyypillistä, että nuori omaksuu identiteetin perheeltään ja uskonnolliselta yhteisöltään?
On ilmeistä, että yksilön autonomisuus eettisessä, moraalisessa mielessä on vanhoillislestadiolaisuudelle vierasta. Tämä havaittiin oululaisnuorten eettisiä arvoja ja moraalikysymyuksiä koskeneessa väitöstutkimuksessa (Vainio 2002). Lastensuojelun tutkija, YTT Johanna Hurtig on pohtinut samansuuntaisia kysymyksiä. Yhteisö ei salli itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Tällaisen vahvan kollektiivisen identiteetin voima estää lapsen mahdollisuuden kasvaa itsenäisesti eettisiä ratkaisuja tekeväksi ja oman vastuunsa kantavaksi moraaliseksi toimijaksi.
Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee siten kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita. Liikkeestä lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään suhteessa ulkomaailmaan liikkeestä lähdettyäänkin. Liikkeessä pysyvälle käsite ”etninen” havainnollistaa ja korostaa uskonliikkeen hengellisten ja yhteisöllisten arvojen välistä erottelua.
Käsite etninen vanhoillislestadiolainen on lisäksi tarpeen myös siitä syystä, että sen avulla voimme ymmärtää erottelun hengellisyyden (omakohtaisen vakaumuksen) ja hengellisyydeksi naamioituvan tapakulttuurin välillä.
Vaikka usko onkin henkilökohtainen, uskonnollisen yhteisön ollessa kyseessä sitä ylläpidetään aina yhteisön itselleen luomaan normijärjestelmään tukeutuen. Normijärjestelmä eli elämäntapaa ohjaavat ”säännöt” eivät siten pohjaudu niinkään esimerkiksi Raamattuun, vaan ne ovat historiallisesti kehittyneitä ja yhteisössä sosiaalisesti muokattuja järjestelmiä. Valinta oikean ja väärän tapakulttuurin välillä on siten pitkälle mielivaltainen ja sosiaalinen, vaikka elämäntapanormit onkin yleensä selitetty Raamatulla tai vielä useammin kuitattu sillä, että ne ”suojelevat yksilön henkilökohtaista uskoa”.
Nimimerkki Pölyttynyt on kuvannut lestadiolaista identiteettiä ja sen ”etnisyyttä” seuraavasti:
”Etnisiä lestadiolaisiahan olemme kaikki, jotka elämme tai olemme eläneet lestadiolaisuudessa. Ne entiset lestadiolaiset, jotka nyt toteavat olevansa YHÄ etnisiä lestadiolaisia, ovat meidän muusta yhteiskunnasta eristäytyvän, tiiviin kasvatuskristillisyytemme tulosta.
Omasta menneisyydestäänhän ei koskaan pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. Se kulkee meissä aina mukana, vaikuttaen meidän ajattelutapaamme, tapoihimme ja mielipiteisiimme – sekä ystäväpiiriimme. Perinteisesti herätyskristillisyydessä on ihmisen elämä hyvin kahtiajakautunut: Elämä ennen parannuksen armon saamista vs. elämä armahdettuna kristittynä, tai ”luopioiden” kohdalla elämä uskon ”kahleissa” vs. vapaana uskonnon ”pakkopaidasta”. Nyt tuo asetelma näyttäisi olevan jossakin määrin murtumassa.
Olemmeko siirtymässä lopullisesti [avoimesta, kaikkia kutsuvasta] herätyskristillisyydestä [sisäänpäin kääntyneeksi] etniseksi ryhmäksi?
Monet ”entisistä” ovat sanoutuneet irti lestadiolaisuudesta tympääntyneenä liikkeen olemattomaksi kokemaansa keskustelukulttuuriin ja heidän mielestään sivuseikkoihin keskittyviin elämäntapanormeihin. Silti he saattavat käydä ainakin silloin tällöin seuroissa ja viettää vapaa-aikansa pääasiallisesti entisten uskonystäviensä kanssa. Suviseuroissa heitä näkee tuhatmäärin. Monet heistä osallistuvat näköjään aktiivisesti lestadiolaisuudesta käytyyn keskusteluun. Jotkut ovat tästä ilmiöstä huolissaan. Katoaahan siinä helposti RAJAT. Tässä kristillisyydessä ei ole oikein koskaan pidetty rajatilaa hyväksyttävänä.” (5.4.2009 Mopin palstalla.)
Yksi seikka edellä herättää huomiota. Pölyttyneen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että vl-liikkeen jättäneet seurustelevat edelleen myös liikkeen sisällä pysyttelevien kanssa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Tämä saattaa olla suunta, johon ollaan menossa. Monien kokemus kuitenkin osoittaa, että vanhoillislestadiolaisen ihmisen läheisin suhdeverkosto koostuu vain samoin uskovista. Ei-lestadiolainen voi vain harvoin olla se kaikkein läheisin ystävä. Samaten vl-liikkeeseen jääneet sukulaiset ja ystävät useasti katkaisevat yhteydenpidon siihen läheiseensä, joka on jättänyt lestadiolaisuuden.
Liikkeen virallisen julkisen opetuksen mukaan näin ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta näin yleensä käy. Tähän uskovaisia myös kehoitetaan liikkeen sisällä arkikäytännön tasolla, kuten seurapuheissa ja seurakuntapäivillä. On tavallista, että vanhoillislestadiolaiset seurapuhujat ja Päivämiehen kirjoitukset varoittelevat läheisestä yhteydenpidosta ei-lestadiolaisten kanssa. Vielä voimallisemmin varoitellaan yhteydenpidosta sellaisen uskovaisen kanssa, jolla on kollektiivin opetusta kyseenalaistavia mielipiteitä.
Toisaalta, yhteisöstä irrottautuneelle saattaa yhteydenpito läheisiin ihmisiin muodostua itselle raskaaksi, ja hän haluaa siksi itse etääntyä ja rakentaa uutta identiteettiään rauhassa mahdolliselta painostukselta ja käännyttämiseltä. Läheisten tunnereaktiot uskon jättänyttä kohtaan saattavat olla varsin voimakkaita.
Etnisen uskonnon luonne historiassa
Lestadiolaisuudella on ollut aikaisemminkin etnisen uskonnon luonne, mutta toisessa merkityksessä. Lestadiolaisella liikkeellä oli nimittäin keskeinen merkitys suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa käytettiin pääasiallisesti vain suomen kieltä. Suomi säilytti vahvan kieliaseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta.
Yhteisöllinen uskonnollisuus piti yllä ja vahvisti kieliryhmänidentiteettiä. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli siten etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä suomalaistausteisten ihmisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. (Kinnunen 2002.)
Historia on osoittanut, että identiteetit ja yhteisöt eivät suinkaan ole ehdottoman pysyviä ilmiöitä. Vanhat yhteisöllisyyden muodot häviävät ja uusia syntyy tilalle.
Vanhoillislestadiolaisessa elämäntavassa ja hengellisyydessä voidaan nähdä tapahtuneen melkoisia muutoksia liikkeen sadan vuoden historian mittaan. Muutosten tunnistamisessa tarvitaan perehtymistä dokumentteihin, muistitietouteen ja yksityisten ihmisten kokemuksiin sekä tieteelliseen tutkimukseen.
Tavallinen liikkeen jäsen ei muutoksia yleensä kykene tunnistamaan, koska yksilön elämä on suhteellisen lyhyt. Lisäksi yhteisön yhtenäisenä pitäminen edellyttää kollektiivista illuusiota muuttumattomuudesta.
Annukka Vainio: One morality – or multiple moralities? Religious Ideology, Conceptions of Morality and Rule Systems of Finnish Evangelical Lutheran, Conservative Laestadian and Nonreligious Adolescents. University of Helsinki 2003.
Tämä blogi on lisensoitu. Omat Polut jonka tekijä on "Omat Polut Network" on lisensoitu Creative Commons 1.0 Suomi lisenssillä. Tekstit ovat vapaasti lainattavissa, kun lähde mainitaan. Kaupallinen käyttö kielletty.
Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 