Kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma
Tutkija Saara Tuomaala on ansioitunut historiantutkimuksen alalla. Hänen väitöskirjansa Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi hyväksyttiin 2004 Helsingin yliopistossa. Siinä hän tarkastelee 1900-luvun alun kansakoulun kehittymistä Kivijärvellä ja Paavolassa. Tuomaala on tutkinut myös Virginia Woolfin poliittista ajattelua ja naisia historiantutkijoina (artikkelikokoelma Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa (2005).
Tuomaala irrottautui vanhoillislestadiolaisuudesta 1980-luvulla. Hän on kertonut julkisuudessa irrottautumisen kokemuksestaan elävästi ja havainnollisesti. Hänen oivalluksensa ja tuntemuksensa ovat tuttuja monelle, mutta Tuomaala onnistuu kuvaamaan sanallisesti puhuttelevalla tavalla tätä usein sanattomaksi jäävää, ainutlaatuista kokemusta.
”Enemmän kuin uskosta, on kyse siitä, että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä. Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, elämäntapa, seksuaalisuus ja arvomaailma.”
(osa lehtihaastaattelusta 17.3.2003, toimittaja Anu Silfverberg, HS NYT-liite)
Usko oli hänen lapsuudenkodissaan asia, joka kuului elämään kuin hengittäminen. Jumala oli ruumiillistunut seurakunnassa, sen ystävyysverkostoissa ja yhteisöllisyydessä.
”Kutsuisin vanhoillislestadiolaisia fundamentalistiseksi yhteisöksi. Siinä oma yhteisö on yhteydessä Jumalaan, kun taas muut eivät ole. Siksi on sitä mullistavampaa jättää se.”
Tuomaala epäili uskontoaan ensimmäistä kertaa jo lapsena.
Yhdeksänvuotias lestadiolaistyttö mietti, onko todella mahdollista, että vain tietyllä tavalla uskovat pääsevät taivaaseen. Tai että kaikki synniksi määritellyt asiat todella olisivat väärin.
”Kirjoitin yhdeksänvuotiaana esseen aiheesta Lempeät ja julmat uskonnot. Minusta tuntui, että omani kuului jälkimmäisiin.”
Lapsuuden kysymykset painuivat pinnan alle teini-iässä, jolloin Tuomaalasta tuli kiihkeä uskon puolustaja.
”Koulussa syljettiin päälle ja haukuttiin siaksi, koska olin lestadiolainen. Uskon, että valtakulttuurin taholta koettu syrjintä pienessä uskonnollisessa yhteisössä usein vain vahvistaa rajoja. Ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: linnoittautua tai irrottautua.”
Epäilevät kysymykset palasivat myöhemmin.
Sääntöjen ehdottomuus, tuomitseva Jumala ja naisten asema lestadiolaisyhteisössä aiheuttivat lopulta irtautumisen, joka vahvistui hiljaisuudessa, Tuomaalan oman pään sisällä. Sitä seurasi kokeiluvaihe, jossa piti kokea valtakulttuurin elämään liittyviä asioita. Vasta sen jälkeen uskalsi edes ajatella lähtöä, jonka varmistuessa kasvoi huoli perheestä: kuinka äiti ja sisarukset kestävät?
”Lestadiolaisuus on hirveän konkreettista. Jos rikot normeja ja astut ulkopuolelle, se tarkoittaa, että olet astunut kuoleman rajan yli, kohtaat oman kuolemasi. Sinusta tulee sellainen, joka joutuu helvettiin. Se sosiaalinen ja emotionaalinen kuolema on vahva, fyysinen kokemus. Kun uskosta luopui, se oli käytävä läpi.”
Jumala oli olemassa yhteisön toisten ihmisten kautta. Kun side heihin katkesi, murtui myös Jumalan kuva. Viimeisenä iltana lestadiolaisyhteisössä Tuomaala meni ryhmätapaamiseen Helsingissä tietäen, että se oli viimeinen kerta.
”Sen jälkeen minulla oli pitkään tunteita, että leijun avaruudessa, että olen irti koko maailmasta enkä kuulu mihinkään. Välillä se leijuminen oli enemmän lentämistä tai syöksymistä.”
Mikään ei kuitenkaan päättynyt tuohon lentoon. Suurilla eroilla on tapana palata aaltoina vuosien varrella.
Irtauduttuaan Tuomaala tukeutui ystäviin ja yliopistomaailmaan. Hän alkoi seurustella, eikä ollut ehkä sattumaa, että kumppani oli ihminen, joka oli joutunut elämässään vaihtamaan kahdesti kulttuurista toiseen.
Akateemisesta maailmasta Tuomaala sanoo löytäneensä sellaisia laajoja yhteisöjä ja keskusteluyhteyksiä, jotka muodostuivat läheisiksi lestadiolaisyhteisössä.
”Ja jännittävää kyllä, yksi selvästi lestadiolaisuudesta tullut asia elämässäni on naisten ja tyttöjen keskinäinen kulttuuri. Yhteisössä, jossa naisten ja miesten maailmat ovat jotenkin erillisiä ja seksuaalisuus varjeltua, yksi tapa hahmottaa maailmaa on nähdä se naisten välisinä verkostoina. Se on ollut elämässäni jatkumo, joka on myös auttanut siirtymävaiheen yli.”
Sopiva vertauskuva lestadiolaisyhteisöstä luopuvalle naiselle löytyy Tuomaalan mielestä musliminaisesta, joka irtautuu uskostaan ja kulttuuristaan. Kummassakin voi olla kyse kokonaisen kulttuurin jättämisestä ja siirtymisestä valtakulttuuriin, jonka suhtautuminen on alentuvan säälivää.
”Lestadiolaisnaiset vaiennetaan kahdelta suunnalta: yhteisön sisältä tuleva viesti on, että nainen vaikenee seurakunnassa ja synnyttää lapsia. Valtakulttuuri taas halveksii naisia ja kohtelee heitä tahdottomina uhreina. Kun lestadiolaisuuteen liittyy muutenkin naisten alistaminen, satuttaa vielä enemmän, että sitä joutuu kokemaan paitsi oman kulttuurin miesten myös modernien ja vapautuneiden naisten taholta.”
Uskosta tulo ei myöskään välttämättä ole sitä, että kääntää kokonaan selkänsä jollekin.
Jotkut vanhat ainekset saavat merkityksen uusien ajatusten ja tietojen kautta. Jumalasta Tuomaalan elämässä ei enää näy merkkejä, mutta jotain tunnistettavaa uskosta on jäänyt jäljelle, hän sanoo. Yksi on kokemus, että elämään sisältyy jokin salaisuus tai ihme.
”Jossain vaiheessa luulin lopettaneeni rukoilemisen. Mutta tavallaan se on edelleen olemassa. Suhtaudun rukouksenomaisesti siihen, kun luen runoja, kuuntelen musiikkia tai käyn hyvän keskustelun. Siitä, että yhtäkkiä keskellä päivää on hiljaa ja hengittää, saattaa tulla samanlainen olo kuin rukouksesta: että olen yhtä tämän maailman kanssa ja samalla vastuussa muista.”
”Se on lähestymistapa, jonka opin lapsena. Joku sanoisi, että siinä kohtaa Jumalan. Minä en käytä sitä sanaa.”
Osa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistua toimittaja Anu Silfverbergin haastattelua otsikolla Uskottomat. 17.4.2003.
Lue myös:
Maud: Kastetusta kartetuksi
Maud: Uskotko Jumalaan?
Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Niin, tämä eroamisprosessi on pitkä ja kivinen, koska meidät kasvatetaan liikeken maailmaan ja sosiaaliseen elämään ihan vauvasta asti. Yhteisö kasvattaa sisäänsä. Meidän elämäntavassa on hyvin erilaiset normit verrattuna muuhun yhteiskuntaan. kaipa niiden seuraus on tämä sisäänpäin kääntyminen. Sisäpiiri toiminta.
Tiedän valitettavan monia nyk. vl:iä, jotka eivät itse sanomaan usko, mutta pysyvät liikkeessä, koska koko sosiaalinen suhdeverkosto on siellä.
Toisin sanoen, heillä ei ole paikkaa minne mennä, jos haluaa uskoa eri lailla ja erota liikkeestä. Monille uskonasia voi olla jopa yhdentekevä.
Kyllä se erottamisen ja hylkämisen pelko on monilla syynä. Moni on nähnyt että lähimmätkin sukulaiset alkaa karttaa niitä ihmisiä, jotka eroavat liikkeestä oli tämä sitten oma sukulainen tai hyvä ystävä.
Sukulaisuus tai ystävyys onkin yhtäkkiä kerralla pois pyyhkäisty!
Yksi suuri ongelma etenkin liikkeestä irtautuville nuorille on oppia erottamaan oikeasti väärät asiat lapsesta asti opetetuista synneistä ja ”synneistä”. Omaa maailmankuvaansa rakentavan nuoren on todella vaikea itse selvitä tästä ja usein sitten mennäänkin hakoteille koko elämänhallinnan suhteen kun halutaan kapinoida opittua uskoa vastaan.
Tässä on se vaikeus. Se vie aikansa, että uskonsa jättänyt nuori havaitsee, että kotikasvatuksessa on opetettu myös sellaisia elämän rakennuspuita ja arvoja, jotka kestävät ja suojelevat elämää. Yleisessäkin mielessä, vaikka ei olekaan enää uskomassa.
Jos ihminen ei irrottaudu nuorena vl-liikkeestä, perheellistymisen vaiheessa tapahtuu lopullinen sitotuminen liikkeeseen. Juurtuminen. Ja sen jälkeen irrottautuminen on äärettömän vaikeaa.
Avioitumisvaiheessa tai nuorena perheenä irrottautuminen on aivan viime vuosina hieman lisääntynyt. Se onkin usein viimeinen mahdollisuus lähteä. Alkaa elää ihan oman näköistä elämää.
Kun sulla alkaa puolisosi kanssa olla kymmenkunta lasta perheessä, olet jo pelkästään käytännön arjesta selviytymiseksi riippuvainen vl-liikkeestä, suvun yhteyksistä.
Lisäksi sinulla ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä voimia pysähtyä miettimään, miksi tosissaan olet ”uskomassa”. Ei ole aikaa pysähtyä arvioimaan elämänkatsomuksen todellista perustaa. Siinä se aika vaan menee, arjen pyörittämisessä, seuroissa, myyjäisissä, talkoissa, lasten kuskauksessa pyhäkouluun ja raamattuluokkaan.
Ja yhtäkkiä huomaat että elämä meni ilman että todella kysyit koskaan, haluanko ihan todella olla vl … vai mikä minä oikeasti olen sisimmässäni.
Minulle sana vanhoillislestadiolainen on ollut aina hyvin vieras asia, vaikka kuulunkin liikkeesseen, jos niin voi sanoa. Olen aina ajatellut, ettei elävällä uskolla (vastakohtana kuollut usko, jota olisi mielenkiintoista määritellä enemmänkin) ole fyysisiä rajoja. Usko Jumalaan, Raamattuun uskon perustana sekä Jeesukseen syntien sovittajana on uskoa, joka yhdistää näkymättömällä tavalla ihmisiä sydämestä sydämeen. Onko oikeaa uskoa vain vanhoillislestadiolaisten keskuudessa ei ole meidän ihmisten määrättävissä. Se on Jumalan asia ja ihmisiltä salattu, kuten Jumalan pelastusuunnitelmankin perusta. Raamattu on uskon ylin auktoriteetti, eikä meillä ihmisinä ole oikeutta tuomita ketään. Jumalansana tuomitsee syntielämän armahtaen samalla syntejään katuvan ihmisen.
Näin se juuri menee. Siksi niin paljon yhteisössä korostetaankin ”uskovaisen” aviopuolison tärkeyttä ja kielletään jyrkästi seurustelu muiden kanssa, koska siinä vaiheessa yhteisöstä on helpoin irrottautua. Varsinkin jos on vielä kaveri ulkopuolelta ja näin myös valmis ystäväpiiri yhteisön ulkopuolella, on lähtö paljon todennäköisempää kuin nuorilla, joilla on ystäviä vain yhteisön sisällä.
Omasta kokemuksesta tiedän, että silloin kun perhe kasvaa ja lapset ovat pieniä, ei ole paljon aikaa eikä voimia miettiä syntyjä syviä. Sitä painaa vain eteenpäin päivän kerrallaan aikä juuri kyseenalaista niitä oppeja, mihin on pienestä opetettu uskomaan. Vasta nyt kun elämä on rauhoittunut, on alkanut miettiä omaa elämäänsä ja on huomannut miten koko ajan on elänyt muiden ehdoilla ja toisten säännöillä ilman että olisi todella miettinyt ovatko nämä minun itseni ajatuksia ja periaatteita vai muiden minulle syöttämiä. Nyt on herännyt huomaamaan miten on ollut järjestelmällisen kusetuksen uhri ja suurimman osan elämästään elänyt säännöillä, joihin ei itsekään usko. Nyt kun hommaa on viime ajat katsellut ikäänkuin ulkopuolisen silmin, ei voi kuin ihmetellä omaa tyhmyyttään miten on antanut itseään huijata vuodesta toiseen.
Jumala puhui Jeremialle ja käski hänen mennä savenvalajan huoneeseen, jossa Herra puhuisi ja opettaisi Jeremiaa. Savenvalaja tekee savesta käyttöastioita. Saven valaminen on kuva uskovan ihmisen kasvusta ja kasvunvaiheista kuinka Jumala tekee lapsestansa astian jaloa käyttöä varten. Savenvalajan huone ja saven valmistus on asia, jonka tulisi olla tuttu jokaiselle Jeesuksen opetuslapselle.
http://koti.phnet.fi/petripaavola/Savenvalaja.html
http://koti.phnet.fi/petripaavola/vaaristynytusko.html