Inhimillinen tekijä 13.9.2013: Nyt kuuluu naisten oma ääni

Meri-Anna Hintsala (takana vas.), Sari Valto, Pauliina Rauhala ja Rebekka Naatus puhuvat nykynaisen asemasta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, TV1:n keskusteluohjelmassa Inhimillinen tekijä. Ohjelma lähetetään perjantaina 13.9.2013 klo 22.00 – 22.50, uusinta sunnuntaina 15.9. klo 17.10.  Voit katsoa ennakkoon katkelman keskustelusta.

Vanhoillislestadiolainen nainen on oppinut elämään ristiriitojen kanssa häivyttäen ja jopa kadottaen

Vuoden Henkilöt 2012 – Omat Polut in review 2

Vuoden 2012 satoa, osa 2.

Miten lukijat ovat läytäneet Omat Polut -blogiin?  

Blogiin kertyi viime vuonna käyntejä lähes 580 000. Valtaosa kävijöistä näyttää tulevan blogiin suoraan esim. tallentamansa kirjanmerkin avulla. Runsaat 175000 käyntiä oli tullut hakukoneiden kautta.

Blogiin tulijat olivat käyttäneet 19 964 kertaa hakusanaa ”Omat Polut” ja 15 562 kertaa sanaa ”etniset lestadiolaiset” (tai ”etniset vanhoillislestadiolaiset”).   Monet siis tuntevat blogin nimeltä ja tunnistavat käsitteen ”etninen lestadiolainen”. Termin taustaa voi tutustua täältä.

Facebookista blogiin tuli viime vuonna  runsaat 7 000 käyntiä.  Kaikkiaan 17 muuta blogia on valinnut Omat Polut seuraamiensa blogien listalle. Ne ovatkin olleet monille väylä löytää tänne.

Vuoden 2012 kysytyin henkilö

”Suosituin ihminen” eli eniten haettu henkilönnimi viime vuonna oli  Mari Leppänen.  Hänen nimellään haettiin tietoa 11 762 kertaa.

Missä sinä sijaitset vl-maailmankaikkeudessa?

SRK-lestadiolaisuuden kirkko- ja seurakuntakäsityksen perustana on ajatus, että kristillisen kirkon ulkoisella kehällä ovat kaikki kristityt  ja sisäisellä kehällä  ainoa oikea Jumalan valtakunta: vanhoillislestadiolaiset. 

Vain vanhoillislestadiolaiset muodostavat ”elävän kristillisyyden” ja vain nämä tosiuskovaiset pelastuvat

Rebekka Naatus: Lestadiolaisena voi ateistikin olla turvallisen yhteisön jäsen

Oululainen seurakunnan tiedottaja Rebekka Naatus on kolumnissaan todennut, että vanhoillislestadiolaisena voi elää ihan hyvin, vaikka olisi ateisti. Kyseessä ei nimittäin ole hengellinen liike, vaan mukavaksi koettu elämäntapayhteisö, joka antaa yksilön elämään sitä usein peräänkuulutettua turvallista yhteisöllisyyttä. Sitä kaipaa sellainen, joka on siihen kasvatettu, eli oma identiteetti on  muotoutunut vl-identiteetiksi ja on sidoksissa yhteisöön kuulumiseen. Tavallista vanhoillislestadiolaista eivät sen sijaan kristinuskon opilliset rakennelmat jaksa kiinnostaa. Lestadiolaisyhteisön jäsenyys ei myöskään edellytä muuta kuin sopeutumista ns. elämäntapanormeihin.

Naatus kirjoitti kolumnissaan Rauhan tervehdyksessä, että vaikka ihminen ei itse olisi uskonnosta kiinnostunut tai on jopa ateisti,

Wanted: Paavali rauhanyhdistykselle!

Lestadiolaisuudessa pitäisi tapahtua sama suuri käänne, minkä Paavali teki aikanaan kristinuskolle. On tehty suuri erehdys, kun nyky-lestadiolaisuudesta on tehty ”etnistä” kasvatuskristillisyyttä.

Paavali irrotti kristinuskon sen juutalaisesta perinteestä ja avasi uskon universaaliksi koko maailmalle.

Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta

Jätin uskovaisten lauman nyt jo useampi vuosi sitten, ja aloin elää elämää, josta olin haaveillut, mutta joka oli tuntunut etäiseltä ja vähän pelottavalta. Aloin nopeasti irtautumispäätöksen jälkeen seurustella, menin kihloihin, muutin yhteen kihlattuni kanssa, menimme naimisiin ja sopivan ajan kuluttua saimme toivotun ja odotetun vauvan. Olen ollut onnellinen ja vapautunut. Olen ajatellut usein, miten väärässä lestadiolainen opetus olikaan. Ei pitänyt paikkaansa opetus pahasta maailmasta minun kohdallani.

”Pelkoa ei rakkaudessa ole”: iltahartaus

Tammikuussa YLE Radio 1:ssä alkoi uudenlainen iltahartaussarja, jolle on perustettu myös oma Facebook-yhteisö. Ensivaikutelmien perusteella kirkko tavoittelee hartausohjelmiin uudentyyppistä ihmisläheisyyttä, vuorovaikutusta, dialogia, persoonallista otetta.

Ihmistä ei saa kutistaa

Mielestäni ei ole oikein tehdä lestadiolaisuudesta yksityistä ihmistä lähtökohtaisesti leimaavaa käsitettä. Ketään ihmistä ei ole kenelläkään lupa totaalisesti lokeroida yhdellä sanalla, kutistaa hänet yhteen piirteeseen. Se on omanlaistaan väkivaltaa. 

Stereotypiat loukkaavat aina, koska ne kutistavat yksilöiden monipuolisen identiteetin ja yksilölliset persoonallisuudet vain yhteen ryhmäjäsenyyteen.

Etninen lestadiolainen –termiä voidaan ehkä käyttää jonkinlaisena puolileikillisenä ilmauksena kuvaamaan tiettyä kotikasvatuksen herätysliiketaustaa, mutta jääköön sekin sitten siihen. On tarpeen olla tietoinen että käsite on ongelmallinen.

Vanhoillislestadiolaisuus tai ex-vanhoillislestadiolaisuus ei tee meistä keskenämme yhtään sen samanlaisempia tai erilaisempia kuin muista ihmisistä.

Vanhoillislestadiolaisuudesta voi puhua herätysliikkeenä ja kollektiivina, uskonnollisena yhteisönä, joka toimii ja opettaa tietyllä tavalla jossain historiallisessa ajassa ja maantieteellisessä tilassa.

Yksityinen ihminen ja hänen ei-kollektiivinen, henkilökohtainen vakaumuksensa on joka kerta eri asia.

Ja sekin on eri asia, miten kollektiivi voi käyttää tätä yksityistä ihmistä, ikään kuin ottaa hänet käyttöönsä. Sitä tosin tapahtuu, valitettavasti.

Yhteisöstä, kollektiivista voidaan puhua määritelmin, kohdella sitä objektivoiden, purkaa auki ja eritellä – mutta ei koskaan yksityistä ihmistä.

Teologi Stiven Naatus on eritellyt identiteettiä ja me – muut -asetelmaa sekä lokerointia kiinnostavasti blogikirjoituksessaan Kuka minä sinusta olen? (4.4.2011).

Uskonto ei tee meistä samanlaisia

Taloustieteen nobelisti (1998), intialainen Amartya Sen on kirjoittanut teoksessaan Identiteetti ja väkivalta, että nykymaailman vaarallisten selkkausten keskeinen alkuunpanija on oletus, että ihmiset voidaan luokitella yksiselitteisesti uskonnon tai kulttuurin perusteella. Mutta ihminen tekee hirvittävän virheen, jos hän kuvittelee voivansa määritellä toiset ihmiset yhden kaikenkattavan identiteetin kautta, varoittaa Amartya Sen. Tällä tavalla voidaan ymmärtää väärin joka ikistä maailman ihmistä.

Vallanpitäjät ja propagandistit nostavat mielellään tämän kortin käyttöönsä. Mutta se on tosiasiassa väärennetty, tietoisesti rajoitettu käsitys ihmisyydestä. Ja se on huomattavan vaarallinen väärennös.

Uskonnolla tai kulttuurilla rajattu käsitys ihmisyydestä ja identiteetistä luo pohjan jyrkille vastakkainasetteluille ja julmalle väkivallalle. On olemassa me ja ne muut, vastakkain.  Ihmiset saadaan kääntymään toisiaan vastaan vetoamalla heidän näin ulkoapäin rakennettuun ”minuuteensa”, joka erottaa heidät ”noista muista”, ”vihollisesta”.

Se ei auta heitä itseään yhtään, päinvastoin se  voi johtaa heidät kauhistaviin tekoihin toisiaan kohtaan – mutta se on jollekin yhteisölle ja varsinkin sen vallanpitäjälle edullista peliä. Julmaa peliä.

Erityisen yleistä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina. Kun Jugoslavia hajosi, jugoslaavit alkoivat yllytettyinä nähdä naapurinsa ja ystävänsä vain serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Samalla tavoin ruandalaisista tuli hutuja ja tutseja, joiden tehtävä olikin toinen toisensa teurastaminen.

Amartya Senin mukaan talouden kehityksen erot ja poliittiset konfliktit eivät johdu pohjimmiltaan kulttuurista. Ne johtuvat taloudesta, energiasta, ravintotuotannosta, historiallisista maanomistusoloista jne., toisin sanoen viime käsdessä vallasta ja vallanpitäjien ratkaisuista. Esimerkiksi Ruanddan verilöylyn todelliseksi syyksi on plajastunut epäoikeudenmukaiset maanommistusolot ja uhannut nälänhätä. Tässä tilanteessa vallanpitäjien on helppoa ajaa ihmiset toisiaan vastaan, vetoamalla muka ”ikiaikaisiin” vastakkaisuuksiin ja erotteluihin.

Amartya Sen torjuu esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluja leimaavan käsityksen, että uskonto ja kulttuuri tekisivät samaan kulttuuripiiriin kuuluvista ihmisistä jotenkin keskenään samanlaisia.

Myös monikulttuurisuutta yksiulotteisesti puolustavat sortuvat hänen mukaansa tähän väärään oletukseen etnisen kulttuurin musertavasta ylivallasta.

Kutistettu identiteetti

Ihmiset ovat kaikkialla hyvin monella tavalla erilaisia, biologiselta ja psyykkiseltä rakenteeltaan. Amartya Sen on sitä mieltä, että ihmisen identiteetti kutistetaan, jos sitä halutaan rajata vain kulttuurilla ja sen hämärällä taustavoimalla: uskonnolla.

Hän ei pidä viisaana kasvattaa lapsia mihinkään uskontoon eikä myöskään hyväksy lapsille tunnustuksellisia, uskonnollisia kouluja. Kyseiset koulut kahlitsevat ja rajoittavat lasten persoonallisuuden kehittymistä ennen kuin he itse voivat valita katsomustaan ja elämäntapojaan. Sillä tavoin tietoisesti rajoitetaan ja kutistetaan ihmisen vasta kehittymässä olevaa minuutta uskonnollisella ideologialla. 

 Se johtaa siihen, että ihmisen käsitys omasta itsestään muodostuu uskonnon mukaan rajatuksi, ja häntä voidaan myöhemmin hallita, käskeä, suostutella ja uhkailla uskonnon sloganeilla. Hänet voidaan saada alistumaan typeriin tai jopa vaarallisiin uskonnollisiin määräyksiin. Hänet voidaan alistaa uskomaan että väkivalta on oikein ja suostumaan hirvittäviin terroritekoihin muita ihmisiä vastaan.

Tässä kohtaa aplodeeraan. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi vanhemmat laittavat pikkulapset istumaan pyhäkoulussa ja koululaiset raamattuluokassa elämän ensimmäiset vuodet – rauhanyhdistyksen ”koraanikoulussa”.

Uskonto johtaa leimaamisen tielle, jonka toisessa päässä on avoin väkivalta 

Tietyllä kulttuuris-uskonnollisella ideologialla kutistettua identiteettiä Amartya Sen nimittää singulaariseksi identiteetiksi, joka puolestaan altistaa ihmiset ja koko yhteisön demagogialle ja väkivallalle. Kiihotuksen ja propagandan pommituksessa ihmiset suostuvat: he itse alistuvat siihen, että heidän minuutensa kutistetaan.

Juuri identiteetin kutistamiseen perustuu muun muassa  ihmisten värvääminen terrorin työkaluiksi ja itsemurhapommittajiksi. Ihmiset voidaan saada pelotelluksi että heitä uhkaa jokin vaara muiden ihmisten taholta. He alkavat  uskoa edustavansa ”ainoaa oikea uskoa”  ja olevansa velvoitettuja asettumaan muita vastaan, ”oman jumalansa” puolesta.

Erityisen yleisesti hyödynnettyä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina.Esimerkiksi Jugoslavian hajotessa ennen keskenään sovussa asuneet ihmiset alkoivat johtajiensa yllyttämänä nähdä tuttavansa ja naapurinsa VAIN serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Seurasi ”etninen puhdistus”, kansanmurha. Ruandan kansanmurha saatiin aikaan samalla tavoin, tosin siinä oli taustalla lisäksi kestämätön väestönkasvu ja nälänhätä.

Amartya Senin mukaan alkuaan hyvin erilaisten yksilöiden identiteetti voidaan tietoisesti kutistaa yhteisössä, jossa vallitsee diktatuuri eikä tiedonvälitys ja yhteiskunnallinen keskustelu ole vapaata. Yhteisössä, jossa hallitsee pelko.

Amartya Sen pitää vapaata lehdistöä ja avointa keskustelua avaintekijänä rauhantilan lisäksi myös hyvinvoinnin ja talouden kehittymiselle. Leimaaminen ja lokerointi on väkivaltaa.

Läheisyys arvoonsa, viis uskomuksista!

Itse en kuulu kirkkoon ja koen itseni lähinnä neutraalin uskonnottomaksi. Suurin piirtein kaikki sukulaiseni kuuluvat tähän vanhoillislestadiolaisuuteen, johon minutkin kotona kasvatettiin. Olen siis yksi ”etnisiä lestadiolaisia”. Se on yksi puoli minua, kuten lapsuuteen ja kasvatuksen liittyvät piirteet ovat osa ketä hyvänsä ihmistä. Mutta älä kuvittele, että minut kasvatettiin samoin kuin 1900-luvun alussa syntynyt lestadiolainen sukulaiseni, tai edes samoin kuin samana vuonna syntynyt, toisaalla elänyt vl-kodin kasvatti, tai samoin kuin vanhoillislestadiolainen lapsi kasvatetaan 2000-luvun Suomessa. Vl-kodeissa on suuria eroja. Eroja siinä, mitä kotona vanhemmat opettavat omastatunnosta, suhtautumisesta vanhoillislestadiolaisuuden uskomuksiin, suhtautumisesta toisiin ihmisiin jne. 

Sukulaisistani osa on minulle hyvin läheisiä ihmisiä, emmekä anna katsomuserojen häiritä kiintymystämme. Koen saavani heiltä paljon korvaamatonta läheisyyttä, iloa ja rakkautta, ja saan antaa heille rakkautta. Ne taas jotka eivät minua sulata, jäävät sitten vaan auttamatta etäisemmiksi. Kun suvut ovat suuria, ei seurustelu kaikkien kanssa ole edes käytännössä mahdollistakaan. Olen kuitenkin ikionnellinen siitä, että minulla on myös lestadiolaisia ystäviä.

Minulla on myös kaksi buddhalaista ystävää, suomalaisia tässä tapauksessa, jotka ovat avanneet minulle sitä maailmaa kertomalla omasta etsijän tiestään. Olen saanut kutsusta käydä tutustumassa muutamia kertoja heidän kokoontumisiinsa ja ollut mukana rukoushetkissä – tai en osaa ehkä käyttää siitä oikeaa sanaa. Mielenkiintoista osallistua ja kuulla heidän ajatuksistaan.

Ihmisinä myös kaikki he ovat keskenään aivan erilaisia. Aivan kuten vanhoillislestadiolaisetkin, tai agnostikot, tai  uskonnottomat tuttavani… Buddhalaisten pieni joukko Suomessa on lisäksi hyvin kansainvälinen. Ketään heistä ei ole kasvatettu buddhalaisiksi, vaan he ovat valinneet vasta aikuisena katsomuksen / uskonnon / filosofian, miten sitä nyt nimittäisi.

Arvostan monia filosofisia ajatuksia joita buddhalaisuudessa on syntynyt. Samoin arvostan joitakin suuria viisauksia myös kristinuskon piirissä. Mutta ne eivät ole olennaisia silloin kun kohdataan yksittäisiä ihmisiä.  Lestadiolaisista ihmisistä en siksi voi joukkona sanoa paljon mitään. 

Lestadiolaisuudesta voi todeta sitä ja tätä, silloin kun nojautuu analyyttisesti kokemuksiinsa, tai siihen mitä on tutkimuksena julkaistu ja siihen mitä liikkeen opista kirjoittaneet ja sitä opettavat sanovat. Mutta ne lähteet eivät kerro yksityisestä vl-ihmisestä paljon mitään.

Vl-liikkeen lähihistoria on osoittanut todeksi, että liikkeestä eronneet eivät ole olleet tarvittavassa määrin homogeeninen ryhmä, että olisivat kyenneet järjestäytymään uudeksi yhteisöksi. Edes nekään jotka sellaista yhteisöllisyyttä olisivat kaivanneet (ilmeisesti yritystä oli joskus 70-luvun hässäköissä).

Tämä mielestäni osoittaa juuri sitä, että ex-vl:t eivät ole lokeroitavissa. Ehkä he ovat jopa astetta enemmän individualisteja kuin liikkeessä pysyttelevät, voisi spekuloida.

Omat kokemukset ihmisistä jäävät mieleen eniten.  Arvostan joissakin vanhoilislestadiolaisissa  kohtaamaani varauksetonta lämpöä ja elämänmyönteisyyttä. Sitä olen kyllä kokenut paljon myös ei-lestadiolaisten taholta, ja kokonaan muiden uskontojenkin piirissä.  

Toisaalta en pidä joissakin vl:ssa kohtaamastani omahyväisen sävyisestä tuomiosta ja suoranaisesta tylyydestä. Vuorovaikutustilanteissa olen joutunut kärsimään jopa julmuudesta ja kiusaamisesta. Moni katsoo itsellään olevan oikeus sellaiseen ”koska Jumalan sana niin käskee”. Onko se kyseisen ihmisen yksilöllisestä persoonasta johtuvaa vai siitä mitä hänelle on opetettu, kukapa sen eron tekee? Kristinopin opetus siitä miten meidän tulee kohdella toinen toistamme, ei kylläkään annan lupaa loukkauksille eikä mitätöinnille.

Toisin sanoen, erilaisuutta piisaa skaalan päästä päähän. Ja samoja piirteitä voin kohdata lähes kenessä hyvänsä.  Ja työkavereina minulla on ortodokseja, helluntailaisia, muslimeja, ja on suomalaisia ja ulkomalaisia, on suunnistajia, maratoonareita, uimareita, petankin ja golfin pelaajia, ystäväpiirissä on absolutisteja, viinin ystäviä, ateisteja, uskovaisia, heteroita ja homoja, kasvissyöjiä ja makkaran ystäviä, ja niin edelleen.

Mikä yhdistää, mikä erottaa?

Matkoilla olen jututtanut aina ihmisiä eri kulttuureissa ja yrittänyt päästä perille, mitä asioita he yksityisinä ihmisinä omassa maailmassaan pitävät arvossa. Perusasiat ovat niin Tokiossa, San Franciscossa, Bangkokissa, Dakarissa, Kapkaupungissa, Istanbulissa kuin Madridissakin pitkälle samoja kuin meillä. Pysyisivätpä lapset terveenä, saisinpa heidät hyvään kouluun, saisivatpa kasvaa rauhassa aikuiseksi, löytäisivätpä he aikanaan elämänkumppanin ja saisivat perheen. Lapset. Heissä on tulevaisuus.

Uskomusmaailmat ja temppelien sisustusrakennelmat poikkeavat toisistaan, mutta perusarvot ja inhimilliset haaveet yhdistävät meitä.

Samuus luo vain sitä samaa

Samanhenkisten yhteispeliä pidetään yleensä itsestäänselvänä. Ihmiset hakeutuvat samoin uskovien kanssa yhteen. Kukaan ei ihmettele sitä että samanuskoiset elävät vain keskenään. Joskus eristäytyenkin.

Monikulttuurisissa maissa eri ryhmittymät saattavat elää hyvinkin kaukana toistensa elämänpiiristä vaikka asuisivat samassa kaupungissa. Eletään kokonaan eri maailmoissa. Ulkomaalaisen ihailema monikulttuurisuus saattaa olla näennäistä.

Lestadiolaiset tapaavat toisiaan monta kertaa viikossa rauhanyhdistyksellä, ateistit kokoontuvat vapaa-ajattelijoiden kerhoon, juutalaiset tapaavat synagoogassa, muslimit käyvät moskeijassaan. Buddhalaisilla ei ole täälläpäin temppeliä ja he kokoontuvat yhdelle koolle toistensa kodeissa.

Muuttuisivatko sosiaalinen elämä ja ihmisten asenteet vähemmän lokeroiviksi, jos kohtaisimme enemmän myös erilaisuutta arkipäivässä? Tarkoitan läheisempää kanssakäymistä erilaisista uskomusmaailmoista tulevien kesken, enemmän kuin vain satunnaista kohtaamista raitiovaunussa tai marketissa. Jos erilaiset tapaisivat usein, on vain se vaara että leimakirveet saattaisivat tylsyä…

Sinäkin pitäisit loukkaavana, jos lestadiolainen lokeroi sinut suoralta kädeltä ”epäuskoiseksi juopoksi ja avionrikkojaksi” – ja samoin hän loukkaantuu, jos hänet leimataan ”törkeäksi naistenalistajaksi ja fundamentalistiksi”. Kuten usein tehdään! Sivuutetaan ihmisen ainutlaatuisuus, persoonallisuus, oma oleminen. Leimakirveellä tehdään haavoja, joista seuraa surua, vihaa ja katkeruutta.

Asiallinen kriittinen keskustelu myös uskomuksista ja uskonnoista kuuluu valistuneeseen demokratiaan – mutta ei yksiulotteisesti lokeroiva leimaaminen eikä nöyryyttävä alistaminen.

Entä samanuskoisten suosiminen ja eriuskoisten syrjintä, työhönotossa, viroissa – sitäkin esiintyy. Sehän on vastoin lakia, mutta…

Tällainen ajattelu myös latistaa ihmisen niin että hän on VAIN sitä yhtä, VAIN lestadiolainen, VAIN muslimi, VAIN lesbo. Kun ihminen on samalla paljon muutakin!  Me olemme ennen kaikkea ihmisiä. Erilaisia!

Ei ole yhtään samanlaista ihmistä, jokainen on erilainen. Hänellä on oma aivovärkkinsä, uniikki genominsa, mielikuvituksensa, hän on jonkun rakas, jonkun lapsi, jonkun isä tai äiti, jonkun veli tai sisko, joidenkin ystävä, työtoveri ja liikekumppani.

Hän korjaa, rakentaa, purkaa, kuljettaa, hoitaa, ostaa, myy, neuvottelee, leikkaa, siivoaa, puhuu, kirjoittaa, puurtaa työssä. Hän kirjoittaa runoja, tai laulaa kuorossa, hän kalastaa ja rakentaa rantasaunan. Hän purjehtii avomerelle, hän ompelee verhot, perehtyy maalaustaiteeseen, hän lukee Dostojevskin tuotannon, menee Afrikkaan kehitystyöhön, hän opettelee soittamaan saksofonia, hänellä on omat ajatuksensa tästä elämästä.

Et voi koskaan saada tietää mitä kaikkea hän onkaan, jos lokeroit hänet jo ennalta kuin perhoset laatikkkoonsa. Kuinka sääli että menetät niin paljon.

Kuuden kädenpuristuksen teoria

Istuin vähän aikaa sitten junassa matkalla Kuopioon. Ravintolavaunussa. naapuripöydässä joku jo istui, ja toinen pyysi istahtaa samaan pöytään, Kuopioon menijä kahvikupposensa kanssa. Naiset alkoivat rupatella, ja seurasin sivusta miten savolainen mentaliteetti ja puheenparsi lähti vauhtiin.

Ennen kuin ensimmäinen tunti oli kulunut, nämä kaksi ennestään ventovierasta ihmistä olivat löytäneet useita yhteisiä tuttavia, ja en sano, olisivatko jonkun sukulaisensukulaisenkin kaivaneet esiin. Juttu ei ottanut loppuakseen! Ja siinä sivussa koko vaunun tunnelma oli muuttunut iloiseksi ja lämpimäksi.

Unkarilais-romanialaisen fyysikon ja matemaatikon Albert-László Barabásin mukaan kaikki maailman ihmiset ovat korkeintaan kuuden kädenpuristuk-sen päässä toisistaan.

Joku joka on puristanut vaikkapa Barack Obaman kättä, tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, jonka sinäkin olet tavannut.

Barabasi tarkoittaa, että ihmisistä muodostuu maailmanlaajuinen verkosto, jossa me kaikki kuulumme tiiviimmin yhteen kuin arvaammekaan. Ketju kulkee yhdestä ihmisestä toiseen. Olemme lähellä toisiamme, silloinkin kun meret ja mantereet erottavat meidät. Testaapa tämä ystäväpiirissäsi! Kuka teistä on lähimpänä presidentti Tarja Halosta, pääministeri Dmitri Medvedeviä… entä kruununprinsessa Victoriaa…? Hänhän vieraili jokin vuosi sitten Jyväskylässä… oliko joku tuttusi paikalla?  Tai oletko sinä ehkä Soile Isokosken tai Kaija Saariahon verkostossa…?

Erilaisten kohtaamiset synnyttävät uutta

Samoin ajattelevien ihmisten verkosto on erityisen tiivis ja tehokas vanhoillislesta-diolaisuudessa, kuten Ilkka Malm-bergin HS Kuukausiliitteen jutussakin kerrottiin. Muitakin taitavasti verkos-toituneita yhteisöjä varmaan Suomessa on, en vain itse keksi nyt toista esimerkkiä ainakaan uskontojen maailmasta. Lestadiolaisten verkostomalli saattaa hyvinkin olla suomalaisittain hyvin ainutlaatuinen.

Mutta onko vain samanuskoisten verkosto meille yleisesti ottaen riittävä? Minun mielestäni ei. Tieto ja ideat liikkuvat maailmanlaajuisessa hyvinkin erilaisten ihmisten ja yhteisöjen verkostossa.

Samanhenkisen yhteisön tieto ei uusiudu, koska siinä kaikki jakavat vain sen saman tiedon ja samat näkemykset. Peruslähtökohtia ei kyseen-alaisteta. Yhteisö alkaa toistaa itseään. Se jämähtää. Meidän suomalaisten kauhukuva:  harmaantuva, homogeeninen Suomi juuttuu paikalleen…

Innovatiivisuuteen ja uuden luomiseen tarvitaan yllätyksellisyyttä, epäjatkuvuuksia ja arvaamattomia  yhdistelmiä. Vierauden, outouden ja erilaisuuden kohtaamista, lokeroimatta ihmisiä yksiulotteisesti miksikään. Ei edes näitä ulkomaalaisia, enempää kuin lestadiolaisiakaan.

Siitä eri puolilla ollaan luultavasti yhtä mieltä, että ihminen on todellakin vielä paljon muutakin kuin uskontonsa. Meille olisi hyväksi sekoittua, joutua pakosti kohtaamaan hankalaa erilaisuutta. 

Maailman pelastamisessa tarvitaan oivalluksia ja luovuutta

Ihmiskunnan edessä on ennennäkemättömän suuret haasteet, sillä meidän nyt elävien sukupolvien on pelastettava maailman lapsillemme ja lastenlapsillemme. Meillä ei riitä paukut ratkaista ongelmia, jos tyydymme sektorioitumaan, jos tyydymme vain samanlaisuuden sisäiseen pörinään.

 Ideat ja uudet näkökulmat syntyvät vasta, kun erilaiset ihmiset kohtaavat ja alkavat jutella.

Avataan ovi sinne lajitoverin outoon ja uuteen maailmaan, tutustutaan hänen uskomuksiinsa, ja vielä enemmän kuin uskoon, tutustutaan häneen itseensä ainutlaatuisena persoonana. Hän voi auttaa sinua keksimään ratkaisun kysymykseen jota et ollut ymmärtänyt vielä edes tehdä. Voi löytyä yhteisiä tuttujakin, Obamaa myöten!  Ja ehkä hänkin kuuntelee mielellään Bachia.

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi ”Viiden veljen sisko”

Lisää aiheesta:

Barabási, A.-L. 2002. Linkit – verkostojen uusi teoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Gognita. (Linked: The new science of networks, 2002.)

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Jokinen, Riikka: Tietämättömyyden etiikka: Emmanuel Lévinas modernin subjektin tuolla puolen. Jyväskylän yliopisto, 1997.

Kerkkänen, Heikki:  Jokainen ihminen on eri asia

Korhonen, Johanna: Katso ihmistä. Helsingin Sanomat 11.8.2010.

Lamminmäki-Kärkkäinen, Tanja: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Lévinas, Emanuel: Etiikka ja äärettömyys. Suom. Antti Pönni ja Outi Pasanen.  Gaudeamus, 1996.

Löppönen, Paavo: Suuri synteesi oikeudenmukaisuudesta. Helsingin Sanomat 11.7.2010. (Arvio Amartya Senin teoksesta The Idea of Justice,  2009.)

McNeill, William, 2006: Verkottunut ihmiskunta: Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2006. (The Human Web: A Bird’s-Eye View of World History, 2003.)

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)

Stiven Naatus: Kuka minä sinusta olen?

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Piiroinen, Mikko: Kun suuret mielet kohtaavat verkostoissa. Tekniikka ja Talous 10.11.2009.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Sen, Amartya: Identiteetti ja väkivalta. (Alkuteos: Identity and Violence, 2006). Suom. Jussi Korhonen. Basam Books, 2009. (Tiedot kustantajan sivulla.)

Olli Seppälä: ”Kuka puolustaisi iloista tapakristittyä?”

Skaalautumaton verkko (Wikipedia)

Wallenius, Tommi: Filosofian toinen: Lévinas ja juutalaisuus. 23°45, 10. Eurooppalaisen filosofian seura, 2004.

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen

”Minua joskus vaivaa, että ihmiset katsovat herätysliikkeisiin kuuluvia liian helposti aseenteellisten lasien kautta eivätkä näe liikkeiden monimuotoisuutta tai ajattelun moninaisuutta. 

Joskus vaivaa sekin, miten liikkeiden sisällä maailma maalataan mustavalkoiseksi.”

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen harmitteli nimityksensä aikaan Kalevan haastattelussa yksiulotteista kuvaa, joka usein hallitsee ihmisten käsityksiä herätysliikkeistä ja erityisesti vanhoillis-lestadiolaisuudesta.

Hänen kritiikkinsä suuntautui sekä  ulkopuolisten että vanhoillislestadiolai-suuden sisäisiin ennakkoluuloihin.

– Minua joskus vaivaa, että ihmiset katsovat herätysliikkeisiin kuuluvia liian helposti aseenteellisten lasien kautta eivätkä nä liikkeiden monimuotoisuutta tai ajattelun moninaisuutta. Joskus vaivaa sekin, miten liikkeiden sisällä maailma maalataan mustavalkoiseksi, Pentikäinen totesi.  (Kaleva 28.2.2010.)

Pentikäinen puhui täyttä asiaa. Hieman löysä puhe  ajattelun moninaisuudesta saattaa tietysti herättää kysymyksen, tarkoittaako hän lestadiolaisten ihmisten perosoonallisuuksien tai maallisiin kysymyksiin liittyvien asenteiden moninaisuutta vai hengellisten katsomusten moninaisuutta. Toinen on OK, toinen moninaisuus taas voi johtaa painostamiseen ja ulossulkemiseen yhteisöstä. (Tässä yhteydessä on sivuutettava ongelma, joka syntyy ratkaistaessa, mitkä asiat lopulta kuuluvat hengellisten kysymysten piiriin joiden suhteen edellytetään kategorisesti yhtenäistä puheenpartta.)

Uskonkysymysten osalta virallinen SRK:n julistus korostaa tunnetusti ehdotonta yksimielisyyttä, yhtenäisyyttä ja kollektiivisuutta, jossa uskonasioiden yksilöllisille käsityksille ei ole tilaa.  Juuri tähän Pentikäinen viittasi sanoessaan, että liikkeen sisällä häntä vaivaa mustavalkoinen asennoituminen ulkopuolisen maailmaan. Pahuuden projisoiminen ”niihin muihin”, oman liikkeen ulkopuolelle, ja usko oman yhteisön erehtymättömyyteen on tietenkin kristinuskon historiankin valossa kestämätön asenne. 

Virallinen totuus ja elävä elämä ovat kuitenkin tässäkin yhteydessä aika kaukana toisistaan. Nimimerkki Hyrsyläinen on analysoinut nykypäivän vanhoillislestadiolaisuuden monimuotoisuutta lähtökohtanaan liikkeen sisäisen puhetavan käsitteet ytimessä (oikeauskoinen, sitoutunut SRK:n normeihin) ja laiteilla (uskomuksiltaan hieman epämääräinen, ehkä myös aito epäilijä).

Hyrsyläinen huomauttaa kuitenkin, että em. jako on lähtökohtaisesti erikoislaatuinen silmänkääntötemppu, koska rakennelmasta puuttuu kokonaan toinen laita, eli ”lakihengelliset” uskovaiset.

Hyrsyläinen viittaa puolivakavassa analyysissaan myös siihen, että liikkeen liepeillä liikkuu vl-taustaisia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ota todesta liikkeen uskomuksia, mutta pitävät sen elämäntavan monia piirteitä kotoisina, kun heidät on siihen kasvatettu.  Suomessa on kymmeniä tuhansia tällaisia etnisiä vanhoillislestadiolaisia.

Seikka, joka harvemmin julkisuudessa tiedostetaan, mutta joka todella näkyy ja vaikuttaa käytännössä esimerkiksi suviseuroissa, on lasten ja nuorten huomattavan suuri määrä. Liikkeen piirissä on arvioitu elävän parhaillaan yli   50 000 alaikäistä suomalaista.

Tilanne on täysin ainutlaatuinen verrattuna muihin hengellisiin yhteisöihin. Joukko on huomattavan suuri myös verrattuna rauhanyhdistysten nykyiseen jäsenmäärään (arviolta 34 000).

Jää nähtäväksi, miten tämä joukko aikuistuessaan muuttaa vanhoillislestadiolaista liikettä ja paikallisten rauhanyhdistysten toimintatapoja.

*    *     *

Nykylestadiolaisuuden typologia by Hyrsyläinen

Päivämiehen perusteella ytimen lestadiolaisella on iso perhe, tiheät seurakäynnit, hän osallistuu mahdollisuuksien mukaan SRK:n leireille tai opistojen kursseille, ajattelee näin ja näin ja haluaa tätä ja ei halua tuota.

Miten tavallisia nykylestadiolaisia ovat esim. seuraavat tyypit:

1) nuori, joka elämäntavoissaan noudattaa ”seurakunnan neuvoja” vähän jos lainkaan, mutta käy usein ry:llä ja jonka kaverit ovat kaikki vl:ia

2) lestadiolainen tai vl-perhe, jossa on muutama lapsi, käy seuroissa harvakseltaan, ei välttämättä ole minkään ry:n jäsen, ei osallistu keittiövuoro- myyjäis- yms. toimintaan

3) nuori, aikuinen tai vanhus, joka noudattaa vl-elämäntapoja, käy usein seuroissa jne, mutta näkee virallisessa opetuksessa ongelmia ja on esim. historian suhteen eri linjoilla johdon kanssa

4) nuori, joka noudattaa vl-elämäntapoja, käy seuroissa mutta ei oikein usko mitä siellä opetetaan, hyvä jos uskoo Jumalan olemassaoloon

5) nuori/aikuinen joka noudattaa ja pitää oikeina osaa ”neuvoista”, mutta pitää toisia joutavina eikä noudata niitä (valikoivasti kuuliainen)

6) lestadiolainen, joka ei periaatteessa ole radikaalisti eri mieltä muissa kohden kuin eksklusiivisen seurakuntaopin suhteen

7) lestadiolainen joka hyväksyy ehkäisyn terveydellisistä syistä mukaan lukien mielenterveyden mukaan lukien masennuksen ja raskaan väsymyksen

8 ) lestadiolainen joka hyväksyy ehkäisyn lasten takia eli turvatakseen kullekin lapselle parhaaksi katsomansa ajan ”nuorimmaisena oloa”

9) lestadiolainen jolle ehkäisy ei ole lainkaan hengellinen kysymys

10) monenlaiset muut tyypit ja tapaukset.

Lisäksi kaikki ne, jotka ovat ”kieltäneet uskonsa”,  mutta ovat monin eri tavoin kytköksissä herätysliikkeeseen ja kenties uskovat itsensä omalla tavallaan pahoina pyhiksi. Lisäksi otettava edellisten tyyppien eroavaisuudet verrattaessa muihin lestadiolaissuuntauksiin, herätysliikkeisiin, luterilaisiin, kristittyihin jne.

Näiden jälkeen kysymys: ketä sinne ytimeen vielä jää?

PS. Jako ytimiin ja laiteisiin on sikäli mielenkiintoinen silmänkääntötemppu, että siitä puuttuu kokonaan ns. oikea laita! Ovatko lakihenkisyyttä lähentelevät kireimmät konservatiivit ”ytimen ytimessä” vai ”laiteilla”?

*    *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Hyrsyläinen. Julkaistu Mopin palstalla 5.4.2009.

Lisää aiheen vierestä:

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis

Elina Järvinen: Homoseksuaali ja vanhoillislestadiolainen (Suomen Kuvalehti 50/2007)

Pidän kirkoista – konserttipaikkoina

Keskustelun vaikeudesta – Teepeen avaus Mopin palstalla

Mikael Pentikäisen tilanneanalyysi

Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

x-vl: Kirjeeni SRK:lle -07.

Hanna-Leena Nissilä: vanhoillislestadiolainen feministi

M.K.:  UUDET kymmenen käskyä

Speedy: Olinko hölmö

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti:  Jumalan terve!

Vanhemmilleni olen kuin kuollut – vanhoillislestadiolainen homo

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

Onko Heikki Räisänenkin ”etninen” kristitty

Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia. Näin sanoo s yksi maailman arvostetuimmista Raamatun tuntijoista, Uuden testamentin tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Räisänen.

Kristityllä ihmisellä on todellisuudessa täysi vapaus olla uskomatta sitä, mitä ei enää voi uskoa. Mitään ”alkuperäistä”, yhtä muuttumatonta oppia ja uskoa ei ole ollut koskaan olemassakaan, vaan heti alun pitäen kristinuskossa  esiintyi monia erilaisia tulkintoja.

Raamattua ei siksi pitäisi korottaa liian korkealle jalustalle. Kristinuskon kehitystä tutkiessaan Räisänen on todennut Raamatun eri osien pitkälle tuntemattomiksi jääneiden kirjoittajien ristiriitaiset ainekset ja kirjaan sisältyvät jopa räikeät eettiset ongelmat moraaliselta kannalta. Oman vakaumuksensa suhteen professori tunnustautuu yhtäkaikki kristityksi – kulttuurisyistä.

Vanhoillislestadiolaisuuden keskustelupalstojen vakiokysymyksiin kuuluu sen pohtiminen, onko ”jumalanvaltakunta” eli SRK-lestadiolainen herätysliike ollut muuttumaton ja onko se erehtymätön. Jumalan sanan sanotaan olevan ikuinen ja muuttumaton.  Kuinka sitten on mahdollista,  että – jopa ihmisiän lyhyydestä huolimatta – monet ovat kuitenkin panneet merkille ilmiselviä muutoksia uskon opillisissa ja käytännön uskonelämään liittyvissä asioissa?

Uskovaiset ovat aikaisempina vuosikymmeninä pitäneet syntinä valokuvaamista, polkupyörää, radiota, permanenttia, miehen partaa ja pitkiä hiuksia, naisen pukeutumista pitkiin housuihin jne. Samoin Päivämiehen vanhoista kirjoituksista on löydetty nyky-lestadiolaisille outoja syntejä, joita SRK:n puhuja ei enää nykyisin synniksi julista, kuten uudenvuoden tinan valaminen, kotivideot tai minihame. Konsertit on julistettu synniksi SRK:n johtokunnan arvovallalla.

Kun nämä muutokset otetaan esille puhujan tai kenen hyvänsä uskovan kanssa, tämä yleensä väheksyy niitä jollain tavalla merkityksettöminä pikkujuttuina. Kysymykseen ei saa vastausta, vaan vain asian sivuuttavan, vähättelevän kommentin: ”Mitä lie ollut silloin joskus jossain, lakihenkinen ylilyönti.”

Miksi kuitenkaan tämän päivän SRK-lestadiolaisuudessa synniksi leimattuja asioita ei voida samalla lailla sivuuttaa mitättöminä pikkujuttuina? Ehkäisy ja televisio eivät olekaan enää syntiä, vaan merkityksettömiä sivuseikkoja joita ei pidä korostaa… Mutta mitä tapahtuisi, jos puhuja sanoinsi tämän ääneen seuroissa?

Milloin näistä tänä päivänä syntinä pidetystä tuleekin ”merkityksetön sivuseikka” ja ”lakihenkinen ylilyönti”?

Jotkut ovat havainneet myös uskonopillisia muutoksia, sillä SRK:n virallinen dogmatiikan kollektiivi-paavi, puhujainkokous, on päättänyt, että seurakunnan auktoriteetti on samanveroinen kuin Raamattu (Valkealan puhujien ja seurakuntavanhinten kokous 2007). Puhujainkokousten asettamat kiellot ja seurakunnassa muutoin keksityt elämäntapaa koskevat ”armoneuvot” ovat nykyisin samanveroisesti velvoittavia kuin Jumalan kymmenen käskyä.

Ei ehkä tiedetä, että lestadiolaisuuden historiassa on dokumentteja, joissa nimenomaan kiistetään tällainen opetus.

Silloin ennen korostettiin, että juuri ja vain Raamattu on uskon ylin ohje eikä sen rinnalle tule asettaa mitään muuta.  Mutta ovat tulleet uudet sukupolvet, joilla ei ole enää tietoa siitä miten uskottiin ennen.

Ja onko sillä opilla lopulta niin väliäkään? Vanhoillislestadiolaisuuteen voi kuulua ateistikin.

Kristinusko oli alusta alkaen moniaineksista ja muuttuvaa

Kysymys Jumalan sanan ja uskomisen muuttumisesta on yhä ilmeisempi lestadiolaisuuden lisäksi kaikille kristityille, mutta silti halutaan kynsin hampain pitää yllä illuusiota  muuttumattomuudesta. Toivotaan ja kaivataan sitä, että olisi edes jotakin, joka ei muutu.

Heikki Räisäsen mielestä monimielisestä ja värikkäästä Raamatusta ei koskaan ole ollut uskon ylimmäksi ohjeeksi, sillä kristinusko on alusta alkaen ollut muuttuvaa.

Räisänen näyttää lehtileikettä. Siinä Espoon piispa Mikko Heikka puolustaa homoseksuaalien oikeutta kirkolliseen siunaamiseen käyttäen apunaan jakoa, jonka mukaan kristinuskoon kuuluu yhtäältä muuttumaton uskon alue ja toisaalta muuttuva etiikan alue.

Moraalisen arvioinnin tuloksena uskovainen voi jättää huomiotta Raamatun kielteisen asenteen homoseksuaalisuuteen, inhimillisyyden tähden. Uskova voi jatkaa uskovana elämistään vaikka ei itse asetukaan Raamatun kannalle tässä asiassa. Heikan mukaan käsitys homoseksuaalisuudesta kuuluu muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi muuttaa suhtautumisensa myönteiseksi homoseksuaaleja kohtaan.

Oma kinastelunsa aihe tietysti on, kumpaan alaan seksuaalietiikka kokonaisuudessaan ylipäätään kuuluu, muuttumattoman uskon ryhmään vai muuttuvaan etiikan alueeseen.

Heikki Räisänen kuitenkin kyseenalaistaa täysin Heikan jaon jo peruslähtökohdiltaan.

– Ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä on kyseenalaista siksi,  että sen mukaan todella olisi olemassa jokin ”muuttumaton usko”, johon ei voisi kajota. Sellaista aluetta ei kuitenkaan ole olemassa. Kirkon usko on nimittäin ollut yhtä lailla jatkuvasti muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin, alusta alkaen, Räisänen sanoo.

– Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he todellakin olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko nykyisin heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissakaan yhtään sen enempää?

Räisänen on julkaissut kirjan The Rise of Christian Beliefs (Kristillisten uskomusten synty; Fortress Press, 2009), joka käsittelee juuri kristillisten oppien muuttuvaisuutta. Sen aikajana ulottuu Jeesusta edeltävästä tilanteesta 200-luvun alkuun. Joidenkin yksityiskohtien osalta tarkastellaan myöhempääkin uskomusten kehitystä.

– Mitään yhtä muuttumatonta uskoa ei ole ollut koskaan olemassa, vaan heti alun pitäen esiintyi erilaisia tulkintoja siitä mitä uskominen oikeastaan on ja mihin on uskottava, Räisänen sanoo.

Yhtä ainoaa oppia ei alkuaankaan ole ollut olemassa

Heikki Räisänen toivoo, että kirkko ottaisi vakavasti raamatuntutkimuksen tulokset.

– Varhaiskristillinen ajattelu oli hyvin moninaista. Uskon värikäs kirjo on nykyisin monelle ongelma, mutta toisaalta monelle myös hyvin vapauttavaa tietoa. Jos meitä kristittyjä on nykyään moneksi, niin jo alussakin vallitsi opin ymmärryksessä värikäs monimuotoisuus.

Uusi testamentti ja sen ohessa kirkon opit eivät syntyneet hetkessä. Ne muotoutuivat keskenään erilaisista ja ristiriitaisistakin tulkinnoista historian mittaan. Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus Nasaretilainen alkoi Johannes Kastajan jälkeen julistaa pian tulevaa Jumalan valtakuntaa.

Oppi muotoutui monivaiheisessa inhimillisessä prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä.

Jeesuksen seuraajat, varhaiset kristityt, odottivat suurta käännettä, Messiaan saapumista. Tämän uskottiin tapahtuvat heidän omana elinaikanaan. Niin odotti myös Paavali, jonka kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia osia.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oli saarnattu: Jumalan valtakuntaa ei tullut maan päälle, ei myöskään tuhatvuotista valtakuntaa eikä maailmanloppua. Sen sijaan syntyi yhä uusia ja uusia kristittyjen ryhmiä, joilla oli erilaisia kysymyksiä ja vastauksia omasta uskostaan ja Jeesuksen merkityksestä.

Oppi ei tullut valmiina, sitä ei ollut missään olemassa. Se muotoutui prosessissa, jossa valittiin, hylättiin ja yhdistettiin kilpailevia näkemyksiä. Ristiriitaisuuksia ratkottiin myös kompromisseilla, joista osa nyt muistetaan ”luovuttamattomina uskon totuuksina”. Osa niistä on mieluiten haluttu unohtaa historian yöhön. 

Tämä varioiminen on siitä saakka jatkunut ja jatkuu edelleen. Lestadiolaisuus on yksi kristinuskon muunnelma siinä kuin jehovalaisuus, helluntailaisuus tai katolisen tai ev.-lut. kirkon oppikin.

Risto Leppäsen tuore väitöskirja vahvistaa tämän varioimisen käytännössä jatkuvan edelleen, myös esimerkiksi em. liikkeiden sisällä. Luterilaisen kirkkomme papeilla on erilaisia raamattunäkemyksiä, joiden pohjalta he itse Raamattua lukevat ja tekevät valintoja  tärkeiden ja vähemmän merkityksellisten ajatusten välillä.

Jeesuksen ristiriitaisuudet, hatara kolminaisuusoppi ja hämärä oppi ihmisen ylösnousemuksesta

Raamatuntutkimus on joutunut kyseenalaistamaan uskontunnustuksen keskeisimmätkin asiat, kuten kolminaisuusopin ja ylösnousemusopin.  – Kirkko on maalannut itsensä nurkkaan väittäessään, että kaikki perustuu Raamattuun, Heikki Räisänen arvelee.

– Kirkon opin kannalta yksi vaikeimpia kysymyksiä on se, miten Jeesus nähdään. Olen provosoivasti otsikoinut yhden kirjani luvun ”Tosi jumala vai tosi ihminen”, enkä edelleenkään ymmärrä, miten jumaluus ja ihmisyys voidaan konkreettisesti sovittaa yhteen. Jeesus on toisissa lähteissä hyvin inhimillinen ja toisissa, esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa, hyvin jumalallinen hahmo.

– Myös kolminaisuusopilla, jonka mukaan Jumalassa on kolme erottamatonta persoonaa – Isä, Poika ja Pyhä Henki – on hyvin hatarat raamatulliset juuret. Itse ongelma, jota opilla yritetään ratkaista, nousee kyllä Raamatusta. Myös pelastuskäsityksiä on monenlaisia. Luterilaisille tutuin, jossa Jeesuksen ristinkuolema nähdään syntien sovituksena, on Raamatussa vain yksi monien joukossa.

Myös ylösnousemusoppi on sekava rakennelma. Apostolisessa uskontunnustuksessa esimerkiksi usko ruumiin – alkutekstissä sananmukaisesti lihan  – ylösnousemukseen on vaikeasti omaksuttava kohta. Kirjassaan Räisänen osoittaa, miten mutkikas oppisikermä liittyy yritykseen muokata yhtenäinen oppi ruumiin ylösnousemuksesta, sielun kuolemattomuudesta, viimeisestä tuomiosta ja taivaasta.

Mitä jää jäljelle kristinuskosta, jos hylkäämme keskeisimmät opit?

–Tilanne ei parane oppeja uudelleen määrittelemällä. En usko uusiin uskontunnustuksiin. Opit pitäisi nähdä olevan parhaimmillaankin vain likiarvoja. Ne ovat yrityksiä tulkita joitakin perustavia inhimillisiä kokemuksia.

–Jos luterilainen kirkko ja muut kristilliset kirkot olisivat rehellisiä, ne myöntäisivät sen ilmiselvän tosiasian, että niiden opit perustuvat sopimuksenvaraisiin valikoimiin Raamatun kohtia ja tiettyinä kirkkohistoriallisina tilanteina tärkeäksi koettuja ajatuksia.

Luterilainen Katekismus väittää ilmaisevansa suppeasti Raamatun keskeisen sisällön. Tämä ei raamatuntutkijan mielestä pidä paikkansa. Korrektimpaa olisi sanoa, että se esittää luterilaisen uskontulkinnan Raamatulla höystettynä.

Samasta Raamatusta voitaisiin johtaa yhtä perustellusti toisenlainenkin kristinuskon muoto. Ja näin onkin tapahtunut. Esimerkiksi SRK-vanhoillislestadiolaisuus, vaikka toimiikin Suomen luterilaisen kirkon sisällä, on ottanut oppiinsa paljon vasta 1900-luvulla keksittyjä tulkintoja. On tunnettua, että moni niistä kytkeytyy asenteiltaan katolisen kirkon dogmatiikkaan, selvimmin SRK-lestadiolaisuuden käsitys Jumalan sanasta jatkuvana  ilmoituksena.  

Vääryyksien ja syrjinnän juuret jo Raamatussa

Raamatussa on paljon oppeja, joita nykyihminen ei voi kuin tuomita moraalisesti epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja epäeettisiksi. Myös Raamatun moraalinen kritiikki kuuluu nykyaikaiseen raamatuntutkimukseen. Kritiikin kohteena voi olla vaikkapa Vanhan testamentin Jumalan raakuus ja epäoikeudenmukaisuus muita kansoja kohtaan. Myös Raamatun käytön historia voi olla kritiikin kohteena. 

– Raamatulla puolustetut historian vääryydet eivät aina ole perustuneet ”väärään tulkintaan” – päinvastoin, Raamattua on ehkä luettu aivan oikein. Joidenkin vääryyksien, kuten juutalaisvastaisuuden, juuret ovat jo Raamatussa itsessään, Räisänen sanoo.

Samoin esimerkiksi helvetti on kirkon uskon kannalta vaikea asia, jonka väkevimmin esittää juuri Jeesus. Moni uskova haluaisi mieluiten muistaa hänet vain rakkauden sanomasta.

– Helvetti-opille löytyy paljon raamatullista perustaa, mutta silti kirkko on käytännössä luopunut sen julistamisesta – myöntämättä kuitenkaan sivuuttavansa kaikessa hiljaisuudessa Raamatun näkemyksen. Ev.-lut. kirkkomme papeista 69% uskoo helvetin olemassaoloon, siis 31% kyseenalaistaa helvetintuomion.

Räisäselle itselleen helvettiopin vakavin eettinen ongelma on rangaistuksen järjetön epäsuhta rikkeeseen nähden. Rangaistuksen ajatus itsessään ei ole epämoraalinen, mutta on pakko kysyä, miten Jumala voi määrätä ihmiselle rangaistukseksi ikuisen piinan? Etenkin kun luterilaisen armo-opin mukaan ihmisen kyky valita pelastuksen ja helvetin välillä on jokseenkin olematon? Kaikkihan on Jumalan kädessä…

Räisänen ei ole ensimmäinen kristitty helvettiopin kriitikko. Ikuisen rangaistuksen kyseenalaistivat jo esimerkiksi 100-luvulla jaa. eläneet arvostetut teologit Origenes ja Kleemens Aleksandrialainen. Heidän kritiikkinsä lähtökohta oli moraalinen: Jumala ei voi syyllistyä kostamiseen.

Kuitenkin esimerkiksi Matteuksen evankeliumi tulvii seurakunnalle osoitettuja uhkauksia helvetin katkusta, itkusta ja hammasten kiristyksestä.

Helvetin epäileminen merkitsee siis sekä kirkon uskon että Jeesuksen opetusten kritisoimista. Mutta Räisänen pitää tätä kritiikkiä moraalisesti välttämättömänä, sillä rangaistuksen ikuisuus tuo rikoksen ja rangaistuksen välille räikeän epäsuhdan.

Kyse ei ole oikeudenmukaisesta tuomiosta vaan sadistisesta kostosta.

Entä sitten se kirkon asenne homoseksuaalisuuteen?

Räisäsen mielestä olisi paikallaan sanoa suoraan, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen. Moraalisen kritiikin pohjalta kristityn on vain todettava, että homoseksuaalisuuteen suhtautumisen kysymyksiä ei ratkaista Raamatun ilmaiseman asenteen pohjalta, vaan Raamatun kielteinen käsitys ohitetaan tässä, inhimillisyyden tähden.

Räisänen arvelee, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta.

Tässä asiassa yksinkertaisesti nykyajan tietämys ja valistunut etiikka on ajanut Raamatun käsitysten ohi. Räisänen asettuu ongelman ratkaisemisessa selvästi toisenlaisen logiikan ja argumentaaation kannalle kuin toinen suomalainen, niinikään kansainvälisesti arvostettu Raamatun tutkija, professori Martti Nissinen.

”Etniset” kristityt – elää kristittynä kulttuurisyistä

Oman vakaumuksensa suhteen Heikki Räisänen tunnustautuu ”etniseksi” kristityksi. Hän haluaa olla edelleen kirkon jäsen kulttuurisyistä. Siis samaan tapaan kuin monet lestadiolaiset tänä päivänä tunnustautuvat etnisiksi lestadiolaisiksi.

Tällaiset ihmiset elävät lestadiolaisuuden arvomaailmassa kulttuurisyistä, vaikka eivät varsinaisesti pidä totena lestadiolaisuuden oppeja. Se mitä seuroissa sisällöllisesti saarnataan, saattaa olla heille koko lailla yhdentekevää.

Silti monet heistä haluavat ehdottomasti tulla luetuksi ”sisälle” eli ”uskovaisiksi”.

Kun on lapsesta asti tullut kasvatetuksi vanhoillislestadiolaiseksi ja on tämän tradition tuote, miten sitä muutakaan osaisi olla?

Heikki Räisänen haluaa kutsua itsensä kaltaisten kriittisten epäilijöiden kasvavaa joukkoa kulttuurikristityiksi. Heillä ei ole muuta ohjelmajulistusta kuin ajattelun, epäilemisen ja uskon vapaus ja oikeus pitää itseään silti kristittynä. Tässä yhteydessä on usein käytetty myös termiä tapakristitty.

Professori Räisänen pysyttelee kristittynä, ”koska ei muutakaan voisi olla”.

– Kulttuurikristittynä tiedostan olevani kristillisen kulttuurin tuote. Se on osa identiteettiäni. Suhtaudun kristinuskoon myönteisesti, vaikka en uskokaan moniin sen sisältämiin asioihin.

Raamattuun pitäisi suhtautua kuin aikuistunut lapsi vanhempiinsa 

Mutta miksi sitten olla enää kristitty?

– Miksi kannattaa olla suomalainen? Mitä muutakaan voisin olla? En usko juuri mihinkään kristinuskon oppeihin, mutta olen tämän tradition tuote. Olen enemmän kristitty kuin muslimi, juutalainen tai ateisti. Merkitystään menettää eniten uskonnon teoreettinen ylärakenne, jolla ei loppujen lopuksi ole paljon merkitystä kuin pienelle eliitille.

– Suhteemme Raamattuun voisi olla samanlainen kuin aikuistuneen lapsen suhde äitiinsä tai isäänsä: meidän ei tarvitse ’uskoa’ sitä, mutta saamme oppia siitä ja kiitollisina kunnioittaa ja rakastaa sitä tietäen, että ilman sitä emme olisi siinä missä olemme.

Jotakin tällaisesta suhtautumistavasta voi tunnistaa Ulla Puukon kirjoituksesta, jossa hän kuvaa suhdettaan oman lapsuutensa lestadiolaisuuteen (Kotimaa 25.3.2010).

Heikki Räisänen kertoo, että häneltä on murentunut usko sellaiseen Jumalaan, mitä Raamattu kuvaa, jossa olennaisena juonteena on historian tapahtuvissa toimiva ikään kuin henkilö, joka johtaa historian kulkua ja on samalla kaikkivaltias ja rakastava.

Raamattu on Räisäselle ennen kaikkea inhimillisen kokemuksen kirja, ei sen pyhempi eikä normatiivisempi kuin mikään muukaan.

Arkisesta käytännön kristillisyydestä kulttuurikristityn uskonnollisuus ei paljon poikkea. Tärkeitä asioita ovat edelleen armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

  *    *

Heikki Räisänen on teologian tohtori, joka toimi vuosina 1975–2006 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professorina. Lisäksi hän on toiminut 10 vuotta Suomen Akatemian tutkijaprofessorina ja viisivuotiskauden akatemiaprofessorina. Räisäsen johtama Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin eksegeeteistä koostuva tutkimusryhmä on valittu yhdeksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä. Tutkimusprojektin aiheena on varhaisen juutalaisen ja kristillisen ideologian muotoutuminen.

Räisänen on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista suomalaisista Uuden testamentin tutkijoista. Hän on toiminut vierailevana tutkijana Harvardissa, Cambridgessä ja Tübingenissä, hän on Edinburghin yliopiston ja Uppsalan yliopiston kunniatohtori. (Wikipedia.)

Lue lisää:

Aleksanteri: Ihan mukava kesäjuhlafiilis 

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Gepardi: Sieluton vanhoillislestadiolainen?

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

R. K.: Martti Nissinen: On väärin käyttää Raamattua samasukupuolisten parisuhteiden ja heidän perheidensä tuomitsemisessa  

R. K.: Risto Leppänen ja Martti Nissinen: Raamattunäkemykset ja homoseksuaalisuus

Risto Leppänen: Pappi ja Raamattu: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien suhde Raamattuun. Helsinki: Helsingin yliopisto 2010.

Tuukka Matilainen: Ristiriitojen Raamattu. Iltalehti 18.10.2010.

Tuomas: En halua taivaaseen

Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Protestiliikkeestä äärikonservatiiviseksi

Topi Linjaman analyysi: SRK vahvisti laulukirjauudistuksessa seurakunnan auktoriteettia

SRK:n johtokunta: Television hankinta ja konsertissa käyminen on synti

Seurakuntaoppi, lyhyt oppimäärä torailun ja erehtymättömyyden historiaa

Ulla Puukko: Lestadiolaisuus on muuttumassa

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.

*     *      *

Lähteet:

Jaakko Heinimäki: Professori esittää moraalisia vaatimuksia Jumalalle. Helsingin Sanomat 4.11.2006. 

Kari Kuula: Kirkon täytyy palata peruskysymyksiin, professori Heikki Räisänen muistuttaa. Savon Sanomat 2004.

Timo Saarinen: Kristityn vapaudesta. Kirkko ja Kaupunki 8.1.2010.

Heikki Räisänen tuntee munaskuitaan myöten ”rosoisen Raamatun”  Kirkko ja Kaupunki 10.10.2006.

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

*     *      *

Heikki Räisäsen suomenkielisiä teoksia:

Koraani ja Raamattu. Helsinki: Gaudeamus, 1986.

Miten ymmärrän Raamattua oikein. Historiallisen ja epähistoriallisen raamatunselityksen vertailu. Kirjapaja 1981.

Raamattunäkemystä etsimässä . Gaudeamus 1984.

Raamattutieto. Otava, 1978 (6. painos 1997) (Yhdessä Esko Saarisen kanssa.)

Rosoinen Raamattu.  WSOY 2006

Tuhat ja yksi tulkintaa: Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Uuteen uskoon:  kristinuskon itsekritiikistä uskontojen vuoropuheluun. Kirjapaja 1993.