”Pelkoa ei rakkaudessa ole”: iltahartaus


Tammikuussa YLE Radio 1:ssä alkoi uudenlainen iltahartaussarja, jolle on perustettu myös oma Facebook-yhteisö. Ensivaikutelmien perusteella kirkko tavoittelee hartausohjelmiin uudentyyppistä ihmisläheisyyttä, vuorovaikutusta, dialogia, persoonallista otetta. Sanalla sanoen kiinnostavuutta. idea on onnistunut. Mielenkiintoista on nähdä sekin, mitä lisäarvoa sosiaalisen median hyödyntäminen tuottaa hengelliseen pohdintaan.

Maanantai-iltaisin tammi-helmikuussa lähetettävässä hartaussarjassa puheen-vuoron pitäjät esittävät puheessaan oman uskonelämänsä kannalta tärkeän kysymyksen, johon seuraavassa lähetyksessä esiintyvä hartauspuhuja puolestaan vastaa, heittäen taas pallon seuraavalle.

Ensimmäisessä lähetyksessä maanantaina 3.1.2011 toimittaja Kaisa Tanttu kysyi: ”Mitä hyvää Jumala tahtoo ihmisen tekevän”. Iltahartauksien kirjeenvaihdossa ovat mukana  muun muassa toimittaja Kaisa Raittila, pastori Pauliina Kainulainen ja professori Jaakko Hämeen-Anttila. Sarjassa on kaikkiaan yhdeksän lähetystä.

Sarjan päättää hartaus, joka kootaan Facebook-ryhmässä käydyn keskustelun pohjalta. Hartaussarja lähetetään maanantaisin 3.1.–28.2.2011 kello 18.50. 

YLEn hartausohjelmat suunnittelee ja niistä vastaa Kirkon tiedotuskeskuksen Radiotoimitus.

Tiedottaja Virpi Hyvärinen Joensuusta vastasi 17.1.2011 kirjailija Kaisa Raittilan kirjeeseen ja lähetti puolestaan viestin Kontiolahdelle, pastori Pauliina Kainulaiselle. hartaus on herättänyt laajasti huomiota vanhoillislestadiolaisuuden sisällä  ja se on puhutellut monia sekä liikeen ”sisällä” että ulkona”.

Virpi Hyvärinen pohti radiossa esittämässään kirjeessä Kaisa Raittilalle kipeitä kysymyksiä, jotka liittyvät ihmisen kokemaan murrokseen silloin, kun hän on alkanut ajatella toisella tavoin kuin ajatellaan ja uskotaan siinä yhteisössä, johon hän on lapsuudessaan kasvanut. Kysymys on kasvusta hengellisesti aikuiseksi, vastuulliseksi ihmiseksi.

Hyvärinen osuu samoihin herkkiin tuntoihin henkilökohtaisessa pohdinnassaan, jotka ovat tulleet tutuiksi monelle  samassa tilanteessa, eritoten vanhoillis-lestadiolaisuuden piirissä. Hänen pohdinnastaan muodostui harvinaisen koskettava ja persoonallinen puheenvuoro.

Kokemukset ovat yllättävän yhtäläisiä myös muilla tiiviin yhteisön piirissä kasvaneilla ihmisillä (Ruoho, Nyt-liite). Pelko, epävarmuus, tutun yhteisön tarjoaman turvallisuuden kaipuu, joutumisen torjutuksi  ja tuomituksi, mutta myös rehellisyyden ja aidon vapauden kutsu.

Kun on kasvanut ainoan oikean totuuden alla

”Hei Kaisa

Kiitos viime maanantaisesta kirjeestäsi.

Kun sain sen, minua sykähdytti – ja vähän pelotti. Sykähdytti kuvauksesi siitä, miten omista jaloista aatoksistamme huolimatta armo on helposti metritavaraa, jota mittaamme muille, omien mieltymystemme mukaan.

Pelotti se, kun kysyit juuri siitä, mistä puhuminen minua miltei eniten hirvittää.

Sinäkin puhuit pelosta. Sanoit että sinua pelottaa olla niin irrallinen kuin ”vapaat” ovat. Pelottaa astua tuntemattomalle maalle, vaikka tiedät, että vasta silloin sinun tarvitsee oikeasti luottaa.

Voi miten tunnenkaan tuon pelon!  Jos on lapsesta asti imenyt itseensä tietyn tavan ajatella ja uskoa, kasvanut varmojen lauseiden maailmassa ja ainoan oikean totuuden alla, ei heti tunnu helpolta olla siellä missä onkin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Jos tämä tai tuo totuuden talon pylväs ei olekaan totta, miten käy koko rakennuksen? Jääkö siitä kiveä kiven päälle vai kaatuuko koko komeus? Ja voiko näistä kivistä enää uutta taloa kasata?

Uskoonsa kasvatetun avartuva mieli on kuin häkistä vapaaksi päästetty lintu. Se huumaantuu avaran taivaan alla. Ah mikä vapaus!  Mikä ilo, mikä rauha!

Mutta illan tullen tuleekin äkkiä taas pelko ja ikävä kotiin, turvaan kaltereiden taa.

Vaikka järki, kirjoitukset ja omatunto toista todistavat, jostakin mielen syvistä kerroksista nousee pelko ja ajatus: joko juuri nyt joku jumala jossakin nostaa ylös rangaistusmerkkiä, puhaltaa pilliin, kohottaa lekaa, jolla minut on määrä iskeä ikuiseen tuhoon.” –  –

Mikä pitää sydäntä kiinni siinä, jonka on jo jättämässä taakseen?

Hyvärinen toteaa tosiasian, että ihminen ei itse voi vaikuttaa siihen, millaiseen yhteisöön ja millaiseen aateympäristöön hän sattuu syntymään.

Tutussa joukossa puhutaan kieltä, jonka kaikki merkitykset ja sävyt on oppinut tunnistamaan. Tuntee tavan ajatella ja käyttäytyä, on elänyt osana muista ihmisistä erottuvaa ”omaa heimoa”. On kokenut tietävänsä, mihin kuuluu. Tuo joukko, yhteisö, omine heimotapoineen on käynyt monella tavalla rakkaaksi. Se on ollut kaikkea elämää rytmittävä turvallinen perusrakenne. Se merkitsee tärkeitä ihmissuhteita ja rakkaita muistoja. Niiden arvo ei katoa koskaan.

”Ihminen syntyy siihen kohti mihin syntyy. Siinä hän sitten kasvaa, niissä asioissa ja ihmisissä, joita hänelle on annettu. Irrottautuminen menneestä olisi helppoa, jos mennyt olisi kokonaan mustaa ja se muu kokonaan valkoista. Mutta kun siinä menneessä, samoin kuin tulevassa, on sekä sitä mustaa että sitä valkoista, ja näitä enemmän vielä kaikkia sävyjä siltä väliltä.  

Minun lapsuuteni kristillisyyteen liittyy paljon hyvää ja kaunista, yksinkertaista ja arkista. Vaikkapa sellaiset joulukuun lumiset lauantait, kun luisteltiin kolatulla joella koko valoisan aika.

Ja kun tultiin sisään, tuoksui lihakeitto. Äiti leipoi pullaa, kantoi pellin uuniin, katsoi ikkunasta joelle ja lauloi: Jeesus sä rakkahin, katso mun puoleeni.

Tai ne kaikki ihmiset! Lämpimät ja älykkäät, hullunkuriset, haavoittuneet. Ne jotka puhuvat minun kieltäni, ovat minun heimoani.”

Enkö pääsekään taivaaseen?

On kova paikka kokea, että ei enää tulekaan omine ajatuksineen hyväksytyksi. Taivaspaikka enää olekaan itsestään selvä. Se asetetaan kyseenlaiseksi,  se voidaan kokonaan kieltää. Mutta oman äänensä tunnistanut  aikuisen ihmisen omatunto edellyttää kuitenkin, että tuo julki käsityksensä ja mielipiteensä. 

Se ennakoi ”hyppyä kuilun yli”, mikä on vääjäämättä edessä. Se tarkoittaa luottamusta varjelukseen, juuri nyt, tässä tilanteessa. Ratkaisua käy mielessään läpi monelta  kannalta, ei vähiten siksi, että tulee aiheuttaneeksi surua toisille. Tietoisuus siitä voi tuntua musertavalta.

”Pystynkö kulkemaan heidän joukossaan ja kantamaan heimon vaatetta, jos olen monessa kohdin kovasti eri mieltä? Eri mieltä oleminen on minulle hirmuisen vaikeaa. Erityisen vaikeaa se on sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä tai jotka haluavat minulle kaikkea hyvää.

Kun ystävällinen hymy hyytyy huulille jo siitä, että ollaan eri mieltä lisäydinvoimasta, mitä tapahtuu silloin, kun ollaan eri mieltä perimmistä kysymyksistä?

Ei ole enää pelkästään kiusallista, kun ollaan kasvotusten ja eri mieltä siitä, pääseekö laillani ajatteleva taivaaseen.

Ei ole helppo kasvaa aikuiseksi. Mutta kun matkaan on lähtenyt, eri paluuta ole. On mentävä kuilun luo ja hypättävä tyhjyyden yli. Eniten pelottaa ennen kuin hyppää. Hypättyään ei voi enää kuin luottaa. Eikä silloin enää pelota. Sillä pelkoa ei rakkaudessa ole.”  –  –

Mitä siinä menettää, jos on rehellinen itselleen?

Iltahartauden pitäjä pohtii vastausta Kaisa Raittilan hänelle heittämään kysymykseen,  mitä ihminen siinä menettää, jos on rehellinen itselleen eikä sopeudu toisten muotoilemaan totuuteen. On totta, että saattaa menettää suuresti rakastamiaan asioita. Toisaalta saa kasvaa autenttiseksi omaksi itsekseen.

”Menettää samanmielisten suoman suojan, kivojen kokkapuheiden täyttämän mukavuusalueen, mahdollisuuden olla ottamatta tarkemmin kantaa. Siinä aiheuttaa muille surua.

Mutta enemmän siinä saa kuin menettää. Siinä saa minuuden. Mahdollisuuden kokonaiseen ihmisyyteen. Siihen että on oma tahto, omat ajatukset ja omat tunteet. Ja niin on hyvä.

Minuuden myötä siinä saa myös oman uskon ja ikioman omantunnon. Rehellisyys merkitsee minulle itseni kokoiseksi tulemista ja Jumalan kasvamista SUUREKSI. Se mahdollistaa henkilökohtaisen suhteen Jumalaan.”

”Uskon, että hyvä Jumala kuulee nämäkin ja antaa minun olla”, lausuu Hyvärinen hartaushetken päätteeksi.

Pallo Pauliina Kainulaiselle

Hyvärinen toteaa, että hänellä itsellään on ambivalentti suhde dogmatiikkaan, kristinoppiin.  Toisaalta opilliset kysymykset saattavat viehättää samalla tavalla kuin vaikkapa matematiikka. ”On kuin aivoni nauttisivat nähdessään miten syntyy jotakin ehyttä, systeemejä malleja rakennelmia. Mutta toisaalta hän on aika ajoin kyseenalaistanut oppirakennelmien mielekkyyden kokonaisuudessaan.”

Hyvärinen kertoo kysyneensä itseltään: ”Pitäisikö minun tosiaan tämä ja tuokin opillinen yksityiskohta uskoa? Silloin tulee olo, että uskoni loppuu siihen mistä dogmatiikka alkaa.  Toisaalta lapsen usko on meille esikuva, toisaalta kirkko on hajaantunut ties miten moneen milloin minkäkin heresian tai skisman takia.”

Niinpä Hyvärinen heittääkin Kainulaisen vastattavaksi kysymyksen, mistä opissa on oikeastaan kyse, mihin sitä uskossa tarvitaan.  

Radion ääreen ehtivät saavat kuulla Pauliina Kainulaisen vastaavan kysymykseen  ensi maanantaina.

Rukous päättää hartaushetken: 

”Hyvä Jumala,

ympäröi minua armollasi.

Kanna kämmenelläsi.

Paina sydäntäsi vasten.

Amen.”

Virsi 600: Hyvyyden  voiman ihmeelliseen suojaan, Sopraano Soile Isokoski, piano Marita Viitasalo.

Sanat: Dietrich Bonhoeffer 1944.   Suom. sanat: Anna-Maija Raittila 1981. Sävel: Erkki Melartin 1923.

   YLE radio 1, (Kuultavissa viikon ajan lähetyksestä).

*      *      *

Lue aiheesta:

Johannes Alaranta: Juolahdus. Huutavan ääni korvassa -blogi 8.1.2011.

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Aarno Haho: Kuuliaisuus tärkeämpi kuin omatunto

Kaisa Halonen: Ulkoiluta sieluasi. Vantaan Lauri 5.8.2010.

Virpi H.: Vastuu omastatunnosta puuttuu

Virpi Hyvärinen: Tarvitsemme glasnostia! Capitol, Kuopion hiippakuntalehti 3/2009 (Jos pdf avautuu hitaasti, teksti myös täällä)

Johannes Ijäs: Uudessa hartaussarjassa myös radion kuulijat pääsevät ääneen. Kotimaa24 2.1.2011.

Pauliina Kainulainen: Metsäblogi. Kotimaa24.

Pauliina Kainulainen: Missä sielu lepää. Kirjapaja 2010.

Juho Kalliokoski: Kuuliaisuudesta seurakunnan äänelle. 19.4.2010.

Juho Kalliokoski: Päivämies, huomio! (Kestäviä vastauksia kaivaten). 12.10.2009.

K-mo: NYT-liitteessä: Miltä tuntuu luopua uskosta?

Satu Kreivi-Palosaari: Harvinaisen puhuttelevat iltahartaudet. 19.1.2011.

Kysymys kuuliaisuudesta ja omastatunnosta (Juho Kalliokoski 2009)

Kuka ja mikä minä oikeasti olen?

Topi Linjama: Avoimen keskustelun esteitä. 8.12.2010.

Topi Linjama: Pohdintaa minästä ja yliminästä. 23.1.2011.

Topi Linjama: Uskonnon nelikenttä. 2.1.2011.

Topi Linjama: Uskosta ja uskonnosta. 9.11.2010.

Ari: Vapaan pudotuksen hetki

Maud: Kastetusta kartetuksi

M. K. & P. T.:  Haluammehan pysyä kuuliaisina kollektiiville

Aila Ruoho: Päästä meidät pelosta: hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä Käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2010. 

Advertisements

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, arvot, eettisyys, elämäntapa, etniset vanhoillislestadiolaiset, hartauskirjoitukset, hengellisyys, identiteetti, identity, ilo, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kasvatus, kristinoppi, lapsuus, omatunto, opilliset kysymykset, pelastus, pelko, pelot, rauhanyhdistys, sananvapaus, seurakunta, seurakuntaoppi, sielu, sielunhoito, siionin laulut, spiritualiteetti, suvaitsevaisuus, uskon perusteet, vapaus, vastuullisuus, yhteisöllisyys, yksilöllisyys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s