Hanna Pylväinen, etninen lestadiolainen New Yorkissa


Vanhoillislestadiolaisen yhteisön jättäminen merkitsee käytännössä koko entisen elämän hylkäämistä. Nimi poistetaan puhelinluettelosta. – Kirjailija Hanna Pylväinen.

Hanna Pylväinen. Kuva: Tuukka Koski, HS-NYT 7.-13.9.2012.

Hanna Pylväinen. Kuva: Tuukka Koski, HS-NYT 7.-13.9.2012.

Näin toteaa palkittu amerikkalainen esikoiskirjailija Hanna Pylväinen. Pylväinen kasvoi Detroitin esikaupunkialueella vanhoillislestadiolaisessa suurperheessä.  Nyt hän on kiitetty esikoiskirjailija,
teoksellaan We sinners  (”Me synnintekijät”, Henry Holt 2012; toistaiseksi ei suomennettu). – Katkelma teoksesta on luettavissa tässä.

Pylväinen  on todennut, että hän ei ole loppujen lopuksi niinkään kiinnostunut siitä, miksi jotkut ihmiset päättävät lähteä lestadiolaisyhteisöstä. Paljon kiinnostavampaa on ymmärtää sitä, miksi toiset ihmiset päättävät jäädä siihen.

Vasta 23-vuotiaan Pylväisen teos on herättänyt runsaasti kiinnostusta. Amazon.com nosti romaanin alkusyksyn kirjatärppilistalleen. Lisäksi maineikas Harper’s -lehti julkaisi elokuun numerossaan otteen romaanista. Pylväinen valittiin vuoden 2012 Whiting Writers’ -palkittujen kymmenen kirjailijan joukkoon. Whiting Writer -palkinto myönnetään uransa alkuvaiheessa olevalle lupaavalle kirjailijalle.

Lestadiolaiselämää sisältäpäin

– Kaikkein parasta tässä liikkeessä on teidän perhe, ja pahinta teidän perheessä on tämä uskonliike.   – Matthew, Tiinan poikaystävä, teoksessa We Sinners.

We sinners kertoo Warren ja Pirjo Rovaniemen lestadiolaisperheestä tämän päivän Yhdysvalloissa, Michiganissa. Sukujuuret ovat Suomessa, ja se kuuluu yhä puheessa, yksittäisten suomenkielisten sanojen käytössä.

Kyse on Suomen vanhoillislestadiolaisuuden (SRK-lestadiolaisuuden) sisarliikkeestä, luterilais-lestadiolaisesta kirkosta (The Lutheran-Laestadian Church, LLC). Moni amerikkalaiskriitikko on kirjan luettuaan luonnehtinut lestadiolaisten seurakuntaa ”kristinuskon fundamentalistiseksi versioksi, jolla on juurensa  Suomessa”. Haastatteluissaan kirjailija on kuvannut itseään entiseksi fundamentalistiksi.

Suomalaisessa julkisuudessa vanhoillislestadiolaisuuden fundamentalismista on tavallisesti häveliäästi vaiettu. Termi on tuntunut kirkonkin sisällä tarpeettoman jyrkältä ja leimaavalta. Se liitetään mieluiten kirkon ulkopuolisiin yhteisöihin ja amerikkalaishenkiseen petismiin sekä sikäläiseen kiihkoiluun. On haluttu puhua mieluummin vakaasti ”kirkon ytimessä” toimivasta maan suurimmasta herätysliikkeestä, joka tuo ”arvokkaan perinteensä” luterilaisen seurakunnan  toimintaan.

Tosiasiallisesti lestadiolaisuudessa on tietysti paljon fundamentalistisia piirteitä, mitä tulee esimerkiksi käsitykseen Raamatusta, oppiin oman yhteisön erehtymättömyydestä, miesten absoluuttisesta hengellisestä vallasta ja naisten syrjinnästä sekä naisia alistavasta ehkäisykiellosta. Mutta olisi virhe leimata We sinners lestadiolaista liikettä yksiulotteisen kielteisesti leimaavaksi kirjaksi, päinvastoin. Teos kuvaa uskoa maltillisesti ja tasapainoisesti sisältäpäin. Se kuvaa sitä mikä vahvimmin tuntuu ihmisen arkielämässä, lestadiolaisen liikkeen elämäntapaa, ei teologista oppia.

Kun usko yhdistää ja erottaa

Teoksen keskiössä on klassinen aihe, perhe ja synti. Uskonto määrittää kaikkea, mutta koska usko on niin perustavalla tavalla ihmisten mieliin syvälle rakennettu ajattelumalli, se ei ole Pylväisen romaanissa mikään irrallinen teema eikä missään tapauksessa vähimmässäkään määrin teologisen pohdinnan kohde.

Yksikään kirjan henkilöistä ei lähde tarkastelemaan uskoa Raamatun näkökulmasta, ei kristinopista teoretisoiden eikä historiallisena ilmiönä. Usko on vain olemassa kasvatuksessa omasuttuna omassa mielessä ja ihmissuhteissa, se on kaikessa tekemisessä ja ennen kaikkea se on tunteissa. Tämä onkin melko tyypillinen asennoituminen lestadiolaisuudelle. Usko on yhtä luonnollinen osa elämää kuin hengittäminen, silloin kun siihen on lapsesta saakka kasvettu ja kasvatettu.

We Sinners on rakenteeltaan kaleidoskooppimainen peilaus yhden 9-lapsisen perheen tarinaan. Se on ikään kuin kokoelma novelleja, joissa kukin yhdestätoista perheenjäsenestä pääsee vuorollaan  ääneen. Elämää, tunteita ja kokemuksia kuvataan jokaisen kohdalta erikseen. Perheeseen kuuluvat Brita, Tiina, Nels, Paula, Simon, Julia, Leena, Anni ja Uppu, äiti Pirjo, ja tietysti isä Warren Rovaniemi, joka on seurojen puhuja, sananpalvelija, kuten puhujia Suomessa nimitetään.

Usko ja oma yhteisö ovat heille elämän kaikkein tärkein asia – ainakin siihen sakka, kun lapset alkavat aikuistua ja ajatella itsenäisesti. Käy ilmi, että jokaikisellä on pohjimmiltaan hyvinkin itsekkäät syyt olla uskovainen. Perheenjäseniä koettelevat uskonkriisit, rikkoutuvat perhesiteet ja sulkeutuneen uskonyhteisön sisäiset paineet. Suurperheen lasten kasvaessa aikuiseksi kysymykset omasta identiteetistä nousevat keskeiseksi. Jokaisella vähän eri tavalla.

Esimerkiksi New Yorkiin muuttanut ja perheestään irtioton tehnyt Tiina näkee asiat toisin kuin sisaruksista uskovaisin Brita, joka odottaa seitsemättä lastaan ja riskialttiisti myös seitsemättä keisarileikkaustaan.

Pylväinen on itse jättänyt taakseen samanlaisen perheen ja elämän, johon romaani sijoittuu.

Enemmän kuin vain perhetarina, romaani on kertomus heidän uskostaan, lestadiolaisuudesta, ihmisten suhteesta uskoon. Tarina ei kuitenkaan pohjimmiltaan kerro niinkään vanhoillislestadiolaisuudesta sinänsä,  vaan siitä miten tämä usko yhdistää, erottaa ja määrää aivan kaikkia ihmissuhteita perheessä ja sen ulkopuolella.

Lestadiolaisten seurakunnan oppi on tunnetusti varsin ankara. Se vaatii, että uskovainen luopuu synnistä, ja synti ilmenee monella tavalla. Se tarkoittaa herätysliikkeen omia sääntöjä. Uskovaisen täytyy ehdottomasti luopua  tanssista, television katselusta, alkoholin nauttimisesta, populaarimusiikin kuuntelemisesta sekä ehkäisystä, eikä kynsiä ole lupa lakata. Jopa äidin ja isän ylpeyden kokeminen omista lapsista saa ihmisessä aikaan syyllisyyttä, sillä eihän sitä saa ylpistyä, se on synti. Ja sitten toisaalta, synti onkin jotakin muuta, joka on jokaisessa ihmisessä ja jonka tähden Jeesus kärsi ristinkuoleman.

Lestadiolaisuutta tunnetaan huonosti

Lestadiolaisuutta verrataankin Yhdysvalloissa sikäläisiin, lestadiolaisuutta paljon paremmin tunnettuihin evankelikaalisiin lahkoihin samantyyppisten elämäntapasääntöjen perusteella. Myös monissa niissä pidetään syntinä niin ehkäisyä kuin alkoholiakin. Samoin niissä suositaan lestadiolaisuuden tapaan sananjulistajina mieluummin maallikkopuhujia kuin teologisesti kouluttautuneita pappeja. 

Lestadiolaisuus on Yhdysvalloissa pieni ja vähän tunnettu uskonto. Se levisi Pohjois-Amerikkaan 1800-luvun lopussa pohjoismaisten siirtolaisten mukana. Lestadiolaisia on Amerikassa kaikkiaan 26 000 – 30 000 ihmistä. Liike  on hajaantunut siellä kahdeksaan eri suuntaukseen, joista suurin on esikoislestadiolaisuus (Old Apostolic Lutheran Church).

Vanhoillislestadiolaiseen Laestadian Lutheran Churchiin (LLC) kuuluu 29 seurakuntaa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa Alaskasta Floridaan. Pylväisen mukaan lestadiolaisiin suhtaudutaan Yhdysvalloissa samaan tapaan kuin mormoneihin ja amisseihin. Heitä pidetään yhteiskunnan ulkopuolisina, jopa uskonnollisen oikeistonkin piirissä.

– Samat naamat, jotka mediassa edustavat kristittyä oikeistoa, pitävät lestadiolaisperheitä hulluina, Pylväinen toteaa NYT-liitteen haastatelussa.

 Vanhoillislestadiolaisten yhteisö on pieni ja ulkomaailmasta eristäytynyt.  Sen kulttuuri on asenteiltaan sulkeutuneempi kuin suomalainen sisarjärjestö SRK ja paikalliset rauhanyhdistykset. Eräs amerikkalaislukija leimasi kauhistuneena lestadiolaisuuden ”sadistiseksi ja toinen toisiaan kontrolloivaksi yhteisöksi, joka on  täynnä piilotettua vihaa ja väkivaltaisuutta”.

– Minusta tuntuu täysin mahdottomalta,  että kukaan joka on kokenut sellaisia asioita, joita nämä perheenjäsenet kokevat, voisi sen jälkeen enää ajatella, että tämä usko on rakkauden ja armon uskonto,  totesi hän blogissaan.

pylvainen_4

Aikuistuvan lapsen näkökulmasta

Kirjassa kuvataan kunkin perheenjäsenen mielialoja ja kokemuksia kamppailuissa ankaran uskonlahkon vaatimusten paineissa. Vanhemmat joutuvat kyseenalaistamaan oman omistautumisensa Jumalan asialle, Warren silloin kun hän joutuu saarnaajaksi, Pirjo pohtiessaan sitä, onko se tosiaan totta, että niin arkipäiväinen asia kuin televisio voi suistaa perheen uskonelämän raiteiltaan.

Seurataan perheen lasten kokemuksia – niin moni asia on heiltä kielletty. Luonnollisesti kiellot eivät aina auta. Tytöt järjestävät luvattomia treffejä poikien kanssa, sattuu alkoholikokeiluja, oman itsensä etsintää ja rangaistukseksi sulkeminen yhteisön ja sen kaiken ulkopuolelle, johon ihminen on elämässään tottunut.

Kaikki olivat joutuneet uskon vaatiman valinnan ahdistamaksi nuoruudessaan. On valittava, jäädäkö vai lähteä pois, ja traagista on, että aina joku jää erottavan lasin toiselle puolelle, keskinäinen yhteys murtuu.  Toiset haluavat pysytellä yhteisössä ja omaksuvat sen ankaran mutta samalla helpon ja mukavan elämäntavan, jota he ovat tottuneet lapsesta saakka pitämään oikeana. Lestadiolaisuudelle ominainen syntien anteeksianto on muodostunut monelle elämän välttämättömyydeksi.

Vaikka Pylvainen kuvaa lyhyissä tarinoissa yksityisiä perheenjäseniä ja heidän suhteitaan, kerronnan painopiste on uskonnossa, joka sekä yhdistää että erottaa ihmisiä ja murtaa perheen yhteenkuuluvuuden. Hän pohtii myös sitä, miltä tuntuu elää perheessä, joka on rakastava ja kiinteä, mutta silti niin kaukana siitä todellisuudesta, jossa suurin osa kaikista muista ihmisistä elää. Lestadiolainen elää eräänlaisessa kaksoistodellisuudessa.

Muiden uskovaisten suuret perheet ympärillä voivat jotkut hyvin, jotkut huonommin. Toiset yrittävät tavoitella ”maailmallisista” ihmissuhteista lohtua, joka kuitenkin jää tavoittamatta. He maksavat vapaudestaan kovan hinnan. He saavuttavat vapauden, havaitakseen vain, että vapautuminen uskosta ei vielä olekaan kaikki, mistä he olivat haaveilleet. Jää vaikutelma, että riippumatta siitä minkä ihminen oli valinnut, hän ei onnistu löytämään juuri sitä mitä oli kaivannut ja etsinyt.

Moni kriitikko on huomioinut Pylväisen kirjan erityisenä ansiona sen, että hän tavoittelee kiihkotonta ja tasapainoista otetta kuvauksessaan. Se on tämäntyyppisessä tematiikassa melko harvinaista. Moni saattaisi tyytyä vain kritisoimaan uskonlahkoa, mutta Pylväinen sen sijaan avaa tasapainoisen kuvan sekä vaikeita koettelemuksia että yksilölle palkitsevia kokemuksia tarjoavasta uskosta.Lukija saa arvioida itse kuvattujen henkilöiden valintoja.

Vaikka ”Me synnintekijät” tarkastelee vain yhtä tiettyä uskonlahkoa,  lestadiolaisuutta, se onnistuu havainnollistamaan sydämeenkäyvällä tavalla, miten järkyttävältä erityisesti lapsesta tuntuu, kun ankara  uskonto erottaa ihmiset keskinäisestä yhteydestä. Kokemukset ovat periaatteessa samanlaisia, olipa kyse mistä eksklusiivisesta uskonnosta hyvänsä, vaikkapa ortodoksijuutalaisuudesta, mormonismista, evankelikaalisista  kristitityistä, jehovan todistajista  tai muslimeista. Itseään ainoana oikeana uskona pitäviä ryhmittymiä on olemassa tuhansittain, ja suuri osa niistä on suurempia kuin vanhoillislestadiolaiset.

A

Maltillinen ja objektiivinen kertojanote

Kriitikot ovat kiitelleet Pylväisen maltillista kerrontaa, jossa hän välttää suurta dramatiikkaa. Hän kirjoittaa eleganttia, korutonta tekstiä ja onnistuu kuvaamaan uskottavalla tavalla syviä tunteita ja lähipiirinsä ihmisten henkistä ja hengellistä elämää sekä keskinäistä vuorovaikutusta.

Pylväinen ei syyllistä eikä saarnaa, vaan kirjoittaa Rovaniemen perheen elämän arkiseksi ja luontevaksi. Jotkut saattaisivat pitää kerrontaa jopa ikävystyttävänä. Hän kuvaa vaikeita kysymyksiä olematta pinnallisen anteeksiantava mutta ei myöskään yksiulotteisen torjuva tai halventava. Pylväinen onnistuu kuvaamaan ihmisiään monisävyisesti.

Perhe jakaantuu kahtia, kun Simon, Tiina ja Julia lähtevät lahkosta, todeten että heidän oma uskonsa on koskenut ennemminkin perheenjäsenten välisiä suhteita kuin uskoa Jumalaan. Pylväinen tarkastelee kahta vastakkaista osapuolta rehellisen mutkattomasti, ottamatta kertojana kantaa kummankaan ratkaisun puolesta.

Teoksen merkittävä ansio on juuri vahva perhekuvaus ja samoin kiihkottomuus, jolla Pylväinen on kuvannut uskonnollisuutta ja hengellisyyden merkitystä ihmisille. Kerronnan heikkoutena puolestaan voi pitää tiettyä hajanaisuutta.

Vanhoillislestadiolaisuus näyttäytyy kirjassa suorastaan mystisenä, selittämättömänä osana ihmisen minuutta ja elämäntapaa, jota ei ole edes mahdollista ymmärrettävästi selittää ulkopuoliselle. Eikä tarvitsekaan. Tässä mielessä Pylväisen kuvauksesta henkii samantyyppinen suvereeni asenne hengelliseen katsomukseen kuin Antti Hyryn romaaneista, kuten  joku suomalainen bloggaaja kirjoitti. Ehkä vain liikkeen sisäpuolelta tunteva kykenee kuvaamaan lahkoa tällä tavalla.

Kustannustoimittaja Katja Jalkanen on blogikritiikissään havainnut, että Pylväinen tuottaa suomalaisesta, etenkin lestadiolaisesta, kulttuurista omanlaistaan etnisyyttä. Kirjailija ei mitenkään syytä lestadiolaisuutta, puhumattakaan että sortuisi demonisoimaan sen piirteitä. Hän kirjoittaa kuten kirjailija tekee, heittäytyen näkemään ison kuvan vahvasti sisältäpäin ja hän ymmärtää itse osallisena pitää monia uskomuksia itsestäänselvyyksinä.

Vanhoillislestadiolaisuus näyttäytyy kirjassa suorastaan mystisenä, selittämättömänä osana ihmisen minuutta, jota ei ole mahdollista selittää ulkopuoliselle. Eikä tarvitsekaan. Tämän kokemuksen jakaa varmasti moni nykyinen ja entinen vanhoillislestadiolainen. Tässä mielessä Pylväisen kuvauksesta henkii samantyyppinen asenne tähän hengelliseen katsomukseen kuin Antti Hyryn romaaneista, kuten  joku suomalainen bloggaaja taisikin oivaltavasti kirjoittaa.

Pylväinen haluaa tehdä erityisen painokkaasti selväksi sen, että We sinners ei kytkeydy amerikkalaisessa julkisuudessa fundamentalismin ympärillä käytävään, usein vääristävään ja sensaationhaluiseen keskusteluun. Median yksinkertaistavassa keskustelussa unohdetaan usein se, että myös fundamentalistisesti uskovat ihmiset ovat rationaalisia olentoja ja pyrkivät tekemään omassa elämässään ja uskossaan mielestään sellaisia valintoja, joille heillä on todelliset ja merkittävät perustelut omalta kannaltaan, painottaa Hanna Pylväinen amerikkalaishaastattelussa.

– Romaanissani kuvaan todellisia, suht tavallisia ihmisiä, toteaa Pylväinen. Ehkä fundamentalismin herättämä pelko ei todellisuudessa johdukaan siitä, että fundis-uskovat ovat niin kovin erilaisia kuin me muut, vaan siitä, että he ovat niin samanlaisia kuin sinä ja minä.

Vilpittömyyden kuvaamisen vaikeus 

Uskontoa on helppo vähätellä kirjallisuudessa ja mediassa.  On paljon helpompaa tarkastella Jumalaa ja uskomista ironisesti ja sarkastisesti kuin kirjoittaa uskottavasti ja hyvin siitä, että joku ihminen on vilpitön uskossaan Jumalaan, pohtii Hanna Pylväinen.

– Kaikista inhimillisistä tunteista juuri vilpittömyyttä on vaikeinta kuvata, siitä on hankalampaa kirjoittaa kuin vaikkapa seksistä tai musiikista.

– Minulle vilpittömyyden kuvaaminen on myös siksi vaikeaa, koska toisaalta kuulun sukupolveen joka elää tätä ironian aikakautta. On vaikea kirjoittaa vilpittömyydestä sortumatta ylitunteellisuuteen ja kirjoittaa niin, etteivät henkilöhahmot vaikuta typeriltä. Sarkastinen asenne olisi paljon helpompi lähestymistapa.

Turvallista yhteisöllisyyttä sulkeutuneessa yhteisössä 

Pylväinen kirjoittaa romaanissaan pitkälle siitä ympäristöstä ja elämästä, mitä hän on itse lestadiolaisyhteisössä ja suurperheessä kokenut, nähnyt ja kuullut. Pylväinen itse kasvanut lestadiolaisperheessä ja sittemmin erkaantunut uskosta, joten hän tietää ja tuntee maailman josta kertoo.

Pylväisen mukaan pohjoisamerikkalaisessa lestadiolaisyhteisössä tyypillisesti kaikilla on suomalainen sukunimi ja seurakunnan (amerikkalaisittain ”kirkon”, church) virsikirjat ovat käytössä sekä suomeksi että englanniksi.

Verisiteet, yhteinen usko, omat säännöt ja suomalainen tausta liittävät kaikki Pohjois-Amerikan (vanhoillis)lestadiolaiset tiiviisti yhteen. Laestadion Lutheran Churchilla on jopa oma pieni puhelinluettelo, josta löytyvät kaikki seurakuntien jäsenet osavaltioittain. Pylväinen itse on sukujuuriltaan neljännen polven suomalainen eikä enää puhu suomea, lukuunottamatta joitakin yksittäisiä sanoja ja Isä meidän -rukousta. Hän on vieraillut Suomessa, ensi kertaa 15-vuotiaana vuonna 2000 Petäjäveden suviseurohin.

Hän kertoo liikuttuneensa suuressa ihmisjoukossa. – Oli ihmeellistä olla niin monien kaltaisteni kanssa. Ihmisten, jotka näyttävät ihan minulta!

Kun Pylväinen oli lapsi, hän ei rohjennut kertoa ihmisille uskonnostaan, kotioloistaan eikä kahdeksasta sisaruksestaan. Oli myös ne monet kiellot, joista ei olisi halunnut ulkopuolisille puhua. Koulussa Pylväinen yritti parhaansa mukaan esittää samanlaista kuin muut.

– Jouduin valehtelemaan, että olin muka katsonut tv-ohjelmia. Myöhemmin oli pakko alkaa kertoa ihmisille, kuka oikeasti olen ja mihin uskon. Se oli kamala hetki, hän on muistellut. – Luulen, että se on monille lestadiolaisille tuttu kokemus.

Lestadiolaisperheiden nuorille on Amerikassa tarjolla stipendejä, joiden turvin he voivat viettää vuoden Suomessa jossain SRK:n omistamista kolmesta kristillisestä opistosta. Koska lestadiolaisen ei ole sallittua avioitua toisuskoisen kanssa, suomalaiskontaktit tarjoavat tervetulleita tilaisuuksia tutustua laajemmin samanuskoisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin. Amerikkalais-suomalaiset avioliitot ovatkin tavallisia.

Sulkeutuneessa yhteisössä on hyvät puolensa, Pylvänäinen kertoo. Se tarjoaa turvaverkon, jollaista ei helposti löydy nykyaikaisesta yhteiskunnasta. Tällä on tietenkin kääntöpuolensa.  Yhteisön jäsenelle henkilökohtaisen uskon menettäminen merkitsee käytännössä koko entisen elämän hylkäämistä. Nimi poistetaan puhelinluettelosta.

”Kun lähdin pois, ajattelin omaa kuolemaani”

Kun Pylväinen itse lähti yhteisöstä, hän kertoo ajatelleensa paljon omaa kuolemaansa.

– Kun lestadiolainen kuolee hänen nimensä kuulutetaan joka ikisessä seurakunnassa kautta koko maan. Kun lähdin, ajattelin, että sadat tuntemattomat eivät nouse kunnioittamaan minua kun kuolen.

Irtautuminen vanhoillislestadiolaisuudesta ei ollut Pylväiselle helppoa. Kuten niin moni muukin, hänkin joutui lähtemään liikkeestä pois kaksi eri kertaa. Tämä jo-jo-ilmiö on monelle lestadiolaisuudesta irtautuneelle tuttua.

– Kun lähdin ensimmäisen kerralla, tuntui että olin kuin murheesta sairas. En voinut lainkaan hyvin. Lopulta palasin takaisin lestadiolaiseen yhteisöön.

Kun hän lähti liikkeestä toistamiseen muutamaa vuotta myöhemmin, tällä kertaa mieliala pysyi hyvänä. Ystävätkin havaitsivat hänen vapautuneen olemuksensa.

– Olin vapaa, heitin pois  tämän sortavan liikkeen kahleet, hän sanoo. Jouduin samalla käymään läpi valtavan surun.

Hanna Pylväinen julkaisi jo opiskeluaikanaan henkilökohtaisiin kokemuksiinsa perustuvan tutkielman Unbelieving: a memoir,  vuonna 2007, osana äidinkielen opintojaan  Mount Holyoke Collegessa.  Pylväinen toteaa, että We sinners käsittelee samoja teemoja, mutta omien sanojensa mukaan hän kykeni nyt kuvaamaan asioita rehellisemmin kuin viisi vuotta sitten.

Pylväinen ei kouluaikoinaan varsinaisesti unelmoinut kirjailjaksi ryhtymisestä, mutta hän  on ollut aina kova lukemaan. Hän arvostaa lapsuudessaan sitä että oli mahdollisuus lukea todella paljon kirjoja, koska televisiota ei ollut. Yliopistossa hän opiskeli  lääketiedettä, ja eräässä vaiheessa hän päätyi luovan kirjoittamisen kurssille. Toisin kuin muut kurssilaiset, Pylväinen tiesi tarkalleen, mistä hän halusi kirjoittaa: Jumalasta ja uskovaisista.

– Halusin tehdä Jumalasta aiheena jotain koskettavaa ja kuohuttavaa, väsyttävän ja opettavaisen sijaan. Mielestäni Jumala on lestadiolaisille hyvin dramaattinen asia. Aloin tajuta, että oma elämäni, joka oli itseni mielestä ollut aika tylsää, olikin kaiken teennäisen perheonnen alla ollut varsin dramaattista, toteaa hän NYT-liitteen haastattelussa syyskuussa 2012.

Lestadiolaisuuden epäloogisuuksien ja tietyn kovuuden rinnalle Pylväinen nostaa lämpimän hengellisyyden, jonka voimaa ja vaikutusta yksilön psyykeen on vaikea selittää ulkopuoliselle. Tämä on voima, jonka varassa myös moni pitkälle koulutettu ihminen kykenee sitoutumaan  lestadiolaisen liikkeen jäseneksi.

B

Uusi kirja valmisteilla New Yorkissa

Nykyisin Pylväinen asuu New Yorkin kulttuuripiirien suosimassa kaupunginosassa, samoilla kulmilla kuin muiden muassa Paul Auster, Martin Amis  ja Jonathan Safran  Foer.  Hänen ystäväpiirinsä koostuu kuvataiteilijoista, journalisteista ja kirjailijoista.

Hanna Pylväinen on nyt kiinnostunut erityisesti siitä, millä tavoin uskomusjärjestelmät ovat saaneet alkunsa.

Vaikka Pohjois-Amerikan lestadiolaiset arvostavat suomalaisia juuriaan, kysymys oman uskonnon alkuperästä ja historiasta ei Pylväisen mukaan kiinnosta heitä lainkaan.

– Tiesimme kyllä, että meitä kutsuttiin lestadiolaisiksi, koska oli ollut olemassa pappi nimeltä Lars Levi  Laestadius, joka saarnasi Martti Lutherin oppeja. Mutta siinä kaikki, snaoo Hanna Pylväinen. Oman uskonnon taustoista ja kulttuurista ei ole tapana keskustella. Voi sanoa, että heiltä puuttuu tietoa ja samalla puuttuu omistusoikeus oman uskon menneisyyteen. Onhan aivan olennaista kysyä ja saada tietää, mistä me tulemme, ja miksi uskomme näin kuten uskomme.

Lestadiolaisuus syntyi 1800-luvun puolivälissä Ruotsin Lapissa. Koska liikkeen historia on suhteellisen lyhyt ja pääperiaatteissaan hallittavissa oleva kokonaisuus, sitä voi tarkastella ikään kuin tapaustutkimuksena, kuin laboratoriona, jossa voi seurata vaihe vaiheelta yhden uskomusjärjestelmän syntyä ja kehittymistä nykyaikaiseksi organisaatioksi, pohtii Pylväinen.

 sami_drumTämä onkin hänen seuraavan teoksensa aiheena. Se on nimeltään  End of Drum Time (”Rumpuajan loppu”). 1800-luvun puolivälin Ruotsin Lappiin sijoittuva romaani käsittelee lestadiolaisuuden syntyä. Samalla se on tarina Lars Levi Laestadiuksen yhdestä tyttärestä, joka jättää perheen ja suvun ja lähtee kokonaan pois liikkeen piiristä.

Pylväinen kiinnostui saamelaisten vanhasta mytologiasta ja heidän shamanistisesta uskonnostaan, jonka kohtalona oli sittemmin kadota kristinuskon jalkoihin, monien muiden alkuperäisuskontojen tapaan.

Taannoisella Lapin-vierailullaan Hanna Pylväinen haastatteli shamaaneja ja vieraili myös kirkoissa, joissa Lestadius on aikoinaan saarnannut. Hän kävi myös Norjan Kautokeinossa, jossa Lestadiuksen puheista hurmaantuneet saamelaiset kapinoivat viranomaisia vastaan vuonna 1852.

– Löysin uskomattomia asioita. Tajusin, että tuo pohjoinen alue ja 1800-luku ovat kultakaivoksia romaanin aineistoksi. Sen jälkeen kun olin kirjoittanut yhteisöstä, joka ei itse halunnut, että kirjoitan siitä, kaipasin itselleni uudentyyppistä aihetta. Tämä aihe tuli minulle kuin lahjaksi, iloitsee Pylväinen.

*        *        *

Ajattelemisen aihetta antoivat Maria Sofia ja ESA.

Lähteet:

Lucinda Dyer: Never Say Never: PW Talks with Hanna Pylväinen. Publishers’ Weekly 6.6.2012.

Gordon House: ‘We Sinners’ explores the faith of a family outside mainstream Christianity. The Wichita Eagle 26.8.2012.

Juhani Huttunen: Raamatulla päähän. Kirkko ja Kaupunki 20.9.2010.

Matti Koskinen: Ja hän teki syntiä vieraalla maalla. Nyt 36, 2012, s. 27.

Laestadianism in America. Wikipedia.

Karen R. Long: Hanna Pylvainen’s beautiful ’We Sinners’ sings with many voices under one roof. The Plain Dealer 26.8.2012.

Jennifer Tomscha: Faith and Doubt: An Interview with Hanna Pylväinen. Fiction Writers review 20.8.2012.

Håkan Rydving: The end of drum-time:  religious change among the Lule Saami, 1670’s-1740’s. Uppsala: Almqvist & Wiksell, 1993.

Christy Wampole: How to Live Without Irony. The New York Times 17.11.2012.

*        *        *

Lue lisää: 

Arvioita kirjasta Amazon.comissa

Deidre Donahue: ’We Sinners’ handles faith with graces. USA Today 16.10.2012.

Michele Filgate: FICTION: ”We Sinners,” by Hanna Pylvainen. Star tribune 29.9.2012.

Jessica Garrison: A large family faces crises of faith in ’We Sinners’. Los Angeles Times 8.10.2012.

Katja Jalkanen: Hanna Pylväinen: We sinners. Lumiomena-blogi.

Susan Kaplan: Mount Holyoke Graduate Pens New Novel–We Sinners. Hanna Pylväisen haastattelu (audio).

Karen R. Long: Hanna Pylvainen’s beautiful ’We Sinners’ sings with many voices under one roof. Cleveland.com 26.8.2012.

M: We Sinners by Hanna Pylvainen. Leafing through life.

Anna-Stina Nykänen: I left the Conservative Laestadian movement (in ten years)

Hanna Pylväinen NPR:n haastattelussa

Hanna Pylväinen kertoo kirjastaan

Hanna Pylväinen: Pox. Katkelma romaanista We sinners.

Hanna Pylväinen: ’Breaking Amish,’ Burning Bridges: A new reality-TV show joins the pop-culture cheering for ’liberation’ from religion. The Wall Street Journal 27.9.2012.

Olli Seppälä: Romaani lestadiolaisyhteisön jättämisestä palkittiin. Kotimaa24 14.1.2013.

Ed Suominen : An Examination of the Pearl

Susana Olague Trapani: We Sinners. Washington Independent review of Books.

We are happy! The Hannukselas and 105 grandchildren

Xsa: A Stranger Among Them

6 kommenttia

Kategoria(t): 1990-luku, 2000-luku, 2010-luku, arvot, avioliitto, äitiys, ban of birth control, ban of television, bans, concept of sin, Conservative Laestadianism, ehkäisykielto, elämäntapa, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, etniset vanhoillislestadiolaiset, forbidden things, fundamentalismi, häpeä, identiteetti, identity, irrottautuminen yhteisöstä, Jumala, kaksinaismoralismi, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kulttuurikiellot, laestadianism, lähihistoria, lestadiolaisuuden suunnat, lisääntyminen, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, painostaminen, pelko, pelot, perhe, puhujat, Raamattu, Raamatun tulkinta, secession, spiritualiteetti, suurperhe, synnit, televisiokielto, yhteisö, yhteisöllisyys, ystävyys

6 responses to “Hanna Pylväinen, etninen lestadiolainen New Yorkissa

  1. Nimetön 145

    Onko kirjasta (tulossa) suomennosta?

    • Maria Sofia

      Hyvä ajatus. Jonkin suomalaiskustantajan kannattaisi hankkia käännösoikeudet ja julkaista suomeksi. Monia paljon mitättömämpiä käännöskirjoja syydetään markkinoille. Kannattaisi ehkä vinkata tästä kustantajille.

  2. Nainen

    Suomennos pian, please! Ostan heti.

  3. Nimetön 145

    Hei Freepathwaysin väki, tehkää kulttuuriteko ja ehdottakaa kustannusosakeyhtiöille / suomentajille tätä kirjaa! Tästä tulee bestseller täällä!

  4. Nainen

    Mitä kuuluu tälle kirjalle? Ollaanko sitä suomentamassa koskaan?

    • Toimitus

      Tiettävästi suomentamista on jo viime vuoden puolella esitetty eräälle suurehkolle yleiskustantajalle (ei Kirjapajalle kuitenkaan). Kustantajan edustaja oli arvioinut, ettei teos tulisi herättämään riittävästi kiinnostusta ostavassa yleisössä. Saattaa olla, että jokin muu kustantaja kiinnostuu. – Omat Polut -blogin toimitus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s