Wanted: Paavali rauhanyhdistykselle!

Lestadiolaisuudessa pitäisi tapahtua sama suuri käänne, minkä Paavali teki aikanaan kristinuskolle. On tehty suuri erehdys, kun nyky-lestadiolaisuudesta on tehty ”etnistä” kasvatuskristillisyyttä.

Paavali irrotti kristinuskon sen juutalaisesta perinteestä ja avasi uskon universaaliksi koko maailmalle.

Lapsuuden usko seuraa mukana – keskustelua 60-luvun hajaannuksesta

Onko nyt aika nostaa tarkasteluun 1960-luvun alun repeämä?

Monet uskovaiset ihmiset revittiin silloin irti toisistaan ja karkotettiin hengellisestä kodistaan. Kuten tiedämme, sama väkivaltainen ratkaisu tehtiin uudestaan, vielä laajamittaisemmin 1970-80-luvuilla. Voimme kysyä, onko vanhoillislestadiolaisuuden nykyhetken tilanteessa yhtymäkohtia 60-luvun pappishajaannuksen kysymyksiin.

S.V. on lestadiolaisen papin tytär ja koki tämän repeämän ollessaan 14-vuotias. Hän kirjoittaa tässä kokemuksistaan ja kutsuu osallistumaan keskusteluun tapahtumista yli 50 vuoden takaa.

Onko sinulla omakohtaisia muistoja pappishajaannuksen vuosilta? Millaisia seuraamuksia repeämästä oli itsellesi tai läheisillesi? Tai oletko nuori ja haluaisit kysellä näiden tapahtumien kokeneilta ihmisiltä siitä? Nyt siihen on tilaisuus.

Voit jakaa omia kokemuksiasi muille ja keskustella niistä. Voit myös tehdä kysymyksiä niille ihmisille, joiden nuoruuden herkimpien vuosien keskelle iski silloin raju myllerrys. Kaikki kommentit ovat tervetulleita.

*          *          *

Sain äskettäin Hiljaisuuden retriitissä tiedon etnisistä lestadiolaisista. Lueskelin kirjoituksia pikimmiltään. Oma kokemukseni on sama kuin monissa lukemissani teksteissä: vanhoillislestadiolaisuus seuraa aina mukana, vaikka olisi vuosikymmeniä ollut poissa liikkeen piiristä.

Itse olen ns. lapsuudenuskovainen. Sain 14-vuotiaaksi saakka nauttia liikkeen ”armon auringosta”.

Ihmistä ei saa kutistaa

Mielestäni ei ole oikein tehdä lestadiolaisuudesta yksityistä ihmistä lähtökohtaisesti leimaavaa käsitettä. Ketään ihmistä ei ole kenelläkään lupa totaalisesti lokeroida yhdellä sanalla, kutistaa hänet yhteen piirteeseen. Se on omanlaistaan väkivaltaa. 

Stereotypiat loukkaavat aina, koska ne kutistavat yksilöiden monipuolisen identiteetin ja yksilölliset persoonallisuudet vain yhteen ryhmäjäsenyyteen.

Etninen lestadiolainen –termiä voidaan ehkä käyttää jonkinlaisena puolileikillisenä ilmauksena kuvaamaan tiettyä kotikasvatuksen herätysliiketaustaa, mutta jääköön sekin sitten siihen. On tarpeen olla tietoinen että käsite on ongelmallinen.

Vanhoillislestadiolaisuus tai ex-vanhoillislestadiolaisuus ei tee meistä keskenämme yhtään sen samanlaisempia tai erilaisempia kuin muista ihmisistä.

Vanhoillislestadiolaisuudesta voi puhua herätysliikkeenä ja kollektiivina, uskonnollisena yhteisönä, joka toimii ja opettaa tietyllä tavalla jossain historiallisessa ajassa ja maantieteellisessä tilassa.

Yksityinen ihminen ja hänen ei-kollektiivinen, henkilökohtainen vakaumuksensa on joka kerta eri asia.

Ja sekin on eri asia, miten kollektiivi voi käyttää tätä yksityistä ihmistä, ikään kuin ottaa hänet käyttöönsä. Sitä tosin tapahtuu, valitettavasti.

Yhteisöstä, kollektiivista voidaan puhua määritelmin, kohdella sitä objektivoiden, purkaa auki ja eritellä – mutta ei koskaan yksityistä ihmistä.

Teologi Stiven Naatus on eritellyt identiteettiä ja me – muut -asetelmaa sekä lokerointia kiinnostavasti blogikirjoituksessaan Kuka minä sinusta olen? (4.4.2011).

Uskonto ei tee meistä samanlaisia

Taloustieteen nobelisti (1998), intialainen Amartya Sen on kirjoittanut teoksessaan Identiteetti ja väkivalta, että nykymaailman vaarallisten selkkausten keskeinen alkuunpanija on oletus, että ihmiset voidaan luokitella yksiselitteisesti uskonnon tai kulttuurin perusteella. Mutta ihminen tekee hirvittävän virheen, jos hän kuvittelee voivansa määritellä toiset ihmiset yhden kaikenkattavan identiteetin kautta, varoittaa Amartya Sen. Tällä tavalla voidaan ymmärtää väärin joka ikistä maailman ihmistä.

Vallanpitäjät ja propagandistit nostavat mielellään tämän kortin käyttöönsä. Mutta se on tosiasiassa väärennetty, tietoisesti rajoitettu käsitys ihmisyydestä. Ja se on huomattavan vaarallinen väärennös.

Uskonnolla tai kulttuurilla rajattu käsitys ihmisyydestä ja identiteetistä luo pohjan jyrkille vastakkainasetteluille ja julmalle väkivallalle. On olemassa me ja ne muut, vastakkain.  Ihmiset saadaan kääntymään toisiaan vastaan vetoamalla heidän näin ulkoapäin rakennettuun ”minuuteensa”, joka erottaa heidät ”noista muista”, ”vihollisesta”.

Se ei auta heitä itseään yhtään, päinvastoin se  voi johtaa heidät kauhistaviin tekoihin toisiaan kohtaan – mutta se on jollekin yhteisölle ja varsinkin sen vallanpitäjälle edullista peliä. Julmaa peliä.

Erityisen yleistä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina. Kun Jugoslavia hajosi, jugoslaavit alkoivat yllytettyinä nähdä naapurinsa ja ystävänsä vain serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Samalla tavoin ruandalaisista tuli hutuja ja tutseja, joiden tehtävä olikin toinen toisensa teurastaminen.

Amartya Senin mukaan talouden kehityksen erot ja poliittiset konfliktit eivät johdu pohjimmiltaan kulttuurista. Ne johtuvat taloudesta, energiasta, ravintotuotannosta, historiallisista maanomistusoloista jne., toisin sanoen viime käsdessä vallasta ja vallanpitäjien ratkaisuista. Esimerkiksi Ruanddan verilöylyn todelliseksi syyksi on plajastunut epäoikeudenmukaiset maanommistusolot ja uhannut nälänhätä. Tässä tilanteessa vallanpitäjien on helppoa ajaa ihmiset toisiaan vastaan, vetoamalla muka ”ikiaikaisiin” vastakkaisuuksiin ja erotteluihin.

Amartya Sen torjuu esimerkiksi maahanmuuttokeskusteluja leimaavan käsityksen, että uskonto ja kulttuuri tekisivät samaan kulttuuripiiriin kuuluvista ihmisistä jotenkin keskenään samanlaisia.

Myös monikulttuurisuutta yksiulotteisesti puolustavat sortuvat hänen mukaansa tähän väärään oletukseen etnisen kulttuurin musertavasta ylivallasta.

Kutistettu identiteetti

Ihmiset ovat kaikkialla hyvin monella tavalla erilaisia, biologiselta ja psyykkiseltä rakenteeltaan. Amartya Sen on sitä mieltä, että ihmisen identiteetti kutistetaan, jos sitä halutaan rajata vain kulttuurilla ja sen hämärällä taustavoimalla: uskonnolla.

Hän ei pidä viisaana kasvattaa lapsia mihinkään uskontoon eikä myöskään hyväksy lapsille tunnustuksellisia, uskonnollisia kouluja. Kyseiset koulut kahlitsevat ja rajoittavat lasten persoonallisuuden kehittymistä ennen kuin he itse voivat valita katsomustaan ja elämäntapojaan. Sillä tavoin tietoisesti rajoitetaan ja kutistetaan ihmisen vasta kehittymässä olevaa minuutta uskonnollisella ideologialla. 

 Se johtaa siihen, että ihmisen käsitys omasta itsestään muodostuu uskonnon mukaan rajatuksi, ja häntä voidaan myöhemmin hallita, käskeä, suostutella ja uhkailla uskonnon sloganeilla. Hänet voidaan saada alistumaan typeriin tai jopa vaarallisiin uskonnollisiin määräyksiin. Hänet voidaan alistaa uskomaan että väkivalta on oikein ja suostumaan hirvittäviin terroritekoihin muita ihmisiä vastaan.

Tässä kohtaa aplodeeraan. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi vanhemmat laittavat pikkulapset istumaan pyhäkoulussa ja koululaiset raamattuluokassa elämän ensimmäiset vuodet – rauhanyhdistyksen ”koraanikoulussa”.

Uskonto johtaa leimaamisen tielle, jonka toisessa päässä on avoin väkivalta 

Tietyllä kulttuuris-uskonnollisella ideologialla kutistettua identiteettiä Amartya Sen nimittää singulaariseksi identiteetiksi, joka puolestaan altistaa ihmiset ja koko yhteisön demagogialle ja väkivallalle. Kiihotuksen ja propagandan pommituksessa ihmiset suostuvat: he itse alistuvat siihen, että heidän minuutensa kutistetaan.

Juuri identiteetin kutistamiseen perustuu muun muassa  ihmisten värvääminen terrorin työkaluiksi ja itsemurhapommittajiksi. Ihmiset voidaan saada pelotelluksi että heitä uhkaa jokin vaara muiden ihmisten taholta. He alkavat  uskoa edustavansa ”ainoaa oikea uskoa”  ja olevansa velvoitettuja asettumaan muita vastaan, ”oman jumalansa” puolesta.

Erityisen yleisesti hyödynnettyä tämä ihmisyyttä typistävä luokittelu on epävarmoina aikoina.Esimerkiksi Jugoslavian hajotessa ennen keskenään sovussa asuneet ihmiset alkoivat johtajiensa yllyttämänä nähdä tuttavansa ja naapurinsa VAIN serbeinä, kroaatteina ja muslimeina. Seurasi ”etninen puhdistus”, kansanmurha. Ruandan kansanmurha saatiin aikaan samalla tavoin, tosin siinä oli taustalla lisäksi kestämätön väestönkasvu ja nälänhätä.

Amartya Senin mukaan alkuaan hyvin erilaisten yksilöiden identiteetti voidaan tietoisesti kutistaa yhteisössä, jossa vallitsee diktatuuri eikä tiedonvälitys ja yhteiskunnallinen keskustelu ole vapaata. Yhteisössä, jossa hallitsee pelko.

Amartya Sen pitää vapaata lehdistöä ja avointa keskustelua avaintekijänä rauhantilan lisäksi myös hyvinvoinnin ja talouden kehittymiselle. Leimaaminen ja lokerointi on väkivaltaa.

Läheisyys arvoonsa, viis uskomuksista!

Itse en kuulu kirkkoon ja koen itseni lähinnä neutraalin uskonnottomaksi. Suurin piirtein kaikki sukulaiseni kuuluvat tähän vanhoillislestadiolaisuuteen, johon minutkin kotona kasvatettiin. Olen siis yksi ”etnisiä lestadiolaisia”. Se on yksi puoli minua, kuten lapsuuteen ja kasvatuksen liittyvät piirteet ovat osa ketä hyvänsä ihmistä. Mutta älä kuvittele, että minut kasvatettiin samoin kuin 1900-luvun alussa syntynyt lestadiolainen sukulaiseni, tai edes samoin kuin samana vuonna syntynyt, toisaalla elänyt vl-kodin kasvatti, tai samoin kuin vanhoillislestadiolainen lapsi kasvatetaan 2000-luvun Suomessa. Vl-kodeissa on suuria eroja. Eroja siinä, mitä kotona vanhemmat opettavat omastatunnosta, suhtautumisesta vanhoillislestadiolaisuuden uskomuksiin, suhtautumisesta toisiin ihmisiin jne. 

Sukulaisistani osa on minulle hyvin läheisiä ihmisiä, emmekä anna katsomuserojen häiritä kiintymystämme. Koen saavani heiltä paljon korvaamatonta läheisyyttä, iloa ja rakkautta, ja saan antaa heille rakkautta. Ne taas jotka eivät minua sulata, jäävät sitten vaan auttamatta etäisemmiksi. Kun suvut ovat suuria, ei seurustelu kaikkien kanssa ole edes käytännössä mahdollistakaan. Olen kuitenkin ikionnellinen siitä, että minulla on myös lestadiolaisia ystäviä.

Minulla on myös kaksi buddhalaista ystävää, suomalaisia tässä tapauksessa, jotka ovat avanneet minulle sitä maailmaa kertomalla omasta etsijän tiestään. Olen saanut kutsusta käydä tutustumassa muutamia kertoja heidän kokoontumisiinsa ja ollut mukana rukoushetkissä – tai en osaa ehkä käyttää siitä oikeaa sanaa. Mielenkiintoista osallistua ja kuulla heidän ajatuksistaan.

Ihmisinä myös kaikki he ovat keskenään aivan erilaisia. Aivan kuten vanhoillislestadiolaisetkin, tai agnostikot, tai  uskonnottomat tuttavani… Buddhalaisten pieni joukko Suomessa on lisäksi hyvin kansainvälinen. Ketään heistä ei ole kasvatettu buddhalaisiksi, vaan he ovat valinneet vasta aikuisena katsomuksen / uskonnon / filosofian, miten sitä nyt nimittäisi.

Arvostan monia filosofisia ajatuksia joita buddhalaisuudessa on syntynyt. Samoin arvostan joitakin suuria viisauksia myös kristinuskon piirissä. Mutta ne eivät ole olennaisia silloin kun kohdataan yksittäisiä ihmisiä.  Lestadiolaisista ihmisistä en siksi voi joukkona sanoa paljon mitään. 

Lestadiolaisuudesta voi todeta sitä ja tätä, silloin kun nojautuu analyyttisesti kokemuksiinsa, tai siihen mitä on tutkimuksena julkaistu ja siihen mitä liikkeen opista kirjoittaneet ja sitä opettavat sanovat. Mutta ne lähteet eivät kerro yksityisestä vl-ihmisestä paljon mitään.

Vl-liikkeen lähihistoria on osoittanut todeksi, että liikkeestä eronneet eivät ole olleet tarvittavassa määrin homogeeninen ryhmä, että olisivat kyenneet järjestäytymään uudeksi yhteisöksi. Edes nekään jotka sellaista yhteisöllisyyttä olisivat kaivanneet (ilmeisesti yritystä oli joskus 70-luvun hässäköissä).

Tämä mielestäni osoittaa juuri sitä, että ex-vl:t eivät ole lokeroitavissa. Ehkä he ovat jopa astetta enemmän individualisteja kuin liikkeessä pysyttelevät, voisi spekuloida.

Omat kokemukset ihmisistä jäävät mieleen eniten.  Arvostan joissakin vanhoilislestadiolaisissa  kohtaamaani varauksetonta lämpöä ja elämänmyönteisyyttä. Sitä olen kyllä kokenut paljon myös ei-lestadiolaisten taholta, ja kokonaan muiden uskontojenkin piirissä.  

Toisaalta en pidä joissakin vl:ssa kohtaamastani omahyväisen sävyisestä tuomiosta ja suoranaisesta tylyydestä. Vuorovaikutustilanteissa olen joutunut kärsimään jopa julmuudesta ja kiusaamisesta. Moni katsoo itsellään olevan oikeus sellaiseen ”koska Jumalan sana niin käskee”. Onko se kyseisen ihmisen yksilöllisestä persoonasta johtuvaa vai siitä mitä hänelle on opetettu, kukapa sen eron tekee? Kristinopin opetus siitä miten meidän tulee kohdella toinen toistamme, ei kylläkään annan lupaa loukkauksille eikä mitätöinnille.

Toisin sanoen, erilaisuutta piisaa skaalan päästä päähän. Ja samoja piirteitä voin kohdata lähes kenessä hyvänsä.  Ja työkavereina minulla on ortodokseja, helluntailaisia, muslimeja, ja on suomalaisia ja ulkomalaisia, on suunnistajia, maratoonareita, uimareita, petankin ja golfin pelaajia, ystäväpiirissä on absolutisteja, viinin ystäviä, ateisteja, uskovaisia, heteroita ja homoja, kasvissyöjiä ja makkaran ystäviä, ja niin edelleen.

Mikä yhdistää, mikä erottaa?

Matkoilla olen jututtanut aina ihmisiä eri kulttuureissa ja yrittänyt päästä perille, mitä asioita he yksityisinä ihmisinä omassa maailmassaan pitävät arvossa. Perusasiat ovat niin Tokiossa, San Franciscossa, Bangkokissa, Dakarissa, Kapkaupungissa, Istanbulissa kuin Madridissakin pitkälle samoja kuin meillä. Pysyisivätpä lapset terveenä, saisinpa heidät hyvään kouluun, saisivatpa kasvaa rauhassa aikuiseksi, löytäisivätpä he aikanaan elämänkumppanin ja saisivat perheen. Lapset. Heissä on tulevaisuus.

Uskomusmaailmat ja temppelien sisustusrakennelmat poikkeavat toisistaan, mutta perusarvot ja inhimilliset haaveet yhdistävät meitä.

Samuus luo vain sitä samaa

Samanhenkisten yhteispeliä pidetään yleensä itsestäänselvänä. Ihmiset hakeutuvat samoin uskovien kanssa yhteen. Kukaan ei ihmettele sitä että samanuskoiset elävät vain keskenään. Joskus eristäytyenkin.

Monikulttuurisissa maissa eri ryhmittymät saattavat elää hyvinkin kaukana toistensa elämänpiiristä vaikka asuisivat samassa kaupungissa. Eletään kokonaan eri maailmoissa. Ulkomaalaisen ihailema monikulttuurisuus saattaa olla näennäistä.

Lestadiolaiset tapaavat toisiaan monta kertaa viikossa rauhanyhdistyksellä, ateistit kokoontuvat vapaa-ajattelijoiden kerhoon, juutalaiset tapaavat synagoogassa, muslimit käyvät moskeijassaan. Buddhalaisilla ei ole täälläpäin temppeliä ja he kokoontuvat yhdelle koolle toistensa kodeissa.

Muuttuisivatko sosiaalinen elämä ja ihmisten asenteet vähemmän lokeroiviksi, jos kohtaisimme enemmän myös erilaisuutta arkipäivässä? Tarkoitan läheisempää kanssakäymistä erilaisista uskomusmaailmoista tulevien kesken, enemmän kuin vain satunnaista kohtaamista raitiovaunussa tai marketissa. Jos erilaiset tapaisivat usein, on vain se vaara että leimakirveet saattaisivat tylsyä…

Sinäkin pitäisit loukkaavana, jos lestadiolainen lokeroi sinut suoralta kädeltä ”epäuskoiseksi juopoksi ja avionrikkojaksi” – ja samoin hän loukkaantuu, jos hänet leimataan ”törkeäksi naistenalistajaksi ja fundamentalistiksi”. Kuten usein tehdään! Sivuutetaan ihmisen ainutlaatuisuus, persoonallisuus, oma oleminen. Leimakirveellä tehdään haavoja, joista seuraa surua, vihaa ja katkeruutta.

Asiallinen kriittinen keskustelu myös uskomuksista ja uskonnoista kuuluu valistuneeseen demokratiaan – mutta ei yksiulotteisesti lokeroiva leimaaminen eikä nöyryyttävä alistaminen.

Entä samanuskoisten suosiminen ja eriuskoisten syrjintä, työhönotossa, viroissa – sitäkin esiintyy. Sehän on vastoin lakia, mutta…

Tällainen ajattelu myös latistaa ihmisen niin että hän on VAIN sitä yhtä, VAIN lestadiolainen, VAIN muslimi, VAIN lesbo. Kun ihminen on samalla paljon muutakin!  Me olemme ennen kaikkea ihmisiä. Erilaisia!

Ei ole yhtään samanlaista ihmistä, jokainen on erilainen. Hänellä on oma aivovärkkinsä, uniikki genominsa, mielikuvituksensa, hän on jonkun rakas, jonkun lapsi, jonkun isä tai äiti, jonkun veli tai sisko, joidenkin ystävä, työtoveri ja liikekumppani.

Hän korjaa, rakentaa, purkaa, kuljettaa, hoitaa, ostaa, myy, neuvottelee, leikkaa, siivoaa, puhuu, kirjoittaa, puurtaa työssä. Hän kirjoittaa runoja, tai laulaa kuorossa, hän kalastaa ja rakentaa rantasaunan. Hän purjehtii avomerelle, hän ompelee verhot, perehtyy maalaustaiteeseen, hän lukee Dostojevskin tuotannon, menee Afrikkaan kehitystyöhön, hän opettelee soittamaan saksofonia, hänellä on omat ajatuksensa tästä elämästä.

Et voi koskaan saada tietää mitä kaikkea hän onkaan, jos lokeroit hänet jo ennalta kuin perhoset laatikkkoonsa. Kuinka sääli että menetät niin paljon.

Kuuden kädenpuristuksen teoria

Istuin vähän aikaa sitten junassa matkalla Kuopioon. Ravintolavaunussa. naapuripöydässä joku jo istui, ja toinen pyysi istahtaa samaan pöytään, Kuopioon menijä kahvikupposensa kanssa. Naiset alkoivat rupatella, ja seurasin sivusta miten savolainen mentaliteetti ja puheenparsi lähti vauhtiin.

Ennen kuin ensimmäinen tunti oli kulunut, nämä kaksi ennestään ventovierasta ihmistä olivat löytäneet useita yhteisiä tuttavia, ja en sano, olisivatko jonkun sukulaisensukulaisenkin kaivaneet esiin. Juttu ei ottanut loppuakseen! Ja siinä sivussa koko vaunun tunnelma oli muuttunut iloiseksi ja lämpimäksi.

Unkarilais-romanialaisen fyysikon ja matemaatikon Albert-László Barabásin mukaan kaikki maailman ihmiset ovat korkeintaan kuuden kädenpuristuk-sen päässä toisistaan.

Joku joka on puristanut vaikkapa Barack Obaman kättä, tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun, jonka sinäkin olet tavannut.

Barabasi tarkoittaa, että ihmisistä muodostuu maailmanlaajuinen verkosto, jossa me kaikki kuulumme tiiviimmin yhteen kuin arvaammekaan. Ketju kulkee yhdestä ihmisestä toiseen. Olemme lähellä toisiamme, silloinkin kun meret ja mantereet erottavat meidät. Testaapa tämä ystäväpiirissäsi! Kuka teistä on lähimpänä presidentti Tarja Halosta, pääministeri Dmitri Medvedeviä… entä kruununprinsessa Victoriaa…? Hänhän vieraili jokin vuosi sitten Jyväskylässä… oliko joku tuttusi paikalla?  Tai oletko sinä ehkä Soile Isokosken tai Kaija Saariahon verkostossa…?

Erilaisten kohtaamiset synnyttävät uutta

Samoin ajattelevien ihmisten verkosto on erityisen tiivis ja tehokas vanhoillislesta-diolaisuudessa, kuten Ilkka Malm-bergin HS Kuukausiliitteen jutussakin kerrottiin. Muitakin taitavasti verkos-toituneita yhteisöjä varmaan Suomessa on, en vain itse keksi nyt toista esimerkkiä ainakaan uskontojen maailmasta. Lestadiolaisten verkostomalli saattaa hyvinkin olla suomalaisittain hyvin ainutlaatuinen.

Mutta onko vain samanuskoisten verkosto meille yleisesti ottaen riittävä? Minun mielestäni ei. Tieto ja ideat liikkuvat maailmanlaajuisessa hyvinkin erilaisten ihmisten ja yhteisöjen verkostossa.

Samanhenkisen yhteisön tieto ei uusiudu, koska siinä kaikki jakavat vain sen saman tiedon ja samat näkemykset. Peruslähtökohtia ei kyseen-alaisteta. Yhteisö alkaa toistaa itseään. Se jämähtää. Meidän suomalaisten kauhukuva:  harmaantuva, homogeeninen Suomi juuttuu paikalleen…

Innovatiivisuuteen ja uuden luomiseen tarvitaan yllätyksellisyyttä, epäjatkuvuuksia ja arvaamattomia  yhdistelmiä. Vierauden, outouden ja erilaisuuden kohtaamista, lokeroimatta ihmisiä yksiulotteisesti miksikään. Ei edes näitä ulkomaalaisia, enempää kuin lestadiolaisiakaan.

Siitä eri puolilla ollaan luultavasti yhtä mieltä, että ihminen on todellakin vielä paljon muutakin kuin uskontonsa. Meille olisi hyväksi sekoittua, joutua pakosti kohtaamaan hankalaa erilaisuutta. 

Maailman pelastamisessa tarvitaan oivalluksia ja luovuutta

Ihmiskunnan edessä on ennennäkemättömän suuret haasteet, sillä meidän nyt elävien sukupolvien on pelastettava maailman lapsillemme ja lastenlapsillemme. Meillä ei riitä paukut ratkaista ongelmia, jos tyydymme sektorioitumaan, jos tyydymme vain samanlaisuuden sisäiseen pörinään.

 Ideat ja uudet näkökulmat syntyvät vasta, kun erilaiset ihmiset kohtaavat ja alkavat jutella.

Avataan ovi sinne lajitoverin outoon ja uuteen maailmaan, tutustutaan hänen uskomuksiinsa, ja vielä enemmän kuin uskoon, tutustutaan häneen itseensä ainutlaatuisena persoonana. Hän voi auttaa sinua keksimään ratkaisun kysymykseen jota et ollut ymmärtänyt vielä edes tehdä. Voi löytyä yhteisiä tuttujakin, Obamaa myöten!  Ja ehkä hänkin kuuntelee mielellään Bachia.

*     *     *

Ajattelemisen aihetta antoi ”Viiden veljen sisko”

Lisää aiheesta:

Barabási, A.-L. 2002. Linkit – verkostojen uusi teoria. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Gognita. (Linked: The new science of networks, 2002.)

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Jokinen, Riikka: Tietämättömyyden etiikka: Emmanuel Lévinas modernin subjektin tuolla puolen. Jyväskylän yliopisto, 1997.

Kerkkänen, Heikki:  Jokainen ihminen on eri asia

Korhonen, Johanna: Katso ihmistä. Helsingin Sanomat 11.8.2010.

Lamminmäki-Kärkkäinen, Tanja: “Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa”

Lévinas, Emanuel: Etiikka ja äärettömyys. Suom. Antti Pönni ja Outi Pasanen.  Gaudeamus, 1996.

Löppönen, Paavo: Suuri synteesi oikeudenmukaisuudesta. Helsingin Sanomat 11.7.2010. (Arvio Amartya Senin teoksesta The Idea of Justice,  2009.)

McNeill, William, 2006: Verkottunut ihmiskunta: Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2006. (The Human Web: A Bird’s-Eye View of World History, 2003.)

Meitä on moneksi, sano vanhoillislestadiolainen (Hyrsyläinen)

Stiven Naatus: Kuka minä sinusta olen?

Säde: Onko omakohtainen usko itse asiassa tabu?

Piiroinen, Mikko: Kun suuret mielet kohtaavat verkostoissa. Tekniikka ja Talous 10.11.2009.

Terho Pursiainen: Kuolemansynnit 3: onko rauhanyhdistys addiktatuuri?

Sen, Amartya: Identiteetti ja väkivalta. (Alkuteos: Identity and Violence, 2006). Suom. Jussi Korhonen. Basam Books, 2009. (Tiedot kustantajan sivulla.)

Olli Seppälä: ”Kuka puolustaisi iloista tapakristittyä?”

Skaalautumaton verkko (Wikipedia)

Wallenius, Tommi: Filosofian toinen: Lévinas ja juutalaisuus. 23°45, 10. Eurooppalaisen filosofian seura, 2004.

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Etniset vanhoillislestadiolaiset – vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan ja kasvatetaan

Määritelmän mukaan etniset uskonnot  ovat uskontoja, joiden jäseneksi synnytään. Ne ovat  sidoksissa johonkin kansaan tai heimoon ja antavat jäsenilleen sekä kansallisen (tai kansallisuuden osaryhmittymään liittyvän)  että uskonnollisen identiteetin. Useimmiten etnisellä uskonnolla on ymmärretty lähinnä varhaisuskontoja, alkuperäisuskontoja eli luonnonuskontoja.

Toisaalta etnisyydestä saatetaan puhua myös uudempien uskonnollisten ryhmien yhteydessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa vaikuttavien hutteriittien keskuudessa erotetaan etniset hutteriitit eli liikkeeseen syntyneet käännynnäisistä, uusista tulokkaista (aiheesta lisää täällä lähteineen).

Mitä sitten tarkoitetaan käsitteellä etninen lestadiolainen?

Koska vanhoillislestadiolaisuus omaksutaan pääsääntöisesti yhteisön jäsenyyden kautta jo varhaislapsuudessa, ja siitä muodostuu siten osa persoonallista minuutta, identiteettiä, voidaan puhua etnisistä lestadiolaisista. Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita, siis sekä liikkeessä yhä olevia että siitä irrottautuneita. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisten määräksi Suomessa on arvioitu 80 000 – 100 000. Liikkeestä irtautuneiden määräksi Suomessa on esitetty arvio yli 120 000 (Valkila 2013).

Sen sijaan voidaan kysyä, voidaanko liikkeeseen aikuisena liittyneitä nimittää etnisiksi lestadiolaisiksi. Jos noudatetaan samaa rajausta kuin Yhdysvalloissa hutteriittien kohdalla, silloin aikuisena kääntyneet kuuluvat vanhoillislestadiolaisiin, mutta eivät etnisiin vanhoillislestadiolaisiin.

Aikuisena ihminen ei enää voi rakentaa itselleen vanhoillislestadiolaista identiteettiä samassa kokonaisvaltaisessa mielessä, mitä se merkitsee liikkeeseen kasvatetulle.

Vanhoillislestadiolaisuus osana minuutta: identiteetti, moraalinen yhteisö, rajankäynti

Uskonto voidaan nähdä on kulttuurin merkitysjärjestelmänä, joka selittää ihmiselle hänen identiteettiään suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Vanhoillislestadiolaisuus on osa luterilaista kristillisyyttä ja siinä oma erityislaatuinen merkitysjärjestelmänsä, ”kielensä”. Erityisen perustava seikka identiteelille on se, että vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa korostetaan uskovaisten seurakunnan fundamentaalista eroa ”maailmassa elämisestä” eli uskottomien elämästä. ”Maailmassa elävillä” tarkoitetaan kaikki muita kuin vanhoillislestadiolaisia ihmisiä. Eroa muihin tehdään muun muassa erilaisin käyttäytymissäännöin ja korostamalla oman yhteisön tapoja ja käytäntöjä ”pyhinä”, uskovaisia velvoittavina asioina.

On kiintoisaa, että tutkimuksessa on myös todettu, että lestadiolaiset muodostavat oman moraalisen yhteisönsä, jolla on suomalaisesta valtaväestöstä poikkeavat moraalinormit. Tämä ilmeni Annukka Vainion väitöskirjatutkimuksesta, jossa hän vertaili vanhoillislestadiolaistem lukiolaisnuorten arvoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta muiden samanikäisten nuorten käsityksiin (Vainio 2003). Om moraalijärjestelmä on omiaan perustelemaan ajatusta  valtaväestöstä poikkeavasta ”etnisestä lestadiolaisuudesta”.

Arjen käytäntöjen, kasvatuksen ja perinteiden kautta rajankäynti maailmassa olemisen ja oman uskovien seurakunnan välillä kehittyy yksilön sisäiseksi ajattelumalliksi, joka omaksutaan jo lapsuudessa. Niiden voima on huomattava, sillä opittujen normien rikkominen herättää uskovaisessa syvää ahdistusta.

Paikallisen vl-yhteisön (rauhanyhdistyksen) toimintaan osallistuu yleensä koko perhe. Vanhoillislestadiolaiset lapset ja varsinkin nuoret ovat vapaa-ajalla tekemisissä pääosin omaan yhteisöönsä kuuluvien kanssa. Samoin perheet pitävät tiiviisti yhteyttä muiden samaan yhteisöön kuuluvien perheiden kanssa. sen sijaan liikkeen ulkopuolisten kanssa solmintaa harvoin kiinteistä ja luottamuksellisia ystävyyssuhteita.

Edellä kuvatun perusteella vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatettu ihminen voi perustellusti pitää itseään etnisenä lestadiolaisena riippumatta siitä, mikä hänen nykyinen suhteensa herätysliikkeeseen ja sen uskomuksiin on.

Lestadiolaisuus etnisenä ryhmänä

Norjassa lestadiolaisuutta on tulkittu ”uskonnolliseksi etnisyydeksi”, jonka on nähty ilmentyneen hengellisenä ja  poliittisena reaktiona ihmisille, erityisesti saamelaisväestölle, joille liike on toiminut välineenä ja vastavoimana yhtenäistävälle modernisaatiolle, yleiselle maallistumiselle ja kulttuuriselle sorrolle. (Wallenius‐Korkalo, 2011.)

Tutkijatohtori Saara Tuomaala on todennnut haastattelussaan lestadiolaisuudesta:  ”Enemmän kuin uskosta on kyse siitä että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä.”

Myös FT Markku Ihonen on useissa lestadiolaisuutta koskevissa tutkielmissaan todennut, että lestadiolaisuutta voidaan pitää etnisenä ryhmänä. Liikkeellä on vahva oma historiansa, uskomusjärjestelmänsä, arvomaailmansa, käsitteensä ja puhetapansa. Tervehtimisen lisäksi yhteisössä on käytössä useita muitakin rituaalistuneita käyttäytymismuotoja.

Etnistä luonnetta korostaa myös esimerkiksi  normi puolison valinnasta vain oman ryhmän sisältä (endogamia l. sisäryhmäavioliittoisuus). Avioitumisnormi vahvistaa vanhoillislestadiolaisuuden etnistä luonnetta sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus on tiukemmin etnistä puhtautta vaaliva ryhmä kuin vaikkapa juutalaisuus tai romanit, jotka voivat avioitua vapaasti myös ryhmänsä ulkopuolelle.

Tutkija Hanna-Leena Nissilä puolestaan on kuvannut Tulva-lehden haastattelussa omaa suhdettaan vanhoillislestadiolaisuuteen, viitaten juuri identiteettiin:  “Uskon tunnesyistä. Olen kasvanut lapsesta asti siihen, että Jumala on turva. Vanhoillislestadiolaisuus on minulle myös identiteettikysymys.”

Blogisti Teuvo Moisa on todennut, että itsekin tiedostettu etninen lestadiolaisuus on voimistumassa oleva asenne vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. ”Lestadiolaisidentiteetillä sekä yhteisöllinen että henkilökohtainen ulottuvuus. – – Luultavasti suurimalle osalle vanhoillislestadiolaisista liike onkin lähinnä sosiaalinen ympäristö. Kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät ole edes kovin uskonnollisia.”

Lestadiolaisesta liikkeestä (rauhanyhdistyksestä) lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään monin tavoin suhteessa ulkomaailmaan vielä silloinkin, kun on jättänyt yhteisön. Silloinkin vaikka ei  koe, että vl-liikkeen sisäiset velvoitteet ja käytännöt enää sitoisivat itseä tai hallitsisivat elämäntapaa. Toisin sanoen, on kyse syvästi henkilökohtaiseen identiteettiin liittyvästä maailmankuvasta ja käsitemaailmasta.

”Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, seksuaalisuus, elämäntapa ja arvomaailma”, toteaa Tuomaala.

Hän onkin verrannut lestadiolaisyhteisöstä luopuvaa naista musliminaiseen, joka irtautuu islaminuskosta ja samalla siihen liittyvästä hengellisestä ja tapakulttuurista. Kummassakin voi olla kyse kokonaisesta elämäntavasta ja kulttuurista irtautumisesta ja siirtymisestä enemmän tai vähemmän valtakulttuuriin. Siellä taas saattaa kohdata alentuvan säälivää suhtautumista, minkä kokee  asiaankuulumattomana ja loukkaavana. (Itse asiassa vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapanormeilla on paljon yhtäläisyyksiä eräiden islamin suuntausten kanssa, esim. edellä mainittu endogamia ja yhteisön sisäinen sukupuolijärjestelmä.)

Toiseus ja kaksinkertainen toiseus

Uskonyhteisön ulkopuolella ei ole ollenkaan helppoa rakentaa oikeaa omaa minuuttaan, koska lestadiolaisuudesta irrottautunut on  kaksinkertaisesti vieras, vieras ei-lestadiolaisten piirissä ja vieras suhteessa vl-yhteisössä eläviin.

Liikkeestä irtautuneella on myös etunaan ainutlaatuinen näköalapaikka kahteen suuntaan. Tilannetta voi verrata kahdessa erilaisessa kansallisessa kulttuurissa elävän ihmisen tilanteeseen. Kirjailija Sofi Oksanen on todennut omasta suhteestaan Viroon ja Suomeen: ”Olen ulkopuolinen kummassakin maassa. Se tuo etäisyyttä aiheisiin, ja pieni etäisyys on aina hyvästä.” Se on auttanut häntä tarttumaan asioihin, joita ei ole muuten paljon käsitelty.

Irrottautuminen on sellaisenaan psyykkisesti ja sosiaalisesti erittäin vaativa prosessi, eikä integroituminen valtakulttuuriiin ole myöskään yksinkertaista. Tähän voi tutustua lukemalla kaunokirjallisia kuvauksia, kuten Anna-Maija Ylimaulan romaani Papintyttö (1976), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) ja muistelmia, kuten Anna-Maija Raittilan Kotipiha kulkee mukana (1990).

Etnisyys liikkeessä pysyttelevän kannalta

Liikkeessä pysyttelevän kannalta taas käsitteellinen rajaus ”etninen lestadiolainen”  korostaa eroa kyseisen liikkeen hengellisten ja toisaalta sen yhteisöllisten, sosiaalisten arvojen välillä.

Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.

Ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi Mari Leppänen on korostanut vanhoillislestadiolaisuutta hengellisenä kotipaikkaoikeutena, jota ei pitäisi keneltäkään riistää.

Ilmaus on osuva ja kuvaa sitä, että ollana tekemisissä syvien identiteettikysymysten kanssa. Leppänen joutui suljetuksi ulos omasta rauhanyhdistyksestään Turussa pappisvihkimyksensä jälkeen.

Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan – eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.

Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäseneksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillislestadiolainen yhteisö normeineen ja opetuksineen. Lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. Tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta omaa oppia seuraavalle polvelle siirtävä SRK:n rippikoulu.

Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kasvava liike. Lohenkin mukaan kyse on juuri identiteetistä, nuori ihminen kokee olevansa itse osa omaa liikettään. Lohen mukaan lestadiolaisen identiteetin entistä voimakkaampi pysyvyys on seurausta juuri voimistuneesta yhteisöllisestä toiminnasta rauhanyhdistyksissä.

On luonnollista, että ihminen ei yleensä itse edes tiedosta, että monet hänen totena pitämänsä uskomukset ja asenteet ovat ulkoapäin mieleen ”istutettuja”. Erityisesti siksi että uskomuksien hyväksyminen  ja normien noudattaminen ovat kiistaton, kohtalokas ehto sille, mitä lapsi ja aikuinenkin ihminen eniten kaipaa: hyväksytyksi tulemista, rakkautta.

Vanhoillislestadiolaisessa perhe- ja kasvatuskulttuurissa sekoittuvatkin ihmissuhteisiin kuuluva kiintymys, rakkaus ja hyväksyntä osaksi uskonnollista yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyden vaatimusta.

Kollektiivi tunkeutuu pientenkin lasten elämään ja kaikkein intiimeimpiin perheen sisäisiin suhteisiin.

Onkin esitetty kysymys, missä määrin lestadiolaisella lapsella on mahdolisuutta kasvaa identiteetiltään aidosti omaääniseksi ja itsenäiseksi, vastuulliseksi persoonaksi. Musiikinopettaja Soili Tikka (2005) on tutkimuksessaan muotoillut identiteettikysymyksen näin:

Onko yksilön ylipäätään mahdollista saavuttaa lestadiolaisyhteisössä aito minäidentiteetti, vai onko sen sijaan tyypillistä, että nuori omaksuu identiteetin perheeltään ja uskonnolliselta yhteisöltään?

On ilmeistä, että yksilön autonomisuus eettisessä, moraalisessa mielessä on vanhoillislestadiolaisuudelle vierasta. Tämä havaittiin oululaisnuorten eettisiä arvoja ja moraalikysymyuksiä koskeneessa väitöstutkimuksessa (Vainio 2002).  Lastensuojelun tutkija, YTT Johanna Hurtig on pohtinut samansuuntaisia kysymyksiä. Yhteisö ei salli itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Tällaisen vahvan kollektiivisen identiteetin voima estää lapsen mahdollisuuden kasvaa itsenäisesti eettisiä ratkaisuja tekeväksi ja oman vastuunsa kantavaksi moraaliseksi toimijaksi.

Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee siten kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita. Liikkeestä lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään suhteessa ulkomaailmaan liikkeestä lähdettyäänkin. Liikkeessä pysyvälle käsite ”etninen” havainnollistaa ja korostaa uskonliikkeen hengellisten ja yhteisöllisten arvojen välistä erottelua.

Käsite etninen vanhoillislestadiolainen on lisäksi tarpeen myös siitä syystä, että sen avulla voimme ymmärtää erottelun hengellisyyden (omakohtaisen vakaumuksen)  ja hengellisyydeksi naamioituvan tapakulttuurin välillä.

Vaikka usko onkin henkilökohtainen, uskonnollisen yhteisön ollessa kyseessä sitä ylläpidetään aina yhteisön itselleen luomaan normijärjestelmään tukeutuen. Normijärjestelmä  eli  elämäntapaa ohjaavat ”säännöt” eivät siten pohjaudu niinkään esimerkiksi Raamattuun, vaan ne ovat historiallisesti kehittyneitä ja yhteisössä sosiaalisesti muokattuja järjestelmiä. Valinta oikean ja väärän tapakulttuurin välillä on siten pitkälle mielivaltainen ja sosiaalinen, vaikka elämäntapanormit onkin yleensä selitetty Raamatulla tai vielä useammin kuitattu sillä, että ne ”suojelevat  yksilön henkilökohtaista uskoa”.

Nimimerkki Pölyttynyt on kuvannut lestadiolaista identiteettiä ja sen ”etnisyyttä” seuraavasti:

”Etnisiä lestadiolaisiahan olemme kaikki, jotka elämme tai olemme eläneet lestadiolaisuudessa. Ne entiset lestadiolaiset, jotka nyt toteavat olevansa YHÄ etnisiä lestadiolaisia, ovat meidän muusta yhteiskunnasta eristäytyvän, tiiviin kasvatuskristillisyytemme tulosta.

Omasta menneisyydestäänhän ei koskaan pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. Se kulkee meissä aina mukana, vaikuttaen meidän ajattelutapaamme, tapoihimme ja mielipiteisiimme – sekä ystäväpiiriimme. Perinteisesti herätyskristillisyydessä on ihmisen elämä hyvin kahtiajakautunut: Elämä ennen parannuksen armon saamista vs. elämä armahdettuna kristittynä, tai ”luopioiden” kohdalla elämä uskon ”kahleissa” vs. vapaana uskonnon ”pakkopaidasta”. Nyt tuo asetelma näyttäisi olevan jossakin määrin murtumassa.

Olemmeko siirtymässä lopullisesti [avoimesta, kaikkia kutsuvasta] herätyskristillisyydestä [sisäänpäin kääntyneeksi] etniseksi ryhmäksi?

Monet ”entisistä” ovat sanoutuneet irti lestadiolaisuudesta tympääntyneenä liikkeen olemattomaksi kokemaansa keskustelukulttuuriin ja heidän mielestään sivuseikkoihin keskittyviin elämäntapanormeihin. Silti he saattavat käydä ainakin silloin tällöin seuroissa ja viettää vapaa-aikansa pääasiallisesti entisten uskonystäviensä kanssa. Suviseuroissa heitä näkee tuhatmäärin. Monet heistä osallistuvat näköjään aktiivisesti lestadiolaisuudesta käytyyn keskusteluun. Jotkut ovat tästä ilmiöstä huolissaan. Katoaahan siinä helposti RAJAT. Tässä kristillisyydessä ei ole oikein koskaan pidetty rajatilaa hyväksyttävänä.” (5.4.2009 Mopin palstalla.)

Yksi seikka edellä herättää huomiota. Pölyttyneen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että vl-liikkeen jättäneet seurustelevat edelleen myös liikkeen sisällä pysyttelevien kanssa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Tämä saattaa olla suunta, johon ollaan menossa. Monien kokemus kuitenkin osoittaa, että vanhoillislestadiolaisen ihmisen läheisin suhdeverkosto koostuu vain samoin uskovista. Ei-lestadiolainen voi vain harvoin olla se kaikkein läheisin ystävä. Samaten vl-liikkeeseen jääneet sukulaiset ja ystävät useasti katkaisevat yhteydenpidon siihen läheiseensä, joka on jättänyt lestadiolaisuuden.

Liikkeen virallisen julkisen opetuksen mukaan näin ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta näin yleensä käy. Tähän uskovaisia myös kehoitetaan liikkeen sisällä arkikäytännön tasolla, kuten seurapuheissa ja seurakuntapäivillä. On tavallista, että vanhoillislestadiolaiset seurapuhujat ja Päivämiehen kirjoitukset varoittelevat läheisestä yhteydenpidosta ei-lestadiolaisten kanssa. Vielä voimallisemmin varoitellaan yhteydenpidosta sellaisen uskovaisen kanssa, jolla on kollektiivin opetusta kyseenalaistavia mielipiteitä.

Toisaalta, yhteisöstä irrottautuneelle saattaa yhteydenpito läheisiin ihmisiin muodostua itselle raskaaksi, ja hän haluaa siksi itse etääntyä ja rakentaa uutta identiteettiään rauhassa mahdolliselta painostukselta ja käännyttämiseltä. Läheisten tunnereaktiot uskon jättänyttä kohtaan saattavat olla varsin voimakkaita.

Etnisen uskonnon luonne historiassa

Lestadiolaisuudella on ollut aikaisemminkin etnisen uskonnon luonne, mutta toisessa merkityksessä. Lestadiolaisella liikkeellä oli nimittäin keskeinen merkitys suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa käytettiin pääasiallisesti vain suomen kieltä. Suomi säilytti vahvan kieliaseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta.

Yhteisöllinen uskonnollisuus piti yllä ja vahvisti kieliryhmänidentiteettiä. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli siten etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä suomalaistausteisten ihmisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. (Kinnunen 2002.)

Historia on osoittanut, että  identiteetit ja yhteisöt eivät suinkaan ole ehdottoman pysyviä ilmiöitä. Vanhat yhteisöllisyyden muodot häviävät ja uusia syntyy tilalle.

Vanhoillislestadiolaisessa elämäntavassa ja hengellisyydessä voidaan nähdä tapahtuneen melkoisia muutoksia liikkeen sadan vuoden historian mittaan. Muutosten tunnistamisessa tarvitaan perehtymistä dokumentteihin,  muistitietouteen ja yksityisten ihmisten kokemuksiin sekä  tieteelliseen tutkimukseen.

Tavallinen liikkeen jäsen ei muutoksia yleensä kykene tunnistamaan, koska yksilön elämä on suhteellisen lyhyt. Lisäksi yhteisön yhtenäisenä pitäminen edellyttää kollektiivista illuusiota muuttumattomuudesta.

Lähteet:

Kinnunen, M. 2002. Lestadiolaisyhteisöjen rakenne. Teologinen Aikakauskirja 4/2002.

Wallenius‐Korkalo, S. : Moving Laestadianism: Politics of Continuity and Change in Religious Community. A paper on the ECPR General Conference, Reykjavik, 2011.

*        *        *

Lue myös:

Hakomajan keskustelu käsitteestä ”etninen vl” (2009)

Markku Ihonen: Myyttiset mielikuvat, eli lestadiolaisuus ja saamelaisuus valtakulttuurin marginaaleina. Kaltio 1998, nro 2.

Hanna-Leena Nissilä: Vanhoillislestadiolainen feministi  

Vanhoillislestadiolaisuus, amishit, hutteriitit ja mennoniitit

Vanh.lest. ateisti: Vanhoillislestadiolainen ateisti: Jumalan terve!

Mielenkiintoinen webbisivusto etnisestä vanhoillislestadiolaisuudesta. Takkirauta-blogi.

Mite ihanaa suvareis on!

Topi Linjama (toim.): Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Kustannusosakeyhtiö Hai 2014.

Onko Heikki Räisänenkin ”etninen” kristitty?

Teuvo Moisa: Lestadiolaisuus muuttuu. Blogikirjoitus, Uusi Suomi 5.4.2013.

Torvi: Merkittävä väestönosa 

Saara Tuomaalan haastattelu

Soili Tikka: ”…joskus sitä oikein eläytyy siihen musiikkiin.”Soittamisen motivaatio ylivieskalaisilla 14–15-vuotiailla musiikkiopiston oppilailla. Pro gradu –tutkielma. Jyväskylän yliopisto, 2005. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/9858/URN_NBN_fi_jyu-2005190.pdf?sequence=1

Annukka Vainio: One morality – or multiple moralities? Religious Ideology, Conceptions of Morality and Rule Systems of Finnish Evangelical Lutheran, Conservative Laestadian and Nonreligious Adolescents. University of Helsinki 2003.

Joni Valkila: Vanhoillislestadiolaisten ehkäisykiellon eettisyys ja yhteisöstä irtaantuneiden määrä. UUT ry, Selvityksiä 1/2013. Helsinki: UUT ry.

Viiden veljen sisko: Ihmistä ei saa kutistaa

Simo Alastalo: Liki puolet juutalaisista maallistuneita Israelissa. Kotimaa 13.9.2010.