– Vanhoillislestadiolaisuus on ytimeltään väkivaltainen liike, koska siellä on tärkeätä oikeassa oleminen ja opin vartiointi, ja samalla keskustelun torjuminen, ihmisten uskon arviointi. Sillä on hyvin väkivaltainen ydin. Silloin väkivallan torjunta on vaikeaa.
– Minulle sanottiin, että ”sinä olet raateleva susi”. Mutta kaikki voidaan unohtaa, jos vain käyn seuroissa ja jatkan jäsenyyttä liikkeessä.
– Muiden uskovaisten myötätunnon puute merkitsi yksinäisyyttä, syvimmillään aivan äärimmäistä epätoivoa, aivan äärimmäistä tuskaa.
Näin toteaa Johanna Hurtig, maan tunnetuin lastensuojelun tutkija, erityisesti väkivallan ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksesta palkittu Helsingin yliopiston tutkijatohtori … Lue koko artikkeli…
Meri-Anna Hintsala (takana vas.), Sari Valto, Pauliina Rauhala ja Rebekka Naatus puhuvat nykynaisen asemasta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä, TV1:n keskusteluohjelmassa Inhimillinen tekijä. Ohjelma lähetetään perjantaina 13.9.2013 klo 22.00 – 22.50, uusinta sunnuntaina 15.9. klo 17.10. Voit katsoa ennakkoon katkelman keskustelusta.
Vanhoillislestadiolainen nainen on oppinut elämään ristiriitojen kanssa häivyttäen ja jopa kadottaen …Lue koko artikkeli…
Luin tuon El Judien kirjoituksen se osui ja upposi. Olen näitä asioita paljon mielessä pyöritellyt. Olen vl-perheestä lähtöisin, opiskeleva nuori nainen. En ole vuosikausiin tuntenut itseäni ”oikeaksi” lestadiolaiseksi, joskin seuroissa ja vl-nuorten tapahtumissa on tullut käytyä, kyllä enimmäkseen vanhempieni mieliksi ja riitojen välttämiseksi.
Minun kohdalla on sattunut käymään niin, että ei ole koskaan ollut paljoa kavereita uskovaisten porukoissa. Olenkin siellä usein yksin … Lue koko artikkeli…
Vaikeita aikoja on, erityisesti ehkä perheenperustamisiässä. Kotiin tullessa siellä ei ole ketään. Ihmissuhteet pitää hankkia päivästä toiseen. Toiset kokevat läheisyyden tarpeen voimakkaasti. Elämä voi tuntua ikävältä, kun ei ole fyysistä rakkautta eikä lapsia.
– Tuula Stenius kirjoitti muutama vuosi sitten Päivämieheen harvinaislaatuisen, tärkeän kirjoituksen siitä, mitä on elää ilman puolisoa ja ilman seksuaalista ja henkistä kumppania. Miten sen kokee se ns. sinkku, jolle Taivaan Isä on antanut tämän osan.
Moni tuntee vastenmielisyyttä käyttää sanaa sinkku. Se tuntuu rumalta sanalta. Vain parisuhde, ja hetero-sellainen, on se NORMI. Mutta mehän olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Se mikä meitä ihmisinä yhdistää, uskon lisäksi, on että jokainen kaipaa kiintymystä, rakkautta, kosketusta. Kahdenkeskistä rakkaudelle perustuvaa intiimiä läheisyyttä ja kosketusta. Seksiä, vaikka sitä sanaa me emme käytä.
Kysymystä pohdiskeli jokin aika sitten eräs vanhoillislestadiolaisen kodin kasvatti anonyymisti, eräässä blogikirjoituksessa. Puhutteleva kirjoitus, jossa tarkastellaan rohkeasti ja suoraan sitä mitä useat kokevat tänä päivänä. Ihmiselämän herkimpiä kysymyksiä.
Ei-kukaan ei ole koskaan
”Tunnen usein olevani muukalainen, niin myös seksin ja suhteitten maailmassa. Olen kasvanut maalla, konservatiivisen herätysliikkeen piirissä ja ilman televisiota.
En tiedä, kuinka helppoa ihmisillä on ylipäänsä ymmärtää omaa kehoaan ja seksuaalisuuttaan, mutta ainakin analyyttiselle, koulukiusatulle, uskovaiselle tytölle se on vaikeaa. …Lue koko artikkeli…
Olen nuori aviovaimo ja olemme olleet naimisissa muutaman vuoden.
Haluaisimme kyllä mieheni kanssa lapsia, mutta niitä ei ole kuulunut eikä näkynyt. Olen turhautunut tähän toiseuden tunteeseen, kun en ole enää sinkku, joten oletetaan lähes suoraan, että minulla on sitten lapsia.
Tuntuu, kuin seurakunnassa ei ole kuin yksinäisiä ihmisiä eli sinkkuja, lapsiperheitä ja sitten ns. lapsettomiksi jääneitä, jotka ovat siis selkeästi jo vanhempia, eivätkä enää voi saadakaan lapsia ainakaan luonnollisesti.
Emme kuulu mihinkään ryhmään, koska ei lapsettomia nuoria pareja muisteta kuin naimisiin mentäessä vihkipuheessa.
Hassuinta on se, että aina puhutaan siitä, miten sinkut jäävät yksinäisiksi kaverien pariutuessa, mutta siitä ei puhuta että parit jäävät rannalle kaverien saadessa lapsia.
Kyllä meistäkin on niille lapsille leikkikaveriksi, ei ole pakko aina pyytää kylään vain niitä toisia lapsiperheitä.
Olemme näinä naimisissaolovuosien aikana käyneet useita faaseja läpi lapsettomuusasian kohdalla, ensiksi kiihkeät kyselyt ja vatsantuijottelut pikimmiten häiden jälkeen, sitten varovaista kyselyä ja odottelua uutisista, sitten jo julmempia katseita ja puheita siitä, miksi meillä ei ole lapsia.
Etenkin tällaiset lähes ilkeäsävyiset kyselyt ja puheet raastavat, koska kuitenkin haluamme lapsia emmekä ole itse aiheuttamassa lapsettomuuttamme!
Käsittämätöntä on myös se, että he jotka tietävät mahdollisista syistä, joista johtuen meillä ei ole lapsia, silti yrittävät huumorin kautta udella ja jopa piikitellä ehkäisyn mahdollisuudesta.
Ensimmäinen erittäin voimakas ikävä tunne asiasta tuli, kun menimme aivan vastanaineina nuorten avioparien leirille.
Olimme hakemassa tukea uuteen elämäntilanteeseemme, mutta mitä näimme? Yli nelikymppisiä aviopareja joilla oli jo isoja lapsia, ja pienimmät suuresta katraasta mukana. Olimme ainoa lapseton pari ja olo oli lähes naurettava. Tuntui lähes huojentavalta joutua lähtemään äkillisestä syystä kesken leirin pois.
En siinä vaiheessa tiennyt että isät ja äidit -leirit ovat nykyään aviopuolisoleirejä… Jos olisin tiennyt, olisin kai tajunnut pysyä poissa, jos olisin naiiviudeltani tajunnut millainen olo kokemuksesta tulee.
Emme kuitenkaan koe kuuluvamme aivan lapsettomien parien leirillekään, kyllä meidät sieltäkin naurettaisiin ulos, takanapäin.
Voiko näin pieneltä tuntuva asia katkeroittaa aivan uskon rajojen partaalle saakka?
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi nimim.Rosie.
Lue myös:
Meinasin kaatua: sarjakuvia lapsettomuudesta. (Varoitus: blogissa vakava nauruunpurskahtelu- ja kyyneltymisriski. Postauksen kuva lainattu sieltä, muok.)
Rajanveto on suuri kiusaus, sanoo kasvatustieteen maisteri, tutkija Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen Kalevan haastattelussa. – Lestadiolainen voi kokea toiseutta myös omiensa joukossa.
Kun Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen oli pieni tyttö, alle 5-vuotias, hän pohti, onko Jumalalla parta. Aikansa pohdittuaan tyttö päätyi siihen, että Jumala on ajanut partansa. ”Silloin äiti sanoi minulle, että ei Jumala ole mies eikä nainen. Hän on henki, jota ei kukaan voi ymmärtää. Ei edes aikuinen.”
Ei Tanja ymmärtänyt, mitä äiti oikein puhuu, mutta sanat jäivät merkillisellä tavalla mieleen.
Nyt hän on neljän lapsen äiti, 35-vuotias nainen, joka valmistelee tutkijakoulussa väitöskirjaansa rajoista, jotka aiheuttavat toiseutta, erityisesti lestadiolaisuudessa.
Toiseudella hän tarkoittaa eräänlaista lasiseinää, joka voi nousta ihmisten väliin joko omassa ryhmässä tai suhteessa toiseen ryhmään.
Aihe tulee monin tavoin lähelle.
– Niin lähelle, että tekee kipeääkin. Toisaalta toiseus on juuri nimi kivulle, ja jos johonkin rakennetaan raja, se koskettaa aina rajan molemmilla puolilla olevia.
Iso perhe itsessään on asia, joka aiheuttaa toiseutta.
– Joskus tuntuu, että jo neljän lapsen äitiys voi tehdä ihmisestä jollakin tavalla oudon, sellaisen, jonka asemaan on mahdotonta asettua missään muussakaan asiassa.
Tanjan lapsuuden perheeseen kuuluu kolmetoista lasta, joista hän on vanhin. Melko varhain hän ymmärsi, että perhe on kokonsa puolesta poikkeuksellinen. Toisaalta sosiaalinen elämä rakentui ympyröissä, joiden tunnussanaksi kävivät kirjaimet ry.
– Lapsuuden kesiin kuuluivat suviseurat, joihin yhdistettiin kesälomamatkat mummolaan. Samaan juhlaan osuivat vielä syntymäpäivät, Lamminmäki-Kärkkäinen kertoo.
Aika riensi eteenpäin ja synttärien kultaamia suviseuramuistoja kertyi kesä kesältä, kunnes eräänä päivänä Tanja oli suviseuroilla neljän pienen lapsen äitinä.
Puoliso, uskonnonopettaja ja pappi, oli lupautunut noin seitsemän tuntia kestävään ehtoollisenjakoon. Jo menomatkalla touhua leimasi kiire, joka sopii tietysti tavattoman huonosti lasten kanssa matkustamiseen. Ja kun molemmat sattuivat olemaan vielä viime tipan ihmisiä…
– Siinä sitä sitten juostiin ja kannettiin papinpukua rapakoitten yli. Suviseurojen ihme tuppasi muuttumaan ihmettelyksi siitä, kuinka saan yksin pidettyä itseni ja lapseni hengissä tässä hulinassa,Tanja nauraa.
Onneksi hän sai viime kesänä takaisin jotakin entisestä suviseuratunnelmasta, koska koko perheellä oli taas mahdollisuus osallistua tapahtumaan yhdessä.
Lestadiolaisuus on niin merkillinen yhdistelmä uskontoa, sosiaalista elämää ja tapakulttuuria, että lestadiolaiseksi tunnustautuva nainen joutuu kysymään yhä itseltäänkin, mitä lestadiolaisuus on.
– Selvittelen erityisesti sitä, kuinka paljon on kyse kulttuurista, kuinka paljon uskonnosta. Eihän edes nimi ”lestadiolaisuus” viittaa uskon kohteeseen.
Tanja Kärkkäinen-Lamminmäki on huolissaan siitä, että ryhmän erityisyys, jota ylläpidetään sekä sisältä että ulkoapäin, on saanut niin korostuneen aseman.
Lestadiolaisten suurin kiusaus: lähimmäisten uskon arviointi
– Jako elävään ja kuolleeseen uskoon, rajojen ylläpito ja lestadiolaisen kulttuurin erityisyyden vaaliminen ovat lestadiolaisten suurimpia kiusauksia.
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen on joutunut huomaamaan, että suurinta toiseutta voi kokea oman ryhmän sisällä.
– Koska juuri siellä luulisi tulevansa ymmärretyksi täydellisesti.
Mutta voiko häntä itseään ymmärtää perinpohjin kukaan muu kuin lestadiolainen nainen?
– Toisaalta ei minua voi kukaan, edes oma puoliso, ymmärtää perinpohjin, mutta lestadiolaisuudessa kasvaneena luulen, että on asioita, joita vain toinen lestadiolaisuuteen kasvanut voi ymmärtää.
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen kertoo, että todella tärkeä, todellisen kohtaamisen ja ymmärtämisen hetkiä hän on kokenut omaan uskonnolliseen yhteisöönsä kuulumattomienkin ystävien kanssa.
– Joskus tälläinen ”ystävyys” on voinut olla vaikkapa vain junamatkan pituinen aika nimettömäksi jääneen ihmisen vieressä.
Lamminmäki-Kärkkäinen iloitsee yhtä lailla ei-lestadiolaisista kuin lestadiolaisista ystävistään. Käytännön sanelemana jälkimmäisiä on enemmän.
– Kun opiskeluaikana vietti kolme iltaa viikossa ry:llä, ei kerta kaikkiaan ehtinyt tavata juuri muita. Lestadiolaisuudelle on juuri ominaista, että sosiaalisen elämän ja uskonnon kudos kattaa koko elämän.
Tanja muistelee, että nuorena oli enemmän sääntö kuin poikkeus myöhästyä alkurukouksesta.
– Eihän siellä uskonnon takia oltu, vaan 90-prosenttisesti tapaamassa toisia nuoria.
Kun Tanja opiskeli Uumajassa, hän myöhästelijäluonteestaan huolimatta huomasi yllättäen rientävänsä kiireellä myös seurojen alkurukouksiin.
– Kai niillä sitten on jotakin tekemistä myös hengellisen elämän kanssa, pyhäkoulunopettajana toimiva nainen virnistää.
Nyt hän osallistuu seuroihin noin kerran kuukaudessa, ja on vuorollaan myös järjestämässä seuroja pienen Pikkaralan ry:n joukoissa.
Hänen miehensä on toiminut pitkään seurapuhujana, mutta on jättänyt sitä puolta vähemmälle nyt, kun lapset ovat pieniä.
– Seuroihin osallistuminen on ollut eri elämäntilanteissa erilaista. Kun menin naimisiin puhujan kanssa, tuli seuroista myös työkeikkoja, mitä olen joutunut jopa suremaan.
Useasti ihmetellään, kuinka kiltisti lestadiolaislapset jaksavatkaan istua seuroissa ja myös kirkonmenoissa. Tanja-äiti myöntää vähän nolona, että hän ei taida kuulua siihen armoitettujen joukkoon, jotka osaavat pitää lapsensa paikallaan.
– Joskus tuntuu, että on helpompi käydä kirkossa, jossa muutkin lapset pitävät elämää, kuin yrittää pitää omia lapsia hiljaisina seuroissa.
Joskus kuulee myös opettajien ihastelua siitä, kuinka lestadiolaislapsille tunti paikallaoloa ei näytä olevan konsti, eikä mikään.
– On hyvä taito pystyä jo lapsena kuuntelemaan ja keskittymään, hän miettii, vaikka näkee ”kiltteydessä” myös omat vaaransa.
Kun Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen miettii herätysliikkeensä tapoja, nousee hyvänä esimerkkinä mieleen kättelytapa.
– Kättelytavan taustalla on nähdäkseni halu todella kohdata toinen ihminen, vaikka tietysti siitäkin on tullut pintakulttuuria,hän sanoo.
Monet lestadiolaisuuteen liittyvät tavat ovat Tanjan mielestä enemmän opittuun kulttuuriin kuin uskoon saatikka syntikäsitykseen liittyviä.
– Koska en ole oppinut meikkaamaan lapsuudessani, tuntuisi hyvin työläältä opetella sitä enää. Minun luonteellani ei muistettaisi tarkistaa peilistä, onko meikki kunnossa, eikä levinnyt huulipuna olisi edes erityisen kohtelias ele, Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen huvittuu.
Vaikka lestadiolaisuus on patriarkaalinen kulttuuri, on Lamminmäki-Kärkkäinen miettinyt myös sitä, että meikkaamattomuus voi olla myös vapauttavaa.
– Länsimaisessa nykykulttuurissa, jolloin nainen nähdään objektina ja katseiden kohteena, on yhtä relevantti kysymys, saako nainen olla meikkaamatta. Kauneusihanteet ovat määräytyneet niin itsestään selvän mieskeskeisiksi, että niitä on vaikea edes analysoida.
Lestadiolaisperheissä ei yleensä katsota televisiota, mutta videoiden ja internetin harkittu käyttö on arkipäivää.
– Kun näen lööpit, joissa kerrotaan edellispäivän Big Brotherista, tunnen iloa siitä, että on näinkin iso ryhmä, joka on tähän asti aika hyvin säilynyt tuon tirkistelykulttuurin ulkopuolella, joka on nyt tosin jo levinnyt nettiinkin. Sinänsä koko televisioasia turhan komplisoitunut. On ammatteja, joisssa on seurattava, mitä maailmalla tapahtuu, myös lestadiolaisen.
Lamminmäki-Kärkkäinen uskoo, että television katsomattomuus on sinänsä vahvistanut lestadiolaisryhmän yhteenkuuluvuutta ja jopa mahdollistanut yhteisön säilymisen yhteiskunnan rakennemuutoksessa, kuten Jussi Melkas on artikkelissaan pohtinut.
Lestadiolaisten ehkäisykriittisyys on asia, joka kiinnostaa varsinkin ulkopuolisia.
– Jos jotakin, niin lestadiolaisten kykyä kunnioittaa ihmisyyden mysteeriä, minä kunnioitan. Lapsia ei hankita, niitä voi saada Jumalan lahjana.
Tämän Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen sanoo silläkin uhalla, että hänen on vaikea käsittää, miksi lestadiolaisessa kulttuurissa miehet viitsivät käyttää valtaa asioissa, joista he eivät kanna vastuuta.
– Ihmiset tekevät asioita, joita en voi hyväksyä, mutta niitä tapahtuu myös koko kansamme mittakaavassa ja siitä huolimatta minusta on mukavaa saada olla suomalainen. Sama koskee koko ihmisyyttä, vaikka tuntuu, että ihminen on juuri nyt luomakunnan suurin uhka.
Ristiriitojen keskellä Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen on huomannut eri elämäntilanteissa palaavansa yhä uudelleen siihen hetkeen, kun äiti sanoi, ettei Jumalaa voi täysin ymmärtää kukaan.
Tanja Lamminmäki-Kärkkäinen työskentelee Oulun yliopistossa, kasvatustieteiden tiedekunnan tutkimusryhmässä, jonka tutkimuskohdetta kuvataan seuraavasti:
”Transformatiivinen interkulttuurinen pedagogiikka (tip) interventiona koulussa ja yhteiskunnassa tapahtuvaa marginalisaatiota ja epätasa-arvoa vastaan
Tutkimusryhmän tavoitteena on 1) tutkia epätasa-arvoistavia rakenteita ja prosesseja koulussa ja 2) kehittää pedagogiikkaa, joka tekisi niistä tietoiseksi ja toimisi siten interventiona niiden ehkäisemiseksi.
Tutkimusryhmän jäsenet pitävät kasvatusta keskeisenä tekijänä yksilöllisessä ja yhteiskunnallisessa muutoksessa.
Siksi projektissa paneudutaan erityisesti opettajankoulutuksen uudistamiseen ja antamaan tuleville opettajille valmiuksia tunnistaa epätasa-arvoistavia tekijöitä ja toimia niiden ehkäisemiseksi. Pedagogiassa kiinnitetään huomiota kulttuuriseen herkkyyteen, interkulttuuriseen kompetenssiin sekä rohkeuteen toimia oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta.
Uudistamisen kohteena ovat opettajankoulutuksen sisällöt, opetusmuodot, prosessit ja rakenteet. Kokeiluryhmänä on Oulun kasvatustieteiden ja opettajakoulutuksen yksikön MEd International -koulutus. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat erityisesti teoriat toiseuden rakentamisesta ja purkamisesta sekä kriittisen monikulttuurisuuskasvatuksen mallit.
Pohjois-Suomi tutkimuskontekstina tarjoaa erityishaasteita vanhoine ja uusine etnisine ja uskonnollisine vähemmistöineen. Nämä pyritään huomioimaan tutkimuksessa ja tutkimaan erityisesti seuraavan kolmen tekijän osuutta epätasa-arvoistavissa prosesseissa: etnisyys, maailmankatsomus/ uskonto, sosiaalinen sukupuoli. Vaikka nämä tekijät ovat erityisesti huomion kohteena, niitä tarkastellaan integroituneena toisiinsa ja muihin osa-alueisiin kuten sosiaaliluokkaan, kieleen ja kotitaustaan.
Epätasa-arvoistavien prosessien tutkimiseksi käytetään monia kvalitatiivisen lähestymistavan menetelmiä, kuten luokkahuone-etnografiaa, elämänkertatutkimusta, diskurssianalyyttisiä tutkimustapoja. Opettajankoulutuksen osalta menetelmänä on toimintatutkimus.”
Etniset vanhoillislestadiolaiset – vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan ja kasvatetaan
Määritelmän mukaan etniset uskonnot ovat uskontoja, joiden jäseneksi synnytään. Ne ovat sidoksissa johonkin kansaan tai heimoon ja antavat jäsenilleen sekä kansallisen (tai kansallisuuden osaryhmittymään liittyvän) että uskonnollisen identiteetin. Useimmiten etnisellä uskonnolla on ymmärretty lähinnä varhaisuskontoja, alkuperäisuskontoja eli luonnonuskontoja.
Toisaalta etnisyydestä saatetaan puhua myös uudempien uskonnollisten ryhmien yhteydessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa vaikuttavien hutteriittien keskuudessa erotetaan etniset hutteriitit eli liikkeeseen syntyneet käännynnäisistä, uusista tulokkaista (aiheesta lisää täällä lähteineen).
Mitä sitten tarkoitetaan käsitteellä etninen lestadiolainen?
Koska vanhoillislestadiolaisuus omaksutaan pääsääntöisesti yhteisön jäsenyyden kautta jo varhaislapsuudessa, ja siitä muodostuu siten osa persoonallista minuutta, identiteettiä, voidaan puhua etnisistä lestadiolaisista. Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita, siis sekä liikkeessä yhä olevia että siitä irrottautuneita. Tällä hetkellä vanhoillislestadiolaisten määräksi Suomessa on arvioitu 80 000 – 100 000. Liikkeestä irtautuneiden määräksi Suomessa on esitetty arvio yli 120 000 (Valkila 2013).
Sen sijaan voidaan kysyä, voidaanko liikkeeseen aikuisena liittyneitä nimittää etnisiksi lestadiolaisiksi. Jos noudatetaan samaa rajausta kuin Yhdysvalloissa hutteriittien kohdalla, silloin aikuisena kääntyneet kuuluvat vanhoillislestadiolaisiin, mutta eivät etnisiin vanhoillislestadiolaisiin.
Aikuisena ihminen ei enää voi rakentaa itselleen vanhoillislestadiolaista identiteettiä samassa kokonaisvaltaisessa mielessä, mitä se merkitsee liikkeeseen kasvatetulle.
Vanhoillislestadiolaisuus osana minuutta: identiteetti, moraalinen yhteisö, rajankäynti
Uskonto voidaan nähdä on kulttuurin merkitysjärjestelmänä, joka selittää ihmiselle hänen identiteettiään suhteessa itseen ja muihin ihmisiin. Vanhoillislestadiolaisuus on osa luterilaista kristillisyyttä ja siinä oma erityislaatuinen merkitysjärjestelmänsä, ”kielensä”. Erityisen perustava seikka identiteelille on se, että vanhoillislestadiolaisessa kulttuurissa korostetaan uskovaisten seurakunnan fundamentaalista eroa ”maailmassa elämisestä” eli uskottomien elämästä. ”Maailmassa elävillä” tarkoitetaan kaikki muita kuin vanhoillislestadiolaisia ihmisiä. Eroa muihin tehdään muun muassa erilaisin käyttäytymissäännöin ja korostamalla oman yhteisön tapoja ja käytäntöjä ”pyhinä”, uskovaisia velvoittavina asioina.
On kiintoisaa, että tutkimuksessa on myös todettu, että lestadiolaiset muodostavat oman moraalisen yhteisönsä, jolla on suomalaisesta valtaväestöstä poikkeavat moraalinormit. Tämä ilmeni Annukka Vainion väitöskirjatutkimuksesta, jossa hän vertaili vanhoillislestadiolaistem lukiolaisnuorten arvoja ja käsityksiä oikeudenmukaisuudesta muiden samanikäisten nuorten käsityksiin (Vainio 2003). Om moraalijärjestelmä on omiaan perustelemaan ajatusta valtaväestöstä poikkeavasta ”etnisestä lestadiolaisuudesta”.
Arjen käytäntöjen, kasvatuksen ja perinteiden kautta rajankäynti maailmassa olemisen ja oman uskovien seurakunnan välillä kehittyy yksilön sisäiseksi ajattelumalliksi, joka omaksutaan jo lapsuudessa. Niiden voima on huomattava, sillä opittujen normien rikkominen herättää uskovaisessa syvää ahdistusta.
Paikallisen vl-yhteisön (rauhanyhdistyksen) toimintaan osallistuu yleensä koko perhe. Vanhoillislestadiolaiset lapset ja varsinkin nuoret ovat vapaa-ajalla tekemisissä pääosin omaan yhteisöönsä kuuluvien kanssa. Samoin perheet pitävät tiiviisti yhteyttä muiden samaan yhteisöön kuuluvien perheiden kanssa. sen sijaan liikkeen ulkopuolisten kanssa solmintaa harvoin kiinteistä ja luottamuksellisia ystävyyssuhteita.
Edellä kuvatun perusteella vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatettu ihminen voi perustellusti pitää itseään etnisenä lestadiolaisena riippumatta siitä, mikä hänen nykyinen suhteensa herätysliikkeeseen ja sen uskomuksiin on.
Lestadiolaisuus etnisenä ryhmänä
Norjassa lestadiolaisuutta on tulkittu ”uskonnolliseksi etnisyydeksi”, jonka on nähty ilmentyneen hengellisenä ja poliittisena reaktiona ihmisille, erityisesti saamelaisväestölle, joille liike on toiminut välineenä ja vastavoimana yhtenäistävälle modernisaatiolle, yleiselle maallistumiselle ja kulttuuriselle sorrolle. (Wallenius‐Korkalo, 2011.)
Tutkijatohtori Saara Tuomaala on todennnut haastattelussaan lestadiolaisuudesta: ”Enemmän kuin uskosta on kyse siitä että syntyy johonkin kulttuuriin ja elää siinä.”
Myös FT Markku Ihonen on useissa lestadiolaisuutta koskevissa tutkielmissaan todennut, että lestadiolaisuutta voidaan pitää etnisenä ryhmänä. Liikkeellä on vahva oma historiansa, uskomusjärjestelmänsä, arvomaailmansa, käsitteensä ja puhetapansa. Tervehtimisen lisäksi yhteisössä on käytössä useita muitakin rituaalistuneita käyttäytymismuotoja.
Etnistä luonnetta korostaa myös esimerkiksi normi puolison valinnasta vain oman ryhmän sisältä (endogamia l. sisäryhmäavioliittoisuus). Avioitumisnormi vahvistaa vanhoillislestadiolaisuuden etnistä luonnetta sanan varsinaisessa merkityksessä.
Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus on tiukemmin etnistä puhtautta vaaliva ryhmä kuin vaikkapa juutalaisuus tai romanit, jotka voivat avioitua vapaasti myös ryhmänsä ulkopuolelle.
Tutkija Hanna-Leena Nissilä puolestaan on kuvannut Tulva-lehden haastattelussa omaa suhdettaan vanhoillislestadiolaisuuteen, viitaten juuri identiteettiin: “Uskon tunnesyistä. Olen kasvanut lapsesta asti siihen, että Jumala on turva. Vanhoillislestadiolaisuus on minulle myös identiteettikysymys.”
Blogisti Teuvo Moisaon todennut, että itsekin tiedostettu etninen lestadiolaisuus on voimistumassa oleva asenne vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. ”Lestadiolaisidentiteetillä sekä yhteisöllinen että henkilökohtainen ulottuvuus. – – Luultavasti suurimalle osalle vanhoillislestadiolaisista liike onkin lähinnä sosiaalinen ympäristö. Kaikki vanhoillislestadiolaiset eivät ole edes kovin uskonnollisia.”
Lestadiolaisesta liikkeestä (rauhanyhdistyksestä) lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään monin tavoin suhteessa ulkomaailmaan vielä silloinkin, kun on jättänyt yhteisön. Silloinkin vaikka ei koe, että vl-liikkeen sisäiset velvoitteet ja käytännöt enää sitoisivat itseä tai hallitsisivat elämäntapaa. Toisin sanoen, on kyse syvästi henkilökohtaiseen identiteettiin liittyvästä maailmankuvasta ja käsitemaailmasta.
”Jos siitä lähtee, kaikki muuttuu: identiteetti, seksuaalisuus, elämäntapa ja arvomaailma”, toteaa Tuomaala.
Hän onkin verrannut lestadiolaisyhteisöstä luopuvaa naista musliminaiseen, joka irtautuu islaminuskosta ja samalla siihen liittyvästä hengellisestä ja tapakulttuurista. Kummassakin voi olla kyse kokonaisesta elämäntavasta ja kulttuurista irtautumisesta ja siirtymisestä enemmän tai vähemmän valtakulttuuriin. Siellä taas saattaa kohdata alentuvan säälivää suhtautumista, minkä kokee asiaankuulumattomana ja loukkaavana. (Itse asiassa vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapanormeilla on paljon yhtäläisyyksiä eräiden islamin suuntausten kanssa, esim. edellä mainittu endogamia ja yhteisön sisäinen sukupuolijärjestelmä.)
Toiseus ja kaksinkertainen toiseus
Uskonyhteisön ulkopuolella ei ole ollenkaan helppoa rakentaa oikeaa omaa minuuttaan, koska lestadiolaisuudesta irrottautunut on kaksinkertaisesti vieras, vieras ei-lestadiolaisten piirissä ja vieras suhteessa vl-yhteisössä eläviin.
Liikkeestä irtautuneella on myös etunaan ainutlaatuinen näköalapaikka kahteen suuntaan. Tilannetta voi verrata kahdessa erilaisessa kansallisessa kulttuurissa elävän ihmisen tilanteeseen. Kirjailija Sofi Oksanen on todennut omasta suhteestaan Viroon ja Suomeen: ”Olen ulkopuolinen kummassakin maassa. Se tuo etäisyyttä aiheisiin, ja pieni etäisyys on aina hyvästä.” Se on auttanut häntä tarttumaan asioihin, joita ei ole muuten paljon käsitelty.
Irrottautuminen on sellaisenaan psyykkisesti ja sosiaalisesti erittäin vaativa prosessi, eikä integroituminen valtakulttuuriiin ole myöskään yksinkertaista. Tähän voi tutustua lukemalla kaunokirjallisia kuvauksia, kuten Anna-Maija Ylimaulan romaani Papintyttö (1976), Pauliina RauhalanTaivaslaulu (2013) ja muistelmia, kuten Anna-Maija RaittilanKotipiha kulkee mukana (1990).
Etnisyys liikkeessä pysyttelevän kannalta
Liikkeessä pysyttelevän kannalta taas käsitteellinen rajaus ”etninen lestadiolainen” korostaa eroa kyseisen liikkeen hengellisten ja toisaalta sen yhteisöllisten, sosiaalisten arvojen välillä.
Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.
Ensimmäinen vanhoillislestadiolainen naispappi Mari Leppänen on korostanut vanhoillislestadiolaisuutta hengellisenä kotipaikkaoikeutena, jota ei pitäisi keneltäkään riistää.
Ilmaus on osuva ja kuvaa sitä, että ollana tekemisissä syvien identiteettikysymysten kanssa. Leppänen joutui suljetuksi ulos omasta rauhanyhdistyksestään Turussa pappisvihkimyksensä jälkeen.
Vanhoillislestadiolaiseksi kasvetaan – eli kasvatetaan. Lapsi kasvatetaan rauhanyhdistyksen vakiintuneisiin perinteisiin, sen uskomuksiin, elämäntapoihin ja maailmankuvaan. Tästä yhteisön elämäntavasta ja sen kollektiivisista ajatuksista tulee ihmiselle jo varhain osa omaa minuutta, identiteettiä.
Olennaista on tiedostaa, että kyse ei ole vain perheessä, yksityisessä sfäärissä tapahtuvasta kasvattamisesta yhteisön jäseneksi, vaan mukana on lapsen hyvin varhaisesta kasvuvaihesta lähtien myös kollektiivi, vanhoillislestadiolainen yhteisö normeineen ja opetuksineen. Lapsi viedään jo muutaman vuoden ikäisenä paikallisen rauhanyhdistyksen järjestämään kerhoon, sitten pyhäkouluun, sitten koululaisten raamattuluokkaan. Tätä jatkuu kunnes seuraa SRK:n järjestämät koululaisten ja nuorten leirit ja lopulta omaa oppia seuraavalle polvelle siirtävä SRK:n rippikoulu.
Esimerkiksi rovasti Seppo Lohi on todennut, että vanhoillislestadiolaiset nuoret eivät enää irtaudu liikkeen piiristä samassa määrin kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on kasvava liike. Lohenkin mukaan kyse on juuri identiteetistä, nuori ihminen kokee olevansa itse osa omaa liikettään. Lohen mukaan lestadiolaisen identiteetin entistä voimakkaampi pysyvyys on seurausta juuri voimistuneesta yhteisöllisestä toiminnasta rauhanyhdistyksissä.
On luonnollista, että ihminen ei yleensä itse edes tiedosta, että monet hänen totena pitämänsä uskomukset ja asenteet ovat ulkoapäin mieleen ”istutettuja”. Erityisesti siksi että uskomuksien hyväksyminen ja normien noudattaminen ovat kiistaton, kohtalokas ehto sille, mitä lapsi ja aikuinenkin ihminen eniten kaipaa: hyväksytyksi tulemista, rakkautta.
Vanhoillislestadiolaisessa perhe- ja kasvatuskulttuurissa sekoittuvatkin ihmissuhteisiin kuuluva kiintymys, rakkaus ja hyväksyntä osaksi uskonnollista yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyden vaatimusta.
Onkin esitetty kysymys, missä määrin lestadiolaisella lapsella on mahdolisuutta kasvaa identiteetiltään aidosti omaääniseksi ja itsenäiseksi, vastuulliseksi persoonaksi. Musiikinopettaja Soili Tikka (2005) on tutkimuksessaan muotoillut identiteettikysymyksen näin:
Onko yksilön ylipäätään mahdollista saavuttaa lestadiolaisyhteisössä aito minäidentiteetti, vai onko sen sijaan tyypillistä, että nuori omaksuu identiteetin perheeltään ja uskonnolliselta yhteisöltään?
On ilmeistä, että yksilön autonomisuus eettisessä, moraalisessa mielessä on vanhoillislestadiolaisuudelle vierasta. Tämä havaittiin oululaisnuorten eettisiä arvoja ja moraalikysymyuksiä koskeneessa väitöstutkimuksessa (Vainio 2002). Lastensuojelun tutkija, YTT Johanna Hurtig on pohtinut samansuuntaisia kysymyksiä. Yhteisö ei salli itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Tällaisen vahvan kollektiivisen identiteetin voima estää lapsen mahdollisuuden kasvaa itsenäisesti eettisiä ratkaisuja tekeväksi ja oman vastuunsa kantavaksi moraaliseksi toimijaksi.
Käsite ”etninen lestadiolaisuus” koskee siten kaikkia lestadiolaisuuteen kasvaneita. Liikkeestä lähtenyt tunnistaa lestadiolaisuuden itsessään suhteessa ulkomaailmaan liikkeestä lähdettyäänkin. Liikkeessä pysyvälle käsite ”etninen” havainnollistaa ja korostaa uskonliikkeen hengellisten ja yhteisöllisten arvojen välistä erottelua.
Käsite etninen vanhoillislestadiolainen on lisäksi tarpeen myös siitä syystä, että sen avulla voimme ymmärtää erottelun hengellisyyden (omakohtaisen vakaumuksen) ja hengellisyydeksi naamioituvan tapakulttuurin välillä.
Vaikka usko onkin henkilökohtainen, uskonnollisen yhteisön ollessa kyseessä sitä ylläpidetään aina yhteisön itselleen luomaan normijärjestelmään tukeutuen. Normijärjestelmä eli elämäntapaa ohjaavat ”säännöt” eivät siten pohjaudu niinkään esimerkiksi Raamattuun, vaan ne ovat historiallisesti kehittyneitä ja yhteisössä sosiaalisesti muokattuja järjestelmiä. Valinta oikean ja väärän tapakulttuurin välillä on siten pitkälle mielivaltainen ja sosiaalinen, vaikka elämäntapanormit onkin yleensä selitetty Raamatulla tai vielä useammin kuitattu sillä, että ne ”suojelevat yksilön henkilökohtaista uskoa”.
Nimimerkki Pölyttynyt on kuvannut lestadiolaista identiteettiä ja sen ”etnisyyttä” seuraavasti:
”Etnisiä lestadiolaisiahan olemme kaikki, jotka elämme tai olemme eläneet lestadiolaisuudessa. Ne entiset lestadiolaiset, jotka nyt toteavat olevansa YHÄ etnisiä lestadiolaisia, ovat meidän muusta yhteiskunnasta eristäytyvän, tiiviin kasvatuskristillisyytemme tulosta.
Omasta menneisyydestäänhän ei koskaan pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. Se kulkee meissä aina mukana, vaikuttaen meidän ajattelutapaamme, tapoihimme ja mielipiteisiimme – sekä ystäväpiiriimme. Perinteisesti herätyskristillisyydessä on ihmisen elämä hyvin kahtiajakautunut: Elämä ennen parannuksen armon saamista vs. elämä armahdettuna kristittynä, tai ”luopioiden” kohdalla elämä uskon ”kahleissa” vs. vapaana uskonnon ”pakkopaidasta”. Nyt tuo asetelma näyttäisi olevan jossakin määrin murtumassa.
Olemmeko siirtymässä lopullisesti [avoimesta, kaikkia kutsuvasta] herätyskristillisyydestä [sisäänpäin kääntyneeksi] etniseksi ryhmäksi?
Monet ”entisistä” ovat sanoutuneet irti lestadiolaisuudesta tympääntyneenä liikkeen olemattomaksi kokemaansa keskustelukulttuuriin ja heidän mielestään sivuseikkoihin keskittyviin elämäntapanormeihin. Silti he saattavat käydä ainakin silloin tällöin seuroissa ja viettää vapaa-aikansa pääasiallisesti entisten uskonystäviensä kanssa. Suviseuroissa heitä näkee tuhatmäärin. Monet heistä osallistuvat näköjään aktiivisesti lestadiolaisuudesta käytyyn keskusteluun. Jotkut ovat tästä ilmiöstä huolissaan. Katoaahan siinä helposti RAJAT. Tässä kristillisyydessä ei ole oikein koskaan pidetty rajatilaa hyväksyttävänä.” (5.4.2009 Mopin palstalla.)
Yksi seikka edellä herättää huomiota. Pölyttyneen kuvauksessa annetaan ymmärtää, että vl-liikkeen jättäneet seurustelevat edelleen myös liikkeen sisällä pysyttelevien kanssa enemmän tai vähemmän tiiviisti. Tämä saattaa olla suunta, johon ollaan menossa. Monien kokemus kuitenkin osoittaa, että vanhoillislestadiolaisen ihmisen läheisin suhdeverkosto koostuu vain samoin uskovista. Ei-lestadiolainen voi vain harvoin olla se kaikkein läheisin ystävä. Samaten vl-liikkeeseen jääneet sukulaiset ja ystävät useasti katkaisevat yhteydenpidon siihen läheiseensä, joka on jättänyt lestadiolaisuuden.
Liikkeen virallisen julkisen opetuksen mukaan näin ei periaatteessa tarvitsisi olla, mutta näin yleensä käy. Tähän uskovaisia myös kehoitetaan liikkeen sisällä arkikäytännön tasolla, kuten seurapuheissa ja seurakuntapäivillä. On tavallista, että vanhoillislestadiolaiset seurapuhujat ja Päivämiehen kirjoitukset varoittelevat läheisestä yhteydenpidosta ei-lestadiolaisten kanssa. Vielä voimallisemmin varoitellaan yhteydenpidosta sellaisen uskovaisen kanssa, jolla on kollektiivin opetusta kyseenalaistavia mielipiteitä.
Toisaalta, yhteisöstä irrottautuneelle saattaa yhteydenpito läheisiin ihmisiin muodostua itselle raskaaksi, ja hän haluaa siksi itse etääntyä ja rakentaa uutta identiteettiään rauhassa mahdolliselta painostukselta ja käännyttämiseltä. Läheisten tunnereaktiot uskon jättänyttä kohtaan saattavat olla varsin voimakkaita.
Etnisen uskonnon luonne historiassa
Lestadiolaisuudella on ollut aikaisemminkin etnisen uskonnon luonne, mutta toisessa merkityksessä. Lestadiolaisella liikkeellä oli nimittäin keskeinen merkitys suomen kielen säilymisessä suomalaissiirtolaisten keskuudessa. Pitkälti 1950-luvulle saakka Pohjois-Amerikan lestadiolaisseurakunnissa käytettiin pääasiallisesti vain suomen kieltä. Suomi säilytti vahvan kieliaseman pitkään myös Ruotsin meänkielisten ja Norjan kveenien keskuudessa juuri lestadiolaisuuden ansiosta.
Yhteisöllinen uskonnollisuus piti yllä ja vahvisti kieliryhmänidentiteettiä. Monilla alueilla lestadiolaisuudesta tuli siten etninen uskonto. Uskonnollisen funktion lisäksi se piti yllä suomalaistausteisten ihmisten etnistä yhteenkuuluvuutta. Amerikassa, Norjassa ja myös Muurmannin rannikolla se johti lestadiolaiseen yhtenäiskulttuuriin suomalaisen vähemmistön keskuudessa. (Kinnunen 2002.)
Historia on osoittanut, että identiteetit ja yhteisöt eivät suinkaan ole ehdottoman pysyviä ilmiöitä. Vanhat yhteisöllisyyden muodot häviävät ja uusia syntyy tilalle.
Vanhoillislestadiolaisessa elämäntavassa ja hengellisyydessä voidaan nähdä tapahtuneen melkoisia muutoksia liikkeen sadan vuoden historian mittaan. Muutosten tunnistamisessa tarvitaan perehtymistä dokumentteihin, muistitietouteen ja yksityisten ihmisten kokemuksiin sekä tieteelliseen tutkimukseen.
Tavallinen liikkeen jäsen ei muutoksia yleensä kykene tunnistamaan, koska yksilön elämä on suhteellisen lyhyt. Lisäksi yhteisön yhtenäisenä pitäminen edellyttää kollektiivista illuusiota muuttumattomuudesta.
Annukka Vainio: One morality – or multiple moralities? Religious Ideology, Conceptions of Morality and Rule Systems of Finnish Evangelical Lutheran, Conservative Laestadian and Nonreligious Adolescents. University of Helsinki 2003.
Tämä blogi on lisensoitu. Omat Polut jonka tekijä on "Omat Polut Network" on lisensoitu Creative Commons 1.0 Suomi lisenssillä. Tekstit ovat vapaasti lainattavissa, kun lähde mainitaan. Kaupallinen käyttö kielletty.
Toisin kuin syntyaikoinaan, vanhoillislestadiolaisuus ei enää 2000-luvulla ole ulkopuolisia ”suruttomia” herättelevä ja uskoon kutsuva herätysliike. Kaukana siitä. Se on sen sijaan identiteetti, verrattavissa siihen että on syntynyt ja kasvatettu johonkin etniseen ryhmään, tiettyyn yhteisöön ja sen elämäntapoihin, kuten vaikkapa romanit.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 