Arvio: 40% vl-nuorista irtaantuu liikkeestä

Arvion esitti Jaakko Antila blogissaan.

Vanhoillislestadiolaisuus on suurin kirkon herätysliike, jonka jäsenmääräksi on arvioitu 80 000 – 100 000. Ikärakenteeltaan vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on todennäköisesti kaikista eniten alaikäisiä, lapsia ja nuoria, verrattaessa muihin uskonnollisiin yhteisöihin. On arvioitu, että liikkeen piirissä elää tätä nykyä yli 50 000 alle 18-vuotiasta.

Lestadiolaisuuden historiaa ja tulevaisuutta tutkinut Mauri Kinnunen, samoin kuin monet muut asiantuntijat,  on arvioinut,  että liike ei ole kuitenkaan sanottavasti kasvanut
viime vuosikymmeninä. Päivämies-lehden levikki on ollut viime vuosina hienoisessa kasvussa ja on nyt noin 24 000.

Mistä syystä liikkeen jäsenmäärä ei kasva, vaikka vl-perheissä on selvästi enemmän lapsia kuin muissa perheissä ja lapset pyritään kasvattamaan tiiviissä vl-yhteisössä vanhempiensa uskoon?

Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori Jouko Talosen mukaan selitys piilee siinä, että  suuri osa vanhoillislestadiolaisten lapsista jättää liikkeen.

– Vaikka liike on kasvanut, on selvää, ettei kasvu ole samaa tasoa syntyvyyden kanssa. Jos näin olisi, vanhoillislestadiolaisten määrä olisi kasvanut vähintään kaksinkertaiseksi 40 vuodessa, totesi Talonen vuonna 2009 STT:n haastattelussa.

Myös SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen  on todennut samassa haastattelussa, että vanhoillislestadiolaisten kotien lasten ”meneminen maailmaan” alkoi voimistua 2000-luvulle tultaessa.Kotimaa24:n blogisti Jaakko Antila on esittänyt äskettäin arvion, että  nykyisin  yli 40% vanhoilislestadiolaisiin koteihin syntyvistä lapsista jättää herätysliikkeen.

Toisin sanoen, 10 lapsen perheessä neljä tai viisi päättää irtaantua rauhanyhdistyksen piiristä.

Arviotaan Antila  perustelee  noin 500 henkilöä koskevan otoksen tarkastelulla.

Antilan selvitys osoittaa, että tärkeimpiä perheen ihmissuhteita, ystävyyttä ja ihmisen hyväksynnän kaipuuta aseenaan käyttävä, lapsiin ja nuoriin suunnattu vuosienkaan manipulaatio ei pysty murentamaan ihmisyksilön kaipuuta vapauteen, riippumattomaan itsenäiseen harkintaan ja haluun elää itse omaa elämäänsä.

Tavallisimmin vl-liikkeestä erotaan nuorena. Vanhemmalla iällä ja perheen jo kasvaessa irtautuminen on huomattavasti vaikeampaa. Silloin sidonnaisuus sukulaisiin, ystäviin, lasten ystäviin ja muihin ihmissuhteisiin liikkeen sisällä on usein kasvanut niin merkittäväksi osaksi omaa elämää ja arkea, että siitä irtaantuminen merkitsisi käytännössä  jäämistä yksin ja sosiaalisesti eristyksiin.

Onkin harvinaista, että keski-ikäinen tai ikääntynyt vanhoillislestadiolainen päättää irtaantua liikkeestä.

Herätysliike ei enää herätä, vaan kasvattaa – pikkulapsesta lähtien

1970-luvulla käynnistettyä voimakasta panostusta lapsiin ja nuoriin on pidetty liikkeen kannalta erityisen onnistuneena ratkaisuna (esim. puheenjohtaja Voittonen puhujienkokouksessa 2008). Se oli strateginen valinta ja merkitsi huomattavien voimavarojen suuntaamista liikkeen sisälle, ei niinkään ulkopuolisten sanankuulijoiden tavoittamiseen.

Tuohon aikaan ehkäisykieltoa tiukennettiin entisestään ja lestadiolaisperheiden koko alkoi nopeasti kasvaa, myös kaupungeissa. Kuten äskettäin ilmestynyt tutkimus on osoittanut, tavalliset vl-uskovaiset joutuivat noina aikoina myös hoitokokousten kurimukseen, jolloin yksilöihin kohdistuva liikkeen sisäinen kurinpito tiukentui.

Samaan aikaan oli jo lanseerattu idea siitä, että ”jumalanvaltakunta kasvaa sisältäpäin”. Liikkeessä uskotaan, että  ”siionin äidit”  toimivat Jumalan välikappaleena ja synnyttävät uusia jumalanlapsia seurakunnalle.

Ilmeisesti juuri 1970-luvulta lähtien Jeesuksen lähetyskäsky yhdistettiin ihmisen biologiseen lisääntymiseen.

Aikuisia ihmisiä liittyykin vanhoillislestadiolaisuuteen nykyisin enää vain harvoin. Jäsenmäärän kasvun turvaaminen ulkopuolella olevien sijaan lestadiolaisperheiden lapsilla onkin osoittautunut melkoiseksi menestykseksi.

Se on ollut helpompi ja kustannustehokkaampi ratkaisu kuin yrittää tavoittaa uusia aikuisjäseniä mukaan liikkeeseen.

– Siirtymät ulkopuolelta liikkeeseen ovat nykyisin marginaalisia verrattuna tähän kasvavaan siirtymään liikkeestä ulos, vaikka liikkeen seurapuheissa näitä ”parannuksen armon saaneita” eli liikkeeseen tulleita ymmärrettävästi korostetaankin, huomauttaa Jaakko Antila blogissaan.

– Vahvojen sisäisten siteiden takia vanhoillislestadiolaisten yhteydet yhteisön ulkopuolelle ovat heikkoja, joten liike kasvaa lähinnä sisältä, Kirkon tutkimuskeskuksen nykyinen johtaja, tutkija Hanna Salomäki on todennut.

Sananjulistus ja muu toiminta rauhanyhdistyksissä kohdistuu tosiasiassa vain liikkeen jäsenistölle. Seuroihin ei juurikaan ulkopuolisia eksy. SRK:n varoilla ei ole myöskään palkattu esimerkiksi yhtään päätoimista diakonia- tai lähetystyöntekijää, joiden kohderyhmänä olisivat liikkeeseen kuulumattomat.

Käytännön toiminta rauhanyhdistyksissä keskittyy pitkälle varojen kartuttamiseen oman ja muiden rauhanyhdistysten sisäistä toimintaa varten. Kaikki vanh.lestadiolaiset eivät ole tyytyväisiä nykyiseen toimintamalliin.

Tässä valossa onkin selvää, että ilman lasten jo varhaislapsuudessa tapahtuvaa sitouttamista liikkeen oppeihin rauhanyhdistysten olisi vaikeaa saada jäsenmääriään pysymään nykyisellä tasolla.

Rauhanyhdistyksen massiivinen lapsi- ja nuorisotyö

– Vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä puhutaan nykyisin usein kasvatuskristillisyytenä. Suuria herätyksiä ei ole ole viime vuosikymmeninä ollut, mutta tarvetta kristilliselle kasvatukselle on riittänyt, koska perheet ovat yleensä suuria, keskimäärin ehkä 8-9-lapsisia, toteaa Antila.

Yli 40% heistä jättää kuitenkin herätysliikkeen taakseen, siitä huolimatta, että lähestulkoon jokainen vanhoillislestadiolaisen perheen lapsi sitoutuu  lapsuus- ja nuoruusvuosinaan Suomen oloissa huomattavan pitkäkestoiseen ja intensiiviseen hengelliseen toimintaan.

Rauhanyhdistyksen hengellinen kasvatus vaatii lapsilta ja nuorilta huomattavaa oman ajan investointia uskontoon. Se voi merkitä viikoittain jopa 10-25 tunnin ajankäyttöä uskonnonharjoitukseen ja liikkeen oppeihin perehtymiseen.

Uskontoon käytettyä aikaa on pidettävä varsin merkittävänä, kun sitä vertaa esimerkiksi koulun oppiaineisiin tai  lasten ja nuorten muihin harrastuksiin.

– Vanhoillislestadiolaiseen perheeseen syntyvä lapsi saa seitsemän ja kahdeksantoista ikävuoden välillä todennäköisesti enemmän liikkeen virallista, organisoitua opetusta kuin esimerkiksi matematiikan opetusta peruskoulussa ja lukiossa samana aikana, arvioi  Jaakko Antila blogissaan.

Hengellinen opetus käynnistetäänkin jo paljon ennen peruskoulun aloittamista. SRK:n oman suosituksen mukaan lapsi aloittaa pyhäkoulun jo kolmen vuoden iässä. Sitä käydään noin kymmenen vuoden ikään. Lisäksi rauhanyhdistyksen päiväkerhossa käydään 4-6-vuotiaina.

Uskonnollinen kasvatus koostuu osallistumisesta (1)  liikkeen omiin pyhäkouluihin, (2) päiväkerhoihin, (3) raamattuluokkiin ja (4) rippikoululeirille sekä oman paikkakunnan (5) rauhanyhdistyksen viikottaisista (ehkä useammankin kerran viikossa) seuratilaisuuksista. Raamattuluokka on tarkoitettu kouluikäisille ja se kokoontuu opiskelemaan Raamattua miespuolisen aikuisen johdolla 2-4 kertaa kuukaudessa, usein perjantai-iltaisin.

Rauhanyhdistyksillä järjestetään säännöllisesti myös (6) nuorteniltoja, kerran pari kuukaudessa, ja (7) yleisiä seurakuntapäiviä. Joillakin rauhanyhdistyksillä on ohjelmassa säännöllisesti myös  (8) yhteisiä retkiä lapsille ja nuorille sekä (9) nuorten aikuisten raamattupiirejä (esimerkiksi Tampereen rauhanyhdistyksellä).

Näiden lisäksi lapset ja nuoret käyvät ahkerasti (10) suviseuroissa ja muissa isommissa seuratapahtumissa, kuten maakunnallisissa seuroissa. Monet lapsista osallistuvat myös (11) liikkeen omissa leirikeskuksissa järjestettäville lasten ja nuorten leireille ja ehkä myöhemmin opiskelevat vuoden ajan (12) liikkeen omissa sisäoppilaitoksissa, kansanopistoissa.

SRK:n omistuksessa on kolme kristillistä opistoa: Jämsässä, Reisjärvellä ja Ranualla. Niiden käyttömenoista katetaan  57% valtion budjetista, usein todellisuudessa enemmänkin. Esimerkiksi vuonna 2011 valtion tuki em. opistojen toimintamenoihin oli yli 3,5 miljoonaa euroa (opetushallituksen tilasto). Verovaroista tuetaan myös opistojen investointeja, kuten rakentamiskustannuksia.

Lapsi- ja nuoristyön vapaaehtoistyöntekijöitä, kerhojen ja leirien vetäjiä ja ohjaajia, lienee useita satoja. SRK järjestää heille vuosittain  noin 200  koulutustilaisuutta, joten lasten ja nuorten ohjauksen opillisesta puhtaudesta pidetään tarkasti huolta.

Pyhäkoululaisia on runsaat 14 000 vuosittain, päiväkerholaisia 4 500, ja raamattuluokassa käy  5 800 lasta ja nuorta vuosittain.

SRK:n omistuksessa on kuusi leirikeskusta, jotka sijaitsevat eri puolilla Suomea.  Leirikeskuksissa järjestetään vuosittain yli 200 leiriä, kuten nuoriso-, hiihto-, kieli- ja varttuneiden nuorten leirejä sekä rippikoululeirejä. Leiritoimintaa pyöritetään valtaosin vapaaehtoisvoimin.  Vuosittain osallistujia on noin 10 000. Valtaosa, 75 prosenttia leiriläisistä,  on lapsia ja alle 20-vuotiaita nuoria.

Oulun tuomiokapituli on myöntänyt SRK:lle rippikoululuvan. Lupa myönnetään kolmeksi vuodeksi kerrallaan. SRK on järjestänyt omia rippikoulujaan vuoseta 1956 lähtien. Nykyisin SRK:n oman rippikoulun suorittaa noin 2000 nuorta vuosittain.

Voidaan todeta, että vanhoillislestadioaliset pyrkivät ennenkuulumattoman perusteellisella tavalla varmistamaan jälkikasvunsa jäämisen rauhanyhdistykselle nuoruusvuosien jälkeenkin.

Ei siis ole yllätys, että liikkeen jättäneelle nuorelle avautuu aukkoja kalenteriin, mikä saattaa herättää ahdistusta. Elämä ei olekaan enää rauhanyhdistyksen valmiiksi aikatauluttamaa ja ohjelmoimaa. Tilanne vaatii totuttelua ja suunnittelua, jotta vapaa-ajalle löytää mieluista ja mielekästä käyttöä uusien harrastusten parissa.

Lapsen ”vanhoillislestadiolainen identiteetti”

Jaakko Antila muistuttaa, että tämän virallisen opetuksen ja kasvatuksen lisäksi liikkeen piirissä kasvava lapsi omaksuu liikkeen epävirallisen kulttuurin ja sisäistää liikkeessä vallitsevia arvoja ja normeja osaksi elämäntapaansa ja katsomustaan.

Vanhoillislestadiolaisuuden opista ja liikkeen elämäntapanormeista kasvaa vähitellen kiinteä, erottamaton osa nuoren henkilökohtaista minuutta, identiteettiä.

Identiteetti on suhteellisen kiinteä käsitys omasta itsestä, ja siinä on keskeistä myös yhteisön muiden jäsenten  käsitys minuudesta. Vanhoillislestadiolainen pappi ja tutkija Seppo Lohi on korostanut lestadiolaisen identiteetin pysyvyyttä ja vakautta, jonka avulla nuori ihminen tulee kiinnitetyksi aikaisempaa tiiviimmin vl-yhteisön pysyväksi jäseneksi.

Kun lapselle on rakennettu vl-identiteetti, tällöin hänen on myös tavanomaista vaikeampi luopua vl-opeista ja yhteisön jäsenyydestä, vaikka hän myöhemmin pitäisikin niitä virheellisinä tai osittain itselleen sopimattomina. Näin liike pitää ihmisen otteessaan sekä sosiaalisen ihmissuhdeverkoston että identiteetin kautta.

Psykologi kertoi, että uskonnollisesta yhteisöstä irtautuva joutuu rakentamaan uuden, ei-uskovaisen identiteetin. Kyllä. Samalla haasteena on luoda elämälle uusi tarkoitus. Moni irtautuva masentuu. Minä en masentunut, mutta tuskailin inhorealismin ja merkityksettömyyden kanssa. (Herätysliikkeestä irtautumista -blogi.)

On arvioitu, että ns. ”lestadiolaisen identiteetin” yhtenäistyminen ja säilyminen perheittäin alkoi voimistua 1950-1960-luvulta lähtien. Tällöin syntyivät monet nykyisinkin voimassa olevat elämäntapanormit. Niillä on suuri merkitys yksilön sisäisen vl-kurin rakentumisessa.

Keskeinen oheisvaikuttaja kasvavalle lapselle ovat tietysti samanuskoiset ystävät, joiden kanssa on rauhanyhdistyksen piirissä tutustuttu perheittäin. Vl-perheen lapsen ja nuoren läheisin tukiverkosto, hänen kaveripiirinsä, muodostuukin pitkälle vain samaan liikkeeseen kuuluvista ihmisistä.

– Myös mahdollisen aviopuolison ajatellaan löytyvän oman liikkeen sisältä, toteaa Jaakko Antila.

Seurustelua ja avioitumista ”epäuskoisen” eli eri tavalla uskovan kanssa pidetään vanhoillislestadiolaisuudessa synnillisenä.  Liikkeessä vaalitaan edelleen endogamiaa eli sisäryhmäavioliittoisuutta. Aviopuolison valinta ei ole täysin vapaata, vaan puoliso tulee valita vain oman yhteisön piiristä. Ulkopuolisen kanssa avioituneen piti ainakin vielä joitakin vuosia sitten ripittäytyä julkisesti seurakunnan edessä saadakseen syntinsä sovitetuksi.

– Kaiken kasvatuksen ja ympäröivän yhteisön kulttuurin keskeinen päämäärä on ”säilyttää usko ja hyvä omatunto” ja varmistaa se, että lapsi pysyy liikkeen piirissä, kiteyttäää Jaakko Antila lapsi- ja nuorostoyön tavoitteet.

Silti yli 40% vl-lapsista jättää liikkeen

Uskonnollisesta kasvatuspanostuksesta ja lapsen vl-identiteetin rakentamisesta huolimatta suuri osa vanhoillislestadiolaisten perheiden lapsista irtautuu lapsuuden yhteisöstään. Tämä voi tapahtua jo rippikouluiässä, mutta sitä tapahtuu myös paljon myöhemmin. Irtautumisprosessi saattaa kestää vuosia, jopa vuosikymmenen.

Jaakko Antila viittaa nähtävästi itse toteuttamaansa, epäviralliseen selvitykseen tilanteesta. Hän pitää sitä  suuntaa-antavana. Se käsitti yli 500 henkilöä. Siinä otoksessa yli 40 % vanhoillislestadiolaisiin perheisiin syntyneistä lapsista oli jättänyt liikkeen. Lisäksi on huomioitava, että vielä liikkeeseen jääneessä ryhmässä oli mukana sellaisia alaikäisiä ja täysi-ikäisiä vanhoillislestadiolaisia, joiden voitiin ennakoida myöhemmin mahdollisesti  irrottautuvan liikkeestä.

Yhteisöstä irtautuvien ihmisten suurta määrää ei  yhteisön sisällä useinkaan välittömästi havaitse, toteaa Antila.

– Ihmiset irtautuvat usein yksitellen, ja yksittäisen ihmisen tai perheen jättämä aukko ihmisten sosiaalisiin kuvioihin yhteisön sisällä kuroutuu ajan myötä kiinni. Lisäksi joissakin perheissä lähtijöitä ei välttämättä ole lainkaan, kun taas toisissa lähes kaikki lapset lähtevät liikkeestä.

Antilan selvitys osoittaa, että läheisiä ihmissuhteita ja ihmisen hyväksynnän kaipuuta hyväksikäyttävä, lapsiin ja nuoriin suunnattu vuosienkaan manipulaatio ei ole pystynyt murentamaan ihmisyksilön tarvetta henkilökohtaiseen vapauteen, itsenäiseen harkintaan ja haluun elää itse omaa elämäänsä.

*            *             *

Ajattelemisen aihetta antoi: Dr. Propelli.

Lähteet:

Jaakko Antila: 60 %:n kasvatuskristillisyyttä? Kotimaa24:n blogikirjoitus 1.10.2012. – Antilan blogikirjoitukset on poistettu Kotimaa24:n Blogiarkistosta.

Loppuyhteenvedoksi 1970-luvustakin jää Jumalan rakkaus ja anteeksiantamus. Päivämies nro 1, 7.1.2009,  toinen pääkirjoitus.

Nuoret jättävät vanhoillislestadiolaisuuden – suuri syntyvyys ei kasvata jäsenmäärää. 2009.

Jussi Rytkönen: Ei pelastusta ilman oikeaa parannuksentekoa. Kotimaa 9.1.2008. (Olavi Voittosen ja Aimo Hautamäen haastattelu.)

Hannu Hallamaa: Suuri syntyvyys kasvattaa lestadiolaisuutta hitaasti. STT  8.2.2009, julk. mm. Kaleva 9.2.2009.  Itä-Savo 8.2.2009.

*           *           *

Lue lisää:

Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan

Ei koskaan täysin ulkopuolinen: Minä irtosin, mutta se ei irtoa minusta

Etniset vanhoillislestadiolaiset

Aija Hannila: Reisjärven opisto ja naurun biologiaa. Tyhjien paperien kaaos -blogi 22.2.2014.

Joku toinen: Toimitalon pyöritystä vai elävää uskoa?

Katarooma: Vl-usko ja kapea maailma. Blogikirjoitus 24.5.2014.

Ina Mikkola: Kaste rikkoo lapsen uskonnonvapautta. Suomen Kuvalehti 24.12.2009.

Teuvo Moisa: Vapaampaa yhteisöllisyyttä lestadiolaisuuden jälkeen. Uusi Suomi -blogi.

Petri Ristimäki: Hengellinen väkivalta ja julma ”mitäs tulit tänne” -argumentti. 25.4.2012.

Petri Ristimäki: Taivaspaikka-arpajaisten hyvät, pahat ja pelkurit. 20.8.2012.

Vertaistukiryhmät käynnistyvät Oulussa ja Helsingissä

Vl-vanhempi: Liian paljon lähipiirissä romahtaa, jos nostan asiat julkisuuteen