Avainsana-arkisto: Minnan tarina

Sara Marin: Maijan tarina paljastaa miesvaltaiset valtarakenteet


Vanhoillislestadiolainen yhteisö on miesten rakentama ja miesten johtama. Naisella ei ole yhdenvertaisia oikeuksia miehen kanssa. Vanhoillislestadiolaisuus jättää naiseen pahimmillaan ikävät jäljet: vuotavan arven ja rikotun sielun. –  Jos me naiset emme vaadi itsellemme tasa-arvoa, ei sitä tee kukaan muukaan puolestamme, kirjoittaa luokanopettajaksi opiskeleva  Sara Marin Kalevassa. Hän kiittää Maijan tarina -kirjan omaelmäkerrallisen tekstin kirjoittajaa rohkeudesta julkaista kirja vaikeasta aiheesta. Kirja ilmestyi huhtikuussa 2012 Kirjapajan kustantamana.

”Pitkään odottamani kirja julkaistiin viimein. Kun sain kirjan, luin sen samalta istumalta.

…Lue koko artikkeli…

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): äitiys, bans, erottaminen yhteisöstä, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, johtajat, johtokunta, Kaleva, kiellot, kontrollointi, lapset, lähihistoria, lisääntyminen, naisen asema, naispappeus, naissaarnaajat, normit, norms, painostaminen, pedofilia, puhujat, retoriikka, sananjulistajat, sananvapaus, SRK ry., SRK:n johtokunta, sukupuolijärjestelmä, syrjintä, syyllistäminen, tasa-arvo

Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi


Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske on puuttunut vuosikausia kestäneeseen lapsen hyväksikäyttötapaukseen sekä sen salailuun, joka on tapahtunut vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä. Asiasta kertoi Helsingin Sanomat 7.5.2010 (A5).

Valtakunnansyyttäjävirasto haluaa selvittää, voisiko lapsena pedofiiliringin raiskaamaksi joutuneen lestadiolaisnaisen tapauksen yhä käsitellä oikeudessa, vaikka  rikoksista on kulunut niin kauan aikaa, että  asiaa on pidetty rikosoikeudellisesti vanhentuneena.

Pohjanmaalla asuva nainen joutui lapsena, 7-vuotiaasta lähtien, toistuvasti usean lähipiirin vanhoillislestadiolaisen miehen raiskaamaksi. Seksuaalista hyväksikäyttöä kesti seitsemän vuotta.Viimeinen raiskaus tapahtui ”Minnan” ollessa teini-iässä. Helsingin Sanomat julkaisi naisen kertomuksen tapahtumista 1.5. (Hyväksikäytetty Minna). (Teksti löytyy kokonaisuudessaan Vapaa sana -foorumista.)

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa Mikael Pentikäinen antoi tunnustuksen valtakunnansyyttäjän ratkaisulle: ”Apulaisvaltakunnansyyttäjä teki tärkeän ratkaisun päättäessään selvittää, voitaisiinko 20 vuotta vanha vakava rikos ottaa vielä oikeuden käsittelyyn. Rikosoikeudelliset vanhenemissäännöt eivät poista tuskaa, jota uhri joutuu kantamaan lopun elämänsä.” (16.5.2010.)

Rauhanyhdistyksellä torjuttiin rikosten selvittäminen rippisalaisuuteen vedoten

Hyväksikäyttö alkoi, kun Minna oli seitsemänvuotias. Hänet raiskattiin ensimmäisen kerran kun hän oli ala-asteen kolmannella luokalla.

Kyseinen mies asuu ja työskentelee edelleen samalla paikkakunnalla kuin Minna. Mies on yhteisön arvostettu jäsen. Hän ei ole koskaan tunnustanut viranomaisille tekojaan eikä  kukaan tehnyt koskaan rikosilmoitusta.

Minnan omat vanhemmat ja sisarukset ovat antaneet miehelle synnit anteeksi.

Toinen Minnan raiskaajista on toiminut myöhemmin rauhanyhdistyksen johtokunnan jäsenenä eräällä toisella paikkakunnalla.

Kaikki tekijät, raiskaajat ja hyväksikäyttäjät, olivat perhepiirin kuuluneita vanhoillislestadiolaisia miehiä. Yhteensä heitä oli ollut enemmän kuin yhdessä kädessä on sormia, kuten HS:n raportissa todettiin.

Osa hyväksikäytöstä oli tapahtunut kotona, muun perheen ja vieraiden ollessa alakerrassa. Minna yritti kertoa asiasta vanhemmilleen ja sisaruksilleen, mutta hänen  kertomustaan hyväksikäytöstä ei uskottu. Isä ei tehnyt mitään selvittääkseen asiaa. Minnan äitikään ei siihen puuttunut eikä myöskään kukaan sisaruksista.  Kukaan perheessä ei siis asettunut suojelemaan Minnaa.  Hän kertoo joutunenesa perheessään jotenkin leimatuksi ja syrjityksi. Hänestä tuli perheen ”musta lammas”.

– Viime aikoinakin minulle on sanottu, että jos puhun näistä asioista, tekijöiden synnit tulevat kannettavakseni, toteaa Minna.

Minna viittaa vanhoillislestadiolaisuudessa omaksuttuun käsitykseen maallikkojakin velvoittavasta rippisalaisuudesta. Ripissä tunnustettuja asioita ei saa kukaan kertoa eteenpäin. Joka niin tekee, saa kyseiset synnit kantaakseen tunnolleen. (Opista tarkemmin ks. Johannes Alaranta: Maallikko-salaripin  harhaoppi.)

Vanhoillislestadiolaisuuden maallikko-rippioppi

Vanhoillislestadiolaisuudessa ripittäytyminen – syntien anteeksipyyntö – on jokapäiväisessä uskonelämässä keskeinen asia.  Syntiään voi pyytää anteeksi keneltä hyvänsä toiselta vanhoillislestadiolaiselta, josta tulee näin rippi-isä tai -äiti. Ripin vastaanottajan ei siis tarvitse olla pappi eikä maallikkopuhujakaan. Ripin vastaanottaja voi olla myös lapsi.

Liikkeessä uskotaan, että  rippisalaisuus on ehdoton, joten synninpäästön julistaja on velvollinen salaamaan kaikki mitä ripittäytyjä on kertonut. Kun siis joku yhteisön jäsen on julistanut raiskaajalle synninpäästön, asiasta on sen jälkeen vaiettava. SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ja pääsihteeri Aimo Hautamäki ovat tähdentäneet rippisalaisuuden ehdottomuutta useissa julkisissa lausunnoissaan (esim. Rauhan Tervehdyksessä, television A-Studiossa ja Päivämies-lehdessä).

Lisäksi ehdottomaan rippisalaisuus-opetukseen kuuluu tulkinta, että on syntiä ottaa esille  anteeksipyytämisen jäälkeen  asioita, jotka syyllinen on ripillään sovittanut. Kun hän on pyytänyt  anteeksi jotakin uskovaiselta, silloin synti on sovitettu myös Jumalan edessä. Anteekesiantamuksen oppi on vanhoillislestadiolaisuuden hengellisessä ytimessä, ja sen mnettelyt opetetaan jo varhain lapsille sekä kotikasvatuksessa että rauhanyhdistyksen lapsi- ja nuorisotyössä. Siihen osallistuu vuosittain 30 000 – 40 000 lasta ja nuorta.

Rikollisen osalta liikkeessä uskotaan myös, että  kun rippi-isä tai -äiti on kehottannut rikollista ilmoittautumaan viranomaisille saadakseen oikeuden tuomion, rikollinen todella toimii näin.  Uskotaan, että Jumala vaikuttaa rikollisessa näin. Kyse on uskomisesta ja luottamuksesta Jumalan voimaan. SRK:n ohjeistuksen mukaan ripin vastaanottajalla ei ole lupaa tehdä rikosilmoitusta, koska ”rippisalaisuus on ehdoton”.

Vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan lisäksi, että anteeksiannon julistamisessa  synnit on upotettu armonmereen ikuisiksi ajoiksi.  Se joka ”onkii armonmerestä” , eli yrittää käsitellä jälkeenpäin kyseisiä asioita, syyllistyy itse näihin toisen ihmisen jo anteeksi annettuihin synteihin. Ne tulevatkin hänen tunnolleen. Rippisalaisuus on ehdoton”, ovat SRK:n vastuuhenkilöt tähdentäneet useissa yhteyksissä, viime aikoinakin.

Siten on loogista, että rikosilmoituksen teko oli Minnankin tapauksessa vanhoillislestadiolaisen yhteisön silmissä mahdoton vaihtoehto.

– Niinpä kenenkään ei tarvitse kohdata minua eikä totuutta, koska ”ne ovat jo sovittuja asioita”, Minna sanoo.

Syyllisyyden taakka sälytettiinkin Minnan, uhrin, kannettavaksi.  Minnasta tuli yhteisön silmissä syntinen, kun hän aikuisiällä, avioiduttuaan ja saatuaan omia lapsia,  yritti saada oikeutta ja rikolliset vastuuseen. Armon ovat saaneet vain raiskaajat.

Minna on puhunut rikoksista sukulaisilleen, paikallisen rauhanyhdistyksen johtohahmoille ja SRK:n johdolle.

Paikallinen rauhanyhdistys ei Minnan pyynnöistä huolimatta puuttunut asiaan, ei myöskään paikkakunnalla toiminut uskovainen poliisi. Nyt rikokset ovat jo vanhentuneet eikä syytettä voi enää nostaa. SRK:n johdolta Minna ei ole saanut vastausta.

Rippisalaisuus / Ville Ranta, Kirkko ja kaupunki 17, 12.5.2010.

Syyttäjänvirasto tutkii: Onko jotakin tehtävissä

Vaikka tapaus on lain nojalla jo vanhentunut, apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske haluaa selvittää, onko asiassa vielä jotakin tehtävissä.  Hän toivookin, että Minna tekisi nyt rikosilmoituksen tapauksesta.

Vuoden 2006 alussa tuli voimaan lainmuutos, jonka mukaan on mahdollista ottaa yli 20 vuotta vanha vakava rikos oikeuskäsitteleyyn, jos kyseessä on tärkeä yleinen etu. Laki ei kuitenkaan koske ennen vuotta 2006 tapahtuneita rikoksia, joten Minnan tapauksesta ei voisi nostaa syytettä.

– Pitää kuitenkin tutkia, ovatko syyteoikeudet kaikissa näissä tapauksissa vanhentuneet, toteaa valtionsyyttäjä Anu Mantila. – On kauheata jos ihminen ei saa oikeutta.

Valtakunnasyyttäjävirastoa kiinnostavat myös Minnan kokemukset kotikaupunkinsa vanhoillislestadiolaisen poliisin toiminnasta. Tämä oli ollut vuosien ajan tietoinen raiskausväitteistä, mutta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.

– Hän ei nähnyt, että asiat liittyisivät mitenkään poliisin virkaan, Minna sanoo.

Lestadiolaisuudessa uusia tapauksia

Kirkon johto kehotti huhtikuun lopulla hyväksikäytön uhreja tuomaan tapauksensa julki. Kirkon piirissä tapahtuneita seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia tulee ilmi yhä lisää. Kun asiasta alettiin puhua mediassa vähän ennen vappua, on pelkästään viikon sisällä tullut  tietoon ainakin 13 uutta hyväksikäyttötapausta.

Lestadiolaisten piiristä on selvinnyt kolme tapausta lisää. Niissä usea mies on käyttänyt hyväksi samaa pientä tyttöä.

Tekijöiden joukosta on paljastunut myös pappeja ja lestadiolaisia maallikkosaarnaajia. Arkkipiispa Jukka Paarman mukaan tiedossa on neljä varmaa tapausta joissa tekijä on pappi.

– Nämä uudet kirkon tietoon tulleet tapaukset ovat eri puolilta maata,ja ne ovat pääosin muista kuin lestadiolaispiireistä, kertoo kirkon perhetyön johtaja Martti Esko.

Lastensuojelututkija Johanna Hurtig toteaa, että viime viikkoina on myös lestadiolaispiireistä paljastuntu uusia tapauksia. Hänen tietoonsa on tämän viikon aikana tullut kolme uutta tapausta, ja tiedot useista muista tapauksista ovat tarkentuneet.

Nyt Hurtigilla on tiedot liikkeen sisällä neljstä tapauksesta, joissa usea mies on käyttänyt hyväkseen samaa pientä tyttöä.

– Ainakin osassa tapauksista miehet ovat tienneet toisistaan, ja joissain tapauksissa he ovat tehneet teot yhdessä, Hurtig sanoo.

Lähteet:

Tommi Nieminen: Syyttäjänvirasto haluaa selvittää lestadiolaisten pedofiilitapauksen. HS 7..5.2010, A5.

Tommi Nieminen: Syyttäjänvirasto haluaa selvittää lestadiolaisten pedofiilitapauksen. HS 7..5.2010.

Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla ja Vapaa sana -foorumilla.)

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

JK. Johanna Hurtig ja Mari Leppänen toimittivat v. 2012 Minnan omasta käsikirjoituksesta kirjan Maijan tarina: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana (Kirjapaja).

*    *    *

Lisää aiheesta:

Ajattelen usein, että nämä asiat tulee vielä päivän valoon. Anonyymi blogikommentti Topi Linaman blogissa  4.5.2010. Uskovaisen isän hyväksikäytön uhri kertoo.

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Antti Honkamaa: Kirjaväite: Poliisi salaili lapsen raiskausta. Iltalehti 26.4.2012.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä

Topi Linjama: Tarina hyväksikäytöstä

Lucas: Alinta kastia ovat naiset ja lapset

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Sarjakuvataiteilija Ville Rannan  kuva (Kirkko ja kaupunki -näköislehti, viimeinen sivu):

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Mikael Pentikäinen: Hyväksikäyttö pitää kitkeä pois. Helsingin Sanomat 16.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Susanna Kemppainen: Lestadiolaisvaikuttajan raiskaussyytteitä puidaan käräjillä. Kaleva 12.1.2011.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010. (Kuva: Tor Wennström.)

Piispa Juha Pihkala: Julkisuus auttaa hyväksikäytön käsittelyä. YLE 1, Horisontti, 3.5.2010.

Leena Sandström: Ruumis häväisty, mieli särjetty. Helsingin Sanomat 10.5.2010. (Painetussa lehdessä laajempana.)

23 kommenttia

Kategoria(t): hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, lapset, lähihistoria, nuoret, painostaminen, pedofilia, perhe, puhujat, rauhanyhdistys, Rippi, sananjulistajat, SRK ry., SRK:n johtokunta, syntien anteeksiantamus, syrjintä, syyllistäminen, tutkimus, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta

Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta: SRK:n johto ohitti uhrit ja rippiongelman


SRK:n johtokaksikko, johtokunnan puheenjohtaja rovasti Olavi Voittonen ja pääsihteeri, teol.maist. Aimo Hautamäki julkaisivat 4.5.2010  SRK:n johdon näkemyksen kirkkohallituksen selvitykseen vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä tapahtuneesta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksista.

Lastensuojelun asiantuntijoiden mukaan liikkeen rippisalaisuus-käytäntö on mahdollistanut rikosten peittelyn ja  jatkamisen jopa vuosien ajan.

Kirjoittajat eivät tunnista tätä, vaan pitävät kiinni nykyisestä rippikäytännöstä. Se poikkeaa evankelis-luterilaisen kirkon rippikäsityksestä siinä, että ehdottoman rippisalaisuuden katsotaan koskevan myös tavallisia maallikkoja.

Pedofiili voi pyytää tekoaan anteeksi jotain uskonveljeltä tai  sisarelta. Tällä ei ole SRK:n opetuksen mukaan lupaa tehdä ilmoitusta viranomaiselle. Hänen tulee vain ”tukea” rikollista  tekemään itse tunnustuksen poliisille. Miksi pedofiili niin tekisi? Kykeneekö tämäntapainen sairas ihminen ymmmärtämään tekojensa rikollisuutta?

Käsitys on myös Suomen rikoslain vastainen, sillä vakavissa rikostapauksissa jokaisella on velvollisuus ilmoittaa siitä viranomaisille.

Kirjoittajat eivät myöskään puutu keskustelussa esiin nostettuihin ajatuksiin siitä, että herätysliikkeen opetuksessa ja yhteisön toimintatavoissa on mekanismeja ja ajatusmalleja, jotka alistavat heikompia.  

He eivät myöskään anna tietoa siitä, onko vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä tarkoitus jatkossa tehdä jotakin lasten suojelemiseksi. 

Heidän johtamansa järjestö, SRK  ry., tekee leikki-ikäisistä aikuisuuteen ulottuvaa lapsi- ja nuorisotyötä, joka on volyymiltaan maan laajimpia. Vanhoillis-lestadiolaisuudessa on kasvamassa yli 50 000 lasta ja nuorta. Liikkeen vastuu lasten turvallisuudesta on siis kiistattoman suuri.

Muistettakoon, että lapsi on täysin aikuisten varassa. Lapsen turvallisuus ja hyvinvointi on riippuvainen aikuisista. Lapselta itseltään on mahdotonta vaatia kykyä puolustautua aikuista ja mahdollisesti läheistä hyväksikäyttäjää vastaan, joka on ehkä lisäksi kunnioitettu seurakunnan auktoriteetti. 

Tässä tilanteessa vanhoillislestadiolaisuudessa tulisi tähdentää kaikille liikkeen jäsenille sitä, että ilmoituksen viranomaisille voi tehdä myös nimettömänä, netissä tai puhelimitse.


Helsingin Sanomat kirjoitti lasten hyväksikäytöstä (”Syntisten piiri”, HS Sunnuntai 1.5.). Kirjoituksessa kerrottiin, että vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä on tullut tietoon kymmeniä lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Tiedot ovat murheellisia.

Vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä on kautta aikojen ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa tavoitteensa.

Lestadiolaisten suhtautumisesta todettiin: ”Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. – – Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”

Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä.

Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Vähättelevä ohittaminen tai hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuollon sekä oikeusjärjestelmän kykyyn auttaa törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita.

Kirjoituksessa esitetään myös väite, että ”rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava totesi: ”Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Tämän jälkeen asiasta ei saa enää puhua.”

Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti ja pedofilia.

Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi. Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi.

Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisen luokse.

Vanhoillislestadiolaisuuden näkemys käy selväksi seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1979 pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: ”Salaripissä voi tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista. Tarvittaessa asia selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.”

Näin opetetaan myös tänään.

Olavi Voittonen
Johtokunnan puheenjohtaja

Aimo Hautamäki
pääsihteeri
Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys

Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Kommentteja:

Kotimaan pääkirjoituksesta 6.5.2010

”Tekijöiden vähäinenkin suojelu ja uhrien kokemusten pienikin vähättely ovat nyt poissuljettuja vaihtoehtoja.  Pääosassa ovat hyväksikäytön uhrien tunteet, oikeudet ja lopulta koko elämä. Kirkon maine ja herätysliikkeiden julkisuuskuva ovat täysin toissijaisia asioita.

 Raskaimpana epäily lankeaa juuri nyt vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Ikävä kyllä on ymmärrettävää, että tästä liikkeestä hyväksikäyttötapauksia tulee esiin enemän kuin muista liikkeistä.

Vanhoillislestadiolaisuus on herätysliikkeistä suurin, sen piirissä on paljon lapsia ja nuoria, ja sen lisäksi siihen kuuluu tietty sulkeutuneisuus. Tämä voi johtaa väärinkäytöksiin, joita ei ole aina osattu selvittää yleisillä pelisäännöillä.”

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010: Pedofilia pitää kitkeä juurineen.

VTT Sari Roman-Lagerspetz: Pahuutta on joskus vaikea kohdata.  Kaleva 6.5.2010 (Mielipide).

Mikael Kosk: Tigandets tid är förbi inom kyrkan. Hufvudstadsbladet 5.5.2010.

Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

VERTAA: 

Rauhan sana -lestadiolaisuuden Pietarsaaren Laestadianernas Fridsföreningars Förbund r.f:n puheenjohtajan Alf Snellmanin ja toiminananjohtaja Torsten Lassfolkin  lausunto Pietarsaaressa paljastuneen insestitapauksen johdosta. Herätysliikkeessä on perustettu perheneuvontatyön tukiryhmä ja palkattu määräaikainen perhetyöntekijä.

(Kiitämme ja kumarramme Mr. Pölyttyneen suuntaan Mopin palstalle dokumenttien tehokkaasta jakelusta.)

 *    *    *

Vastuunkantajista kapelo

Vastine on lähinnä puolustelu- ja torjuntaele. Kirjoittajat pitävät tärkeimpänä asioiden kiistämistä kuin niiden korjaamista. Miten lapsia aiotaan suojella, aiotaanko?

On vaikea ymmärtää, että kun ollaan kriisissä, johtajat tyytyvät vain kiistämään keskustelussa esiin tulleita yksityiskohtia  ja kuvittelevat pelkällä vakuuttelulla pelastavansa luottamuksen yhteisössä ja suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kaiken päälle he kehottavat ymmällään olevia liikkeen jäseniä ja tyrmistyneitä ulkopuolisia vain katsomaan taaksepäin, johonkin liikkeen kannanottoon vuoteen 1979.  Mitä tekemistä sillä on seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan poiskitkemisessä?

Kriisissä johdon tehtävä on tietenkin näyttää suuntaa tulevaisuuteen.

Lukija jää kysymään: mitä TE ITSE aiotte tehdä?  

Kriisissä on tärkeintä, että johto osoittaa uskottavasti kantavansa vastuuta.  Voittosen ja Hautamäen vastineesta ei löydä sanaakaan vastuun kantamisesta.  He tyytyvät vain neuvomaan muita tekemään sitä ja tätä.  ”…rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa tavoitteensa. – – Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuollon sekä oikeusjärjestelmän kykyyn auttaa…”

Heidän mielestään SRK:lle ei nähtävästi jää tilanteessa vastuuta eikä tehtävää. Tilanteessa jossa on paljastunut kymmeniä hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia. Tilanteessa  jossa SRK raportoi suviseuroissa laajasta lapsi- ja nuorisotyöstään. Tilanteessa jossa liikkeen piirissä on kasvamassa ennätykselliset yli 50 000 lasta ja nuorta.

Jokainen ymmärtää, että johdon tehtävä kriisissä on selkeästi ja yksiselitteisesti osoittaa, että kysymys on otettu vakavasti ja johdolla on uskottava tahtotila tehdä kaikki voitava tapausten estämiseksi jatkossa. Niin konkreettisesti kuin mahdollista.

Johdon tulee myös varmistaa jäsenilleen ja yhteiskunnalle, että se luotsaa yhteisön ulos kriisistä. Sen tulee osoittaa että on olemassa parempi tulevaisuus, joka hyväksi ollaan jo tekemässä työtä.  Johdon tulee kertoa, että se ottaa asian vakavasti ja osoittaa etenemistie,  miten tästä kauhistavasta tilanteesta päästään ulos.

Mitä tämä tarkoittaa? Tätä ei ole SRK:ssa ymmärretty ollenkaan. Tietenkin johdon tulee osoittaa luotettavasti julkisuudessa, miten vl-yhteisö turvaa kärsimään joutuneiden oikeudet ja selostaa, mihin toimenpiteisiin SRK muutoin ryhtyy, että rikoksille altistava menettely ei pääse enää jatkumaan.    

Johdon tulee osoittaa, että epäkohtiin tartutaan tarmokkaasti ja uskottavasti. On kerrottava ymmärrettävästi ja konkreettisesti, mikä on SRK:n vastuu ja mikä paikallisten ihmisten rauhanyhdistyksissä.

Voittosen ja Hautamäen kirjoituksessa ei sanota sanaakaan siitä, mitä herätysliikkeen johto todella aikoo tehdä tässä kriisissä. Toistella fraaseja?

Kirjoituksessa ei myöskään anneta konkreettisia neuvoja, mitä sellaisen yksityisen ihmisen tulisi tehdä, joka on joutunut herätysliikkeessä hyväksikäytön uhriksi, pelkää mahdollista ahdistelua tai tietää omassa rauhanyhdistyksessään näitä rikoksia. Konkreettista viestiä ei ole enempää uhreille kuin lasten vanhemmille tai liikkeen nuorisotyöntekijöillekään.

Petollinen rippisalaisuus ja puuttuvat toimintamallit

Ennen kaikkea kirjoittajat eivät ole ymmmärtäneet, miten fataali on nykyinen rippisalaisuus-käytäntö, jota rikolliset ovat voineet käyttää hyväkseen. He eivät myöskään alkuunkaan ole kyenneet asettumaan uhrin tilanteeseen.

Voittonen ja Hautamäki vahvistavat kirjoituksessaan, että ripissä esiin tulleesta rikoksesta tulee ripin vastaanottajan kehottaa syyllistä tekemään tunnustuksen myös poliisille.  

Tiedossa on, että tämä ohje sisältää seksuaalirikollisen mentävän porsaanreiän.  

Rikolliset kun eivät välttämättä noudata hyväuskoisen rippi-isän kehoitusta. Päinvastoin, he usein syyllistävät jo alistamansa uhrin.  Tiettävästi seksuaalirikolliset ovat painostaneet  uhrejaan uskottelemalla näille, että jos uhri vie rikoksen viranomaisten tietoon, myös hänestä tulee syntiin osallinen, siis syyllinen. Vaikeneminen jatkuu, ja raiskaaminen jatkuu.

Uhri ei useinkaan pääse tilanteesta irti omin voimin. Lestadiolaisyhteisön vaikenemisen kulttuuri sulkee hänen ja läheisten suut. Alistaminen ja painostaminen on mahdollista liikkeessä, jossa opetetaan totaalista rippisalaisuutta ja jossa johtajatkin osoittavat, että heikoimmat mieluiten sivuutetaan.  

Voittonen ja Hautamäki ovat koulutukseltaan pappeja. Heidän tiedossaan pitäisi olla, että lain mukaan ehdoton rippisalaisuus koskee vain pappia ja virassa olevaa lehtoria. Ei esimerkiksi maallikkosaarnaajaa – puhumattakaan rivi-vl:stä, ripin vastaanottaneesta uskonveljestä tai -sisaresta. 

Maallikolla ei ole oikeutta salata rikoksia ”rippisalaisuuden” perusteella. Näin tehdessään hän itse syyllistyy rikoksen peittelyyn.

Olisi tehtävä kaikille lestadiolaisille ja muillekin selväksi, että maallikkopuhujan ja jokaisen ripin vastaanottajan tulee tiedottaa viranomaisille  ripissä tietoonsa tulleista rikoksista.

SRK:n olisi tietenkin pitänyt ottaa rippisalaisuus-käsityksiin uusi, selkeä ja konkreettinen kanta ja opastaa ihmisiä toimimaan käytännössä oikein. Se voisi pelastaa uusia uhreja kärsimyksiltä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että johdon mielestä rippikäytäntöä ei ole tarvetta muuttaa tulevaisuudessakaan.

Ehkä muutos ei ”erehtymättömän ja muuttumattoman” opillisen rakennelman yhteydessä olekaan aivan yksinkertaista.

SRK:n johdossa ovat toimintamallit hukassa, koska niitä ei nähtävästi ole edes ajateltu.

Onko tämä ymmärrettävä piittaamattomuudeksi?  Vai onko kyse vain  ammattitaidottomuudesta? Ainakaan kirjoitus ei lisää luottamusta SRK:n haluun tehdä jotakin konkreettista vakavassa tilanteessa.

Vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä on velvoittava vastuu kymmenistä tuhansista lapsista. Miten SRK:n johto kantaa tämän vastuun – miten  se käytännössä turvaa lapsia seksuaaliselta hyväksikäytöltä? Miten estetään uudet uhrit?

Johtajan tärkein tehtävä on ottaa vastuu, ajatella, suunnitella ja saada yhteisö panemaan toimeksi.

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Lue lisää:

Keskustelu Ioannis Kostajan blogissa

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Pääkirjoitus: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos. Päivämies (tammikuu) 2010.

SRK ry:n lapsi- ja nuorisotyö (nettisivusto)

Katja Kuokkanen: Joka kahdeksas pappi kuullut hyväksikäytöstä ripissä. Helsingin Sanomat 16.6.2010.

12 kommenttia

Kategoria(t): 2000-luku, armonvälineet, arvot, eettisyys, häpeä, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, johtajat, johtokunta, kirkko, kristinoppi, lapset, nuoret, omatunto, pedofilia, perhe, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, rauhanyhdistys, Rippi, sielunhoito, syntien anteeksiantamus, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhteisö

Alinta kastia ovat naiset ja lapset


Seksuaalirikoksissa on kyse nimenomaan vallan käytöstä, ei niinkään seksuaalisuudesta. Vallankäytön kohteena ovat erityisesti miesvaltaisen yhteisön naiset ja lapset, toteaa lastensuojelusta väitellyt tutkija, YTT Johanna Hurtig.

Hän johtaa Helsingin yliopistossa tutkimushanketta, jossa evankelis-luterilainen kirkko ja Ensi-ja Turvakotien liitto selvittävät uskonnollisten yhteisöjen piirissä tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.

Hyväksikäyttö on kirkossa ja sen herätysliikkeissä paljon luultua laajempaa. Erityisesti vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ilmenevät hyväksikäyttötapaukset ovat  nousseet tässä yhteydessä esiin (Kotimaa 22.4.2010, Helsingin Sanomat 1.5.2010). Uhreja on varovaisenkin arvion mukaan kaikkiaan ainakin yli sata. [Tutustu SRK:n johdon ”tunnustukseen” vuoden kuluttua tämän artikkelin julkaisemisesta, 7.4.2011.)

Lestadiolaisuuden kohdalla viime viikkoina on paljastunut yli kymmenen uutta tapausta. Syytteet ovat vakavia ja ulottuvat toistuvasta lasten raiskaamisesta seksuaaliseen häirintään, kuten  kosketteluun, toteaa Hurtig, joka pitää kirjaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäisistä hyväksikäyttötapauksista.

– Pidän yhtenä kriteerinä sitä, että jokainen tapaus voidaan sijoittaa jollekin paikkakunnalle, kertoo Hurtig.

Hän on tutkimuksen tässä vaiheessa tunnistanut liikkeen sisällä 34 tapausta, joista osa on tuomittu oikeudessa hyväksikäytöstä.  Seksuaalisen väkivallan uhreja on kaikkiaan yli sata. Osa tapauksista on tuoreita,  osa vuosien ja jopa vuosikymmenien takaisia.

– Esiin tulleiden tapausten valossa näyttää siltä, että uskonnollisissa yhteisöissä hyväksikäyttö on usein pitkäaikaista ja uhreja on monta, toteaa  Hurtig.  – Tämä on vain jäävuoren huippu, hän arvioi.

Helsingin Sanomat julkaisi 1.5.2010 yhden uhrin kertomuksen, Minnan tarinan. (Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni).

Muita oikeudessa käsiteltyjä tapauksia: Espoo ja Pohjanmaa.

Uskosta tehtiin vaientamisen väline 

– Monien uhrien kokemus on että uskosta on tehty vallankäytön, vaientamisen ja uhrien kärsimysten ohittamisen väline, toteaa Hurtig.

– Lasten ja naisten on vaikea nostaa omia kokemuksia esiin, jos ne ovat uhkana miesten opetukselle, miesten luomille rakenteille ja miesten vallankäytölle. Jos lisäksi liikkeen opissa liitetään seksuaalisuuteen monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi hyväksikäytölle.

Myös Kirkon perheasiain keskuksen johtaja Martti Esko toteaa, että mitä partriarkaalisempi (miesvaltaisempi) ja sulkeutuneempi yhteisö on, sitä todennäköisempää on, että hyväksikäyttötapauksia ei ilmoiteta poliisille. Uhrit jätetään yksin.

Myös keskustelussa katolisen kirkon piirissä paljastuneista hyväksikäyttörikoksista on tuotu esiin naisten heikko asema kirkossa ja sen yhteys hyväksikäyttörikoksiin. Tasa-arvoinen kirkko olisi myös kaikille turvallisempi kirkko.

Samaa voidaan sanoa myös vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa naisen asema on heikko, koska yhteisön miesvaltainen sukupuolijärjestelmä rajoittaa ja määrittelee sen. Liikkeessä ei hyväksytä naista pappisvirassa, naiset eivät voi toimia maallikko-sananjulistajina eikä heitä valita SRK:n johtokuntaan. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä on valittu jonkin verran naisia luottamushenkilöiksi. Naisten valitsemisesta SRK:n johtokuntaan käytiin lyhyt keskustelu SRK:n vuosikokouksessa vuonna 2009, mutta se ei johtanut koskaan mihinkään.

Nuorempi teologipolvi ja muutamat akateemiset vl-naiset ehdottivat syksyllä 2010, että herätysliikkeessä sallittaisiin pappisvirka myös  naisille, mutta SRK:n puhujienkoous ja johtokunta torjuivat ehdotuksen.

Vain miesten hallitsemissa yhteisöissä erityisesti lasten ja naisten ihmisoikeudet voivat olla heikkoja, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtig toivookin,  että kirkko seuraisi sen piirissä toimivia hengellisiä yhteisöjä tiiviimmin.

– Herätysliikkeillä voi  tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset,  puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.

Hyväksikäytön uhrien on itsensä usein vaikea nostaa keskusteluun rikoksia, sillä yleensä sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä edellytetään lojaalisuutta sen maineelle enemmän kuin yksilön ihmisoikeuksille.

– Ja jos seksuaalisuuteen vielä liitetään monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi perversioille, salaisuuksille ja asioista vaikenemiselle.

Tätä ei aina ymmärretä kun tuijotetaan erillisiä uutisia seksuaalirikollisista.

–Seksuaalisessa hyväksikäytössä on aina kyse vallankäytöstä. Tekijä ottaa valtaansa lapsen, joka ei tunne oikeuksiaan, oikeaa ja väärää, eikä siksi kykene uhmaamaan eikä torjumaan aikuista.

Vanhoillislestadiolaisuuden rippikäsitys altistaa lapset hyväksikäyttäjille ja johtaa rikoksista vaikenemiseen

– Uskonnollisissa yhteisöissä anteeksiantamusta voidaan käyttää väärin uhrien vaientamiseen ja tekijän suojaamiseen yhteiskunnallisilta oikeustoimilta. Voi syntyä virheellisiä käsityksiä, joiden mukaan kristitty on ikään kuin lain yläpuolella, kun sopii asioita Jumalan ja toisten uskovien kanssa, toteaa Martti Esko.

Kyse on kirkkolaissa määritellystä pappia velvoittavasta rippisalaisuudesta. Jos hyväksikäytetty uhri kertoo rikoksesta papille, ei ole itsestään selvää että pappi voisi tehdä asista ilmoituksen poliisille. Pappi saa kertoa ripissä tiedoksi saamaansa poliisille vain jos ripittäytyvä on suunnittelemassa rikosta.

Parhaillaan papin vaitiolovelvollisuudesta väitöskirjaa tekevä pastori Johannes Alaranta  viittaa samaan ongelmaan: hengellisyyden ja uskon  hyväksikäyttöön rikoksen salailussa. Vanhoillislestadiolaisuudessa ongelma on vielä tätäkin monimutkaisempi.

Lestadiolaisuuden omintakeinen rippikäytäntö ja käsitys myös maallikkosaarnaajia tai ketä hyvänsä ripin vastaanottajaa sitovasta vaitiolovelvoitteesta selittävät liikkeen pimeitä puolia eli pedofiliaa. Seksuaaliseen väkivaltaan syyllistynyt on saattanut kuitata tekonsa vain ripillä, joutumatta koskaan vastaamaan  rikoksestaan oikeudessa ja joutumatta hyvittämään mitään uhrin kärsimyksistä.

Kirkkolain mukaan mikä tahansa kahdenkeskinen kohtaaminen työhuoneen nurkassa ei kuitenkaan ole sielunhoidollinen rippikeskustelu, vaan se edellyttää nimenomaisesti järjestettyä, sovittua kahdenkeskistä tilannetta. Lisäksi lain mukaan rippisalaisuus sitoo vain pappia ja virassa toimivaa lehtoria.

Lestadiolaisuus poikkeaakin tässä selvästi ev.-lut. kirkon opetuksesta, sillä liike opettaa perinteensä mukaisesti, että kuka hyvänsä vanhoillislestadiolainen, mutta vain vanhoillislestadiolainen, voi toimia ripin vastaanottoajana, ja että ripissä kerrottuja syntejä koskeva salaisuus velvoittaa myös maallikoita,eli  ”tavallisia ihmisiä” ja maallikkosaarnaajia. SRK:n opetuksen mukaan hekään eivät saa kertoa ripissä kuulemistaan rikoksista viranomaisille.

– Ripin turvin yhteisön on mahdollista vaieta vakavistakin rikoksista. Ajatellaan, että selunhoitajan antaman synninpäästön jälkeen asiasta ei enää saa puhua.

Liikkeen rippikäsityksen mukaan anteeksi annetun synnin esiinnostamisesta uudelleen ja siitä eteenpäin kertomisesta  seuraa, että ko. synti siirtyykin omalle kontolle. Siitä siitä joutuu vastaamaan tuomiopäivänä, jos ei ripittäydy siitä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa rippisalaisuus on siis ehdoton ja sen rikkominen on näin sanktioitu:  rippisalaisuuden rikkominen voi johtaa taivaspaikan menetykseen. Tästä on seurannut, että hyväksikäytön uhrit on usein velvoitettu vaikenemaan eivätkä rikolliset ole joutuneet koskaan oikeudelliseen vastuuseen. [Menettelystä yksityiskohtaisemmin, ks. Alaranta ja Hurtig.]

Hyväksikäytöstä vaikeneminen on vanhoillislestadiolaiselle uhrille monella tavoin syvästi haavoittava kokemus.

Uhrille usko ja tuttu uskonyhteisö on ollut merkittävä osa elämää.  Alaranta toteaa, että juuri siksi onkin erityisen järkyttävää, että uhrilta on ensin viety seksuaalinen koskemattomuus ja ihmisarvo, ja sitten, rippiä hyväksikäyttämällä ja yhteisön vaikenemisella, häneltä vielä viedään luottamus elämänsä perustana olleeseen uskonvakaumukseen.

Arkkipiispa Jukka Paarma toteaa kirkkolakia toistaen, että pappien pitää rohkaista uhreja ottamaan omatoimisesti yhteyttä viranomaisiin ja ilmoittautumaan asian maallista oikeudenkäsittelyä varten.

Mikäli asianomainen ei näin toimi, papin on kerrottava ”hyvissä ajoin ja varovasti” asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.

– Rippisalaisuus murtuu vain, jos papille kerrotaan ripissä teosta, joka kuuluu yleisen ilmoitusvelvollisuuden piiriin, kuten törkeä lapsen hyväksikäyttö. Kirkkolaki nojaa tässä rikoslain kohtaan, jonka mukaan törkeät rikokset on ilmoitettava viranomaisille, toteaa kirkon lakimies kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja. Ilmoitamisvelvoitteen laiminlyömisestä voi seurata maksimmissaan puoli vuotta vankeutta.

Törkeillä rikoksilla tarkoitetaan tekoja, joista laki määrää ankaria rangaistuksia, yleensä 10-12-vuotta vankeutta.

Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ei aina lueta törkeäksi rikokseksi, joten ei-törkeäksi määritellyn tapauksen kohdalla rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan murru. Kirkkolain mukaan rippisalaisuus sen sijaan kuitenkin murtuu ei-törkeissäkin tapauksissa silloin, jos katsotaan että asiassa on rikos vireillä.

Kaiken kaikkiaan asia vaatii ripin vastaanottajalta oikeudellisen  lainsäädännön ja sen perustelujen tuntemusta.

Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on  esittänyt tuoreen tulkinnan, jonka mukaan  jatkuva lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vaatisi rippisalaisuuden murtamista.  Sen sijaan ripissä esille tulleita menneitä asioita pappi ei saa paljastaa.

Jääkin hieman epäselväksi, miten Häkkistä puolestaan olisi oikeastaan tulkittava. Kuinka jokin teko voidaan määritellä jatkuvaksi, jos sitä edeltäviä samoja tekoja ei ole luvallista ottaa huomioon ilmoituksessa? Upotaanko kirkkolain pykäissä saivarteluun ja samaan aikaan…  laps hankeen hukkuu, unhoittuu?

Häkkinen korostaa lisäksi, että  papin on tehtävä aina lastensuojeluilmoitus, kun hän saa syyn siihen seurakunnan kerhossa tai vastaavassa toiminnassa, joka eroaa selvästi ”sielunhoidollisesta kohtaamisesta”.

– Joillakin papeilla tuntuu olevan tästä asiasta epäselvyyttä.

Koska kirkkolain mukaan rippisalaisuus murtuu myös silloin, jos rikos on vireillä, tätä lainkohtaa voitaisiin ehkä tulkita niin, että lapsen hyväksikäyttäjän voisi paljastaa aina.

– Laki velvoittaa näissä tilanteissa, joissa rikos on estettävissä, viemään asian eteenpäin, toteaa Alaranta.

Perusteena on se, että lääketieteellisten tutkimusten mukaan pedofiilille on ominaista rikollisten tekojen  toistaminen. Hän yleensä jatkaa hyväksikäyttöä yhä uudestaan. Tämä tosiasia mahdollistaisi rippisalaisuuden murtamisen kaikissa lapsen hyväksikäyttötapauksissa.

– Pedofiililla rikos ei yleensä jää vain yhteen kertaan. Siksi asiasta voisi mielestäni ilmoittaa viranomaisille kaikissa tapauksissa, arvioi Alaranta. – Kaikenlaisen hyväksikäytön pitäisi itse asiassa olla yleisen ilmoitusvelvollisuuden piirissä. Aika lujasti saisi pinnistellä vaikenemisen kanssa, jos itse saisin tietooni lapsiin kohdistuvan hyväksikäyttötapauksen, Alaranta pohtii.

Kirkon työntekijälle kuuluu lastensuojelulain perusteella aina ilmoitusvelvollisuus, jos hän katsoo lapsen terveyden vaarantuvan, painottaa Alaranta. Hän toimii parhaillaan sihteerinä kirkon työryhmässä, joka valmistelee uusia vaitiolovelvollisuusohjeita seurakunnille. Hän kertoo kuulleensa lastensuojelun asiantuntijoilta, että kirkon työntekijät tekevät lastensuojeluilmoituksia vain hyvin vähän..

– Tämän voi selittää sillä että kirkon kerhoihin tulevat lapset ovat hyvistä piireistä – tai se karumpi selitys on, etteivät kirkon työntekijät yksinkertaisesti tee ilmoituksia vaikka olisikin aihetta. Pelätään ottaa vastuuta, tai on puutteita ammattitaidossa eikä tilanteessa osata toimia, kertoo johannes Alaranta. Hän myöntääkin, että kirkon tulisi vahvistaa työtekijöidensä osaamista.

– Tässä on koulutuksen paikka. Kirkon pitää koulutuksen avulla selventää työntekijöille tilannetta. heitä tulee kouluttaa pitäisi myös lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Helsingin Sanomissa 9.5.,  että  rippisalaisuuden ehdottomuus on ongelmallinen lastensuojelun näkökulmasta.

– Lapsi tarvitsee suojaa, ja tällainen ajatus [vaikenemisesta] on millään perusteella hyvin vaikeasti nieltävissä, ilman että ryhdytään mihinkään toimenpiteisiin, Brax sanoo.

Alaranta muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa lisäksi, että ilmiannon voi tehdä poliisille myös nimettömänä netissä tai puhelimella.

Kymmentä vanhoillislestadiolaista saarnaajaa epäillään hyväksikäytöstä

Tutkija Johanna Hurtigin tutkimushanke koskee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä nimenomaan lestadiolaisten rauhanyhdistysten piirissä sekä Jehovan todistajien ryhmässä, mahdollisesti muissakin pienemmissä ryhmissä.

Noin kymmentä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä saarnaajana toiminutta epäillään hyväksikäytöstä. Hurtigin mukaan lisäksi tiedossa on ainakin yksi tapaus, jossa hyväksikäyttäjä oli lestadiolaispappi.

– Puuttuminen hyväksikäyttötapauksiin on erityisen vaikeaa, jos väärintekijä on yhteisössä hengellisessä auktoriteettiasemassa, sanoo Johanna Hurtig.

Papeilla ja maallikkopuhujilla on rauhanyhdistyksellä suvereeni asema. He ovat arvostettuina Raamatun tuntijoina ja opillisina vallankäyttäjinä riviuskovaisten kritiikin yläpuolella. Paikalliset rauhanyhdistykset valitsevat ja nimittävät maallikkopuhujat, joista SRK (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.) pitää rekisteriä.

Lestadiolaisessa yhteisössä ilmenneissä hyväksikäyttötapauksissa on useimmiten kyse siitä, että sukuun kuuluva mies käyttää lasta hyväksi, toteaa lakimies ja itse vanhoillislestadiolainen, poliisipäällikkönä toiminut  Esa Koukkari Oulusta. (Erään 7-vuotiaana oman isän raiskaamaksi joutuneen kertomus täällä.)

Viimeksi kuluneen vuoden aikana on hyväksikäytöstä tuomittu kuusi liikkeessä toiminutta miestä. Osa tuomioista on ollut pitkiä 8–12 vuoden vankeusrangaistuksia, mikä kertoo erittäin törkeistä seksuaalirikoksista, kuten raiskauksista.

Useat uhrit ovat ottaneet  henkilökohtaisesti yhteyttä Johanna Hurtigiiin ja kertoneet kokemuksistaan. Hurtig arvioi, että yhteydenoton on  tehnyt helpommaksi se, että hänellä itsellään on vanhoillislestadiolainen herätysliiketausta.

Osa nyt esille tulleista tapauksista on jo vanhentuneita, osa niin tuoreita, että hänen arvionsa mukaan viidelle miehelle voisi seurauksena olla vankeustuomio.

– Uhrit tarvitsevat jonkun, joka kuuntelee heitä.  Ongelma on juuri siinä, että heidät jätetään yksin, toteaa Hurtig.

Sellainenkin tapaus on tullut vastaan, että ilmoituksesta huolimatta poliisi on jättänyt tutkimatta tapauksen. Ja useimmista hyväksikäyttötapauksista on jo kulunut niin kauan aikaa, että ne ovat rikosoikeudellisessa mielessä vanhentuneita eikä syyllisiä saada enää vastuuseen. Mutta näissäkin tapauksissa tarvittaisiin joku, joka kuuntelisi uhria.

Suuri riski on niissä liikkeissä, joissa valta ja seksuaalisuus on sotkettu tiiviisti yhteen, epäterveeksi vyyhdeksi, ja joissa avoin keskustelu ongelmista on vaikeaa, kuten esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa. Juuri se lisää alistamisen riskejä ja luo otollisen toimintaympäristön pedofiilille.

Seksuaalinen hyväksikäyttö nostaa esiin liikkeen muitakin ongelmia

Seksuaalisuuden ja vallan sairas liitto ilmenee siinä, että vanhoillislestadiolainen liike kontrolloi jäsentensä seksuaalisuutta kielloilla, joita nimitetään ”seurakunnan neuvoiksi”. Vanhoillislestadiolaisuudessa on vielä katolilaisuuttakin tiukempi seksuaalisuuden kontrolli. Seurauksena  avioliitto on kieroonnutettu valtasuhteeksi, jossa naiselle ei sallita esimerkiksi oikeutta hallita omaa ruumistaan eikä harkita, milloin haluaa tai haluaako tulla raskaaksi. Uusin SRK:n kannanotto ehdottomasta ehkäisykiellosta julkistettiin viime vuonna.

Seksuaalisuuden kontrolli ilmenee myös kiellossa avioitua uudestaan mahdollisen evioeron jälkeen sekä kiellossa avioitua liikkeen ulkopuolisen kanssa (eksogamia).

Ei siis ole mikään ihme, että lestadiolaisuuden piirissä ihmisten valtapyrkimykset saattavat ilmetä  myös lapsiin ja naisiin kohdistuvina seksuaalirikoksina. Vaikenemisen ja salailun ilmapiiri tarjoaa myös houkuttelevan pelikentän pedofiilille, eritoten jos tämä on saavuttanut arvostetun aseman yhteisössä.

– Tällaiset tapaukset heikentävät myös yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan yhteisöön. Nämä ovat pelottavia asioita ja johtavat helposti torjuntaan, vaikenemiseen ja asioiden ohittamiseen, vaikka erikoista tarvetta uhrien kuormittamiseen tai ilmiöiden peittelyyn ei olisikaan, toteaa Hurtig.

–  Asiasta on voitava puhua uhrien auttamisen ja ennaltaehkäisyn vuoksi. Puhuminen on tärkeää myös siksi, että tällaiset tapaukset nostavat yhteisöistä, niiden toimintakulttuurista, hengellisestä opetuksesta ja vallankäytön mekanismeista piirteitä, joita on muuten vaikea tavoittaa ja ottaa tarkasteluun, toteaa Hurtig.

Vanhoillislestadiolaisuus  kuin valtio valtiossa – liian itsenäinen asema kirkossa johtanut ihmisoikeusloukkauksiin

Hurtig pitää todennäköisenä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien perustoiminnassa tilanne lasten seksuaalisen hyväksikäytön suhteen on parempi kuin pienemmissä uskonnollisissa yhteisöissä kirkon sisällä ja sen ulkopuolella.

– Kirkko on isompi, heterogeenisempi ja avoimempi – se ei ole sillä tavalla sulkeutunut yhteisö kuin esimerkiksi herätysliike voi olla. Kirkossa surraan sitä, ettei siellä synny sellaista yhteisöllisyyttä kuin herätysliikkeissä. Mutta tällaisissa vaikeissa asioissa se onkin hyvä asia!

Se suojaa ihmisiä yksilönoikeuksia koskevilta loukkauksilta. Kirkossa ei pääse syntymään esimerkiksi omia epävirallisia asioiden käsittely- ja ”tuomioistuimia”, joissa vaikeita asioita hoidetaan vain yhteisön sisällä, ilman yhteiskunnan virallisia toimenpiteitä.

Hurtig nostaa esiin kirkon ja herätysliikkeiden välisen suhteen ja perää kirkolta tämänhetkistä suurempaa vastuunottoa sen sisällä elävien uskonnollisten yhteisöjen suhteen.

– Herätysliikkeillä voi mielestäni tänä päivänä olla kirkossa liiankin suuri autonomia. Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin.

Vanhoillislestadiolaisuus on ollut kuin valtio valtiossa, toteaa myös lastensuojelun tutkija, YTM Kaisa-Elina Hotari Tampereen yliopistosta.

Hän otaksuu, että tässä herätysliikkeessä on erilainen käsitys yksilön rikosoikeudellisesta vastuusta kuin muilla suomalaisilla.

Tähän viittaa se, että jopa  lapsiin kohdistuneita seksuaalisia hyväksikäyttörikoksia ei ole saatettu viranomaisten tietoon, sillä perusteella että asiassa on tapahtunut anteeksi antaminen ja hengellinen sovitus.

– Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen. Uhria syyllistetään ja tämän kärsimystä pidetään  haluttomuutena antaa hengellisesti anteeksi hyväksikäyttäjjälleen, Hotari toteaa.

Myös lestadiolaisen yhteisön sulkeutuneisuus on  tukenut vaikenemista liikkeen pimeistä puolista.

Lisäksi luterilaisen kirkkomme piispat ovat pesseet kätensä herätysliikkeen asioista ja korostaneet liikkeen itsenäistä asemaa. Liikkeen vaikutusvalta on varsin huomattava evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja samoin muualla yhteiskunnassa, kuten talouselämässä ja politiikassa.

Samaan aikaan tässä itseään kirkkomme ytimeksi nimittävässä yhteisössä on tapahtunut vuosikymmenien mittaan räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

– Peräänkuulutan yhteistyötä ja läpinäkyvyyttä kirkon ja herätysliikkeiden välille. Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä, toivoo Johanna Hurtig.

Ihmisoikeuskysymykset eivät ole herätysliikkeiden sisäisiä asioita.

 Yksilön puuttuvat oikeudet  johtavat ongelmiin – ”yhteistunto” omantunnon tilalla

Yhtenä suurimpana suljettujen yhteisöjen ongelmana Hurtig pitää yksilön heikkoa asemaa.

– Suljetuissa yhtei-söissä yksilöllisyys voidaan nähdä itsekkyytenä, eikä omien oikeuksien perääminen ole kulttuurisesti sopivaa, toteaa Johanna Hurtig.

Hurtigin havainto pitää paikkansa. Yksilö on opetettu ajattelemaan ensi sijassa yhteisön etua ja olemaan lojaali kollektiiville.

Tätä osoittaa havainnollisella tavalla se, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on viime vuosina ryhdytty mitätöimään yksilön omantunnon merkitystä.

Sen  tilalle on nostettu uusi käsite ”yhteistunto”, jota opetetaan jo pienille lapsillekin pyhäkoulussa ja raamattuluokissa. Sillä tarkoitetaan seurakunnan kollektiivista omaatuntoa, jota pidetään erehtymättömänä. Käytännössä se ilmenee ”seurakunnan neuvoina”, joita yksilöllä ei ole lupa kyseenalaistaa.

Yksilön on osoitettava julkisuudessa lojaalisuutta liikkeelle. Edellytetään että rauhanyhdistyksen ulkopuolella on vaiettava ikävistä asioista. Yhteisen rakkauden ja edun nimissä. ”Ei saa jättää laittajalle sijaa.”

Tällainen yhteisökulttuuri on luonut ilmapiirin, jossa ei aina mielellään haluta tai rohjeta tehdä ilmoitusta viranomaisille esimerkiksi lastensuojelutapauksissa.

Valta ylläpitää itse itseään

Kuten Päivämiehen viimeaikaisista kurinpitokirjoituksista paljastuu, sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä korostuu juuri valta. Siitä ei lakata muistuttamasta, varsinkin jos rivijäsenistössä on herännyt pientäkin kritiikinpoikasta.

Esimerkiksi taas hiljattain Päivämiehessä julkaistiin kirjoitus, jossa todisteltiin, miksi “Jumalan sanan perusteella” valta liikkeessä täytyy ja voi kuulua vain miessukupuolelle. SRK:n nykyjohto ei salli, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin vihdoin myös naisia. Visio, josta on ollut puhetta varsinkin kaksi-kolmikymppisten sukupolvessa.

Valta on keskitetty johdolle, joka määrää miten on ajateltava. SRK:n johtokunta ylläpitää ja täydentää itse itseään. Johtokunnasta on tehty elinikäinen klubi, joka korostaa  joka käänteessä rivijäsenten “kuuliaisuutta” ja “tottelevaisuutta”.

Tätä valtaa ei ole kenenkään lupa kyseenalaistaa. Vedotaan johonkin muka Jumalan asettamaan ”Jumalan valtakunnan huoneenhallitukseen”. SRK:n johtokunta, puhujienkokous, puhujat, miehet. Tämä on vanhoillislestadiolaisuuden sisäisen vallan keskus.

Alinta kastia ovat naiset ja lapset.

Tällaisen sairaan uskonnollisuuden tunnistaa juuri, siitä että johto korostaa valtasuhteiden muuttumattomuutta.  Sen tunnistaa kuuliaisuusvaatimuksista. Säännöllisin väliajoin annetaan ulos lausunto, jossa muistutetaan tottelemisesta ja kuuliaisuudesta. Tuntuuko tutulta.

Internetin ansiosta suljettujen, hierarkkisten ja luonnollista seksuaalisuutta tukahduttavien liikkeiden sisällä tapahtuva mielivalta ja alistaminen tulevat askel askeleelta julki.

Katolinen kirkko on osoittautunut julmaksi systeemiksi. Uhrit ovat saaneet rohkeutta nostaa rikokset esille. He rohkenevat vaatia hyvitystä. Maailmanlaajuinen julkisuus on tekenyt aiemmin onnistuneet vaientamisyritykset mahdottomiksi enää nykyaikana.

Seksuaalinen hyväksikäyttö on koko kirkon ongelma. Näyttää siltä että vanhoillislestadiolaisuudessa se kohdistuu erityisesti lapsiin.

– Lapsiin kohdistuvista rikoksista puhuminen on tärkeää lasten suojelemiseksi, toteaa Kaisa-Elina Hotari.

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Lähteet:

Herätysliikkeissä useita hyväksikäyttötapauksia. Kotimaa 22.4.2010.

Virpi Hyvärinen: Lasten oikeuksia valvottava tarkemmin. YTT Johanna Hurtigin haastattelu. Kirkkotie  5/2010, s. 8 – 9.

Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24 25.6.2018.

Katja Kuokkanen: Mitä kirkon pitäisi tehdä hyväksikäyttäjälle? Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Katja Kuokkanen: Ministeri Tuija Brax muuttaisi kirkkolakia lasten turvaksi – pedofiili ei saisi lain suojaa. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Katja Kuokkanen: Brax: Kirkko ei saa piilotella ripin takana. Helsingin Sanomat 9.5.2010.

Katja Kuokkanen: Papilla on ripissä Jumalan korvat. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.

Tommi Nieminen: Syntisten piiri. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D1-2.

Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.

Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A  3, A 5.

Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer.  Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko.  Hufvudstadsbladet 22.4.2010. (Kuva: Tor Wennström.)

Lue ja kuuntele lisää aiheesta:

Konttorin kuulumisia. Päivämies 15/2010.

Johannes Alaranta: Maallikkosalaripin harhaoppi

Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus”

Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia

Johannes Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa 24 12.3.2011.

Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä

Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Seurat eri rauhanyhdistyksillä viikoittain: yhteystiedot

SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä

Kymmenet hyväksikäytetyt lähestyneet kirkkohallitusta. Turun Sanomat 20.4.2010.

Kymmenet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit lähestyneet kirkkohallitusta. Helsingin Sanomat 20.4.2010

Goman, Antti: SRK: Pohjoisessa tuore pedofiliaepäily. Kaleva 2.5.2010.

Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä

Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä

Väyrynen, Leo: Kuuliaisuus Jumalan äänelle.  Päivämies 15/2010.

Kuokkanen, Katja: Vanhoillislestadiolaiset: Lasten hyväksikäyttö on tuomittavaa. Helsingin Sanomat 16.2.2010.

Laki on yksiselitteinen: rippisalaisuuden voi murtaa. Johannes Alarannan haastattelu. Yle Turku 4.5.2010.

Katolisen kirkon Sydneyn apulaispiispa Geoffrey Rob : Pedofiliaskandaalin syynä naisten pieni rooli kirkossa.

Leena Sandström: Ruumis häväisty, mieli särjetty. Helsingin Sanomat 10.5.2010. (Painetussa lehdessä laajempana.)

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille

Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä

Outi Salovaara: Miehet päättävät – naiset kärsivät

Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?

Pihla Tiihonen: Rippisalaisuus suojaa yhä pedofiilia. Kirkko & Kaupunki 27.8.2007.

Rippisalaisuus voi estää hyväksikäytön paljastumisen. Iltalehti 3.5.2010.

Piispa Juha Pihkala: Julkisuus auttaa hyväksikäytön käsittelyä. YLE 1, Horisontti, 3.5.2010.

Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa

16 kommenttia

Kategoria(t): ahdistus, eettisyys, ehkäisykielto, erehtymättömyys, häpeä, hengellinen väkivalta, ihmisarvo, ihmisoikeudet, insesti, johtajat, johtokunta, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, katolinen kirkko, keskustelu, keskusteluilmapiiri, kiellot, kilvoittelu, kirkko, kontrollointi, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapset, lapsuus, maallikkosaarnaajat, manipulointi, miehen asema, naisen asema, nettikeskustelu, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, Päivämies, pelko, pelot, perhe, puhujat, puhujien ja seurakuntavanhinten kokous, Puhujienkokous, raskaudenpelko, rauhanyhdistys, retoriikka, Rippi, sananjulistajat, sananvapaus, sensuuri, SRK ry., sukupuolijärjestelmä, suvaitsevaisuus, syyllistäminen, tasa-arvo, totteleminen, tuomitseminen, uhkailu, vallankäyttö, vastuullisuus, väkivalta, yhtenäisyys, yksilöllisyys