Seksuaalirikoksissa on kyse nimenomaan vallan käytöstä, ei niinkään seksuaalisuudesta. Vallankäytön kohteena ovat erityisesti miesvaltaisen yhteisön naiset ja lapset, toteaa lastensuojelusta väitellyt tutkija, YTT Johanna Hurtig.
Hän johtaa Helsingin yliopistossa tutkimushanketta, jossa evankelis-luterilainen kirkko ja Ensi-ja Turvakotien liitto selvittävät uskonnollisten yhteisöjen piirissä tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä.
Hyväksikäyttö on kirkossa ja sen herätysliikkeissä paljon luultua laajempaa. Erityisesti vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ilmenevät hyväksikäyttötapaukset ovat nousseet tässä yhteydessä esiin (Kotimaa 22.4.2010, Helsingin Sanomat 1.5.2010). Uhreja on varovaisenkin arvion mukaan kaikkiaan ainakin yli sata. [Tutustu SRK:n johdon ”tunnustukseen” vuoden kuluttua tämän artikkelin julkaisemisesta, 7.4.2011.)
Lestadiolaisuuden kohdalla viime viikkoina on paljastunut yli kymmenen uutta tapausta. Syytteet ovat vakavia ja ulottuvat toistuvasta lasten raiskaamisesta seksuaaliseen häirintään, kuten kosketteluun, toteaa Hurtig, joka pitää kirjaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäisistä hyväksikäyttötapauksista.
– Pidän yhtenä kriteerinä sitä, että jokainen tapaus voidaan sijoittaa jollekin paikkakunnalle, kertoo Hurtig.
Hän on tutkimuksen tässä vaiheessa tunnistanut liikkeen sisällä 34 tapausta, joista osa on tuomittu oikeudessa hyväksikäytöstä. Seksuaalisen väkivallan uhreja on kaikkiaan yli sata. Osa tapauksista on tuoreita, osa vuosien ja jopa vuosikymmenien takaisia.
– Esiin tulleiden tapausten valossa näyttää siltä, että uskonnollisissa yhteisöissä hyväksikäyttö on usein pitkäaikaista ja uhreja on monta, toteaa Hurtig. – Tämä on vain jäävuoren huippu, hän arvioi.
Helsingin Sanomat julkaisi 1.5.2010 yhden uhrin kertomuksen, Minnan tarinan. (Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni).
Muita oikeudessa käsiteltyjä tapauksia: Espoo ja Pohjanmaa.
Uskosta tehtiin vaientamisen väline
– Monien uhrien kokemus on että uskosta on tehty vallankäytön, vaientamisen ja uhrien kärsimysten ohittamisen väline, toteaa Hurtig.
– Lasten ja naisten on vaikea nostaa omia kokemuksia esiin, jos ne ovat uhkana miesten opetukselle, miesten luomille rakenteille ja miesten vallankäytölle. Jos lisäksi liikkeen opissa liitetään seksuaalisuuteen monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi hyväksikäytölle.
Myös Kirkon perheasiain keskuksen johtaja Martti Esko toteaa, että mitä partriarkaalisempi (miesvaltaisempi) ja sulkeutuneempi yhteisö on, sitä todennäköisempää on, että hyväksikäyttötapauksia ei ilmoiteta poliisille. Uhrit jätetään yksin.
Myös keskustelussa katolisen kirkon piirissä paljastuneista hyväksikäyttörikoksista on tuotu esiin naisten heikko asema kirkossa ja sen yhteys hyväksikäyttörikoksiin. Tasa-arvoinen kirkko olisi myös kaikille turvallisempi kirkko.
Samaa voidaan sanoa myös vanhoillislestadiolaisuudesta, jossa naisen asema on heikko, koska yhteisön miesvaltainen sukupuolijärjestelmä rajoittaa ja määrittelee sen. Liikkeessä ei hyväksytä naista pappisvirassa, naiset eivät voi toimia maallikko-sananjulistajina eikä heitä valita SRK:n johtokuntaan. Paikallisissa rauhanyhdistyksissä on valittu jonkin verran naisia luottamushenkilöiksi. Naisten valitsemisesta SRK:n johtokuntaan käytiin lyhyt keskustelu SRK:n vuosikokouksessa vuonna 2009, mutta se ei johtanut koskaan mihinkään.
Nuorempi teologipolvi ja muutamat akateemiset vl-naiset ehdottivat syksyllä 2010, että herätysliikkeessä sallittaisiin pappisvirka myös naisille, mutta SRK:n puhujienkoous ja johtokunta torjuivat ehdotuksen.
Vain miesten hallitsemissa yhteisöissä erityisesti lasten ja naisten ihmisoikeudet voivat olla heikkoja, toteaa Johanna Hurtig.
Hurtig toivookin, että kirkko seuraisi sen piirissä toimivia hengellisiä yhteisöjä tiiviimmin.
– Herätysliikkeillä voi tänä päivänä olla kirkossa liiankin vahva ja itsenäinen asema. Ihmisoikeuskysymykset, puhumattakaan seksuaalirikoksiin syyllistymisestä, eivät ole liikkeiden sisäisiä asioita.
Hyväksikäytön uhrien on itsensä usein vaikea nostaa keskusteluun rikoksia, sillä yleensä sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä edellytetään lojaalisuutta sen maineelle enemmän kuin yksilön ihmisoikeuksille.
– Ja jos seksuaalisuuteen vielä liitetään monia kieltoja, se on tavallista alttiimpi perversioille, salaisuuksille ja asioista vaikenemiselle.
Tätä ei aina ymmärretä kun tuijotetaan erillisiä uutisia seksuaalirikollisista.
–Seksuaalisessa hyväksikäytössä on aina kyse vallankäytöstä. Tekijä ottaa valtaansa lapsen, joka ei tunne oikeuksiaan, oikeaa ja väärää, eikä siksi kykene uhmaamaan eikä torjumaan aikuista.
Vanhoillislestadiolaisuuden rippikäsitys altistaa lapset hyväksikäyttäjille ja johtaa rikoksista vaikenemiseen
– Uskonnollisissa yhteisöissä anteeksiantamusta voidaan käyttää väärin uhrien vaientamiseen ja tekijän suojaamiseen yhteiskunnallisilta oikeustoimilta. Voi syntyä virheellisiä käsityksiä, joiden mukaan kristitty on ikään kuin lain yläpuolella, kun sopii asioita Jumalan ja toisten uskovien kanssa, toteaa Martti Esko.
Kyse on kirkkolaissa määritellystä pappia velvoittavasta rippisalaisuudesta. Jos hyväksikäytetty uhri kertoo rikoksesta papille, ei ole itsestään selvää että pappi voisi tehdä asista ilmoituksen poliisille. Pappi saa kertoa ripissä tiedoksi saamaansa poliisille vain jos ripittäytyvä on suunnittelemassa rikosta.
Parhaillaan papin vaitiolovelvollisuudesta väitöskirjaa tekevä pastori Johannes Alaranta viittaa samaan ongelmaan: hengellisyyden ja uskon hyväksikäyttöön rikoksen salailussa. Vanhoillislestadiolaisuudessa ongelma on vielä tätäkin monimutkaisempi.
Lestadiolaisuuden omintakeinen rippikäytäntö ja käsitys myös maallikkosaarnaajia tai ketä hyvänsä ripin vastaanottajaa sitovasta vaitiolovelvoitteesta selittävät liikkeen pimeitä puolia eli pedofiliaa. Seksuaaliseen väkivaltaan syyllistynyt on saattanut kuitata tekonsa vain ripillä, joutumatta koskaan vastaamaan rikoksestaan oikeudessa ja joutumatta hyvittämään mitään uhrin kärsimyksistä.
Kirkkolain mukaan mikä tahansa kahdenkeskinen kohtaaminen työhuoneen nurkassa ei kuitenkaan ole sielunhoidollinen rippikeskustelu, vaan se edellyttää nimenomaisesti järjestettyä, sovittua kahdenkeskistä tilannetta. Lisäksi lain mukaan rippisalaisuus sitoo vain pappia ja virassa toimivaa lehtoria.
Lestadiolaisuus poikkeaakin tässä selvästi ev.-lut. kirkon opetuksesta, sillä liike opettaa perinteensä mukaisesti, että kuka hyvänsä vanhoillislestadiolainen, mutta vain vanhoillislestadiolainen, voi toimia ripin vastaanottoajana, ja että ripissä kerrottuja syntejä koskeva salaisuus velvoittaa myös maallikoita,eli ”tavallisia ihmisiä” ja maallikkosaarnaajia. SRK:n opetuksen mukaan hekään eivät saa kertoa ripissä kuulemistaan rikoksista viranomaisille.
– Ripin turvin yhteisön on mahdollista vaieta vakavistakin rikoksista. Ajatellaan, että selunhoitajan antaman synninpäästön jälkeen asiasta ei enää saa puhua.
Liikkeen rippikäsityksen mukaan anteeksi annetun synnin esiinnostamisesta uudelleen ja siitä eteenpäin kertomisesta seuraa, että ko. synti siirtyykin omalle kontolle. Siitä siitä joutuu vastaamaan tuomiopäivänä, jos ei ripittäydy siitä.
Vanhoillislestadiolaisuudessa rippisalaisuus on siis ehdoton ja sen rikkominen on näin sanktioitu: rippisalaisuuden rikkominen voi johtaa taivaspaikan menetykseen. Tästä on seurannut, että hyväksikäytön uhrit on usein velvoitettu vaikenemaan eivätkä rikolliset ole joutuneet koskaan oikeudelliseen vastuuseen. [Menettelystä yksityiskohtaisemmin, ks. Alaranta ja Hurtig.]
Hyväksikäytöstä vaikeneminen on vanhoillislestadiolaiselle uhrille monella tavoin syvästi haavoittava kokemus.
Uhrille usko ja tuttu uskonyhteisö on ollut merkittävä osa elämää. Alaranta toteaa, että juuri siksi onkin erityisen järkyttävää, että uhrilta on ensin viety seksuaalinen koskemattomuus ja ihmisarvo, ja sitten, rippiä hyväksikäyttämällä ja yhteisön vaikenemisella, häneltä vielä viedään luottamus elämänsä perustana olleeseen uskonvakaumukseen.
Arkkipiispa Jukka Paarma toteaa kirkkolakia toistaen, että pappien pitää rohkaista uhreja ottamaan omatoimisesti yhteyttä viranomaisiin ja ilmoittautumaan asian maallista oikeudenkäsittelyä varten.
Mikäli asianomainen ei näin toimi, papin on kerrottava ”hyvissä ajoin ja varovasti” asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi.
– Rippisalaisuus murtuu vain, jos papille kerrotaan ripissä teosta, joka kuuluu yleisen ilmoitusvelvollisuuden piiriin, kuten törkeä lapsen hyväksikäyttö. Kirkkolaki nojaa tässä rikoslain kohtaan, jonka mukaan törkeät rikokset on ilmoitettava viranomaisille, toteaa kirkon lakimies kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja. Ilmoitamisvelvoitteen laiminlyömisestä voi seurata maksimmissaan puoli vuotta vankeutta.
Törkeillä rikoksilla tarkoitetaan tekoja, joista laki määrää ankaria rangaistuksia, yleensä 10-12-vuotta vankeutta.
Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ei aina lueta törkeäksi rikokseksi, joten ei-törkeäksi määritellyn tapauksen kohdalla rippisalaisuus ei kirkkolain mukaan murru. Kirkkolain mukaan rippisalaisuus sen sijaan kuitenkin murtuu ei-törkeissäkin tapauksissa silloin, jos katsotaan että asiassa on rikos vireillä.
Kaiken kaikkiaan asia vaatii ripin vastaanottajalta oikeudellisen lainsäädännön ja sen perustelujen tuntemusta.
Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen on esittänyt tuoreen tulkinnan, jonka mukaan jatkuva lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö vaatisi rippisalaisuuden murtamista. Sen sijaan ripissä esille tulleita menneitä asioita pappi ei saa paljastaa.
Jääkin hieman epäselväksi, miten Häkkistä puolestaan olisi oikeastaan tulkittava. Kuinka jokin teko voidaan määritellä jatkuvaksi, jos sitä edeltäviä samoja tekoja ei ole luvallista ottaa huomioon ilmoituksessa? Upotaanko kirkkolain pykäissä saivarteluun ja samaan aikaan… laps hankeen hukkuu, unhoittuu?
Häkkinen korostaa lisäksi, että papin on tehtävä aina lastensuojeluilmoitus, kun hän saa syyn siihen seurakunnan kerhossa tai vastaavassa toiminnassa, joka eroaa selvästi ”sielunhoidollisesta kohtaamisesta”.
– Joillakin papeilla tuntuu olevan tästä asiasta epäselvyyttä.
Koska kirkkolain mukaan rippisalaisuus murtuu myös silloin, jos rikos on vireillä, tätä lainkohtaa voitaisiin ehkä tulkita niin, että lapsen hyväksikäyttäjän voisi paljastaa aina.
– Laki velvoittaa näissä tilanteissa, joissa rikos on estettävissä, viemään asian eteenpäin, toteaa Alaranta.
Perusteena on se, että lääketieteellisten tutkimusten mukaan pedofiilille on ominaista rikollisten tekojen toistaminen. Hän yleensä jatkaa hyväksikäyttöä yhä uudestaan. Tämä tosiasia mahdollistaisi rippisalaisuuden murtamisen kaikissa lapsen hyväksikäyttötapauksissa.
– Pedofiililla rikos ei yleensä jää vain yhteen kertaan. Siksi asiasta voisi mielestäni ilmoittaa viranomaisille kaikissa tapauksissa, arvioi Alaranta. – Kaikenlaisen hyväksikäytön pitäisi itse asiassa olla yleisen ilmoitusvelvollisuuden piirissä. Aika lujasti saisi pinnistellä vaikenemisen kanssa, jos itse saisin tietooni lapsiin kohdistuvan hyväksikäyttötapauksen, Alaranta pohtii.
Kirkon työntekijälle kuuluu lastensuojelulain perusteella aina ilmoitusvelvollisuus, jos hän katsoo lapsen terveyden vaarantuvan, painottaa Alaranta. Hän toimii parhaillaan sihteerinä kirkon työryhmässä, joka valmistelee uusia vaitiolovelvollisuusohjeita seurakunnille. Hän kertoo kuulleensa lastensuojelun asiantuntijoilta, että kirkon työntekijät tekevät lastensuojeluilmoituksia vain hyvin vähän..
– Tämän voi selittää sillä että kirkon kerhoihin tulevat lapset ovat hyvistä piireistä – tai se karumpi selitys on, etteivät kirkon työntekijät yksinkertaisesti tee ilmoituksia vaikka olisikin aihetta. Pelätään ottaa vastuuta, tai on puutteita ammattitaidossa eikä tilanteessa osata toimia, kertoo johannes Alaranta. Hän myöntääkin, että kirkon tulisi vahvistaa työtekijöidensä osaamista.
– Tässä on koulutuksen paikka. Kirkon pitää koulutuksen avulla selventää työntekijöille tilannetta. heitä tulee kouluttaa pitäisi myös lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.
Oikeusministeri Tuija Brax toteaa Helsingin Sanomissa 9.5., että rippisalaisuuden ehdottomuus on ongelmallinen lastensuojelun näkökulmasta.
– Lapsi tarvitsee suojaa, ja tällainen ajatus [vaikenemisesta] on millään perusteella hyvin vaikeasti nieltävissä, ilman että ryhdytään mihinkään toimenpiteisiin, Brax sanoo.
Alaranta muistuttaa Helsingin Sanomien haastattelussa lisäksi, että ilmiannon voi tehdä poliisille myös nimettömänä netissä tai puhelimella.
Kymmentä vanhoillislestadiolaista saarnaajaa epäillään hyväksikäytöstä
Tutkija Johanna Hurtigin tutkimushanke koskee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä nimenomaan lestadiolaisten rauhanyhdistysten piirissä sekä Jehovan todistajien ryhmässä, mahdollisesti muissakin pienemmissä ryhmissä.
Noin kymmentä vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä saarnaajana toiminutta epäillään hyväksikäytöstä. Hurtigin mukaan lisäksi tiedossa on ainakin yksi tapaus, jossa hyväksikäyttäjä oli lestadiolaispappi.
– Puuttuminen hyväksikäyttötapauksiin on erityisen vaikeaa, jos väärintekijä on yhteisössä hengellisessä auktoriteettiasemassa, sanoo Johanna Hurtig.
Papeilla ja maallikkopuhujilla on rauhanyhdistyksellä suvereeni asema. He ovat arvostettuina Raamatun tuntijoina ja opillisina vallankäyttäjinä riviuskovaisten kritiikin yläpuolella. Paikalliset rauhanyhdistykset valitsevat ja nimittävät maallikkopuhujat, joista SRK (Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys ry.) pitää rekisteriä.
Lestadiolaisessa yhteisössä ilmenneissä hyväksikäyttötapauksissa on useimmiten kyse siitä, että sukuun kuuluva mies käyttää lasta hyväksi, toteaa lakimies ja itse vanhoillislestadiolainen, poliisipäällikkönä toiminut Esa Koukkari Oulusta. (Erään 7-vuotiaana oman isän raiskaamaksi joutuneen kertomus täällä.)
Viimeksi kuluneen vuoden aikana on hyväksikäytöstä tuomittu kuusi liikkeessä toiminutta miestä. Osa tuomioista on ollut pitkiä 8–12 vuoden vankeusrangaistuksia, mikä kertoo erittäin törkeistä seksuaalirikoksista, kuten raiskauksista.
Useat uhrit ovat ottaneet henkilökohtaisesti yhteyttä Johanna Hurtigiiin ja kertoneet kokemuksistaan. Hurtig arvioi, että yhteydenoton on tehnyt helpommaksi se, että hänellä itsellään on vanhoillislestadiolainen herätysliiketausta.
Osa nyt esille tulleista tapauksista on jo vanhentuneita, osa niin tuoreita, että hänen arvionsa mukaan viidelle miehelle voisi seurauksena olla vankeustuomio.
– Uhrit tarvitsevat jonkun, joka kuuntelee heitä. Ongelma on juuri siinä, että heidät jätetään yksin, toteaa Hurtig.
Sellainenkin tapaus on tullut vastaan, että ilmoituksesta huolimatta poliisi on jättänyt tutkimatta tapauksen. Ja useimmista hyväksikäyttötapauksista on jo kulunut niin kauan aikaa, että ne ovat rikosoikeudellisessa mielessä vanhentuneita eikä syyllisiä saada enää vastuuseen. Mutta näissäkin tapauksissa tarvittaisiin joku, joka kuuntelisi uhria.
Suuri riski on niissä liikkeissä, joissa valta ja seksuaalisuus on sotkettu tiiviisti yhteen, epäterveeksi vyyhdeksi, ja joissa avoin keskustelu ongelmista on vaikeaa, kuten esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa. Juuri se lisää alistamisen riskejä ja luo otollisen toimintaympäristön pedofiilille.
Seksuaalinen hyväksikäyttö nostaa esiin liikkeen muitakin ongelmia
Seksuaalisuuden ja vallan sairas liitto ilmenee siinä, että vanhoillislestadiolainen liike kontrolloi jäsentensä seksuaalisuutta kielloilla, joita nimitetään ”seurakunnan neuvoiksi”. Vanhoillislestadiolaisuudessa on vielä katolilaisuuttakin tiukempi seksuaalisuuden kontrolli. Seurauksena avioliitto on kieroonnutettu valtasuhteeksi, jossa naiselle ei sallita esimerkiksi oikeutta hallita omaa ruumistaan eikä harkita, milloin haluaa tai haluaako tulla raskaaksi. Uusin SRK:n kannanotto ehdottomasta ehkäisykiellosta julkistettiin viime vuonna.
Seksuaalisuuden kontrolli ilmenee myös kiellossa avioitua uudestaan mahdollisen evioeron jälkeen sekä kiellossa avioitua liikkeen ulkopuolisen kanssa (eksogamia).
Ei siis ole mikään ihme, että lestadiolaisuuden piirissä ihmisten valtapyrkimykset saattavat ilmetä myös lapsiin ja naisiin kohdistuvina seksuaalirikoksina. Vaikenemisen ja salailun ilmapiiri tarjoaa myös houkuttelevan pelikentän pedofiilille, eritoten jos tämä on saavuttanut arvostetun aseman yhteisössä.
– Tällaiset tapaukset heikentävät myös yhteisöön kuuluvien luottamusta omaan yhteisöön. Nämä ovat pelottavia asioita ja johtavat helposti torjuntaan, vaikenemiseen ja asioiden ohittamiseen, vaikka erikoista tarvetta uhrien kuormittamiseen tai ilmiöiden peittelyyn ei olisikaan, toteaa Hurtig.
– Asiasta on voitava puhua uhrien auttamisen ja ennaltaehkäisyn vuoksi. Puhuminen on tärkeää myös siksi, että tällaiset tapaukset nostavat yhteisöistä, niiden toimintakulttuurista, hengellisestä opetuksesta ja vallankäytön mekanismeista piirteitä, joita on muuten vaikea tavoittaa ja ottaa tarkasteluun, toteaa Hurtig.
Vanhoillislestadiolaisuus kuin valtio valtiossa – liian itsenäinen asema kirkossa johtanut ihmisoikeusloukkauksiin
Hurtig pitää todennäköisenä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien perustoiminnassa tilanne lasten seksuaalisen hyväksikäytön suhteen on parempi kuin pienemmissä uskonnollisissa yhteisöissä kirkon sisällä ja sen ulkopuolella.
– Kirkko on isompi, heterogeenisempi ja avoimempi – se ei ole sillä tavalla sulkeutunut yhteisö kuin esimerkiksi herätysliike voi olla. Kirkossa surraan sitä, ettei siellä synny sellaista yhteisöllisyyttä kuin herätysliikkeissä. Mutta tällaisissa vaikeissa asioissa se onkin hyvä asia!
Se suojaa ihmisiä yksilönoikeuksia koskevilta loukkauksilta. Kirkossa ei pääse syntymään esimerkiksi omia epävirallisia asioiden käsittely- ja ”tuomioistuimia”, joissa vaikeita asioita hoidetaan vain yhteisön sisällä, ilman yhteiskunnan virallisia toimenpiteitä.
Hurtig nostaa esiin kirkon ja herätysliikkeiden välisen suhteen ja perää kirkolta tämänhetkistä suurempaa vastuunottoa sen sisällä elävien uskonnollisten yhteisöjen suhteen.
– Herätysliikkeillä voi mielestäni tänä päivänä olla kirkossa liiankin suuri autonomia. Kirkossa ja seurakunnissa ollaan varsin hyvin perillä lastensuojelullisista kysymyksistä, ja työntekijöitä ohjeistetaan siitä, miten tällaisiin kysymyksiin työn puitteissa tartutaan. Tämä tieto ja asiantuntemus ei kuitenkaan välttämättä välity millään tavalla herätysliikkeisiin ja muihin pienyhteisöihin.
Vanhoillislestadiolaisuus on ollut kuin valtio valtiossa, toteaa myös lastensuojelun tutkija, YTM Kaisa-Elina Hotari Tampereen yliopistosta.
Hän otaksuu, että tässä herätysliikkeessä on erilainen käsitys yksilön rikosoikeudellisesta vastuusta kuin muilla suomalaisilla.
Tähän viittaa se, että jopa lapsiin kohdistuneita seksuaalisia hyväksikäyttörikoksia ei ole saatettu viranomaisten tietoon, sillä perusteella että asiassa on tapahtunut anteeksi antaminen ja hengellinen sovitus.
– Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen. Uhria syyllistetään ja tämän kärsimystä pidetään haluttomuutena antaa hengellisesti anteeksi hyväksikäyttäjjälleen, Hotari toteaa.
Myös lestadiolaisen yhteisön sulkeutuneisuus on tukenut vaikenemista liikkeen pimeistä puolista.
Lisäksi luterilaisen kirkkomme piispat ovat pesseet kätensä herätysliikkeen asioista ja korostaneet liikkeen itsenäistä asemaa. Liikkeen vaikutusvalta on varsin huomattava evankelis-luterilaisen kirkon sisällä ja samoin muualla yhteiskunnassa, kuten talouselämässä ja politiikassa.
Samaan aikaan tässä itseään kirkkomme ytimeksi nimittävässä yhteisössä on tapahtunut vuosikymmenien mittaan räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.
– Peräänkuulutan yhteistyötä ja läpinäkyvyyttä kirkon ja herätysliikkeiden välille. Kirkon tulisi aktiivisemmin seurata ja arvioida, miten ihmisoikeuksiin ja lastensuojelukysymyksiin liittyviä asioita hoidetaan herätysliikkeissä, toivoo Johanna Hurtig.
Ihmisoikeuskysymykset eivät ole herätysliikkeiden sisäisiä asioita.
Yksilön puuttuvat oikeudet johtavat ongelmiin – ”yhteistunto” omantunnon tilalla
Yhtenä suurimpana suljettujen yhteisöjen ongelmana Hurtig pitää yksilön heikkoa asemaa.
– Suljetuissa yhtei-söissä yksilöllisyys voidaan nähdä itsekkyytenä, eikä omien oikeuksien perääminen ole kulttuurisesti sopivaa, toteaa Johanna Hurtig.
Hurtigin havainto pitää paikkansa. Yksilö on opetettu ajattelemaan ensi sijassa yhteisön etua ja olemaan lojaali kollektiiville.
Tätä osoittaa havainnollisella tavalla se, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on viime vuosina ryhdytty mitätöimään yksilön omantunnon merkitystä.
Sen tilalle on nostettu uusi käsite ”yhteistunto”, jota opetetaan jo pienille lapsillekin pyhäkoulussa ja raamattuluokissa. Sillä tarkoitetaan seurakunnan kollektiivista omaatuntoa, jota pidetään erehtymättömänä. Käytännössä se ilmenee ”seurakunnan neuvoina”, joita yksilöllä ei ole lupa kyseenalaistaa.
Yksilön on osoitettava julkisuudessa lojaalisuutta liikkeelle. Edellytetään että rauhanyhdistyksen ulkopuolella on vaiettava ikävistä asioista. Yhteisen rakkauden ja edun nimissä. ”Ei saa jättää laittajalle sijaa.”
Tällainen yhteisökulttuuri on luonut ilmapiirin, jossa ei aina mielellään haluta tai rohjeta tehdä ilmoitusta viranomaisille esimerkiksi lastensuojelutapauksissa.
Valta ylläpitää itse itseään
Kuten Päivämiehen viimeaikaisista kurinpitokirjoituksista paljastuu, sisäänpäin kääntyneessä liikkeessä korostuu juuri valta. Siitä ei lakata muistuttamasta, varsinkin jos rivijäsenistössä on herännyt pientäkin kritiikinpoikasta.
Esimerkiksi taas hiljattain Päivämiehessä julkaistiin kirjoitus, jossa todisteltiin, miksi “Jumalan sanan perusteella” valta liikkeessä täytyy ja voi kuulua vain miessukupuolelle. SRK:n nykyjohto ei salli, että SRK:n johtokuntaan valittaisiin vihdoin myös naisia. Visio, josta on ollut puhetta varsinkin kaksi-kolmikymppisten sukupolvessa.
Valta on keskitetty johdolle, joka määrää miten on ajateltava. SRK:n johtokunta ylläpitää ja täydentää itse itseään. Johtokunnasta on tehty elinikäinen klubi, joka korostaa joka käänteessä rivijäsenten “kuuliaisuutta” ja “tottelevaisuutta”.
Tätä valtaa ei ole kenenkään lupa kyseenalaistaa. Vedotaan johonkin muka Jumalan asettamaan ”Jumalan valtakunnan huoneenhallitukseen”. SRK:n johtokunta, puhujienkokous, puhujat, miehet. Tämä on vanhoillislestadiolaisuuden sisäisen vallan keskus.
Alinta kastia ovat naiset ja lapset.
Tällaisen sairaan uskonnollisuuden tunnistaa juuri, siitä että johto korostaa valtasuhteiden muuttumattomuutta. Sen tunnistaa kuuliaisuusvaatimuksista. Säännöllisin väliajoin annetaan ulos lausunto, jossa muistutetaan tottelemisesta ja kuuliaisuudesta. Tuntuuko tutulta.
Internetin ansiosta suljettujen, hierarkkisten ja luonnollista seksuaalisuutta tukahduttavien liikkeiden sisällä tapahtuva mielivalta ja alistaminen tulevat askel askeleelta julki.
Katolinen kirkko on osoittautunut julmaksi systeemiksi. Uhrit ovat saaneet rohkeutta nostaa rikokset esille. He rohkenevat vaatia hyvitystä. Maailmanlaajuinen julkisuus on tekenyt aiemmin onnistuneet vaientamisyritykset mahdottomiksi enää nykyaikana.
Seksuaalinen hyväksikäyttö on koko kirkon ongelma. Näyttää siltä että vanhoillislestadiolaisuudessa se kohdistuu erityisesti lapsiin.
– Lapsiin kohdistuvista rikoksista puhuminen on tärkeää lasten suojelemiseksi, toteaa Kaisa-Elina Hotari.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.
Lähteet:
Herätysliikkeissä useita hyväksikäyttötapauksia. Kotimaa 22.4.2010.
Virpi Hyvärinen: Lasten oikeuksia valvottava tarkemmin. YTT Johanna Hurtigin haastattelu. Kirkkotie 5/2010, s. 8 – 9.
Vuokko Ilola: Puolison valinta, arvomaailma ja Päivämies. Kotimaa24 25.6.2018.
Katja Kuokkanen: Mitä kirkon pitäisi tehdä hyväksikäyttäjälle? Helsingin Sanomat 4.5.2010.
Katja Kuokkanen: Ministeri Tuija Brax muuttaisi kirkkolakia lasten turvaksi – pedofiili ei saisi lain suojaa. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.
Katja Kuokkanen: Brax: Kirkko ei saa piilotella ripin takana. Helsingin Sanomat 9.5.2010.
Katja Kuokkanen: Papilla on ripissä Jumalan korvat. Helsingin Sanomat 9.5.2010, A7.
Tommi Nieminen: Syntisten piiri. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D1-2.
Tommi Nieminen: Hyväksikäytetty Minna – Tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)
Tommi Nieminen: Ainakin sataa käytetty seksuaalisesti hyväksi Suomen valtakirkon suojissa. Helsingin Sanomat 1.5.2010.
Esa Juntunen: Rippisalaisuus jarruttaa hyväksikäytön paljastumista. Helsingin Sanomat 3.5.2010, A 3, A 5.
Staffan Bruun: Kyrkan kartlägger sekternas offer. Haastateltavina YTT Johanna Hurtig, piispa Seppo Häkkinen ja Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko. Hufvudstadsbladet 22.4.2010. (Kuva: Tor Wennström.)
Lue ja kuuntele lisää aiheesta:
Konttorin kuulumisia. Päivämies 15/2010.
Johannes Alaranta: Maallikkosalaripin harhaoppi
Johannes Alaranta: Ripin nk. ”olemus”
Pekka Asikainen: Nyt olisi aika toimia
Johannes Ijäs: Lestadiolaisvaikuttaja tuomittiin neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kotimaa 24 12.3.2011.
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolaisuus muutoksen edessä
Lucas: Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi
Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus
Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista
Seurat eri rauhanyhdistyksillä viikoittain: yhteystiedot
SRK:n vuosikokous 27.6.2009: johdossa edelleen vain miehiä
Kymmenet hyväksikäytetyt lähestyneet kirkkohallitusta. Turun Sanomat 20.4.2010.
Kymmenet seksuaalisen hyväksikäytön uhrit lähestyneet kirkkohallitusta. Helsingin Sanomat 20.4.2010
Goman, Antti: SRK: Pohjoisessa tuore pedofiliaepäily. Kaleva 2.5.2010.
Tutkimus lasten suojelusta uskonnollisissa yhteisöissä käynnistymässä
Uskovaisten miesten saamat hyväksikäyttötuomiot pitkiä
Väyrynen, Leo: Kuuliaisuus Jumalan äänelle. Päivämies 15/2010.
Kuokkanen, Katja: Vanhoillislestadiolaiset: Lasten hyväksikäyttö on tuomittavaa. Helsingin Sanomat 16.2.2010.
Laki on yksiselitteinen: rippisalaisuuden voi murtaa. Johannes Alarannan haastattelu. Yle Turku 4.5.2010.
Katolisen kirkon Sydneyn apulaispiispa Geoffrey Rob : Pedofiliaskandaalin syynä naisten pieni rooli kirkossa.
Leena Sandström: Ruumis häväisty, mieli särjetty. Helsingin Sanomat 10.5.2010. (Painetussa lehdessä laajempana.)
Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille
Ehdoton miesvalta hallitsee naisenemmistöistä uskonliikettä
Outi Salovaara: Miehet päättävät – naiset kärsivät
Taija Teekkari: Johanna Hurtig: Saako lestadiolaislapsi kasvaa itsenäiseksi moraaliseksi toimijaksi?
Pihla Tiihonen: Rippisalaisuus suojaa yhä pedofiilia. Kirkko & Kaupunki 27.8.2007.
Rippisalaisuus voi estää hyväksikäytön paljastumisen. Iltalehti 3.5.2010.
Piispa Juha Pihkala: Julkisuus auttaa hyväksikäytön käsittelyä. YLE 1, Horisontti, 3.5.2010.
Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
