Vastuun väistelyä vai ammattitaidottomuutta: SRK:n johto ohitti uhrit ja rippiongelman

SRK:n johtokaksikko, johtokunnan puheenjohtaja rovasti Olavi Voittonen ja pääsihteeri, teol.maist. Aimo Hautamäki julkaisivat 4.5.2010  SRK:n johdon näkemyksen kirkkohallituksen selvitykseen vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä tapahtuneesta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksista.

Lastensuojelun asiantuntijoiden mukaan liikkeen rippisalaisuus-käytäntö on mahdollistanut rikosten peittelyn ja  jatkamisen jopa vuosien ajan.

Kirjoittajat eivät tunnista tätä, vaan pitävät kiinni nykyisestä rippikäytännöstä. Se poikkeaa evankelis-luterilaisen kirkon rippikäsityksestä siinä, että ehdottoman rippisalaisuuden katsotaan koskevan myös tavallisia maallikkoja.

Pedofiili voi pyytää tekoaan anteeksi jotain uskonveljeltä tai  sisarelta. Tällä ei ole SRK:n opetuksen mukaan lupaa tehdä ilmoitusta viranomaiselle. Hänen tulee vain ”tukea” rikollista  tekemään itse tunnustuksen poliisille. Miksi pedofiili niin tekisi? Kykeneekö tämäntapainen sairas ihminen ymmmärtämään tekojensa rikollisuutta?

Käsitys on myös Suomen rikoslain vastainen, sillä vakavissa rikostapauksissa jokaisella on velvollisuus ilmoittaa siitä viranomaisille.

Kirjoittajat eivät myöskään puutu keskustelussa esiin nostettuihin ajatuksiin siitä, että herätysliikkeen opetuksessa ja yhteisön toimintatavoissa on mekanismeja ja ajatusmalleja, jotka alistavat heikompia.  

He eivät myöskään anna tietoa siitä, onko vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä tarkoitus jatkossa tehdä jotakin lasten suojelemiseksi. 

Heidän johtamansa järjestö, SRK  ry., tekee leikki-ikäisistä aikuisuuteen ulottuvaa lapsi- ja nuorisotyötä, joka on volyymiltaan maan laajimpia. Vanhoillis-lestadiolaisuudessa on kasvamassa yli 50 000 lasta ja nuorta. Liikkeen vastuu lasten turvallisuudesta on siis kiistattoman suuri.

Muistettakoon, että lapsi on täysin aikuisten varassa. Lapsen turvallisuus ja hyvinvointi on riippuvainen aikuisista. Lapselta itseltään on mahdotonta vaatia kykyä puolustautua aikuista ja mahdollisesti läheistä hyväksikäyttäjää vastaan, joka on ehkä lisäksi kunnioitettu seurakunnan auktoriteetti. 

Tässä tilanteessa vanhoillislestadiolaisuudessa tulisi tähdentää kaikille liikkeen jäsenille sitä, että ilmoituksen viranomaisille voi tehdä myös nimettömänä, netissä tai puhelimitse.

Helsingin Sanomat kirjoitti lasten hyväksikäytöstä (”Syntisten piiri”, HS Sunnuntai 1.5.). Kirjoituksessa kerrottiin, että vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä on tullut tietoon kymmeniä lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia. Tiedot ovat murheellisia.

Vanhoillislestadiolaisessa kristillisyydessä on kautta aikojen ymmärretty ja opetettu, että lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on yksiselitteisesti synti ja rikos. Yhtä tuomittavaa on seksuaalirikollisen suojelu. Jokaisen rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa tavoitteensa.

Lestadiolaisten suhtautumisesta todettiin: ”Vanhoillislestadiolaisilla on erilainen käsitys rikosoikeudellisesta vastuustaan kuin muilla suomalaisilla. – – Yhteisön jäsenet voivat suhtautua hyvinkin kylmästi väkivallan uhrin traumojen aiheuttamaan kärsimykseen.”

Vanhoillislestadiolaisille laki ja sen noudattaminen on sama kuin muillekin. Jumalan armahtama ihminen ei voi rikokseen langettuaan väistää vastuutaan lain edessä.

Kärsivän kylmäkiskoinen kohtelu ei ole oikein. Vähättelevä ohittaminen tai hyvää tarkoittava mutta ammattitaidoton apu saattavat lisätä ahdistusta. Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuollon sekä oikeusjärjestelmän kykyyn auttaa törkeän ja traumatisoivan rikoksen kohteeksi joutuneita.

Kirjoituksessa esitetään myös väite, että ”rippi ja vaitiolon oppi on keskeinen lestadiolaisuuden pimeiden puolien selittämisessä”. Eräs haastateltava totesi: ”Kun tekijä pyytää tekoaan, vaikkapa lapsen hyväksikäyttöä anteeksi, niin sielunhoitaja julistaa absoluution eli synninpäästön. Tämän jälkeen asiasta ei saa enää puhua.”

Jumalan sana tuomitsee synnin, mutta tarjoaa katuvalle armoa. Raamatun mukaan synnit annetaan anteeksi, kun ihminen nöyrtyy parannukseen, vaikka kysymyksessä olisivat niinkin rumat asiat kuin insesti ja pedofilia.

Syntiin ajautunut tarvitsee sielunhoitoa. Itse ripin olemus kertoo, että kysymyksessä on ripittäytyjän vilpitön aikomus luopua synnistä ja tarve tulla autetuksi. Rippiä ei saa käyttää synnin peitteeksi.

Rikokseen syyllistynyt ripittäytyjä ei voi jättää asiaa hoitamatta maallisen lain edessä. Rippi-isän tulee siis ohjata ja tukea rikoksen tehnyttä menemään poliisiviranomaisen luokse.

Vanhoillislestadiolaisuuden näkemys käy selväksi seurakuntavanhinten kokouksessa vuonna 1979 pidetystä alustuksesta, jossa sanotaan: ”Salaripissä voi tulla esiin asioita, jotka tulee korjata laajemminkin. Rippi-isän saarnaama evankeliumi antaa voiman asian korjaamiseen. Näin on silloin, jos on rikottu toista ihmistä tai esivaltaa vastaan. Jos toista ihmistä vastaan on rikottu, tulee halu korjata asia hänen kanssaan, mikäli se on mahdollista. Tarvittaessa asia selvitellään myös maallisen esivallan kanssa.”

Näin opetetaan myös tänään.

Olavi Voittonen
Johtokunnan puheenjohtaja

Aimo Hautamäki
pääsihteeri
Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistys

Helsingin Sanomat 4.5.2010.

Kommentteja:

Kotimaan pääkirjoituksesta 6.5.2010

”Tekijöiden vähäinenkin suojelu ja uhrien kokemusten pienikin vähättely ovat nyt poissuljettuja vaihtoehtoja.  Pääosassa ovat hyväksikäytön uhrien tunteet, oikeudet ja lopulta koko elämä. Kirkon maine ja herätysliikkeiden julkisuuskuva ovat täysin toissijaisia asioita.

 Raskaimpana epäily lankeaa juuri nyt vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Ikävä kyllä on ymmärrettävää, että tästä liikkeestä hyväksikäyttötapauksia tulee esiin enemän kuin muista liikkeistä.

Vanhoillislestadiolaisuus on herätysliikkeistä suurin, sen piirissä on paljon lapsia ja nuoria, ja sen lisäksi siihen kuuluu tietty sulkeutuneisuus. Tämä voi johtaa väärinkäytöksiin, joita ei ole aina osattu selvittää yleisillä pelisäännöillä.”

Kalevan pääkirjoitus 6.5.2010: Pedofilia pitää kitkeä juurineen.

VTT Sari Roman-Lagerspetz: Pahuutta on joskus vaikea kohdata.  Kaleva 6.5.2010 (Mielipide).

Mikael Kosk: Tigandets tid är förbi inom kyrkan. Hufvudstadsbladet 5.5.2010.

Hyväksikäytetty Minna – valtakunnansyyttäjä ottanut asian selvitettäväksi

VERTAA: 

Rauhan sana -lestadiolaisuuden Pietarsaaren Laestadianernas Fridsföreningars Förbund r.f:n puheenjohtajan Alf Snellmanin ja toiminananjohtaja Torsten Lassfolkin  lausunto Pietarsaaressa paljastuneen insestitapauksen johdosta. Herätysliikkeessä on perustettu perheneuvontatyön tukiryhmä ja palkattu määräaikainen perhetyöntekijä.

(Kiitämme ja kumarramme Mr. Pölyttyneen suuntaan Mopin palstalle dokumenttien tehokkaasta jakelusta.)

 *    *    *

Vastuunkantajista kapelo

Vastine on lähinnä puolustelu- ja torjuntaele. Kirjoittajat pitävät tärkeimpänä asioiden kiistämistä kuin niiden korjaamista. Miten lapsia aiotaan suojella, aiotaanko?

On vaikea ymmärtää, että kun ollaan kriisissä, johtajat tyytyvät vain kiistämään keskustelussa esiin tulleita yksityiskohtia  ja kuvittelevat pelkällä vakuuttelulla pelastavansa luottamuksen yhteisössä ja suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kaiken päälle he kehottavat ymmällään olevia liikkeen jäseniä ja tyrmistyneitä ulkopuolisia vain katsomaan taaksepäin, johonkin liikkeen kannanottoon vuoteen 1979.  Mitä tekemistä sillä on seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan poiskitkemisessä?

Kriisissä johdon tehtävä on tietenkin näyttää suuntaa tulevaisuuteen.

Lukija jää kysymään: mitä TE ITSE aiotte tehdä?  

Kriisissä on tärkeintä, että johto osoittaa uskottavasti kantavansa vastuuta.  Voittosen ja Hautamäen vastineesta ei löydä sanaakaan vastuun kantamisesta.  He tyytyvät vain neuvomaan muita tekemään sitä ja tätä.  ”…rikoksesta tietoisen aikuisen tulee toimia niin, että lasten suojaksi säädetty laki saavuttaa tavoitteensa. – – Meillä on täysi syy luottaa sosiaali- ja terveydenhuollon sekä oikeusjärjestelmän kykyyn auttaa…”

Heidän mielestään SRK:lle ei nähtävästi jää tilanteessa vastuuta eikä tehtävää. Tilanteessa jossa on paljastunut kymmeniä hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia. Tilanteessa  jossa SRK raportoi suviseuroissa laajasta lapsi- ja nuorisotyöstään. Tilanteessa jossa liikkeen piirissä on kasvamassa ennätykselliset yli 50 000 lasta ja nuorta.

Jokainen ymmärtää, että johdon tehtävä kriisissä on selkeästi ja yksiselitteisesti osoittaa, että kysymys on otettu vakavasti ja johdolla on uskottava tahtotila tehdä kaikki voitava tapausten estämiseksi jatkossa. Niin konkreettisesti kuin mahdollista.

Johdon tulee myös varmistaa jäsenilleen ja yhteiskunnalle, että se luotsaa yhteisön ulos kriisistä. Sen tulee osoittaa että on olemassa parempi tulevaisuus, joka hyväksi ollaan jo tekemässä työtä.  Johdon tulee kertoa, että se ottaa asian vakavasti ja osoittaa etenemistie,  miten tästä kauhistavasta tilanteesta päästään ulos.

Mitä tämä tarkoittaa? Tätä ei ole SRK:ssa ymmärretty ollenkaan. Tietenkin johdon tulee osoittaa luotettavasti julkisuudessa, miten vl-yhteisö turvaa kärsimään joutuneiden oikeudet ja selostaa, mihin toimenpiteisiin SRK muutoin ryhtyy, että rikoksille altistava menettely ei pääse enää jatkumaan.    

Johdon tulee osoittaa, että epäkohtiin tartutaan tarmokkaasti ja uskottavasti. On kerrottava ymmärrettävästi ja konkreettisesti, mikä on SRK:n vastuu ja mikä paikallisten ihmisten rauhanyhdistyksissä.

Voittosen ja Hautamäen kirjoituksessa ei sanota sanaakaan siitä, mitä herätysliikkeen johto todella aikoo tehdä tässä kriisissä. Toistella fraaseja?

Kirjoituksessa ei myöskään anneta konkreettisia neuvoja, mitä sellaisen yksityisen ihmisen tulisi tehdä, joka on joutunut herätysliikkeessä hyväksikäytön uhriksi, pelkää mahdollista ahdistelua tai tietää omassa rauhanyhdistyksessään näitä rikoksia. Konkreettista viestiä ei ole enempää uhreille kuin lasten vanhemmille tai liikkeen nuorisotyöntekijöillekään.

Petollinen rippisalaisuus ja puuttuvat toimintamallit

Ennen kaikkea kirjoittajat eivät ole ymmmärtäneet, miten fataali on nykyinen rippisalaisuus-käytäntö, jota rikolliset ovat voineet käyttää hyväkseen. He eivät myöskään alkuunkaan ole kyenneet asettumaan uhrin tilanteeseen.

Voittonen ja Hautamäki vahvistavat kirjoituksessaan, että ripissä esiin tulleesta rikoksesta tulee ripin vastaanottajan kehottaa syyllistä tekemään tunnustuksen myös poliisille.  

Tiedossa on, että tämä ohje sisältää seksuaalirikollisen mentävän porsaanreiän.  

Rikolliset kun eivät välttämättä noudata hyväuskoisen rippi-isän kehoitusta. Päinvastoin, he usein syyllistävät jo alistamansa uhrin.  Tiettävästi seksuaalirikolliset ovat painostaneet  uhrejaan uskottelemalla näille, että jos uhri vie rikoksen viranomaisten tietoon, myös hänestä tulee syntiin osallinen, siis syyllinen. Vaikeneminen jatkuu, ja raiskaaminen jatkuu.

Uhri ei useinkaan pääse tilanteesta irti omin voimin. Lestadiolaisyhteisön vaikenemisen kulttuuri sulkee hänen ja läheisten suut. Alistaminen ja painostaminen on mahdollista liikkeessä, jossa opetetaan totaalista rippisalaisuutta ja jossa johtajatkin osoittavat, että heikoimmat mieluiten sivuutetaan.  

Voittonen ja Hautamäki ovat koulutukseltaan pappeja. Heidän tiedossaan pitäisi olla, että lain mukaan ehdoton rippisalaisuus koskee vain pappia ja virassa olevaa lehtoria. Ei esimerkiksi maallikkosaarnaajaa – puhumattakaan rivi-vl:stä, ripin vastaanottaneesta uskonveljestä tai -sisaresta. 

Maallikolla ei ole oikeutta salata rikoksia ”rippisalaisuuden” perusteella. Näin tehdessään hän itse syyllistyy rikoksen peittelyyn.

Olisi tehtävä kaikille lestadiolaisille ja muillekin selväksi, että maallikkopuhujan ja jokaisen ripin vastaanottajan tulee tiedottaa viranomaisille  ripissä tietoonsa tulleista rikoksista.

SRK:n olisi tietenkin pitänyt ottaa rippisalaisuus-käsityksiin uusi, selkeä ja konkreettinen kanta ja opastaa ihmisiä toimimaan käytännössä oikein. Se voisi pelastaa uusia uhreja kärsimyksiltä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että johdon mielestä rippikäytäntöä ei ole tarvetta muuttaa tulevaisuudessakaan.

Ehkä muutos ei ”erehtymättömän ja muuttumattoman” opillisen rakennelman yhteydessä olekaan aivan yksinkertaista.

SRK:n johdossa ovat toimintamallit hukassa, koska niitä ei nähtävästi ole edes ajateltu.

Onko tämä ymmärrettävä piittaamattomuudeksi?  Vai onko kyse vain  ammattitaidottomuudesta? Ainakaan kirjoitus ei lisää luottamusta SRK:n haluun tehdä jotakin konkreettista vakavassa tilanteessa.

Vanhoillislestadiolaisella herätysliikkeellä on velvoittava vastuu kymmenistä tuhansista lapsista. Miten SRK:n johto kantaa tämän vastuun – miten  se käytännössä turvaa lapsia seksuaaliselta hyväksikäytöltä? Miten estetään uudet uhrit?

Johtajan tärkein tehtävä on ottaa vastuu, ajatella, suunnitella ja saada yhteisö panemaan toimeksi.

*   *    *

Ajattelemisen aihetta antoi Lucas.

Lue lisää:

Keskustelu Ioannis Kostajan blogissa

Lucas: SRK:n johtokunta torjui tiedon levittämisen lasten hyväksikäyttörikoksista

Tommi Nieminen:  Hyväksikäytetty Minna: tutut miehet raiskasivat, lestadiolaisyhteisö vaikeni. Helsingin Sanomat 1.5.2010, D2. (Kopio Mopin palstalla.)

Lucas: Alinta kastia naiset ja lapset

Lucas: Alaranta nojaa Suomen lakiin – Hautamäki Katekismukseen

Lucas: SRK:n kirje puhujille pedofilian torjumisesta 2010

Pääkirjoitus: Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on synti ja rikos. Päivämies (tammikuu) 2010.

SRK ry:n lapsi- ja nuorisotyö (nettisivusto)

Katja Kuokkanen: Joka kahdeksas pappi kuullut hyväksikäytöstä ripissä. Helsingin Sanomat 16.6.2010.