Teologi ja kouluttaja Aila Ruoho tuntee vanhoillislestadiolaisuuden ja monia muitakin väkivaltaa, painostusta ja manipulointia harjoittavia uskonnollisia yhteisöjä. Ruoho on vuosia perehtynyt uskonnollisissa yhteisöissä harjoitettuun väkivaltaan ja tutki asiaa myös gradussaan. Hän julkasi äskettäin uuden kirjan Päästä meidät pelosta (Nemo 2013). Sana-lehden päätoimittaja, rovasti Hannu Nyman haastatteli Aila Ruohoa kesäkuussa 2013.
Vanhoillislestadiolaisuudessa, ja samoin monissa muissa manipuloivissa uskonyhteisöissä, hallitaan ihmisiä muun muassa kontrolloimalla heidän jokapäiväistä elämäänsä monin tavoin. Anteeksianto ja armo riippuukin ennenkaikkea yhteisön normien noudattamisesta, ei yksin Kristuksen sovitustyöstä.
Ruoho tuo kirjassaan havainnollisesti esille pelolla hallitsemisen uskonnollisissa yhteisöissä.
Ihmisille uskotellaan yhteisössä jo lapsuudesta saakka, että meidän yhteisö on se ainoa tie pelastukseen. Tämä johtaa erilaisiin kieroontuneisiin menettelytapoihin, väärään vallankäyttöön ja sekä henkiseen että hengelliseen väkivaltaan.
Hengellinen väkivalta ja manipulointi alkaa yhteisöissä jo vauvaiässä. Nämä liikkeet harjoittavat erittäin aktiivista lapsi- ja nuorisotyötä kasvattaakseen uusia jäseniä. Lapset viedään liikkeen tilaisuuksiin jo aivan pienestä saakka. Saarnoissa ei tehdä eroa kuulijoiden iän suhteen. Kaikki joutuvat alttiiksi pelottelulle ja aivopesulle.
Ankarien yhteisöjen keino pysyä koossa on rakentaa voimakasta me-henkeä ja ryhmäidentiteettiä. Yksilön opetetaan suhtautumaan epäillen ”omiin ajatuksiin”. Jo kasvuiässä yhteisössä luodaan lapselle ja nuorelle luodaan vahva lojaalisuus omaa ryhmää kohtaan, jolloin yhteisöön kohdistuva arvostelu herättää heissä voinmakasta ahdistusta ja turvattomuuden tunteen.
Ihmisiä hallitaan pelolla. Pelastus on yksin tässä meidän joukossa ja muut saavat iankaikkisen kuolemantuomion. Ulkopuolisten sanotaan olevan vääräoppisia ja joutuvan kadotukseen. Jäsenet uskovat näihin tarinoihin, sillä heitä on manipuloitu pienestä pitäen. Muut ulossulkeva opetus on aina varoitusmerkki vaarallisesta lahkosta.
Epäterveissä yhteisöissä tarkkaillaan jäsenten osallistumista seuroihin/kokouksiin ja muihin tilaisuuksiin. Mikäli seurakäynnit harvenevat, hyvin pian aletaan huomautella niiden tärkeydestä. Yhteisön jäsen voi ahdistua ja syyllistyä huomautteluista, mikä on tietenkin aika luonnollista.
Osallistumisen pitäisi tietenkin perustua aina vapaaehtoisuuteen, mutta epäterveissä ryhmissä ja lahkoissa osallistumisen tarkkailu on yksi jäsenen hallintakeinoista. Kyseessä on kollektiivinen käytäntö, eli liikkeen jäsenet on saatu vahtimaan toisiaan; ns. näkymätön auktoriteetti.
Ihmisiä pidetään yhteisön vallassa pelolla ja syyllistämisellä. Uskovat velvoitetaan luottamaan sananjulistajan ja rauhanyhdistystyksen vahvojen hahmojen auktoriteettiin sekä yhteisön johtoon, joiden arvosteleminen on synti.
Hengellinen väkivalta on raju isku ihmisen psyyken ytimeen. Yhteisö, jonka pitäisi luoda turvallisuuden ja ilon kokemuksia, muodostuukin pelottavaksi ja ahdistavaksi. Pahimmillaan väkivalta saattaa rikkoa perheen sisäiset ihmissuhteet ja katkaista läheisiä ystävyyssuhteita. Se saattaa lisäksi vieraannuttaa ihmisen lopulta kokonaan kristinuskosta ja Jumalasta. Lisäksi ongelmat tapaavat jatkua, kasaantua ja siirtyä sukupolvelta toiselle sellaisissa yhteisöissä, joissa ne koetetaan vaieta kuoliaaksi.
Erityisen outoa on uskonyhteisöjen suorastaan pakkomielteenomainen kiinnostus kontrolloida jäsenten seksuaalisuutta. Tämä ilmenee kaikissa väkivaltaa ja painostamista harjoittavissa yhteisöissä. Homoseksuaalisuus tuomitaan jyrkästi.
Aila Ruoho YLEn tiedeohjelmassa
Myös YLEn tiedeohjelmassa toimittaja, FT Kalle Haatanen haastatteli Aila Ruohoa hiljattain. Ohjelma on kuuneltavissa Areenalla. Tässä haastattelussa Ruoho kertoo myös, että monissa uskonyhteisöissä on kielletty liikkeeseen kuulkuvia seuraamaan Internetin keskustelupåalstoja, joissa pohditaan esimerkiksi väkivaltaa ja painostusta ko. yhteisöissä. Ruoho toteaa että nämä keskustelupalstat ovat varsin suosittuja, vaikka ne ovat ”kiellettyjä”.
Ruoholla on itsellään sikäli hengellisesti rikas lähipiiri, että hänen isänsä oli vanhoillislestadiolainen, samoin äiti, joka kuitenkin oli erotettu hoitokokousvuosina vl-liikkeestä. Sisaruksista kaksi kuuluu jehovan todistajiin.
Haatasen haastattelussa Ruoho selostaa melko yksityiskohtaisesti uskonliikkeiden menetelmiä ja tapoja sitoa yksilöiden toimntavapautta ja erilaisia hallinta- , kuulustelu- ja johtamistapoja. Hän kertoo myös kirjansa tietopohjasta ja tutkimusmenetelmistään.
http://areena.yle.fi/radio/1840436
Asiantuntevaa tukea kaivataan
Mitä hengellinen väkivalta on? Sitä harjoitetaan sellaisissa uskonyhteisöissä, jotka pitävät itseään ainaona oikeana uskona, ja joita hallistsee siten omaa yhteisöä idealisoiva, narsistinen kulttuuri. Tavallisesti lapsi kasvatetaan sen uskomuksiiin jo aivan pienestä saakka. Hän oppii siihen, että mitään kysymyksiä ei saa esittää ja pikkuhiljaa sisäistää opit täydellisesti, niin ettei hänelle edes tule mieleen esittää kysymyksiä. Jos ihminen sitten jossain vaiheessa alkaa pohtia ja kysellä, silloin alkavat ongelmat.
Väkivaltaan voi sisältyä pakottamista, pelottelua, syyllistämistä, eristämistä, karttamista, hylkäämistä ja pahimmillaan jopa seksuaalista hyväksikäyttöä. Ihmisen kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset saattavat alkaa karttaa hänen seureaansa, levittää hänestä pahantahtoisia juoruja ja jopa hylätä hänet täydellisesti.
Narsistinen uskonyhteisö toimii niin, että syy on aina uhrissa, ei koskaan uskonnollisessa yhteisössä. Näin hengellinen väkivalta voi saada oikeutuksen jopa uhrin itsensä mielessä. Näin hänet voidaan helposti alistaa ja nujertaa.
Yksittäisten ihmisten kiusaamiseen on hyvin vaikea puuttua. Koska lahkon toimintakulttuuri ei ole avoin, asioita pyritään salaamaan. Muut liikkeen jäsenet eivät rohkene nousta puolustamaan kiusattua.
Kirkossa ja luterilaisissa seurakunnissa puuttuu tällä hetkellä asiantuntemusta ja tietoa siitä, millä tavoin hengellisestä väkivallasta kärsivää voidaan auttaa. Aila Ruoho on järjestänyt suosittuja keskusteluiltoja Lohjan seurakunnassa. Hän on havainnut, että tehokkainta apua väkivaltaisesta yhteisöstä irtautuvalle on juuri vertaistuki, tapaamiset ja keskustelut yhdessä samaa kokeneiden kanssa.
Tietoa hengellisestä väkivallasta on tarjolla nyt jo enemmän kuin vuosiin, sillä Ruohon kirjan lisäksi hiljattain ovat ilmestyneet myös Janne Villan sisällöltään kiinnostavan monipuolinen teos Hengellinen väkivalta , viime vuonna Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittama kirja Maijan tarina sekä Aini Linjakummun Suomen Akatemian trahoittamassa tutkimushankkeessa toteutettu tutkimus Haavoittunut yhteisö, hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa.
Aila Ruoho valmistelee parhaillaan uutta kirjaa vanhoillislestadiolaisuudesta yhdessä tunnetun blogistin Vuokko Ilolan kanssa. Syksyllä on ilmestymässä Johannes Alarannan kirja hänen kokemuksistaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetuksen ja toiminnan kriitikkona. Lisäksi joensuulainen freelance-toimittaja Topi Linjama on kokoamassa kirjaa, jossa vanhoillislestadiolaisesta oppijärjestelmästä luopuneet ihmiset kertovat tunteistaan, kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Tutkija Aini Linjakumpu valmistelee tutkimusta hengellisestä väkivallasta erilaisten kristillisten yhteisöjen piirissä.
Vertaistukea UUT:n tapaamisista
Tukea hengellistä väkivaltaa kokeneille tarjoaa jo vuonna 1987 perustettu Uskonnon uhrien tuki ry. (rekisteröitiin 1993). UUT ry. on ainoa taho, joka toimii uskontojen toiminnasta kärsimään joutuneiden ihmisten tukena ja sen toiminta on valtakunnallista. Vertaistukiryhmät kokoontuvat monilla paikkakunnilla.
Yhdistyksen puheenjohtajan Joni Valkilan mukaan yhdistys toimii täysin vapaaehtoispohjalta. Valkila on julkisuudessa herätellyt keskustelua siitä, että tarvitaan asiantuntevaa, koulutettua ammattiapua, ja tarvitaan myös viranomainen, joka perehtyisi työkseen uskontoasioihin.
– Lahkojen toimintaan on vaikeaa puuttua. Vaikuttaa siltä, että millään yhteiskunnan taholla ei ole siihen halua tai kykyä, on Valkila todennut.
Valkila hakee yhdistyksen organisointiin mallia Ruotsista, jossa Uskontojen uhreja vastaava Hjälp Källan -järjestö saa valtion tukea.
Terveen järjen käyttö, verkostoituminen vertaisryhmistä ja UUT:n piirissä sekä julkisuus, eli väkivallan julkistaminen välittömästi mediassa, ovat näissäkin uskon ja kristillisyyden kuvioissa ainoita toimivia menetelmiä joilla yksityinen ihminen voi suojella itseään ja läheisiään.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoi Dr. Propelli.
* * *
Aiheesta lisää:
Aivopesu – vapaasta tahdosta? Uskontojen uhrien tuki ry.
Dr. Propelli: Hengellinen väkivalta voi tuhota työkyvyn ja terveyden
Johannes Alaranta: Kokousta pukkaa, “ollaan hänestä huolissaan”, porukalla
Epäterve uskonnollisuus eristää ja alistaa. (Suomen evl-kirkon sivulla.)
Fromm, Erich: Psykoanalyysi ja uskonto. Helsinki: Kirjayhtymä 1986.
Ihmisoikeusliitto: Valtion pitäisi suojella lahkojen uhreja. Kotimaa24 17.1.2011.
Iloisen talon kellareissa. Into, 2011.
Emilia Karhu: Tekeillä kirja vanhoillislestadiolaisesta opista irtautuneiden kokemuksista. Kotimaa24 4.3.2013.
Kari Latvus: Tutkimus tuo esiin hengellisen väkivallan vanhoillislestadiolaisuudessa. Kirkonkellari 2012.
Topi Linjama: Nyt vapaa olen – Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden kertomuksia. Kustannusosakeyhtiö Hai 2014.
Marko-Oskari Lehtonen: Petran rankka tarina: Lähes 10 vuotta uskonyhteisön vankina. Iltalehti 1.3.2012.
Topi Linjama: Eroon hengellisestä väkivallasta
Topi Linjama: Vanhoillislestadiolainen hiljaisuus ja pelko
Lirlies: Hitsi mä en jaksa uskooo
Sami Lotila: Lahkosta eronnut: ”Hengellinen väkivalta alkaa jo vauvaiässä”. Helsingin Uutiset 7.6.2013.
Noora Melaanvuo: Kontrolloivasta yhteisöstä lähtevä tarvitsee tukea. Kotimaa24 9.11.2011.
Pikku Dorrit: Olen vanhemmilleni viiva nimilistassa
Aila Ruoho: Päästä meidät pahasta: hengellinen väkivalt auskonnollisissa yhteisöissä. Helsingin yliopisto 2010.
Aila Ruohon nettisivu: http://arotron.fi/
Silminnäkijä: Kastetusta kartetuksi – jehovalaisuuden jättäneet. YLE Elävä Arkisto.
Vanhoillislestadiolaisuus ja Jehovan todistajat: eniten hengellistä väkivaltaa
Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantumisen tunteet (Hakomajassa: Kirjoittanut vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut mies.)
Tanja Kukkula: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2007.
Joni Valkila: Hengellistä väkivaltaa käsittelevien kirjojen buumi. Kotimaa 24.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Olen saanut epäuskosta parannuksen armon.
En tunnista tuosta kirjoituksesta uskonyhteisöäni.
Olen ihmetellyt, miksi ihmiset roikkuvat väkisin yhteisössämme, jos kokevat sen noin ahdistavana. Ei millään pahalla, kysyn tätä vilpittömästi koska se on askarruttanut minua pidemmän aikaa. Tarkoitan tällä sitä, että vl-kulttuuri oli kodissani vieras minulle, elin täysin ns. jumalattomassa ympäristössä. Jos kieltäisin uskoni, en usko, että enää kulkisin seuroissa, suviseuroissa jne. Ehkä minulla olisi vain muutama uskovainen sukulainen sekä yksi uskovainen ystävä jäljellä. Minulla ei ole kovinkaan laaja läheisempi ystäväpiiri uskovaisissa. En tunnista todellakaan tuosta käsityksestä uskonyhteisöäni. Voisiko joku valaista minulle asiaa? Tuskinpa edes tuntisin katkeruutta. Ei ihmistä voi pakottaa uskovaiseksi.
Olet siinä mielessä erilaisessa asemassa valtaosaan vanhoillislestadiolaisia nähden, että et ole kasvanut ”lapsuuden uskossa”. Olet ”ihmetellyt, miksi ihmiset roikkuvat väkisin yhteisössämme, jos kokevat sen noin ahdistavana”
Jos koko elämä ihmissuhteineen on rakentunut lapsuudesta asti liikkeen ympärille, tarkoittaa siitä irtaantuminen suunnilleen samaa, kuin maanpakolausuuteen lähteminen. Itsekin tajusin vasta lähdettyäni, kuinka suuresta muutoksesta on kysymys. Jotkut ihmiset roikkuvat yhteisössä siksi, koska tiedostavat lähtemisen riskit ja eivät välttämättä kestä niitä.
Toteat, että ”Ei ihmistä voi pakottaa uskovaiseksi”, totta. Mutta Vanhoillislestadiolaiseksi voidaan pakottaa. Puhun omasta kokemuksestani ja Olen huomannut, että se on muös todella monen muun kokemus. Vanhoiliislestadiolaisuus ja uskovaisuus tarkoittavat liikkeessä oleville lähes samaa asiaa, joten voisit kysyä itseltäsi, voiko olla uskovainen, mutta ei vanhoillislestadiolainen?
Olet itse ”saanut epäuskosta parannuksen armon”, joten lestadiolaisuus on oma valintasi. Saat aivan vapaasti iloita uskostasi. Valtaosa vanhoillislestadiolaisista ei kuitenkaan ole valinnut uskontoaan itse. Sen vuoksi on väistämätöntä, että suuri osa jättää liikkeen ja osa valitettavasti vasta pitkän ja vaikean eroprosessin jälkeen.
Kun Laestadius alkoi saarnaamaan aikoinaan niin kaikki uskon vastaanottaneet oli siinä asemassa kuin sinä nyt, oli saaneet parannuksen armon epäuskosta ja elämän muutos näkyi. Sama tilanne on tänä päivänä niiden osalla jotka ovat saaneet syntinsä anteeksi ja uskon sydämelleen, riippumatta siitä minkä yhteisön vaikutuspiirissä näin on tapahtunut. Kun ihminen on tuossa tilanteessa niin hän iloitsee jokaisesta parannuksen tekijästä, haluaa kertoa ystäville ja läheisille mitä on kokenut. Näin on myös vanhoillislestadilaisuudessa, oikea parannus on sitä. Olen itse kokenut myös samoin, sain parannuksen armon, uskoin sen omalle kohdalle kun uskossa oleva sen minulle vahvisti, mikäli en olisi halunnut uskoa niin sillä ei olisi mitään vaikutusta. Anteeksi antaja on Jumala ja välimies Jeesus, on tärkeää ja lohduttavaa että tämän saa jakaa toisten kristittyjen kanssa. Tässä on ero kun puhutaan tämän päivän Srk kristillisyydestä, heidän mielestään anteeksianto on vain heidän kauttaan julistettavalla evankeliumilla. He ovat omasta mielestään ainoita joilla on Pyhä henki. , Hengen hedelmiä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen, näin todistaa meille Raamattu. Näihin hedelmiin ei ihminen itse kykene omilla teoillaan vaan siihen tarvitaan Pyhä henki, Srk kristillisyys on lisännyt tähän luetteloon kuuliaisuuden omalle maanpäälliselle seurakunnalleen, kuuliaisuuden perinnäissäännöille, kuuliaisuuden heidän itse nimittämälleen ”jumalan huoneenhallitukselle”(Srk johtokunta), yksimielisyyden harhaopin maallisissakin asioissa(mm. puoluepolitiikka), Raamatun tulkinnan oikeuden vain liikkeen puhujille, ja paljon muita pienempiä asioita joilla ei ole mitään tekemistä noiden hedelmien kanssa. Näitä ei sinulle erikseen missään sanota eikä listoja ole, ne vain pikkuhiljaa tulee esille seurapuheissa, me emme halua, me ymmärrämme näin, olemme aina tehneet näin, entisien uskovien jalanjäljissä, jne. Mistään vanhoista erehdyksistä ei saa mainita nimeltä, ne pitää vain unohtaa ja noudattaa tällä hetkellä voimassa olevia, siksi on tärkeä käydä seuroissa jatkuvasti päivittämässä uusimmat ohjeet piiloviestejä täynnä olevista puheista, täydennettynä perinteisillä kaanaankielisillä fraaseilla. Osa puhujista on elävässä uskossa, tulet sen kuulemaan itsekin, he vain eivät pääse ainakaan uudestaan esim. suviseuroissa puhumaan jos kirkastavat liiaksi Jeesusta uskomme päänä.
Kun olet talostellut aikasi tässä porukassa ja ellet näitä opi noudattamaan niin sinusta aletaan huolestua, sinua ehkä puhutellaan mutta jos haluat vain uskoa ja luottaa että riittää se mitä Jeesus on luvannut, silloin sinulle voidaan järjestää hoitokokous, siellä sinun asioita käsitellään julkisesti seurakunnan läsnäollessa, jos vieläkin luotat vain Jeesuksen sanaan ja lupauksiin, seurauksena on erottaminen seurakunnan yhteydestä, sitominen synteihisi ellet nöyrry parannukseen. Sinun omatuntosi ei ole sinun vaan seurakunnan, ja seurakunnan omaatuntoa ohjaa muutama uskossaan kasvanut puhuja, omassa mielessään erehtymätön mutta valittaa omaa hoikkouttaan. Kerron kokemuksesta, en kuvitteellisesti. Tätä voisi jatkaa vaikka kuinka mutta lopetan tähän, oleellisimmat ehkä jo tuli esille.
Kiinnostaisi tietää, miten paljon vl-liikkeeseen liitytään aikuisiässä ulkopuolelta, vai onko se puhtaasti niinsanottu kasvatuskristillinen usko. Siinä tapauksessa kai sana “herätysliike” ei anna aivan täsmällistä kuvaa toiminnan luonteesta. Tavallisena kirkossa kävijänä en ole koskaan törmännyt vl-uskon julistukseen. ”Jalkautuuko” vanhoillislestadiolaiset ulkopuolisten ihmisten pariin? Onko teillä ulkopuolisten tavoittamiseen tähtäävää, hakeutuvaa työtä? Koska nähtävästi opetatte, että vain lestadiolaisten joukossa pelastuu, olisi loogista, että liikkeessä olisi käytännössäkin näkyvä huoli ulkopuolisten pelastumisesta. Ulkopuolisille suunnattu työ tuntuu olevan siihen nähden suhteellisen näkymätöntä. Se olisi nähdäkseni hyväksi myös kirkollemme, näinä kirkosta eroamisen aikoina.
Nykyiset viestintävälineet auttavat tässä. Kuulet seurapuheita netistä. Muutama klikkaus vain. Ja jos kuuntelet puheita, huomaat että asiaa on ulkopuolisillekin, ja nimenomaan pelastuksen näkökulmasta.
Olen ollut lapsuudestani asti vl-uskossa, ja ihmettelen ihan samaa kuin sinäkin.
Ymmärrän, että irtautujalle päätös ja sen seuraukset ovat rankkoja. Mutta ihmettelen miten syy siihen löytyy aina yhteisöstä. Yksilön ja vähän isommankin joukon kokemus on kokijalleen aina tosi. Yksipuolinen syyllistäminen omista kokemuksistaan tuntuu silti liian mustavalkoiselta.
Still, joiltakin osin voi pitää yleisestikin paikkansa kirjoittamasi teksti. Onneksi mainitsemasi hoitokokoukset ovat kuitenkin ainakin suurimmalta osin muinaisjäänne, miksi sopiikin jäädä. Voipi olla paljon mahdollistakin, ettei etenkään vanhempaa vanhoillislestadiolaisväestöä haluta kovinkaan järisyttää suviseurapuheilla. Olen kuitenkin kuullut toistuvasti myös puhdasta evankeliumia Jumalasta useissa seurapuheissa. Näkemykseni mukaan enemmän maallikkopuhujissa seurakunnan seuraamisen korostamista. Etenkin teologien puolelta kuulee jopa ihan kahdenkeskisissä keskusteluissa puhdasta Raamatun mukaista oppia.
Uskon, että valtaosa on tyytyväisiä yhteisössään. Harmi toki, jos jotkut joutuvat kokemaan suurtakin vääryyttä. Valta on pahasta kaikille – myös vanhoillislestadiolaisiksi itseään kutsuville.
Jeesus on edelleen tie, totuus ja elämä.
Entinen hoitokokous=nykyinen sielunhoidollinen ”keskustelu”, ei se perusasetelmaa muuta, kokoonpano suunnilleen entinen, hoidettavalla ei puhevaltaa vaan kaikki käännetään häntä itseään vastaan. Nämä jatkuu edelleen, kauniista puheista ja kirjoituksista huolimatta. Muuten olen kanssasi hyvin pitkälle samaa mieltä, elävää uskoa on, nämä ns. hiljaiset ovat vain vähemmistönä, jokainen joka ei puutu vääryyksiin kun niitä huomaa on osallinen väärintekijöiden kanssa näihin tekoihin. Tyytyväisyys voi olla myös sitä että ei uskalleta puuttua asioihin eikä kuunnella omaa tuntoa vaan ulkoistetaan se näille väärille auktoriteeteille.
Näyttää siltä että tästä hengellisestä väkivallasta ja siitä puhumisesta on tehty joku muoti. Jos ihminen hyväksyy Raamatun vastaisen naispappeuden, ehkäisemisen jne. niin ei hän silloin ole Raamatun mukaan uskova ihminen. Mikä siinä on, että tällaiselle ihmiselle ei riitä se, että hänen omat hengenheimolaiset (entiset vl:t, naispappeuden ja ehkäisyn kannattajat jne.) tunnustavat hänen uskonsa kelpaamisen Jumalalle?
Kun uskovaiset (vl:t) haluavat neuvoa häntä, että tuo sinun uskosi ei sinua pelasta, niin sitä pidetään kiusaamisena ja hengellisenä väkivaltana. Miten voidaan näin ajatella? Mielestäni juuri ne ihmiset, jotka vaativat meitä pitämään heitä uskovaisena, harrastavat itse kiusaamista ja hengellistä väkivaltaa. Saakoon kukin uskoa itsestään mitä haluaa, mutta toista ei voi vaatia pitämään itseään uskovaisena.
Minulla on pari tarkennusta artikkelin tekstiin ja muutama kommentti Vaeltajalle (heinäkuu 29, 2013).
Ensinnäkin korjaisin hieman lausetta, jossa kerrotaan kirjan Päästä meidät pelosta kustantamisesta. Minä en ole kirjan kustantaja. Siitä kuuluu kiitokset Kustannusosakeyhtiö Nemolle.
Linkki: http://www.nemokustannus.fi/kirjat/paasta-meidat-pelosta-hengellinen-vakivalta-uskonnollisissa-yhteisoissa/
Toisena tarkennuksena lisäisin, että sisaruksissani on kaksi Jehovan todistajaa.
*** *** *** ***
Vaeltajalle kommentoisin, että lopetan omalta osaltani hengellisestä väkivallasta puhumisen heti kun hengellinen väkivalta loppuu. Valitettavasti siitä ei ole mitään merkkiä näkyvissä. Ihmiset voivat pahoin, pelkäävät ja heitä syyllistetään ja taakoitetaan käskyillä ja kielloilla, joita ei ole Raamatussa (esim. meikkaus ja korvakorut).
En juurikaan piittaa siitä, jos joku mormoni tai Jehovantodistaja sanoo, etten kelpaa Jumalalle. Ikävää sitä vastoin on se, että osa oman kirkkoni papeista (vl-papit) tuomitsevat minut epäuskoiseksi ja helvetinmatkalaiseksi.
Toki toisen uskoa voi arvostella ja kyseenalaistaa, mutta silloin jos lähdetään leikkimään jumalaa tuomitsemalla ja nollaamalla toisen ihmisen hengellinen elämä, ollaan astuttu hengellisen väkivallan alueelle.
Viestisi on tästä tyypillinen esimerkki. Se osoittaa, kuinka vanhoillislestadiolainen ”uskovainen” mitätöi liikkeen ulkopuolisen uskon.
Kenenkään toisen ihmisen ”tunnustuksella” ei pelastu. Raamatun mukaan yksin Kristus pelastaa ja hän yksin on välittäjä Jumalan ja Ihmisen välillä. Raamatussa ei puhuta siitä, että välittäjän pitäisi olla 1800 vuotta Kristuksen jälkeen pienessä Suomenmaassa syntyneen Luterilaisen kirkon erään herätysliikkeen jäsen. Ja ilman tällaiselta ihmiseltä saatua synninpäästöä henkilö olisi auttamattomasti menossa helvettiin.
Huh huh. 😦
Kannattaisi muistaa se, että yksin pyhä Jumala kykenee näkemään ihmisen ja lähimmäisen sydämentilan. Sekä se, että ei pidä tuomita, ettei sinua tuomittaisi.
Sinun tekstissäsi Vaeltaja näen vain arvostelun ja tuomion.
t. Aila R.