”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”
Iankaikkinen elämä, taivaassa. Paratiisissa, jumalan luona, mekin.
Kidutus ja verenvuodatus? Mihin isä-jumala tarvitsee poika-uhrin?
Näin me uskomme. Silmitön raakuus ja epäinhimillisyys on osa jumalaamme.
Näin me uskomme yhä. Näin uskovat monet. Näin me opetamme lapsillemme. Viemme tänäkin pääsiäisenä lapsemme kirkkoon katselemaan kidutettua, verta vuotavaa ihmistä. Saman opettavat monet muutkin. Veriuhrin malli toimii.
Heikoimmat ja puolustuskyvyttömimmät ovat niitä joiden veri uhrataan kulloisellekin jumalalle.
Sama vääristynyt tarina toistuu.
Umar Fidayee on 14-vuotias koulupoika ja kotoisin Afganistanista, pienestä Khatin kylästä läheltä 50 000 asukkaan Mir Alin kaupunkia. Umarin kotikylä sijaitsee Pohjois-Waziristanin heimoalueella Pakistanin ja Afganistanin rajalla. Vuoristoalueen seudun väestö on vanhoillista ja perheet köyhiä.
Mutta perheissä on paljon lapsia.
Niillä seuduin on rauhatonta eikä alue ole lapsille mikään hyvä kasvuympäristö. Lapset elävät jatkuvan sodan uhan alaisena ja joutuvaat näkemään silmittömiä raakuuksia.
Kun Afganistanin sota alkoi vuonna 2001, se teki Waziristanin alueesta pian hyvin levottoman. Umar oli silloin nelivuotias pikkupoika. Rauhan aikaa hän ei ole oikeastaan lainkaan kokenut. Hänen muistissaan on vain sotaa ja väkivaltaa. Hänen isänsä Akbar Khan menetti henkensä pommi-iskussa Karachissa viime vuonna.
Kun Umar oli kymmenvuotias, lokakuussa 2007 Pakistanin armeija iski Mir Alin torille ja 250 ihmistä kuoli, sotilaiden lisäksi kymmeniä siviilejä. Tuhannet perheet joutuivat lähtemään evakkoon. Sadat ihmiset yrittivät saada apua haavoittuneille läheisilleen.
Nyt Umar-poika on 14-vuotias koululainen. Vielä vähän aikaa sitten hän kävi Husso Khelin koulua. Koulun lähistöllä hän oli tavannut viime tammikuussa Quari Mohammad Zafarin. Hänellä oli Umarille ehdotus.
Zafar liikuskeli alueen kyläkoulujen tienoilla etsimässä sopivia poikia. Nuoria kouluttamattomia maalaispoikia, jotka eivät maailmasta paljoa tiedä. Sellaiselle voi syöttää monenlaista totuutta. 
– Hän sanoi, että koulutus on turhaa. Että ryhdy taistelijaksi, niin pääset taivaaseen, Umar kertoi myöhemmin tapaamisestaan Zafarin kanssa.
Isättömäksi jäänyt poika Umar uskoi Quari Zafarin puheita ja jätti koulunkäynnin sikseen.
Helmikuun alussa 2011 Umar sitten tuotiin Talebanin leirille, Umarin aikaisemman kotikaupungin Mir Alin lähelle.
– Siellä Mir Alissa oli 350–400 poikaa saamassa koulutusta itsemurha-pommittajaksi, hän kertoi myöhemmin. Umar sanoi, että leirillä oli esimerkiksi uzbekkeja, tadžikkeja ja arabeja, eri puolilta kerättyjä nuoria kyläpoikia, samanlaisia syrjäseutujen köyhien perheiden poikia kuten hänkin.
Heille oli luvattu, että he menisivät Afganistaniin tappamaan vääräuskoisia (ei-muslimeja). Leirillä heille oli opetettu, että Koraanissa on houkuttelevia jumalan lupauksia kuolemanjälkeisestä elämästä taivaassa. Ja vääräuskoisten tappamisella sinne taivaaseen pääsee, paratiisiin.
Toisinaan nuorille myös uskotellaan, että pommittaja selviytyy erityisellä tavalla räjähdyksestä hengissä ja saa sen jälkeen omakseen upean palkinnon kuten kännykän tai moottoripyörän.
Mutta kun huhtikuu koitti, Umar lähetettiinkin pommiliivi yllään pakistanilaisten moskeijaan.
– Sanoin heille [Taleban-johtajille], että eihän täällä ole mitään vääräuskoisia. He vastasivat, että nämä ihmiset [suufilaiset muslimit] ovat vielä vääräuskoisiakin pahempia, on Umar kertonut jälkeenpäin. 
Perjantaina 1. huhtikuuta, Ayyaz-niminen mies antoi Umarille, 16-vuotiaalle Ismailille ja toiselle Umarille, joka oli juuri täyttänyt 18 vuotta, tyhjät pommiliivit. Iltapäivällä pojat ajettiin pakettiautolla muslimien pyhättöön Syed Sakhi Sarwarin kylässä, Pakistanin puolella rajaa. Se oli suufilaisten moskeija.
Ayyaz näytti pojille paikat, joissa kunkin pojista tulee laukaista liivinsä. Pojat painoivat ohjeet mieleensä. Ensin on Ismaelin ja toisen Umarin vuoro, ja Umarin on määrä jäädä moskeijan ulkopuolelle odottamaan vajaaksi puoleksi tunniksi. Vasta sitten Umarin on määrä astella pyhättöön ja laukaista omaan vartaloonsa kiinnitetty pommiarsenaali.
Oli sunnuntai 3. huhtikuuta 2011, kun pojat palasivat moskeijan kulmille. Nyt liivit oli pakattu niin täyteen kuin mahtui.
Kaksi poikaa asteli sisään.
Seuraavaksi oli Umar Fidayeenvuoro kävellä pyhättöön ja räjäyttää pommiliivinsä.
Sisällä moskeijassa vallitsi täysi kaaos ja pakokauhu. Ulkopuolella ulvoivat ambulanssit. Yli 50 ihmistä oli kuollut, kymmeniä oli haavoittunut, joukossa myös lapsia.
Umar veti laukaisimesta kuten oli opetettu.
Mutta hänen pommiliivinsä ei räjähtänytkään.
Hätäpäissään Umar yritti heittää ilmaan käsikranaatin, jonka räjähdys repäisi hänen toisen kätensä irti. Toinen käsi vammautui poliisin luodeista.
Sairaalassa ollessaan Umar kertoi kokemuksistaan Pakistanin televisiossa lähetetyssä haastattelussa. Hän pyysi myös anteeksi ihmisten surmaamista ja totesi, että itse asiassa Koraanissa ei kehoteta tappamiseen.
Voisiko ihmiskunta jo vihdoin jättää pyhien kirjojen väkivaltaisten jumalien mallit taakse?
Rukoilkaamme sitä tänä pääsiäisenä.
* * *
(Ajattelemisen aihetta antoi Jedermann)
* * *
Aiheesta ja sen vierestä:
Al-Qa’eda training children as suicide bombers. Infidels are cool 20.5.2008.
Children role-playing a ” Taliban suicide bombing”. All Voices 7.3.2011.
Kai Hirvasnoro: Ishmael Beahin tarina tuo toivoa lapsisotilaille
Jedermann: Testaa mihin uskot, mittaa uskonnon tuntemuksesi!
Lapsisotilaat. Unicef.
Tommi Nieminen: Pommipoika Umarin tarina. Helsingin Sanomat 14.4.2011.
Plan Finland -lastensuojelujärjestö: Usko lapsiin.
Teen boy says 400 Pakistan suicide bombers in training. Al Arabya News 8.4.2011.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Hiljaiseksi vetää. Eipä tuohon voi muuta todeta kuin viitata siihen, mitä kirjailija Arno Kotro totesi Hesarissa tänään. ”Toivon että ihmiskunta aikuistuisi ja kasvaisi irti verisistä uhriuskonnoista ja muista barbaarisista jäänteistä”.
Kristinuskon mukaan pitäisi ”uskoa” eriskummalliseen sovitusoppiin; Jumala ”tappoi” itsensä ihmisessä, jotta ihminen joka ”turvautuu” tuohon veritekoon, pelastuisi joltakin, millä Jumala häntä uhkailee. Moinen logiikka ei avaudu järjelle eikä tunteelle. Sen ymmärtää kun palauttaa mieleen taustan jossa uskomukset ovat syntyneet. Paimentolaiskansan alkukantaisten riittien perusteella jumalille uhraamisten pohjalta luoduiksi kuvitelmiksi. Jumalille piti uhrata aina ensimmäinen, eli vanhin poika, ensimmäinen viljasato jne. Miksi tämän ajan suomalaisten pitäisi piitata näistä äärimmäisen väkivaltaisista uskomuksista, sitä en käsitä.
Aina kun minä annan toiselle anteeksi, se on sentään melko helppoa. Mutta Jumalalta anteeksianto vaati veritekoja.
Minä taas toivon, että ihmiskunta pääsisi eroon pahuudesta, kärsimyksestä ja kuolemasta
Kristinusko ei aikojen saatossa ole ollut ainakaan vähentämässä kärsimystä eikä väkivaltaa, päinvastoin. Kristityt eivät ole oppineet historiastaan.