Meikkaus tai veikkaus: irti itsepetoksesta


SRK:n rippikoulussa sai kirjoittaa nimettömänä kysymyksiä kysymyslaatikkoon. Illalla paikalle oli kutsuttu vastaajaksi myös vanha puhujasetä. Yksi kysymys kuului: Miksi meikkaus on syntiä? Maallikkosaarnaaja aloitti: ”Niin, emmehän me jumalanvaltakunnassa ole koskaan pitäneet soveliaana veikkaamista emmekä lottoamista…” Kukaan ei uskaltanut korjata erehdystä, ja niin puhuja sai selittää omiaan nuorten kiltisti kuunnellessa. Kukaan läsnäolijoista ei myöskään enää nostanut esiin alkuperäistä kysymystä meikkaamisen kiellosta, johon ei saatu koskaan selitystä.

Tapaus kertoo havainnollisesti siitä, miten vaikea ja auktoriteettiuskoinen keskusteluilmapiiri vanhoillislestadiolaisuuden sisällä vallitsee. Kysymykset jäävät ilmaan eikä niissä edetä koskaan syvälliselle hengelliselle tasolle, kohti todella aitoja kysymyksiä ja vastauksia. Kysymykset kuitataan kevyesti pinnallisella tekohengellisellä fraseologialla tai sivuutetaan kokonaan. Näin tapahtuu kerta toisensa jälkeen aina uudestaan seurakuntailloissa ja –päivillä. Organisoimattomissa tilanteissa, vapaassa keskustelussa uskovaisten kohdatessa ei ole tapana käydä keskustelemaan oman herätysliikkeen määräyksistä ja normeista, paitsi aivan kaikkein luotetuimpien ystävysten kesken, luottamuksellisesti.

Ulkopuoliselle vanhoillislestadiolaisuus erottuu selvimmin juuri herätysliikkeen ankarien elämäntapasäännösten ansioista. 1960-luvun ns. pappiseriseuran jälkeen vahvasti maallikkojohtoisena jatkaneessa herätysliikkeessä tehtiin joukko päätöksiä, joiden noudattamisesta tuli yksittäiselle herätysliikkeen jäsenelle yhteisöön kuulumisen ja taivaaseenpääsyn ehto.

Tällaisia virallisia päätöksiä ovat television kotiin hankkimisen kielto (siitä päätettiin SRK:n vuosikokouksessa 1963), perhesuunnittelukielto (puhujainkokouksessa 1967) ja laajasti musiikki- ja kulttuuriharrastuksiin liittyvä kielto (esimerkiksi elokuvat, konsertit, teatteri, ooppera, kuoroharrastus, viimeksi mainittu kuorokielto tehtiin puhujainkokouksessa 1972, mutta vaikka sitä ei ole kumottu, se ei ole enää nykyisin voimassa).

Lisäksi vanhoillislestadiolaiseen arkielämän käyttäytymiseen liittyy monia muita normeja, joita ei sen enempää perustella, mutta joita liikkeeseen kuuluvan oletetaan noudattavan. Tällaisia normeja ovat esimerkiksi ehdoton absolutismi, joka ei salli edes lasillista viiniä ruoan kanssa, torjuva suhtautuminen musiikkiin ammattina ja ylipäänsä moniin kulttuuriharrastuksiin, kielto kiitoksen ja suosion osoittamiseen taputtamalla esim. perhejuhlissa, onnittelumaljan nostamisen kielto sekä naisten kosmetiikan ja korvakorujen käyttökielto.

Kun ihminen sosiaalistetaan kasvatuksessa vauvasta saakka näihin elämäntapoihin, hän pitää niitä annettuina ja itsestäänselvyyksinä eikä osaa kyseenalaistaa niitä. Lapsi aloittaa SRK:n kerhon ja pyhäkoulun usein jo kolmivuotiaana.

Monilla lestadiolaisilla herää iän karttuessa kouluiässä ja nuorena omassa mielessä näitä normeja kyseenalaistavia pohdintoja. Kysymyksiä on kuitenkin vaikea esittää, sillä jo pelkkää kyselemistä saatetaan pitää väärän hengen merkkinä. Usein kyselijä vaiennetaankin yksinkertaisesti vain saarnaamalla hänelle ”kaikki epäilykset anteeksi”. Moni tukahduttaa kysymyksensä siihen. Useimpien nuorten onkin helppo painaa kysymykset unohduksiin, koska SRK:n lapsi- ja nuorisotyö ja rauhanyhdistyksen toimissa puuhastelu täyttävät vapaa-ajan.  

Nuorille onkin muodostunut sellainen uskonkäsitys, että kristittynä eläminen tarkoittaa samaa kuin syntilistan noudattaminen. Kun nuoren kaikki ystävät ja muu lähipiiri ovat sitoutuneet vl-normistoon, kyseenalaistavia kriittisiä kysymyksiä on mahdotonta esittää julkisesti. Joka niin erehtyy tekemään, joutuu tilanteeseen, jossa hänen henkilökohtainen asemansa uskovaisena pidettynä ihmisenä ja yhteisöön kuuluvana joutuu asetetuksi kyseenalaiseksi. Vanhoillislestadiolaisten oppijärjestelmään on siis sisäänrakennettuna kritiikin vaientaminen jo ennakkoon.

Yhä parempi koulutustaso on johtanut siihen, että vanhoillislestadiolaisten nuorten keskuudessa vallitsee entistä enemmän epätietoisuutta ja kysymyksiä siitä, mihin oman liikkeen ankara normisto lopulta Raamatun pohjalta perustuu. Kun näihin kysymyksiin ei voi vastauksia saada, yhä useampi harkitsee lestadiolaisen yhteisön jättämistä. Jokaisen on kysyttävä, miten pitkälle voi itse tukea yhteisöä, jonka määräyksiä ei voi pitää oikeina.

Irrottautuminen rauhanyhdistyksen yhteisöstä merkitsee koko maailmankuvan ja oman elämän mullistumista arjen rakenteita ja ihmissuhteita myöten. Se on siten erittäin haastava ja vaativa elämänratkaisu, joka vaatii ennen kaikkea henkistä kanttia. Mutta jokainen, joka on tinkimättömän rehellinen, ei voi loputtomiin väistää omaa vastuutaan omasta elämästään. Muille ihmisille sitä ehkä saattaa jonkin aikaa teeskennellä (moni tekee niin arvellen säästävänsä omia vanhempiaan ja sisaruksiaan surulta), mutta itselleen ei lopulta kuitenkaan voi valehdella. Itsepetoksessa eläminen ei ole oikeaa uskoa eikä tervettä elämää.

Askeleet irti SRK-lestadiolaisuudesta

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): elämäntapa, epäily, epäilykset, erehtymättömyys, eroaminen uskosta, identiteetti, irrottautuminen yhteisöstä, kaksinaismoralismi, kaksoisviestintä, kasvatus, keskusteluilmapiiri, kiellot, kulttuurikiellot, kuuliaisuus, lakihengellisyys, lapsuus, meikkaaminen, normit, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, retoriikka, rippikoulu, synnit, syntilista, totteleminen, tuomitseminen, uskon jättäminen, uskon perusteet, yhteisö, yhtenäisyys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s