Vangin vapaapäivä


Armo?

Tuuli lennättää lehtiä ja pyörittää niitä ympäri, ympäri. Sakastin ikkunan takana on syksy.
Kirkkoherra kertaa mielessään aamuista jumalanpalvelusta.
Paikalle oli vaivautunut kahdeksan vakaata kuulijaa. Heistä ei lähtenyt jylhänpontevaa veisuuta.

Kirkkoherra uskoo että Jumala on täälläpäin tottunut siihen.
Kanttori on myös tottunut. He molemmat kuulevat sitä oikeaa veisuuta ”yhistyksellä”. 

Yhdessä Jumalan kanssa. 

Kirkkoherraa ärsyttää että ihmiset käyvät vain joulukirkossa.
Se on hänen mielestään tekopyhää.
Pitäisi päättää, joko käydä tai ei sitten lainkaan, sitä mieltä hän on.  Hiljaa mielessään.

Kaiken lisäksi kirkkoherran saarnaansa harkiten sisällyttämä vitsi
meni nyt ohi

suuremmalta yleisöltä.

Eikä se saanut ansaitsemaansa arvostusta. Sakastin rauhassa kirkkoherra naurahtaa vielä kerran vitsilleen mutta liperit pysyvät ojennuksessa. Jouluun on vielä aikaa.  

Kirkkoherra on tässä seurakunnassa pidetty pappi. Pidetyn papin taakka on raskaampi kuin ei niin pidetyn.
Kirkkoherrasta tuntuu usein, että hän on roolinsa vanki. Vitsit vähissä silloin kun niitä eniten tarvittaisiin.
Hän haaveilee kaukaisista maista joissa kukaan ei tietäisi hänen olevan… pappi.

Mut siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan.
Pidetylle kirkkoherralle ei mielellään suoda huonoja päiviä. On myös hyvä, että pidetyllä kirkkoherralla ei ole runsaasti omia mielipiteitä.

Viime yönä unessa kirkkoherra ajoi moottoripyörällä kylän halki ja huusi että
Ei vois vähempää kiinnostaa!

Kirkkoherra palaa mielessään nuoruuteensa, aikaan ennen tätä pappeutta.
Niiden vuosien säröistä ja maailmantuskasta huolimatta se vaihe tuntuu nyt kevyeltä. Kaikki oli silloin vielä avoinna vaikka sitä ei silloin ymmärtänyt. Vain nuoren miehen mieli oli sulkeutunut ja pelkäävä. Miten turhaa pelko oli.

Nyt kirkkoherra pelkää että jos hän unohtaa sen, mikä ihminen hän oli silloin, niin hän hukkaa itsensä lopullisesti. Mikä minä oikeasti olen? hän kysyy itseltään kuin rippikoulunuori. Milloin on oikea aika vastata.

Pappilan eteisaulassa kaikuu tietokonepelin räiske lastenhuoneesta.
Kirkkoherra istuu keittiönpöydän ääreen ja napostelee eilisen illallisen rippeitä.
Pöydällä on lasten pyhäkoulusta tuoma hopeanhohtoinen enkelikoriste.
Enkeli katsoo kirkkoherraa kysyvästi silmiin.

Pystyttiinkö valon nopeus ylittämään? Vai alitettiinko se? Mitä kieltä täällä on puhuttava?

Kirkkoherra muistaa jonkun sanoneen että silloin
kun ihminen lakkaa haaveilemasta, hän on kuollut.
Kirkkoherra ei ole kuollut. Vielä.

Kirkkoherran vaimo tulee iloisesti puhua pulputtaen sisään. Oli ollut iso joukko rippikoululaisia paikalla vaimon sanoja kuuntelemassa.
Tuttu suloinen puhetulva vetäisee kirkkoherran mietteistään takaisin arkeen. Tai siis pyhään. Se alkoi juuri.
Kirkkoherra ei tiedä missä olisi ilman rakasta vaimoaan.  

Edessä on onneksi maanantai. Se on armoa. Vangin vapaapäivä.

*       *        *

Ajattelemisen aihetta antoi Käytännön Maamies.

Lisää:

Eppu laittoi torstaina Esko Valtaojan kanssa maailmankaikkeuden järjestykseen. Radio Nova 6.10.2011.

No voinko matkustaa ajassa vai en? Suomen Kuvalehti 24.9.2011.

Jätä kommentti

Kategoria(t): ahdistus, armo, evankelis-luterilainen kirkko, hengellisyys, identiteetti, identity, kirkko, kontrollointi, naispappeus, naissaarnaajat, sananjulistajat, vapaus, yhteisö, yhteisöllisyys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s