Aini Linjakumpu: Viranomaisten on puututtava hengelliseen väkivaltaan


Hengellinen väkivalta on Suomessa merkittävä ongelma. Se koskettaa tuhansia suomalaisia. Viranomaisten ja kirkon on aika ymmärtää, että hengellisissä yhteisöissä tapahtuu vaarallisia asioita, jotka uhkaavat arvokkaita  ihmissuhteita, ihmisen tasapainoista hyvinvointia, terveyttä ja jopa henkeä. Yhteiskunnan on kyettävä puuttumaan siihen.

Oikeuslaitoksessa, poliisissa ja sosiaali- ja terveydenhuollossa ei ole ymmärretty, mistä hengellisestä väkivallassa on kyse. Tästä syystä väkivallan uhreille ei myöskään ole tarjolla asiantuntevaa psyykkistä eikä yhteisöllistä tukea eikä myöskään juridista apua. Ongelmaan ollaan vasta heräämässä, kun tieteellinen tutkimus on osoittanut ongelman laajuuden ja vakavuuden. Erityisen tärkeää olisikin, että uhrit itse nostaisivat avoimesti esiin kokemiaan väkivallan muotoja. Tämä on kuitenkin useimmille uhreille liian vaativaa sillä seuraamusten pelossa vain harva siihen kykenee.

Lapin yliopiston politiikkatieteiden lehtori, dosentti Aini Linjakumpu on juuri julkaissut tutkimuksensa Uskonnon varjot, jossa hän tarkastelee uskonnollista väkivaltaa Suomessa.

Uusi tutkimus purkaa auki hengellisen väkivallan kuvaa sekä kirkon sisältä, vanhoillislestadiolaisten piiristä, että kirkon ulkopuolelta  Jehovan todistajien kokemuksista. Linjakummun mukaan samoja piirteitä voidaan tunnistaa myös lukuisista muista uskonnollisista liikkeistä.

Ajankohtaiseen aineistoon perustuva tutkimus osoittaa, että uskonnollisten yhteisöjen piirissä harjoitettu väkivalta on Suomessa merkittävä ongelma, johon ei kuitenkaan osata puuttua – eikä siihen myöskään ole haluttu puuttua.

Kuitenkin kyseessä on väkivalta, joka koskettaa suoraan ja välillisesti useita tuhansia suomalaisia, sekä kirkon piirissä, erityisesti sen herätysliikkeissä, että kirkon ulkopuolisissa yhteisöissä. Uskonnollinen yhteisö on samanaikaisesti turva ja uhka sen jäsenelle.

Kontrolloiva yhteisö on riski

Riski joutua hengellisen väkivallan ja painostamisen uhriksi on olemassa erityisesti tietyntyyppisissä yhteisöissä. Niissä on usein jyrkkiä, tuomitsevia asenteita, tiukat ja ehdottomat sekä yksityisten ihmisten henkilökohtaiseen elämään saakka ulottuvat valvotut säännöt, johtajien auktoriteetti on vahva eikä sitä uskalleta kyseenalaistaa, ja yhteisössä vallitsee vallankäytön hierarkia.

Yhteisöllä on luja ote yksilöstä erityisesti silloin, jos hänet on lapsesta saakka kasvatettu pitämään liikkeen uskomuksia ehdottomana ja kyseenalaistamattomana totuutena ja yhteisöä ainoana pelastuksen tienä. Tällöin yhteisöllä on luja ote ihmiseen. Uskonyhteisö käyttää väkivaltaa jäsentensä kontrollin ja kurinpidon välineenä. Vapaa kritiikki ja avoin keskustelu murtaisi auktoriteettien aseman ja vallan.

Linjakumpu_Uskonnon_varjot

Dosentti Aini Linjakumpu paneutuu väkivallan ongelmakenttään tuoreessa kirjassaan Uskonnon varjot (Vastapaino 2014).

Mitä hengellisellä väkivallalla tarkoitetaan?

– Se on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, jota perustellaan hengellisistä lähtökohdista tai hengellisen yhteisön jäsenyydellä, tutkija kiteyttää. – Hengellinen väkivalta on usein hienovaraista ja siitä on varsinkin ulkopuolisen vaikeaa saada otetta ja tunnistaa sitä.

Uhri itse kokee väkivallan erityisen pahana ja raskaana, varsinkin silloin kun uskonnollinen yhteisö on keskeinen osa omaa elämää ja arkea. Usein sukulaiset ja ystävät kuuluvat samaan yhteisöön. Ulkopuolisia kontakteja saattaa olla vain vähän tai niitä ei ole lainkaan.

Monesti uskonnollisen yhteisön normien mukaan kanssakäyminen ja ystävyys yhteisön ulkopuolisten kanssa on epäilyttävää ja jopa kiellettyä. Tämä, kuten yhteisön muutkin normit, on usein sellainen kielto, jota ei ulkopuolisille lainkaan paljasteta eikä myönnetä,  vaan se ilmaistaan välttelevin ja kiertelevin sanakääntein. Silti normi on ehdotonta todellisuutta yhteisön sisällä eläville.

Väkivallasta puhuminen ei ole tässä liioittelua: uskonnollisten yhteisöjen omat oikeudenkäytön tavat voivat olla vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin maallisten oikeuslaitosten päätökset.

Uudessa tutkimuksessa nousevat vakavimpina esille erityisesti vanhoillislestadiolaisuuden ja toisaalta Jehovan todistajien piirissä harjoitettu väkivalta. Aini Linjakumpu pitää esimerkiksi lestadiolaisuuden hoitokokouksia hengellisenä väkivaltana ja kehottaa valtiota ja kirkkoja puuttumaan siihen.

Aini Linjakumpu moittii Suomen viranomaisia siitä, että nämä ovat arkoja puuttumaan hengelliseen väkivaltaan. Oikeuslaitoksen ja poliisin lisäksi sivuun tapaavat katsoa kirkko ja muut julkiset toimijat.

– Lopputuloksena on, että uskonnolliset yhteisöt saavat toimia varsin omavaltaisesti. Yhteisöllisyydestä tuleekin pakkoa, pelottelua, syyllistämistä ja eristämistä.

Uskonnonvapaus ei oikeuta väkivaltaa

Hengellinen väkivalta on Suomessa merkittävä ongelma, johon ei ole edes haluttu tarttua.

Linjakumpu_2_27.4.2015Linjakumpu moittii kirjassaan viranomaisia siitä, että nämä ovat olleet aivan liian arkoja puuttumaan hengelliseen väkivaltaan. Oikeuslaitoksen ja poliisin lisäksi sivuun tapaavat katsoa niin kirkko kuin myös  muut julkiset toimijat.

– Kirkko, oikeuslaitos, poliisi ja muut julkiset tahot ovat olleet arkoja puuttumaan uskonnollisten yhteisöjen toimintaan ja niiden väkivaltaisiin käytäntöihin. Yhteisöt sovat saaneet ja saavat toimia varsin omavaltaisesti, toteaa Linjakumpu. Yhteiskunnan, mukaanlukien viranomaisten,  pitäisi hänen mukaansa olla paremmin hereillä ja kiinnostuneempi siitä, mitä yhteisöjen sisällä tapahtuu.

-Voidaan myös kysyä, ymmärretäänkö viranomaisten taholla mistä hengellisessä väkivallassa on kyse. Se on paljon hienovaraisempaa ja kokonaisuutenaan  monimutkaisempi ilmiö kuin vaikkapa satunnainen nyrkkitappelu nakkikioskilla. Sen seuraukset voivat olla yksityisen ihmisen kannalta järkyttäviä ja jopa kohtalokkaita.

Monet uskovaiset ovat kiistäneet väkivallan, kun sitä on epäilty, ja monet ovat sitä mieltä että kyse on yhteisön sisäisestä asiasta, joka ei kuulu ulkopuolisisille.

– Aikoinaan ajateltiin samoin myös lähisuhdeväkivallasta että se on perheen sisäinen asia, ja havaittiin että näin ei ole. Yhteiskunnassa ei voi olla niin, että jollain yhteisöllä olisi jokin erivapaus väkivaltaan. Terttu_Utriainen_1

Linjakumpu myöntää, että uskonnonvapauden rajan vetäminen on vaikeaa.

Lapin yliopiston rikosoikeuden professori Terttu Utriainen on todennut:

– Juridiset normit määrittävät minimirajat yhteiskunnalle.  Suomen rikoslain piiriin kuuluu myös psyykkinen pahoinpitely ja näin ollen myös hengellinen väkivalta. Hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa.

– Uskonnon normien varjolla ei voi tehdä rikoksia. Syntejä voi antaa anteeksi, rikoksia ei. Rikosoikeudellista valtaa käyttää valtio, Utriainen toteaa.

Voi siis sanoa, että jos uskonnollinen yhteisö rikkoo noita minimirajoja, se on mennyt liian pitkälle. Mutta lainsäädännöstä on tavallisen ihmisen hyvin vaikea tunnistaa relevantteja säädöksiä ja tapaa vedota juridiikkaan ilman juridista  erityisasiantuntijaa. Erityisesti siitä syystä, että hengellinen väkivalta on usein hienovaraista, joten siitä on vaikea saada otetta.  Sitä on vaikea kuvata konkreettisesti niin, että sen vaikutukset kävisivät yksiselitteisesti ymmärrettäviksi ulkopuolisellekin.

Väkivallan muodot voivat olla moninaisia ja niillä saattaa olla varsin suuret vaikutukset ihmisen ja hänen läheistensä henkilökohtaiseen elämään.

– Hengellinen väkivalta saattaa estää seksuaalisuuden toteuttamista, seurustelua ja avioitumista.  Esimerkiksi vanhoillislestadiolaiset ja Jehovan todistajat suhtautuvat homoseksuaalisuuteen tuomitsevasti. Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja rikosten systemaattista salaamista on paljastunut uskonnollisissa yhteisöissä sekä Suomessa että ulkomailla. Vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykielto on naisten ja lasten kannalta erityinen riski, johon liittyy ilmeinen väkivallan mahdollisuus, toteaa Linjakumpu.

Yhteisön normitus ja vallankäyttö voi rajata yksilön elämän pelkästään liikkeen piiriin. Siihen voivat kuulua myös taloudellinen hyväksikäyttö sekä tietyt fyysisen väkivallan muodot, Linjakumpu on määrittänyt.

Tutkimuksessa selvitettiin uskonnollisia rangaistuksia, jotka ovat usein paljon ankarampia kuin maallisen lain langettamat tuomiot.

Kuka tahansa voi saada uskonnollisessa liikkeessä ankaran rangaistuksen eivätkä edes ensikertalaiset selviä muita vähemmällä. Joissakin tapauksissa rangaistukset voivat koskea ihmisen koko loppuelämää.

ahdistava_yhteiso1.P

Pahimmillaan väkivallan kokemukset  saattavat tutkijan mukaan jopa uhata henkeä. Jos päättää lähteä uskonnollisesta yhteisöstä, voi samalla menettää koko perheensä ja kaikki ystävänsä. Psykologisia keinoja osataan hengellisessä yhteisössä käyttää taitavasti hyväksi. Ulossulkeminen yksilölle rakkaaksi ja tärkeäksi muodostuneesta yhteisöstä,  henkilökohtaisen uskon ja vakaumuksen mitätöiminen sekä ihmissuhteiden katkaisu ovat tyypillisiä kiusaamis- ja painostamismenetelmiä. Ihminen saattaa ajautua syvään yksinäisyyteen ja eristyksiin, jopa itsemurhaan.

– Lapsilla on vain häviävän pieni mahdollisuus valita oma uskonnollinen vakaumuksensa. Jos ihminen haluaa erota yhteisöstä, irtaantuminen on usein hyvin vaikeaa, Linjakumpu toteaa.

– Lasten kokemukset ja emotionaaliset reaktiot uskonnollisessa liikkeessä olemiseen ja esille tulevaan hengelliseen opetukseen voivat olla hyvin voimakkaita. Kielteisistä tuntemuksista erityisesti pelko ja ahdistus ovat merkityksellisiä, koska ne voivat määritellä lapsuuden lisäksi myös sen jälkeistä elämää.

Yhteisöistä on vaikea irtaantua, koska liikkeisiin sosiaalistaminen perheiden kasvatuksessa on hyvin voimakasta.

Uskonyhteisöjen ikiomat ”käräjät” ja ”tuomiot”

Uskonnollisilla yhteisöillä on myös omat oikeudenkäyttötapansa, kullakin oma eräänlainen ”sharia-laki”, käytäntö jonka auktoriteettia perustellaan historiallisilla tulkinnoilla pyhistä kirjoituksista tai yksinkertaisesti tavoilla ja perinteellä.  Ihmiselle opetetaan lapsesta saakka, että  uskovaiset ovat velvoitettuja noudattamaan jonakin menneenä aikana muodostuneita tapoja ja uskomuksia. Niiden rikkomisesta joutuu enemmän tai vähemmän julkisiin henkilökohtaisiin kuulusteluihin.

– Nämä menettelyt saattavat olla vaikutuksiltaan jopa maallisia oikeuslaitoksia rankempia, toteaa Aini Linjakumpu.

– Esimerkiksi Jehovan todistajien oikeuskomiteat ja vanhoillislestadiolaisten hoitokokoukset (SRK:n termin mukaan ”sielunhoidolliset keskustelut”) menettelyineen muodostavat huomattavan väkivallan riskin. Yhteisöjen toimintatavat ovatkin sekä ihmisoikeuksien että  perusoikeuksien  kannalta hyvin ongelmallisia, toteaa Aini Linjakumpu.

Hoitokokoukset saattavat olla yksilön kannalta hyvinkin vaikeita. Suurimmissa hoitokokouksissa on varsinkin takavuosina ollut paikalla ”kuulustelua” seuraamassa jopa satoja ihmisiä, ja niissä on saatettu arvioida yksittäisten ihmisten sieluntilaa ja muita tekemisiä koko tämän joukon edessä varsin nöyryyttävällä ja pelottavalla tavalla.

Jehovan todistajilla on oma erityinen karttamisjärjestely, jossa ihminen eristetään yhteisön jäsenistä joko kokonaisuudessaan tai osittain. Tämä voi merkitä jopa joutumista eroon lähisukulaisista vuosikymmenien, jopa koko elämän ajaksi.

Oikeuskomiteassa tai hoitokokouksessa syytetyksi asetetulla yksilöllä ei käytännössä ole mitään mahdollisuutta pitää itse puoliaan. Yleensä kukaan yhteisön jäsen ei ryhdy kyselemään syytteiden perusteluja eikä kyseenalaista menettelyn oikeutusta. Puolustajat ovat vähissä.

– Tämä johtuu siitä, että yhteisön jäsenet tietävät kokemuksesta, miten heille vuorostaan käy, jos he puolustavat syytettyä tai kyseenalaistavat painostuskokousten käytäntöjä. Heille ja heidän läheisilleen voi käydä yhtä huonosti, toteaa Linjakumpu. Menettely on sama jota ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneet diktaattorit valvontakoneistoineen ovat aina soveltaneet.  Kyse on pelolla johtamisesta.

Hiljaisesti hyväksymällä jokainen yhteisön jäsen on kuitenkin mukana väkivallassa, joka yhteisössä kohdistetaan esimerkiksi liikkeestä erotettavaan henkilöön.

– Ei Hitlerkään ollut yksin syyllinen siihen, mitä natsiaaikana tapahtui. Hänen ympärillään oli paljon muita ihmisiä, jotka hyväksyivät tapahtuvat asiat.

– Nykyisin lestadiolaisuuden hoitokokouksissa hoitaminen liittyy usein siihen, onko asianomaisella kriittinen tai vaikkapa vain pohdiskeleva asennoituminen seurakunnan johtoon tai omaan seurakuntaan, rauhanyhdistykseen. Moninaisia ääniä tai moninaisia mielipiteitä ei suvaita, kertoo tutkija Linjakumpu. Ajankohtaisina esimerkkeinä tästä ovat Lempäälän, Tornion ja Jyväskylän rauhanyhdistyksillä viime aikoina ilmenneet painostustapaukset.

Seurakuntalaisten yksityiselämän ruotiminen hoitokokouksissa on jälleen palannut osaksi vanhoillislestadiolaisen liikkeen toimintaa. Mielenkiintoista on myös tapa jolla anteeksiantoa käytetään sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseen.

– Erityisesti vanhoillislestadiolaisuudessa julkinen anteeksipyytäminen ja anteeksi antaminen ovat saaneet korostetun aseman. Ongelmia ei selvitetä reilusti ja avoimesti asiatasolla, vaan niistä tehdään yksilöiden hengellisiä kysymyksiä. Jos sattuu ilmaisemaan mielipiteensä rauhanyhdistykselle hankittavien tuolien mallista, ja se sattuu olemaan toinen kuin ”johtavan hennkilön ” mielipide, tilanteesta ei selviä muuten kuin pyytämällä mielipidettään anteeksi julkisesti.  Pyytämällä anteeksi ihminen voi ”hyvittää tekonsa”, ja anteeksianto voidaan myös kieltää, eli tätä rituaalia käytetään painostamaisen ja alistamisen välineenä.

Tieto edistää väkivallasta luopumista ja uhrien auttamista

Sosiaalityön tutkija Johanna Hurtig kertoo, millä perusteilla viranomaisten tai kirkon taholla on tapana väistellä vastuuta puuttua väkivaltaan. On yleistä, että vastuuta mielellään väistellään.

– Voidaan vedota tiedon puutteeseen, tai sitten saadun tiedon ristiriitaisuuteen. Tuo on missä tahansa hyvin yleinen selitys, jos ja kun väkivaltaan ei haluta puuttua.

– On tiedostettava ongelman tosiasiallinen olemassaolo ja laajuus, ja siihen on myös puututtava. Viranomaisten ja kirkon on aika ymmärtää, että hengellisissä yhteisöissä tapahtuu hyvin vaarallisia asioita, jotka uhkaavat ihmisten henkeä, hyvinvointia ja terveyttä. Yhteiskunnan on kyettävä puuttumaan siihen, eritoten siitä syystä, että hengelliset yhteisöt eivät ole itse olleet innokkaita käymään avointa keskustelua niiden sisällä tapahtuvasta väkivallasta. Niiden kyky luopua väkivaltaisista ja haitallisista käytännöistä ja tavoista ei ole ollut vakuuttava, yhtenä osoituksen vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokoukset. Vaikka liikkeen johto on julkisesti sanoutunut niistä irti, ne jatkuvat yhä edelleen eikä niitä ole edes aikomustakaan luopua.

Vaikka Uskonnon varjot -teos antaa osin synkän kuvan joistakin uskonnollisista liikkeistä, kirjan tekijä sanoo katsovansa eteenpäin optimistina.

– Läheiseen tai lapseen kohdistuvaa väkivaltaa pidettiin vielä 1960-luvulla oikeutettuna ja perheen sisäisenä asiana. Nyt tilanne on tuossa asiassa muuttunut. Henkisen väkivallan osalta ollaan nyt alkuvaiheessa. Prosessi on hidas, mutta se on alkanut, muistuttaa Linjakumpu lehtihaastatteluissa.

Viljo Juntunen: Vanhoillislestadiolaisuudessa on luovuttu pakottamisesta

V_Juntunen_1Aini Linjakumpu julkaisi 2012 laajaa huomiota saaneen tutkimuksen vanhoillislestadiolaisuuden hoitokokouksista (Haavoittunut yhteisö, Vaastapaino 2012). Julkinen keskustelu hoitokokouksista johti siihen, että SRK:n johtokunta ilmoitti liikkeen luopuvan hoitokokousten järjestämisestä ja ihmisten painostamisesta. ”Painostaminen on aina väärin”, pääsihteeri vakuutteli. Hoitokokoukset eivät suinkaan loppuneet, vaan niitä esiintyy yhä.

Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen, vanhoillislestadiolaisuuden kattojärjestön SRK:n johtokunnan puheenjohtaja Viljo Juntunen on korostanut jälleen tämänkin kirjan yhteydessä julkisuudessa, että herätysliike on irtisanoutunut kaikesta henkisestä tai hengellisestä väkivallasta.

– Esimerkiksi sielunhoidolliset keskustelut tulee käydä täysin vapaaehtoisesti ja ilmaan mitään pakkoa, hän painotti haastattelussa STT:lle.

Juntunen pitääkin hyvänä, että liikkeen ongelmiin on viime aikoina kiinnitetty julkisuudessa huomiota, siitä huolimatta että  paljastuneet ongelmat ovat samalla myös leimanneet vanhoillislestadiolaisuutta.

– Kun ongelmista tullaan tietoisiksi, niitä päästään korjaamaan ja asioista keskustelemaan, Juntunen lausui STT:n mukaan. On kysyttävä, missä määrin Juntusen lausuntoon on syytä suhtautua vakavasti otettavana. Monissa  rauhanyhdistyksissä juuri keskustelua ja kysymysten esittämistä pidetään vaarallisena ja se johtaa sielunhoidollisiin toimiin, eli hoitokokoukseen,  eli ongelmat esiin ottaneet joutuvat kärsimään.

*         *          *

 Ajattelemisen aihetta antoi Kapu.

*         *          *

Lue lisää:

Dr. Propelli: Kapellimestariuden hinta: suku hylkäsi

Kaisa Halonen: Uskontojen lapsiuhrit jäävät piiloon. Vantaan Lauri 28.08.2013.

Johanna Hurtig: Taivaan taimet: uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta. Tampere: Vastapaino, 2013.

Vuokko Ilola: Janne Villan kirja Hengellinen väkivalta luettu. Blogikirjoitus 27.5.2014.

Vuokko Ilola: Mielisairas, henkisesti sairas, sairas, hankala luontoinen, eriseurainen, ”Jumalan” valtakunnan vastustaja. Blogikirjoitus 15.3.2015.

Vuokko Ilola: Uskalla nähdä se minkä näet! Blogikirjoitus 23.3.2015.

Jumalan sana ei ohjaa väkivaltaan. Päivämies 29.4.2015, pääkirjoitus.

Kristiina Kouros: Jehovan todistaja vastoin tahtoaan. Savon Sanomat 8.9.2009.

Katja Kärki: Tiivis yhteisö on väkivallalle altis. Pohjolan Sanomat 24.4.2015.

Päivi Köngäs: Hengellinen väkivalta koettelee lestadiolaisyhteisöä. YLE Oulu 19.4.2012.

Antti Laakso: Tuomiokapituli antoi kirkkoherralle huomautuksen – osallistui kilpailevaan toimintaan. YLE Satakunta 22.6.2015.

Kari Latvus: Tutkimus tuo esiin hengellisen väkivallan vanhoillislestadiolaisuudessa. Kirkonkellari-verkkojulkaisu.

Aini Linjakumpu: Haavoittunut yhteisö: Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa. Tampere: Vastapaino, 2012.

Aini Linjakumpu: Uskonnon varjot: Hengellinen väkivalta kristillisissä yhteisöissä. Tampere: Vastapaino, 2015.

Topi Linjama: Nyt vapaa olen: Vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantuneiden kokemuksia.  Tampere: Kustannushai 2014.  [Luettavissa vapaasti netissä.]

Pertti Mattila: Missä menevät uskonnonvapauden rajat? Aamulehti/STT 27.4.2015.

Tiia Palmén: ”Kiellä itsesi tai uskosi” Tällaista on väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Iltalehti 27.4.2015.

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa: toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta. Ilmestyy elokuussa 2015.

U. T.: Hengellisen väkivallan julmin muoto: sosiaalinen eristäminen

Tutkija: Hengellinen väkivalta on iso ongelma – tämän takia siihen on vaikea puuttua. Ilta-Sanomat 27.4.2015.

Tutkija: Viranomaiset arkoja puuttumaan hengelliseen väkivaltaan. Hämeen Sanomat 27.4.2015.

Terttu Utriainen: Armoa, anteeksiantoa ja hengellistä väkivaltaa. YLE Radio 1, Ykkösaamun kolumni 10.7.2014.

Uusi kirja avaa hengellistä väkivaltaa kristillisissä yhteisöissä. Uusi Rovaniemi 22.4.2015.

Joni Valkila: Helsingin poliisi tutkii Jehovan todistajien kesän konventeissa pidettyjä puheita. Blogikirjoitus, Kotimaa24 20.12.2013.

Joni Valkila, Jari-Pekka Peltoniemi: Jehovan todistajien oikeuskomiteoiden toiminta ja karttamisrangaistukset: ”Rakkaudellinen järjestely” vai rikos ihmisyyttä vastaan? Helsinki: UUT ry., 2014.

Joni Valkila, Jari-Pekka Peltoniemi: Selvitystyö lapsiasiavaltuutetulle: Lasten oikeuksien toteutumisessa Jehovan todistajien keskuudessa on vakavia puutteita. Helsinki: UUT ry., 2013.

Valta turmelee myös hengellisissä yhteisöissä. Haastatteltavana Vuokko Ilola ja Kristiina Kouros. YLE Horisontti 14.3.2013.

Yhdistys: Jehovan todistajien karttamisrangaistus julmaa väkivaltaa. Turun Sanomat/STT 3.5.2014.

10 kommenttia

Kategoria(t): eettisyys, ehkäisykielto, elämäntapa, eristäminen, eroaminen uskosta, erottaminen yhteisöstä, etniset vanhoillislestadiolaiset, hengellinen väkivalta, hoitokokoukset, ihmisoikeudet, insesti, irrottautuminen yhteisöstä, johtajat, johtokunta, kasvatus, kiellot, kontrollointi, kuuliaisuus, Lappi, lapset, mielenterveys, naisen asema, normit, norms, nuoret, omatunto, opilliset kysymykset, painostaminen, pedofilia, pelko, pelot, Raamatun tulkinta, sensuuri, SRK ry., SRK:n johtokunta

10 responses to “Aini Linjakumpu: Viranomaisten on puututtava hengelliseen väkivaltaan

  1. Siionin virsi

    Tervetuloa körttiseuroihin!
    Seuroissa veisataan Siionin virsiä. Virren voi aloittaa tai ehdottaa kukin tuntojensa mukaan. Puheet ovat lyhyitä ja puheoikeus on jokaisella. Vaatimuksia ei ole. Ole vapaasti mikä olet. Lepää Jumalan armokäsivarsilla. Eikä ketään kiusata.

  2. Syklaami

    On kyllä vaikea tunnistaa vl yhteisöä tuosta. Minä en ole koskaan pitänyt itseäni parempana kuin muita. Emme me ole yhtään sen parempia kuin muut ihmiset, ennemminkin huonompia. Syntisiä ihmisiä kaikki. Muihin suhtautumisessa olen mielestäni aika avarakatseinen. Ei ole minun asiani tuomita toisia, niin paljon vikoja on itsessänikin. Minulla on niin paljon töitä itseni kanssa, että en edes ehdi mietiskellä toisten asioita. Jos huomaisin jonkun tässä uskossa olevan ihmisen tekevän sellaista, mitä uskovaisen ei pitäisi tehdä, juttelisin hänen kanssaan vain jos tunnen hänet. Ja kahden kesken. Mutta en minä ketään ala tuomita.

  3. Eräs äiti

    Itse en ole elänyt edes silloin kun hoitokokouksia pidettiin isommassa määrin mutta vanhempien kanssa on puhuttu niistä ja ovat sanoneet, että väärinkäytöstäkin on silloin tapahtunut. Siksi hoitokokoukset eivät ole minulle mikään uusi juttu. Ei siis mitään uutta taivaan alla.

    En ole kuullut että 70-luvun kaltaisia hoitokokouksia enää missään olisi, tuskin. Mutta jokainen uskovainen kyllä sen tietää että on aivan Raamatun mukaista neuvoa toista uskovaista, jos huomaa, että hän on harhautumassa oikealta tieltä. Eikö se ole rakkautta, että haluaa auttaa ihmistä taivastielle, eikä sille toiselle?

    Se on taas eri asia, miten ihmiset kokee neuvomisen. Se on asiaomaisen itsensä valittavissa. Joku voi kokea sen järkyttävänä taikka loukkaantuu, toinen ymmärtää erehdyksensä ja on neuvomisesta kiitollinen. On hyvä olla, kun on itsellä hyvä omatunto ja nämä asiat kunnossa.

    • Still

      Miten määrittelet käyttämäsi termin ”uskovainen”? Miten huomaat ja määrittelet ”harhautumisen oikealta tieltä”?

  4. Ajatus

    Nykyinen valtauskonto on humanistinen ateismi, joka kommunistisen ja kansallissosialistisen ateismin tapaan nostaa ihmisen itsensä jumalan sijaan. Se, mitä he kutsuvat hengelliseksi väkivallaksi, loukkaa näin ollen
    humanistisen ateismin pyhimpiä arvoja, ihmisen omia mielipiteitä, halujen ja himojen pidäkkeetöntä toteuttamista.

    ”Kenen maa , sen uskonto ” – ajattelu on pienen pintaraapaisun takana tässä länsimaisessa sivistysyhteiskunnassakin.
    Vaikka historian muistissa hyvinkin ovat 1500- luvun uskonsodat, kommunismin ja kansallissosialismin vähemmistövainot ja
    sorto.

    Länsimaisen tähänastisen uskonrauhan tae, maallisen ja hengellisen regimentin erottaminen, horjuu, kun aletaan sanktioimaan kansalaisten omantunnonvapautta. On mielivaltaa, kun epämääräisen rikosnimikkeen todistajaksi kelpaa kuka tahansa mielensäpahoittaja. Lopputuloksena on todellista väkivaltaa. Hengellisen väkivallan käsitteen maallinen sanktioiminen on silta siihen. Opitaan jo jotain historiastakin.

    Kirkkoisä Augustinuksen mukaan seurakunnalla on valta antaa syntejä anteeksi, ja ihmisellä on lupa ne uskoa näin anteeksi saman seurakunnan hoitoon asetettuna. Näin uskotaan vl-kristillisyydessä edelleenkin ja halutaan ” seistä suorana, vaikka maailma halkeaisi”, kuten Matti Suo vuonna 1911 totesi.

    • Still

      Ai onko kirkkoisä Augustinus joku sinun jumalasi? Olisko kuitenkin syytä uskoa enempi Raamattua kuin Suon Mattia tai muita omavanhurskaita pönöttäjiä? Ja niin ne uskoo omiin harhoihinsa kaikki lahkot, vaikka maa halkeaa, menevät johtajiensa mukana vaikka kadotukseen, aivan kuten vl lahkolle on käynyt. Pedofiilit päästetään synneistään ja uhrit jätetään tielle makaamaan, sairas käytäntö joka on Raamatun vastainen.

  5. Lautamies

    Eräs puhujaksi valittu keskisuomalainen mies, upseeri ammatiltaan, totesi seurapuheessaan, että jonkin asian oikeellisuutta harkitessa hän aina ensin tarkastelee kysymystä siltä kannalta, että mitä lestadiolainen usko siitä määrää. Ja vasta toisena hän miettii, onko se Suomen lakien mukaan oikein.

    • Still

      Näin myös omalla paikkakunnallani vastikään seurapuheessa maallikko toi selkeästi esiin että ensin katsotaan onko jokin asia ”jumalan valtakunnan” opin mukaan hyväksyttävä ja sitten vasta valtakunnallisen lainsäätäjän kanta. Jos tämä opetus alkaa leviämään laajemmin, se on vakava asia mm. lasten ja naisten kannalta. Samoin se on Raamatun mukaan esivallan kunnioittamista vastaan.

  6. Nimetön 349

    Onko blogin nimessä ”etniset” tarkoituksella etniset vai pitäisikö siinä olla ”entiset”? Ei oikein saa sopimaan tuota etnistä, vaikka hauska leikki onkin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s