Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK ry.) viettäessä Oulussa 100-vuotisjuhlaansa lokakuun alussa 2006 maakunnan valtalehti Kaleva julkaisi FT, historiantutkija Mauri Kinnnusen artikkelin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ajan-kohtaisesta tilasta. Kinnunen suuntasi katseensa ennen kaikkea tulevaisuuteen, unohtamatta arviossaan liikkeen taustaa ja lähi-historiassa tapahtunutta avoimen hengellisen väkivallan vaihetta. Kinnunen oli muuten ensimmäisiä itse edelleen herätysliik-keen sisällä olevista, joka nosti hoitokokouskysymyksen julkisuuteen.
Hän jättää vastattavaksi myös kysymyksen, ovatko vuosikokousten, puhujien- ja seurakuntavanhinten sekä seurakuntapäivien linjaukset tapa-kulttuureissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa asioissa ”aikansa lapsia” vai tulisiko niitä noudattaa hamaan ikuisuuteen saakka.
SRK:ssa Kinnusen keskustelunavaus sivuutettiin täysin julkisuu-dessa. SRK:n puheenjohtaja tai kukaan johtokunnan 24 jäsenestä ei esittänyt kommentteja eikä vastausta kirjoituk-sen johdosta. Kinnusen puheenvuoroa ei myöskään kukaan kommentoi-nut Päivämies-lehdessä.
Lähde: Lohi, Tuomas: Haapajärven lestadiolaisuuden vaiheet 1863-1999, s.91.
Kaleva: Tämä vuosituhat haastaa lestadiolaisuuden
Suomen suurimman herätysliik-keen pitäisi pystyä avoimesti koh-taamaan menneisyytensä kipupisteet
Perinteisillä vastakkainasetteluilla ei ole enää merkitystä, Mauri Kinnunen kirjoittaa.
Maamme kannattajajoukoltaan suurin ja laajimmalle levinnyt herätysliike, vanhoillislestadiolaisuus, viettää lokakuun alussa keskusjärjestönsä Suomen Rauhanyhdistysten Keskus-yhdistyksen (SRK) 100-vuotisjuhlaa. Herätysliikkeellä on kannattajia myös Ruotsissa, Norjassa, Pohjois-Amerikassa, Baltian maissa, Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Uusimpana ”aluevaltauksena” ovat Ecuador Etelä-Amerikassa ja Togo sekä Kenia Afrikassa. Lestadiolaisuuden ydinsanoma, viesti siitä, että Jeesus on antanut opetuslapsilleen ja hänen seuraajilleen tehtävän saarnata parannusta ja syntien anteeksiantoa kaikille luoduille, on saanut yhä enemmän vastakaikua eri puolilla maailmaa.
Tämä kehitys ei ole kuitenkaan ollut vailla haasteita.
Levitessään uusille alueille ja täysin erilaisen kulttuurin keskuuteen vanhoillislestadiolaisuus on joutunut kohtaamaan tapoja, normeja ja uskomuksia, jotka poikkeavat täysin siitä, mihin on totuttu liikkeen vanhoilla ydinalueilla. Ilmeisesti tuo kohtaaminen on sujunut ilman suuria hankauksia.
Lestadiolaisuuden kansainvälistyminen tuo toki uusia haasteita liikkeen ydin-alueille Suomeen. Henkilökohtaiset kontaktit, matkailu ja kulttuurirajat ylittävät avioliitot asettavat Suomessa asuvat vanhoillislestadiolai-set kyselemään, mikä ”tässä kristillisyydessä” on uskon perusta ja mikä mahdollisesti on historian tuomaa,uskon kannalta epäolennaista tapakulttuuria.
Tässä tarkastelussa on olennaista tuntea lestadiolaisuuden historiaa ja perehtyä aikalaislähteisiin.
Ehdottomuus opillisissa ja tapakulttuuriin liittyvissä asioissa on ollut yksi lestadiolaisuuden tunnus. Aikoinaan lestadiolaisuudessa yleinen yksinkertaisen pukeutumisen ihannoin-ti juontaa juurensa Lars Levi Laestadiukseen ja hänen saarnoihinsa. Jos ihmisellä on Laestadiuksen mukaan elävä usko, sen tulee näkyä myös ulkonaisina merkkeinä. Uskova hylkää maailman koreuden ja turhuuden.
Laestadius paheksui varallisuuden näyttämistä ja rahojen tuhlaamista ulkoiseen ja maalliseen. Saarnojen innoittamana herätysliikkeeseen liittyneet alkoivat vähitellen kont-rolloida toisiansa normien ja ”kristityn” ihanteiden noudattamisessa.
Lestadiolaisuus syntyi Fennoskandian äärimmäisessä perukassa, ja se omaksui ympäröivän tapakulttuurin askeettisimmillaan. Pohjan perillä monet rintamaiden arkipäiväiset vaatteet, esineet ja asiat olivat ylellisyyttä ja kerskaa ja niitä tuli ”kristityn” välttää.
Olosuhteissa, joissa ”heräämättömätkin” pitivät monia etelän tapoja ja esineitä ylellisyytenä, vältyttiin yhteentörmäyksiltä. Ristiriitaa herätysliikkeen ja ympäröivän yhteiskunnan välille syntyi, kun periferian tapakulttuuria siirrettiin rintamaiden lestadiolaisyhteisöihin. Lestadiolaisuus alkoi leimautua syntyalueensa ulkopuolella monissa tapa-kulttuuriin liittyvissä asioissa omituiseksi.
Lestadiolaisuuden hallitsema paikallis-kulttuuri kohtasi modernin
Uusi ristiriitatilanne syntyi modernisaation tunkeutuessa perimmäisiin-kin kyliin Pohjois-Pohjanmaalla 1960-luvulla. Tämä mursi lestadiolaisuuden pitkään hallitseman paikalliskulttuurin. Vanhoillislestadiolaisuus reagoi modernisaation haasteisiin (televisio, perhesuunnittelu, peruskoulu, maaltamuutto/suuri muuttoaalto Ruotsiin) käpertymällä itseensä ja suoristamalla rivejään.
Koko 1970-luvun Päivämies-lehden pääkirjoituksia ja artikkeleita leimaa ”piiritystunnelma maailman pahuuden raivotessa” ja usko pikaiseen maailmanloppuun. Kehitys johti ”puimatantereen puhdistamiseen” niin sanotuilla hoitokokouksilla.
Tilanne alkoi vähitellen muodostua liikkeen sisällä kestämättömäksi. Vuoden 1979 lopulla liikkeen johdossa suoritettiin henkilövaihdoksia ja otettiin uusi suunta. Tavoitteeksi tuli avoin tiedottaminen ja hyvien suhteiden ylläpito kirkkoon ja muihin yhteistyötahoihin.
Samalla niin sanotut hoitokokoukset päättyivät lähes tyystin. Keskustelu 1970-luvun tapahtumista ja niiden merkityksestä 2000-luvun vanhoillislestadiolaisuudelle odottaa edelleen sopivaa ajankoh-taa liikkeen sisällä.
Lestadiolaisuus on saanut voimaa selvistä vastakkainasetteluista (etelä/pohjoinen, kaupunki/ maaseutu, sivistyneistö/oppimattomat, papisto/maallikot, rikkaat/köyhät, maailmallisuus / askeettisuus). Tämäntyyppiset joko–tai -asettelut ovat olleet tyypillisiä useimmille uskonnollisille liikkeille. Niillä on synnytetty ja pidetty yllä yhteisöidentiteettiä.
Tämä vuosituhat tulee olemaan haasteellinen vanhoillislestadiolaisuudelle, kun perinteisillä vastakkainasetteluilla ei ole enää merkitystä. Suuri osa liikkeen jäsenistä etlää urbaanissa ympäristössä Etelä-Suomessa ja tuhannet vanhoillislestadiolaiset nuoret työskentelevät tai opiskelevat ulkomailla.
He törmäävät kymmeniin uskontoihin ja kulttuureihin. Tämä nostaa esiin lukuisia kysymyksiä, joihin heidän isovanhempansa eivät juurikaan joutuneet pohtimaan vastausta.
Pohjoinen herätysliike asennoitui alusta alkaen varauksellisesti tai kielteisesti uusiin aate- ja kulttuurivirtauksiin, esineisiin ja keksintöihin. Ne nähtiin turhina tai niiden pelättiin ”vieroittavan ihmistä Jumalasta ja haittaavan uskonkilvoitusta”.
Kulttuurivihamielisyydestä huolimatta lestadiolaisuus on ollut innoituksen lähteenä varsinkin kirjallisuudessa ja musiikissa. Lestadiolaisella laulu- ja virsiperinteellä on keskeinen osuus nykyisessä luterilaisen kirkon virsikirjassa.
Useilla Suomen eturivin kirjailijoilla on ollut/on lestadiolaistaustaa tai he ovat kuuluneet/kuuluvat liikkeeseen. Asennoituminen eri kulttuurimuotoihin on vaihdellut vuosikymmenien kuluessa. Kielteisintä asenne on perinteisesti ollut kilpaurheiluun, tanssiin, teatteriin, elokuviin, oopperaan ja viihdemusiikkiin.
Vanhoillislestadiolaisuus otti kielteisen asenteen television hankkimiseen koteihin vuonna 1963 vuosikokouksessaan. Tuo päätös sai aikoinaan muun muassa liikkeen arvostaman ja monissa tehtävissä käyttämän kirkkoherra Kullervo Hulkon puuskahtamaan: ”Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin.”
Torjuva asenne televisioon tulee jatkossa varmasti uudestaan puntariin, kun raja tietokoneiden, kännyköiden ja televisiovastaanottimien välillä häviää. Ainoa kestävä ratkaisu näihin haasteisiin lienee valinnan suorittaminen ohjelmasisällön eikä mediavälineen tai taidemuodon pohjalta.
Lestadiolaisuus on muodostunut pienoiskulttuuriksi, jolla on omat sääntönsä ja tapansa
Viime aikoina on liikkeen sisällä keskusteltu suhteesta musiikkiin. Huomattava osa maamme eturivin kirkkomuusikoista on mukana vanhoillislestadiolaisuuden toiminnassa. Heidän konsertoimisensa ja vilkastunut kuorotoiminta on nostanut vastareaktioita, jotka ovat heijastuneet liikkeen äänenkannattajan Päivämiehen kirjoituksissa.
Nuo reaktiot ovat ilmeisesti heijastumia 1970-luvun linjauksista. Kuitenkin vielä 1950-luvulla Helsingin olympiakisojen hymnin säveltäjä Jaakko Linjama kehotti laulun lahjan omaavia vanhoillislestadiolaisia osallistumaan aktiivisesti kirkkokuoro-toimintaan.
Lestadiolaisuus on koko olemassaolonsa ajan ollut hyvin yhteisöllinen liike. Yhteisöllisyyttä on ylläpitänyt vilkas seuratoiminta ja tarkkarajainen seurakuntakäsitys. Liikkeen normisto on luonut rajaa uskovien ja ”suruttomien” välille auttaen yhteenkuuluvuuden tunteen syntymistä ja säilymistä.
Lestadiolaisuus on muodostunut pienoiskulttuuriksi, jolla on omat kirjoittamattomat ja kirjoitetut sääntönsä ja tapansa. Yhteisön jäsenet tietävät vaistomaisesti, miten uskovan tulee pukeutua ja käyttäytyä, millaiset mielipiteet ovat arvostettuja ja millaiset hylättäviä. Perhekeskeisyys, voimakas yhteenkuuluvuus ja selkeä normisto vetävät tänäkin päivänä ulkopuolisia puoleensa.
Toisaalta edellä mainitut ominaisuudet voivat olla nostamassa ulkopuolisten kynnystä hakeutua liikkeeseen. Samalla lestadiolaisuudesta erkanee niitä, jotka kokevat herätysliikkeen ahdistavana.
Haastavaksi on muodostunut normien ja tapakulttuurin päivittäminen. Liikkeen sisällä käydään keskustelua siitä, ovatko vuosikokousten, puhujien- ja seurakuntavanhinten sekä seurakuntapäivien linjaukset tapakulttuureissa, yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa asioissa ”aikansa lapsia” vai tulisiko niitä noudattaa hamaan ikuisuuteen saakka.
Vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun liikkeen piirissä tartutaan avoimesti ja rehellisesti 2000-luvun haasteisiin. Se edellyttää myös liikkeen historian ymmärtämistä ja menneisyyden kipupisteiden avointa kohtaamista.
Sitä haluavat varmaan myös ne kymmenettuhannet nuoret, joita on ilo katsella suviseuroissa.
Mauri Kinnunen
Kirjoittaja on lappeenrantalainen filosofian tohtori ja historian lehtori.
Kaleva 1.10.2006.
Lue lisää:
Liike kasvaa lähinnä sisältäpäin.
YLE, Hannu Karpo: Syntisin silmin: dokumentti hoitokokousvuosilta.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Joitakin näkemyksiäni!
Juuri tuo televisio kysymys jälleen, mielestäni vääristellään. Kun sanotaan, että uskovaiseen kotiin ei sovi televisio juuri huonojen ohjelmasisältöjen vuoksi, niin tämä on tosiasia yksiomaan television suhteen. Liha on heikko, sanoo apostoli.
Toinen asia on sitten netti, joka on nykyaikana välttämätön ja hyödyllinen asia. Se, että jos tietokoneessa on televisio tai paremminkin tulee automaattisesti mukana televisio, on taas aivan eriasia, kun omistaa yksinomaan televisio.
Se mitä olen huomannut hoitokokouksista ja monista muista asioista ”mollaajia”, heillä on erilainen usko ta opetus. Tietysti vanhoillislestadiolaisena näen asian niin, että Raamatussa on vain yhdenlainen usko ja opetus, eli Pyhä Henki opettaa vain yhdellä tavalla tänäänkin. Kaikki muut uskot ja opit on siten, ihan Raamatun opetuksen mukaan vääriä ja niissä ei ole autuutta:
Joh.10:4. Ja kuin hän omat lampaansa päästää ulos, käy hän heidän edellänsä, ja lampaat seuraavat häntä, sillä he tuntevat hänen äänensä. 5. Mutta ei he muukalaista seuraa, vaan pakenevat häntä; sillä ei he tunne muukalaisten ääntä.
Samoja asioita palstoilla vatvotaan moneen kertaan, vaikka ne uskovaisten taholta kuinka käsitellään ja vastaus Raamatusta annetaan….
Mauri Kinnunen kirjoitti:
”Vanhoillislestadiolaisuus otti kielteisen asenteen television hankkimiseen koteihin vuonna 1963 vuosikokouksessaan. Tuo päätös sai aikoinaan muun muassa liikkeen arvostaman ja monissa tehtävissä käyttämän kirkkoherra Kullervo Hulkon puuskahtamaan: ”Kävi kuten 1930-luvulla, kun radio tuomittiin.”
Torjuva asenne televisioon tulee jatkossa varmasti uudestaan puntariin, kun raja tietokoneiden, kännyköiden ja televisiovastaanottimien välillä häviää. Ainoa kestävä ratkaisu näihin haasteisiin lienee valinnan suorittaminen ohjelmasisällön eikä mediavälineen tai taidemuodon pohjalta.”
Kysymyksiä… Miten ”uudelleenmäärittely” voidaan tehdä?
Jos ryhdyttäisin avoimesti ”uudelleen määrtittelemään” niin silloinhan tulisi väkisinkin vastaan se, että joskus tuon nyt ”uudelleen määritellyt” syyn eli television tähden on erotettu uskovaisia ihmisiä siionin yhteisestä rakkaudesta.
Miten menneet vääryydet on mahdollista korjata? En usko että SRK:n johtokunnassa on minkäänlaista halua ”uudelleenmäärittelyyn”.