Vanhoillislestadiolaiset kertovat hoitokokousten painostuksesta

”Pahinta on uhkailu sillä että ei ole enää uskovainen. Se tarkoittaisi omille vanhemmilleni lähes samaa kuin että olisin kuollut.”

Luterilaisen kirkon sisällä toimivan vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä olevat ihmiset ovat kertoneet  kokeneensa painos-tusta ja hengellistä väkivaltaa paikallisten rauhanyhdistysten järjestämissä niin sano-tuissa hoitokokouksissa.
Helsingin Sanomat julkaisi hoitokokokemuksia toimittaja Pauliina Grönholmin laatimassa reportaasissa.(HS 17.7.2011, A6.) Haastateltavina on useita anonyymisti painostammisesta kokeneita lestadiolaisia, mm. ”Jukka”.

Painostusta, uhkailua, kiristämistä, mielenterveyden murtumista, perheen ihmissuhteiden hajoamista, hätäännystä ja pelkoa

Hoitokokouksella tarkoitetaan vanhoillislestadiolaisuudessa niin sanottuja sielunhoidollisia tilaisuuksia, kokouksia,  joihin ihminen kutsutaan tekemään parannusta. Kutsu ei ole vapaaehtoinen, vaan kutsutun velvollisuus on tulla paikalle. Kieltäytyminen tai ilmoittamatta poisjääminen tulkitaan uskosta luopumiseksi.

Kokouksissa ihmisille esitetään syytöksiä, vaaditaan myöntämään syytökset todeksi sekä ripittäytymään julkisesti koko seurakunnan edessä. Tärkeintä on alistua ja nöyrtyä, sillä ei ole väliä mitä todellisuudessa omassatunnossaan tuntee ja oikeaksi kokee.

Tämä paljastaakin, että kyse ei ole lainkaan sielunhoidosta, vaan vallankäytöstä ja ihmisten oman tahdon ja käsitysten nujertamisesta sekä alistamisesta yhteisön kuriin.

Monessa tapauksessa hoitokokouksessa saatetaan asettaa perheenjäsenet toinen toistaan vastaan ja siten murtaa perheen sisäistä lojaalisuutta. Hoitokokousten ristiriidat ovat johtaneet usein perhesiteiden sekä sukulaisuus- ja ystävyyssuhteiden  murtumiseen ja ihmisten eristämiseen läheisistään. Uhkaavat ja painostavat kokemukset sekä eristetyksi joutumisen pelot tai ulos suljetuksi joutuminen ovat haavoittaneet monien vanhoillislestadiolaisten mielen tasapainoa ja saattaneet johtaa vakaviin seuraamuksiin, itsetunnon murtumiseen, pelkoon ja epätoivoon,  jopa itsemurhiin. Hoitokokouksessa koettu päällekäyvä henkilökohtainen painostus on ihmiselle aina ahdistava ja raskas kokemus, josta toipuminen voi vaatia kauan aikaa. Henkilökohtaisuuksiin saakka ulottuva kiusaminen on kokemuksena vähän sama kuin kotiin olisi murtauduttu ja sotkettu kaikki paikat.

Vanhoillislestadiolainen nuoren polven pappi ja tutkija Johannes Alaranta on luonnehtinut lestadiolaisen liikkeen hengellistä väkivaltaa seuraavasti:

Hengellinen väkivalta on vaarallista ja tappavaa. Vuosien saatossa moni on laskenut matkasauvansa ennenaikaisesti hengellisen väkivallan uhrina. Joku oman käden kautta, joku toinen mielenterveyden petettyä, kolmas siksi, ettei sydän kestänyt.

Väkivallan kitkemiseksi Alaranta on ehdottanut, että lestadiolaiset torjuisivat väkivaltaa aina kun kohtaavat sitä.

Jos kohtaat hengellistä väkivaltaa puutu siihen aina. Älä sulje silmiäsi vaan estä väkivalta. Jos joudut hengellisen väkivallan uhriksi, ilmoita asiasta eteenpäin ja tee tapauksesta julkinen.

Alarannan suositus, että  jokainen väkivalta- ja painostaustapaus pitää julkistaa, on lähtökohtaisesti hyvä. Internetin aikana se on periaatteessa myös helppoa. Seuraamukset läheisille ihmisille sattavat lestadiolaisuuden kyseessä ollen koitua kuitenkin hyvin raskaiksi.

Tästä pelosta kertoo sekin, että yksikään haastateltava ei voinut vastustaa väkivaltaa Helsingin Sanomien haastattelussa omalla nimellään. Tämä on hyvin ymmärrettävää, tilanteesa jossa oma ja läheisten fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi voivat joutua uhatuksi.

Vanhoillislestadiolaisten hoitokokouskäytäntö loukkaa uskonnollisten yhteisöjen eettisiä periaatteita, johin mm. luterilainen kirkko on sitoutunut (ks. Heino & Lahti 1995).

Helsingin Sanomien haastattelemat henkilöt ovat olleet joko itse hoitokokousten kohteena tai joutuneet seuraamaan hoitokokousta sivusta.

Hoitokokouksien pitämiseen on heidän mukaansa osallistunut myös SRK:n johtokuntaan kuuluvia sekä luterilaisen kirkon pappeja.

Voidaankin kysyä, miten  hengellisen väkivallan harjoittaminen sopii yhteen pappisvalan ja kirkon sielunhoidon eettisten periaatteiden kanssa.

Suomen kirkko luopui julkiripin käytöstä 1800-luvun puolivälissä.

Jukkaa pidettin kuulustelussa kuusi tuntia

HS:n haastattelemalla ”Jukalla” on kokouksista omakohtaista kokemusta. Läheistensä vuoksi hän ei halua esiintyä haastattelussa nimellään.

Jukka kertoo, etteivät nykyajan hoitokokoukset ole yhtä järjestyneitä ja systemaattisia kuin 1970-luvulla. Kohteeksi joutuvat nykyisin yksittäiset ihmiset, jotka ovat julkisesti esittäneet SRK:n virallista kannasta poikkeavia mielipiteitä.

Hoitokokouksiin viitataan usein sielunhoidollisina keskusteluina. Erityisesti SRK:n johto on mielellään julkisuudessa esittänyt, että hoitokokous olisi sielunhoitoa. HS:n haastattelema SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen toistaa saman näkemyksen lehdessä.

Jukka on eri mieltä.

– Niissä täyttyvät kaikki hengellisen väkivallan tunnusmerkit: painostusta, uhkailua, kiristämistä.

”Hoidettavaksi” voi joutua, jos esittää liikkeen virallisesta linjasta eriäviä mielipiteitä esimerkiksi perhesuunnittelusta tai naispappeudesta, mutta myös, jos kuuntelee vaikkapa rockmusiikkia, käy konserteissa tai värjää hiuksiaan.

– Minut kutsuttiin tilaisuuteen, jossa oli tarkoitus keskustella opillisista kysymyksistä, mutta jouduinkin itse hoidettavaksi noin kahdenkymmenen ihmisen edessä.

– Siitä seurasi kuuden tunnin grillaus.

Painostamisen syynä olivat mielipiteet, joita hän oli julkisesti esittänyt. Rajuin asia Jukan mukaan oli, että keskustelun aikana viitattiin ”sitomiseen”, eli  yhteisöstä eristämiseen.

Helsingin Sanomat haastatteli eri-ikäisiä miehiä ja naisia eri puolilta Suomea heidän kokemastaan painostuksesta hoitokokouksissa.

Yritys vaientaa eri mieltä oleva

Vaimoni ja minut kutsuttiin kokoukseen perhesuunnitteleua koskevan blogikirjoituksen vuoksi. Joku oli ottanut kirjoituksen vuoksi yhteyttä johtokuntaan. Huolta kannettiin erityisesti siitä, ettö uskonasioita repostellaan Internetissä. Lisäksi tukeuduin ei-lestadiolaiseen auktoriteettiin.

Jälkeenpäin olen miettinyt kokouksen tavoitetta ja tullut tähän johtopäätökseen: kokouksen ainoa tarkoitus oli saada minut hiljaiseksi.

Musiikinystävän sielu murrettiin,  200 lestadiolaista istui seuraamassa

Todistin ystäväni hoitamista koko seurakunnan edesssä. paikalla oli yli 200 henkeä. Syy hoitamiseen oli hänen kannanottonsa konserteissa käymiseen. Hänen katsottiin haluavan muuttaa oppia.

Paikalla oli paikallisen rauhanyhdistyksen johtoa sekä Helsingistä saapunut SRK:n johtokuntaan kuulunut henkilö.

Pitkän painostamisen seurauksena ystäväni murtui ja pyysi kannanottojaan anteeksi. Hän ei ole siitä toipunut.

En voinut itse puuttua tilanteeseen, sillä tuen ilmaiseminen hoidettavalle olisi tarkoittanut, että olisin itse joutunut samaan tilanteeseen.

Manipuloiva kielenkäyttö painostavassa tilanteessa

”Hoitokokouksessa käytetään hyvin dramaattista kieltä. Liikkeen piirissä kasvaneet ja sen retoriikan oppineet kuitenkin ymmärtävät, mistä on kyse. Hoidettavalle voidaan sanoa esimerkiksi seuraavasti: Nostatko sinä nyt itsesi jalustalle? Ajatuksesi ovat uskovaiselle vieraita. olemme sinusta ja uskonelämästäsi huolissamme.

Olennaista on saada puhuteltava vakuuttuneeksi siitä, että ”hän ajautuu tätä menoa yhteisön ulkopuolelle, sinne missä on yksinäistä, kylmää ja missä ei ole pelastusta.”

Piispa Samuel Salmi tuomitsi hengellisen väkivallan: Tehkää kanteluita tuomiokapituliin

Oulun hiippakunnan piispa Samuel Salmi tuomitsee Helsingin Sanomissa kaikenlaisen hengellisen väkivallan.

Mikäli ”hoitamiseen” osallistuu pappeja, piispa kehottaa  tekemään väkivallasta kantelun tuomiokapituille. Hänen tietoonsa ei ole tullut suoria yhteydenottoja hengellisestä väkivallasta vanhoillislestadiolaisten piirissä.

– Sielunhoidon nimissä harjoitetaan monenlaista erikoisuutta, mikä ei ole mielestäni sielunhoitoa lainkaan, toteaa piispa. Sielunhoidon tarkoitus on auttaa henkilöä tämän hengellisissä tai maallisissa kysymyksissä.

– Se ei koskaan lähde ulkopuolisen aloitteesta tai puhuttelusta, vaan kyse on aina henkilön omasta aloitteesta ja toiveesta käydä keskustelua, Salmi sanoo.

Monet ovat toivoneet, että vanhoillislestadiolaisten johdon tulisi selvittää 1970-luvun väkivaltaan ja esittää julkinen anteeksipyyntö hoitokokouksista. Tähän piispa toteaa:

– Selkeämpi irtiotto voisi olla paikallaan ja auttaisi tapausten selvittämisessä.

SRK:n Hänninen: Julkinen anteeksipyyntö ei ole oikea tapa

SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen ei ole tietoinen siitä, että nykypäivänä järjestettäisiin hoitokokouksia. Nykytilaisuudet ovat olleet hänen mukaansa sielunhoidollisia keskusteluja.

Hännisen lausunto vaikuttaa sanakikkailulta, koska menettelytavoiltaan nykyiset puhuttelut ovat noudattaneet samoja keinoja kuin aikaisemmat hoitokokoukset. Erona on vain se, että enää ei yleensä kutsuta yleisessti kaikkia rauhanyhdistyksen piirissä toimivia yhteiseen hoitokokoukseen. Painostusta harjoitetaan pienemmän ryhmän piirissä kerrallaan.

– Jos jonkun uskovaisen elämässä alkaa esiintyä vääriä asioita, hänen kanssaan voi keskustella. Uskonvahurskautta seuraa elämänvahurskaus, selittää Hänninen.

Hän kuitenkin korostaa, että sielunhoidon pitäisi olla aina vapaaehtoista.

– Olennaista keskusteluissa on rakkaus. Jos niistä häviää rakkaus, niitä ei pitäisi käydä.

Hänninen myöntää, että kun keskusteluja käyvät ihmiset, tunteet voivat vaikuttaa kielteisesti keskusteluun.

Hänninen pitää 1970-luvun hoitokokouksia valitettavina. Julkinen anteeksipyyntö ei hänen mielestään kuitenkaan ole ”oikea tapa toimia”.

– Oikeampi tapa olisi henkilökohtainen keskustelu. Anteeksipyyntö on henkilökohtainen asia, jota ei pitäisi varatta jonkin organnisaation käyttöön, Hänninen korostaa.

SRK:n johtokunta ja puhujienkokous ovat järjestelmällisesti kiistäneet hoitokokousten väkivallan ja alistamisen aiheuttamat kärsimykset ihmisille. Päinvastoin, SRK:n johto on jullistanut hoitokokousten olleen ”siunauksellisia”. Puhujienkokous laati kannanoton vuonna 2008, jossa todettiin, että 1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa”.  Nämä herätysliikkeen  julkisuuteen antamat lausunnot kertovat siitä, että tuhansien ihmisten kärsimystä kohtaan ei haluta osoittaa myötätuntoa, vaan  asenne on lähinnä mitätöivä  ja siitä tehdään suoranaista pilkkaa.

Yöllisissä painostuskokouksissa syyteltiin ja itkettiin

”Hoitokokousten kultakausi oli meneillään, kun olin nuori, alle parikymppinen. Hoitokokoukset kestivät aamuyölle, niissä itkettiin ja itketettiin. 

Kaikki arkinen ja tuttu muuttui joksikin toiseksi.

En ymmärtänyt niissä puhutuista vääristä hengistä mitään, mutta silti olin valmis tekemään ”kososlaisesta hengestä” parannusta. Tuli tunne, että kuolen ja joudun helvettiin, jos en sitä tee.

Viime vuosina olen ollut itse hoidettavana usesaan kertaan eri syistä: hiusten värjäämisestä, seuroissa käynnin harventumisesta, väärän ehdokkaan äänestämisestä tai ystävyydestä ja tuesta erokriisissä olevalle.”

Edellä oleva kuvaus osoittaa myös sen, miten hoitokokoukset ovat muuttuneet 1970-luvusta.  Nykyisten hoitokokousten ja puhuttelujen perustelut ovat usein tai ainakin toisinaan konkreettisia  ja selvästi osoitettuja. Vanhoillislestadiolaisuuden elämäntapakieltojen rikkomukset ovat useimmille lestadiolaisille itselleen ”asiallisia” ja perusteltuja syitä ottaa lähimmäinen puhutteluun, esimerkiksi hiusten värjääminen, ehkäisyn hyväksyminen tai vastaava ”väärä” mielipide tai teko (ks. syntilista).

Nykyisinkin on toki tehty erottamisia, puhujan puhekieltoja ja luottamustehtävistä syrjäyttämisiä ilmoittamatta minkäänlaisia perusteluja asianomaiselle, tai ilmoitetut perustelut ovat jääneet epämääräisinä ilmaan. Jo pelkkä epäilys kriittisestä suhtautumisesta liikkeen opetuksiin voi johtaa puhutteluun ja rankaisutoimiin.

1970-luvun hoitamiskäytännöt olivat nykyistä mielivaltaisempia ja ratkaisut usein hyvinkin sattumanvaraisia.

Hoitokokouksissa ketä tahansa uskovaista saatettiin noin vain syyttää väärästä hengestä, esimerkiksi ”kososlaisuudesta”. Syyttäjän esittämät perustelut syytteelleen olivat tekaistuja tai niitä ei lainkaan esitetty.  ”Väärä henki”-syytteet olivat täysin tuulesta temmattua hölynpölyä, joka kehiteltiin SRK:n johtokunnassa.  Puhujat kehittelivät henkioppia edelleen saarnoissaan ja hartauskirjoituksissaan Päivämiehessä. Vuosien mittaan keksittiin yhä uusia, eri nimisiä vääriä henkiä (lakihenki, katkera henki, hempeä henki…), joista johtohenkilöt ja paikalliset ”hoitomiehet ja -naiset” muita syyttelivät vaatien julkista tunnustamista ja parannauksentekoa  eli julkirippiä.

Tilaisuudet olivat usein säälimättömiä häpäisykokouksia joissa hyökättiin syytettyjen kimppuun jopa röyhkeästi heitä häpäisten ja pilkaten. Näissä kokouksissa koko joukkoa hyytävä pelko oli käsinkosketeltava.

”Itse jouduin jättämään liikkeen 1982. Eikä sillon tarvinnut olla mitään erityistä syytä, esim. minun syy oli se, että naapurin vl-äiti sanoi, että olen kososlaisessa hengessä. Itse hän kyllä kertoi kouluaikoinaankin jo kuunnelleen mm. iskelmiä.

Emme siis olleet mitenkään edes perhetuttuja, satuimme vain ulkoiluttamaan lapsiamme samalla hiekkalaatikolla, kun rivitalossa asuttiin. Toisen vl-rouvan kanssa en ollut juuri sanaa vaihtanut, mutta hän vahvisti, että juu, väärässä hengessä olen!

Julmaksi asian teki se, että en saanut enää pitää mitään yhteyttä vl-mummoon, joka oli äitini lapsuuden ystävä ja jota kävin aina katsomassa, kun hän oli jo niin huonokuntoinen, ettei juuri voinut liikkua. En saanut edes soittaa, mummolle oli sanottu, että jos soittelette, tulee hänellekin lähtö liikkeestä.
Mutta piispa Salmi antoi vasta Kalevassa lausunnon, että ”vl-liikkeen usko ja elämä on terve”, mitä lie tarkoittanut?

Uskoisin, että minunkin erottaminen oli silkkaa kateutta, josta kaikki kumpusi, mutta kun SRK oli väkensä usuttanut toisten kimppuun, oli yksityinen ihminen aina helppo uhri.” (Keskustelija Suomi24-palstalla.)

Lapin yliopistossa tutkitaan ihmisten hoitokokouskokemuksia

Dosentti Aini Linjakumpu Lapin yliopistosta on kerännyt tietoa vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvun hoitokokouksista. Hän on kerännyt kertomuksia ihmisten hoitokokouskokemuksista sekä seurannut aiheesta käytävää nettikeskustelua.

Hoitokokoukset koskettivat 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä suoraan tai välillisesti tosiasiassa kymmeniä tuhansia suomalaisia luterilaisen kirkon jäseniä. Tarkkaa määrää on vaikea arvioida, mutta osviittaa antaa se, että liikkeen jäseniä on noin 80 000, josta aikuisia  35 000-45 000.

– Silloin hoitokokouksista ei välttynyt kukaan. Kohteena saattoivat olla yksittäiset ihmiset tai joissakin tapauksissa koko paikallinen lestadiolainen seurakunta, kertoo Linjakumpu.

1970-luvulla moni ”pahennusta” aiheuttannut myös erotettiin tai pakotettiin eroamaan liikkeestä, jollei tämä suostunut tekemään ”parannusta”, eli katumaan julkisesti käytöstään.

Kuten 1970-luvulla erotettu maallikkopuhuja, nimimerkki Heino on kertonut, syytökset olivat tekaistuja ja varsin epämääräisiä. Tavallisin syyte oli ”väärä henki”.

Nämä tapahtumat ovat Linjakummun mukaan jättäneet vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön ison haavan, josta puhuminen on yhteisölle vaikeaa yhä tänä päivänä.

– Netissä ihmiset ovat kuitenkin voineet käydä avointa keskustelua anonyymisti ja kertoa kokemuksistaan.

Nettikeskusteluissa liikkeen johtoa on vaadittu ottamaan kantaa hoitokokouksiin ja esittämään julkinen anteeksipyyntö.

Linjakummun mukaan anteeksipyyntö merkitsisi vanhoillislestadiolaisuuden johdolle sitä, että se myöntäisi olleensa väärässä.

– Se taas rikkoisi erehtymättömyyden käsitettä vastaan, eikä se liikkeen nykyisen ajattelutavan mukaan ole mahdollista.

*      *       *

Ajattelemisen aihetta antoivat toimittaja Pauliina Grönholm (HS) ja Nestori.

Lue lisää:

Johannes Alaranta: VäkiVallaton?

Eroon hengellisestä väkivallasta  (Pekka Asikainen, Topi Linjama)

Pauliina Grönholm: Vanhoillislestadiolaiset kertovat painostuksesta hoitokokouksissa. Helsingin Sanomat 17.7.2011.

HS: Vanhoillislestadiolaiset kokeneet hengellistä väkivaltaa yhteisössään. Iltalehti 17.7.2011.

Harri Heino, Pirkko Lahti & Kristiina Salonen (toim.): Uskonnon kahdet kasvot: mielenterveyden tuki vai taakka. Helsinki: Suomen mielenterveysseura. (Uskonnollisten yhteisöjen eettiset periaatteet.)

Hoitokokoukset ja 70-luku. Hakomaja.

Kerro tutkijoille hoitokokouksista – tutkimus käynnistymässä Lapin yliopistossa

Heino Korpela: Tarvitsin elämääni, että voin kokea kaikkea tätä. Omakustanne, 2016.

Tanja Kukkula: Mikä tekee uskonnosta painostavan? Tutkimus uskonnollisen painostuksen kokemisesta kokijan näkökulmasta. Turun yliopisto 2007.

Linjakumpu: Ristiriidat eivät katoa hoitokokouksilla

Nestori: 1970-luvun hoitokokous

Nestori:  Hoitokokous on väkivaltaa, ei sielunhoitoa

Lauri Pietilä: Sota perintöosasta : todisteita ja tosiasioita lestadiolaisuuden ihmeellisyyksistä sisältä seurattuna. Omakustanne, L. Pietilä, 1981.

Puhuja rauhanyhdistyksellä: “Olet noussut Jumalanvaltakuntaa vastaan!”

Puhujat 2008: “1970-luku oli rakkauden ja anteeksiantamisen aikaa” (Puhujainkokouksen kannaotto joulukuussa 2008.)

Aila Ruoho: Päästä meidät pelosta – hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Käytännöllisen teologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2010.

SRK:n tie 1960-luvulta hoitokokouksiin

Tuiralainen: Väkivallan peittely leimaa vanhoillislestadiolaista liikettä – ja samoin kirkkoa