Helsingin rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Valde Palola, joka on myös SRK:n johtokunnan jäsen, on julkaissut huomattavan kirjoituksen Siionin Lähetyslehdessä (7/2012). Palola on otsikoinut tekstinsä ”Raamattu on Jumalan ilmoitusta”, millä hän viitannee siihen, että vain yksin Raamattu on Jumalan sanaa.
Kirjoitus kannattaa lukea. Palola siteeraa Tunnustuskirjoja. Kirjoitus on täsmällinen ja yksiselitteinen, kiertelemätön ja rehellinen.
Kirjoittaja nojautuu selkeästi yksin kristinopin perusteisiin, eli uskonpuhdistukseen ja Tunnustuskirjoihin. Palola viittaa myös epäsuorasti katolisen kirkon opilliseen tulkintaan, josta uskonpuhdistuksen yhteydessä aikanaan kiisteltiin ja sanouduttiin irti.
Ainoa asia, mitä kirjoitukselta voisi vielä toivoa, olisi että se tunnustaisi rehellisesti, että vl-liikkeessä on pitkään opetettu Raamatun ja Tunnustuskirjojen vastaisesti.
Palola korostaa Uuden testamentin perusideaa ihmisen vanhurskauttamiseta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.
Vanhurskauttamiseen ei siis tule liittää mitään ihmisen aikaansaannosta. – – Tämä vanhurskaus on täysin syntisen ihmisen ulkopuolella valmistettua. Siihen ei tule lisätä mitään ihmisen tekoa, ei ennen vanhurskaaksi tulemista eikä myöskään sen jälkeen. – – Syntinen ihminen pääsee Jumalan lapseksi yksinomaan Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Yksin uskon kautta Jumalan armosta Kristuksen kuuliaisuus luetaan kaikille oikein uskoville vanhurskaudeksi. Tämä kuuliaisuus päästää heidät kaikesta vääryydestään. (Yksimielisyyden ohje.)
Palola sanoo siis hyvin suoraan, että pelastukseen ei tarvita mitään ”ihmisen aikaansaannosta”, ei ennen vanhurskautta eikä sen jälkeen, siis uskovaisena vaellettaessa. Jumala ei vaadi ihmiseltä ”kuuliaisuutta armoneuvoille”. Päinvastoin, ihmisen omat suoritukset ovat Jumalalle kauhistus.
Kuuliaisuusvaatimukset perinnäissäännöille ja elämäntapanormeille, jotka ovat leimallisia vanhoillislestadiolaisuudelle, ovat Raamatun ja luterilaisen kristinopin, Tunnustuskirjojen, vastaisia.
Olennaista on Lutherin ajatus, että vain se, mitä Jumala on Raamatussa ilmoittanut uskosta, ohjaatkoon kristittyä ja seurakuntaa. Kristuksen sovitustyön lisäksi Palola korostaa Lutherin sola scriptura-periaatetta.
Tässä ovatkin koossa kristinuskon yksinkertaiset pääperiaatteet.
Vaikka kirjoitus on lyhyt, Palola onnistuu saamaan sanotuksi kaiken oleellisen. Palola ottaa käsittelyyn pääasian, sen, mikä on Jumalan sanaa ja mikä ei, ja miten Raamattua tulee lukea ja tulkita, ja miten ei.
Hän nostaa esiin kaksi tulkinnan perustavasti erilaista lähestymistapaa, ”jatkuvan ilmoituksen” ja ”päättyneen ilmoituksen” käsitteet. Kuten tunnettua, vanhoillislestadiolaisuuden nykyinen opetus nojaa ”kahden kärjen oppiin”. Opetetaan että Jumalan sana ilmoitetaan Raamatun lisäksi myös ”seurakunnassa”, eli seurakunna päätöksissä, joita tehdään käytännössä esim. puhujienkokouksissa, vuosikokouksissa jne. Tästä Palola toteaa:
Opetus jatkuvasta ilmoituksesta on ongelmallinen. Se alentaa tietyllä tapaa Raamatun arvovallan kristikunnan tradition aikana esiintyneitten merkittävien teologisten julkaisujen sekä eri aikakausien kirkolliskokouksien päätösten tasolle. Tämä on aikaansaanut sen, että opin kysymykset on tulkittu muuttuviksi.
Kuten tunnettua, juuri tässä asiassa SRK:n puhujainkokous meni vakavalla tavalla harhaan vuonna 2007, päättäessään nostaa ”seurakunnan neuvot” yhdenvertaiseksi Jumalan sanaksi Raamatun rinnalla.
Seurakunnan auktoriteettiasemaa korostava tulkinta on hallinnut vanhoillislestadiolaisuudessa vahvasti ilmeisesti ainakin jo1960-luvulta lähtien. Sen sijaan tiedossa on, että lestadiolaiseet puhujat vastustivat tätä käsitystä vielä 1900-luvun alussa (ks. Hulluinhuonelaisen kirjoitus).
Palolan kirjoitus merkitsee irtisanoutumista tästä epäluterilaisesta opista. 
On merkillepantavaa, että Palola ei käytä kirjoituksessaan kertaakaan termejä ”Jumalan valtakunta” eikä ”seurakunta”. Selkeää ja syvästi opillista, Kristus-keskeistä kirjoitusta on syytä tervehtiä kiitollisuudella ja ilolla ja toivoa sille jatkoa.
Palola: Raamattu on Jumalan ilmoitusta
Kirkkomme tunnustuksen mukaan Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava (Yksimielisyyden ohje). Tämä on luterilaisen raamattunäkemyksen luovuttamaton periaate.
Tämän rinnalla yhtä luovuttamaton on uskonpuhdistuksen ajan Raamatun tulkintaperiaate eli lain ja evankeliumin erotus. Sen mukaan parannussaarnaan ei riitä pelkästään lain saarnaaminen. Tähän tulee välttämättömänä lisätä evankeliumin saarna, koska vain siten voi ihminen saada syntien anteeksiantamuksen. (Augsburgin tunnustuksen puolustus.)
Näillä periaatteilla on syytä pitäytyä niihin pyhiin kirjoituksiin, jotka vuosisatojen kuluessa pitkän ja monivaiheisen prosessin jälkeen on kristikunnassa hyväksytty kaanoniin, pyhiin kirjoituksiin kuuluviksi. Näin muodostunut kirjoitusten kokoelma, Raamattu, on Jumalan ilmoitusta, josta on pidettävä tinkimättömästi kiinni.
Yleinen ja erityinen ilmoitus
Luterilaisessa kirkossamme olemme tottuneet puhumaan käsitteistä Jumalan yleinen ja erityinen ilmoitus. Yleisen ilmoituksen mukaan Jumala ilmoittaa itsensä esimerkiksi luonnossa, elämänkohtaloissa ja omassatunnossa. Näin hän lähestyy ja puhuttelee jokaista ihmistä.
Erityisen ilmoituksen mukaan Jumala on ilmoittanut itsensä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä ilmoitus on kirjoitettu Pyhään Raamattuun ja se sisältää kaiken sen, mitä tarvitaan syntisen ihmisen pelastukseen. Sen suhteen ei siis tarvita muuta ilmoitusta.
Tässä mielessä voidaan puhua teologisesta käsitteestä päättynyt ilmoitus.
Tämän rinnalle teologiseen kielenkäyttöön on muotoutunut myös niin sanottu jatkuvan ilmoituksen käsite. Sen mukaan ihmisen pelastuksen kannalta kaikkea ei ole sanottu pelkästään Raamatussa, vaan tässä mielessä Jumalan ilmoitus jatkuu kristikunnan keskuudessa. Tämä näkemys on havaittavissa joissakin suurissa kirkkokunnissa. Sen mukaan oppikysymykset perustuvat Raamatun ohella myös suulliseen perimätietoon ja traditioon. Tämän näkemyksen mukaan niitä ei myöskään voi arvostella Raamatulla.
Opetus jatkuvasta ilmoituksesta on ongelmallinen. Se alentaa tietyllä tapaa Raamatun arvovallan kristikunnan tradition aikana esiintyneitten merkittävien teologisten julkaisujen sekä eri aikakausien kirkolliskokouksien päätösten tasolle. Tämä on aikaansaanut sen, että opin kysymykset on tulkittu muuttuviksi.
Raamattu on opin normi
Luterilaisessa traditiossa ajatus jatkuvasta ilmoituksesta on tuntematon. Uskonpuhdistajat edustivat niin sanottua sola scriptura -periaatetta. Sen mukaan yksin pyhät kirjoitukset eli Raamattu on opin normi.
Uskonpuhdistajien periaate (sola scriptura) tähtäsi ennen kaikkea Raamatun ilmoittaman vanhurskauttamisopin varjelemiseen. Sen suhteen Jumalalta ei tule uutta ilmoitusta.
Yksinomaan Kristus on syntisen ihmisen vanhurskauttamisen syy ja perusta. Ainoastaan hänen kuuliaisuutensa Jumalana ja ihmisenä luetaan uskon kautta ihmiselle vanhurskaudeksi. Tämä vanhurskaus on täysin syntisen ihmisen ulkopuolella valmistettua. Siihen ei tule lisätä mitään ihmisen tekoa, ei ennen vanhurskaaksi tulemista eikä myöskään sen jälkeen.
Tämän tähden Raamatun keskeisenä tulkintaperiaatteena pidettiin lain ja evankeliumin erotusta. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa todetaan, että parannussaarnaan ei riitä lain saarnaaminen, sillä laki saa aikaan vihaa ja se syyttää alati. Tähän tulee välttämättömänä lisätä evankeliumin saarna. Me saamme lahjaksi syntien anteeksiantamuksen, jos uskomme, että synnit annetaan meille anteeksi Kristuksen tähden.
Vanhurskauttamiseen ei siis tule liittää mitään ihmisen aikaansaannosta. Syntinen ihminen pääsee Jumalan lapseksi yksinomaan Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Yksin uskon kautta Jumalan armosta Kristuksen kuuliaisuus luetaan kaikille oikein uskoville vanhurskaudeksi. Tämä kuuliaisuus päästää heidät kaikesta vääryydestään. (Yksimielisyyden ohje.)
Luther totesi, että ”mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista.” (Yksimielisyyden ohje.)
Valde Palola
On merkillepantavaa, että tällä kertaa ei toistella sitä, kuinka seurakunta on ”totuuden patsas ja perustus” ja ”kultainen kynttilänjalka”.
Palolan kirjoitus on tässä yhteydessä yksi vastausyritys keskusteluun, jota on käyty siitä, muodostaako vanhoillislestadiolaisuus nykyisellä opetuksellaan lahkon kansankirkkomme sisälle.
Palola on pitänyt liikkeen leimaamista lahkoksi huolestuttavana. Hän on itse korostanut tarvetta käydä teologista keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden ja kirkossa vastuuta kantavien kesken.
Keskustelun jatkaminen opillisista kysymyksistä on erityisen toivottavaa.
Tervehenkinen ja luterilaisen kristinopin sekä Uuden testamentin hengen mukainen kirjoitus. Aika näyttää, missä määrin Palolan – ja ehkä muidenin edustama – näkemys tullaan hyväksymään liikkeen sananjulistuksessa laajemmin.
* * *
Ajattelemisen aihetta antoivat Kapu lukijana ja Valde Palola kirjoituksellaan. 
Lähde:
Valde Palola: Raamattu on Jumalan ilmoitusta. Siionin Lähetyslehti, nro 7, 2012.
Lue lisää:
Hulluinhuonelainen: Raamattu jäi toiseksi
Topi Linjama: Olemmeko luterilaisia?
Jumalan sana – vanhoillislestadiolaisten hyljeksimä armonväline
Junker Jörg: Mara, teesit ja me
Maalaispoika: Kuka vastaa Päivämiehen harhaopetuksesta? Kommentteja Päivämiehen “armoneuvot”-päääkirjoitukseen 29.7.2009.
Niilo Nojatuoli: Jaakko Antila: vanhoillislestadiolaisuus elää rajanvedosta muuhun maailmaan
Tommi Sarlin: Repeämä kirkossa nousi puheenaiheeksi. Kirkko ja Kaupunki
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Onko kyseessä Valde? Että ei Jukka Palola?
Katsoin siionin lähetyslehden verkkoversiosta ja näytti että kirjoittaja oli Valde Palola. Todella hyvä kirjoitus.
Olipas huono kirjoitus. En tarkoita Valde Palolan kirjoitusta sillä se oli ihan hyvä. Valde Palolan kirjoituksessa en huomannut mitään irtiottoa saaraäidin neuvoista.
No kyllä se sinullekin aikanaan aukeaa, Jukka Rauhal puhui samaan tyyliin suviseuroissa ja hän sai lunta tupaan vl liikkeeltä, ero on että hän ei ole Srk:n johtokunnassa.
Tuttua tekstiä, tuttuja ajatuksia. Tämä on sitä, mitä seuroissa kuulen. Palolan kirjoituksessa ei mielestäni ollut mitään irtiottavaa eikä uutta. Hyvää tekstiä sinänsä, mutta samaa kauraa. Näin uskon.
Tämän suuntaiset kirjoitukset on suunnattu enemmänkin tuonne ulkopuolelle, puhujat kyllä sitten muokkaavat tuon sisällön sisäpuolelle sopivaksi siten että ei jää epäselväksi että ”vain me” olemme oikeassa. Maailma ei ymmärrä jne. Olen eri mieltä, olen kokenut miten tämä ulkopuolinen maailma on oikeudenmukainen ja kuuntelee. Sitä en kokenut vl liikkeessä.
Edellisellä kommentoijalla ei ehkä kannattaisi yleistää kaikkia koskevaksi: ”puhujat kyllä sitten muokkaavat tuon sisällön sisäpuolelle sopivaksi siten että ei jää epäselväksi että “vain me” olemme oikeassa.”
Minusta tuntuu, että tämä ei ole enää aivan näinkään. Tiedän, että ainakin vl-papeissa on niitä, jotka haluavat pitää Jumalan sanan korkeimpana ohjeenaan eikä korottaa seurakuntaa siihen asemaan. Eivätkä he pelkästään ajattele näin vaan myös julistavat. Se tuntuu hyvältä kehitykseltä. Seurakunnalle kuuliaisuuden korostaminen ainakin nykyisessä tulkinnassaan ajaa ihmiset niin ahtaalle, että uskomisen ja ajatusten jakamisen vapaus on koetuksella.
Miksi on tärkeää ajatella, että ”vain me” pääsemme taivaaseen. Minä uskon niin että jos minä saan rauhan näin, miksi siitä luopuisin. Mikä minä pieni ihminn olen arvioimaan toisten rauhaa oli vl tai ei. Tästä kiihkeän keskustelun sain aikaan sisarpiirissä.
Oleelliset lauseet Palolan kirjoituksessa ovat:
”Tähän tulee välttämättömänä lisätä evankeliumin saarna. Me saamme lahjaksi syntien anteeksiantamuksen, jos uskomme, että synnit annetaan meille anteeksi Kristuksen tähden.”
Meiltä ei kysytä mitään muuta kuin että uskomme (anteeksi syntimme).