Ei se ollutkaan burnout

Aviomiehen naiseen kohdistama seksuaalinen väkivalta on vaiettu asia vanhoillislestadiolaisuudessa. Perheväkivallasta on satunnaisesti kirjoitettu Päivämiehessä, mutta seksuaalinen vakivalta on tabu. Syksyllä 2012 vanhoillislestadiolainen aviopari julkaisi Helsingin Sanomissa kirjoituksen aiheesta. Kirjoittajat nostivat esiin, että huoli on todellinen. (Kenellä on valta päättää naisen kehosta? HS 14.6.2012.)

Keskustelua jatkaa nyt terveysalalla toimiva asiantuntija, joka lähetti alla olevan kirjoituksen blogiin toivoen sen julkaisemista anonyymisti.

– Aivan kaikki lestadiolaisnaiset eivät voi hyvin avioliitossa, hän kirjoittaa. Hän kertoo Elinasta. Elinan oikea nimi on jotakin muuta, sillä näistä asioissa ei mielellään puhuta omilla kasvoilla. Elina itse pitää tärkeänä, että tämä asia nostettaisiin herätysliikkeessä asiallisella tavalla esiin. Etsien konkreettisia ratkaisuja niille joilla on hätä. Elina haluaa suojella yksityisyyttään, perhettään ja lapsiaan sekä muita läheisiään. Mutta koska asia on tärkeä, koskettaa kymmeniä tuhansia naisia  ja vaatisi kunnollista tutkimusta, siitä on syytä keskustella. 

*     *      *

Merkit

”Tutkimustietoa asiasta ei ole.  Tätä kysymystä  on vaikea lääketieteellisesti tutkia. Mutta sitä tapahtuu. Tätä on tapahtunut. Se mikä on johdattanut ammatti-ihmisiä kysymysmerkkien äärelle, on  herkistyminen tietyille jäljille ja merkeille. Herkistymistä ja merkkien tunnistamista on suunnannut tutustuminen naisten alistamisen mekanismeihin joidenkin muiden etnisten ja uskonnollisten ryhmien piirissä, esimerkiksi  uusien maahanmuuttajaryhmien taholla.  On havahduttu siihen, että jotakin hyvin samantapaista on meilläkin. 

On outoja potilastapauksia, pitkään kestävää terapiantarvetta,  selittämättömäksi jäävää työkyvyttömyyttä, ja on väisteleviä sanoja ja epämääräisiä, vältteleviä puheita. Terveys- ja sosiaalialan ammattipiireissä ilmiöstä on kyetty saamaan esiin jonkin verran tietoa. Seksuaalisen väkivallan ei katsota liittyvän suoranaisesti lestadiolaiseen hengelliseen katsomukseen sinänsä, vaan liikkeen vahvasti miesvaltaiseen kulttuuriin. Liikkeen hengelliset opit vahvistavat miesvaltaa. Se on lestadiolaisuudessa yhteistä eräiden maahanmuuttajaryhmisen kanssa.

Eräiden maahanmuuttajien miesvaltaiset kulttuurit perheissä ja suvuissa perinteenä siirrettyine normeineen alkoivat tulla Suomessakin tutummaksi 1990-luvulta lähtien. Kun lisäksi naisten ja tyttöjen kontrolloiminen maahanmuuttajien perheissä sekä samantyyppiset ristiriidat suomalaisten ja ulkomaalaisten välisissä monikulttuurisissa perheissä olivat nousseet  esiin viranomaistyössä, on alettu osata yhdistää asioita ja tunnistaa ilmiöitä paremmin kuin ennen.

Esimerkiksi islamin piirissä naisviha ja totalitaarinen miesvalta tunnistetaan ja se on meille suomalaisina ilmiselvempää kuin periaatteessa aivan sama piirre kotoperäisessä lestadiolaisessa liikkeessä. Pohjimmiltaan on kyse samasta ilmiöstä. Aivan kaikki lestadiolaisnaiset eivät voi hyvin avioliitossa.

Meilläkin on tätä

On ymmärretty, että ”meilläkin on tätä”. Umpisuomalaisessakin kulttuurissa esiintyy pitkällekin samantyyppistä miesten valtaa ja naisten kontrollointia, periluterilaisen kirkkomme sisällä. Lukekaa Anja Snellmanin Parvekejumalat…

Se mikä lestadiolaisuudessa nostaa ongelman erityiseksi, on että suomalainen uskovaisten yhteisö hiljentää uhrin. Lestadiolaisnaiset jäävät perheväkivallan sattuessa yksin, sekä suvun, oman hengellisen yhteisön että yhteiskunnan tuen ja terveydenhuollon taholta.

Sukulaiset ja usein myös liikkeen raamatutulkinnasta vastaavat hengelliset auktoriteetit eli puhujat (jotka ovat kaikki miehiä) kehottavat pahoinpideltyä naista antamaan anteeksi, kerran toisensa jälkeen. ”Asioita korjataan evankeliumilla.”

Tällöin väkivalta tavallisesti vain pitkittyy. Kun muiden perheiden väkivaltaan kyetään puuttumaan, mutta ulospäin hyvinvoivien vanhoillislestadiolaisten perheiden asioihin ei esimerkiksi terveydenhuollossa ymmärretä puuttua, eikä sitä rohjeta tehdä aina epäilystenkään herättyä.

Elinan salattu kärsimys

Elinan (nimi muutettu) pelko ja kärsimys oli alkanut vasta, kun avioliittoa oli jatkunut kahdeksan vuotta.  Avioliiton ensi vuodet olivat sujuneet yhteisymmärryksessä. Elina  oli toki havainnut miehen äkkipikaisuuden ja kärsimättömyyden joissakin tilanteissa, mutta se ei yleensä kohdistunut häneen. Mutta sitten sattui se kerta, että mies pakotti hänet yhdyntään. Ensimmäiset kerrat sattuivat erityisen raskaassa ja kuluttavassa elämänvaiheessa,  kun perheeseen oli syntynyt useita lapsia hyvin tiheään tahtiin. Elina oli umpiväsynyt, sillä lasten hoito ja sairastelu oli johtanut vakavaan univelkaan. Oli selvää, että tilanne parisuhteessa oli muuttunut siitä mitä se alussa oli ollut, kun perhessä alkoi olla useita alle kouluikäisiä.

Elina oli kärsinyt jo pitkään levon ja unen puutteesta. Siitä seurasi unihäiriöiden kierre. Silloinkaan kun oli hetki aikaa nukkua, Elina ei enää kyennyt nukkumaan kunnolla. Oli selvää, että Elina oli useiin loppuun väsynyt eikä olisi aina jaksanut antautua miehen haluille niin usein kuin tämä vaati. Miehestä tuli ärtynyt ja aggressiivinen. Hän alkoi olla lisäksi vainoharhaisen mustasukkainen, ja kun ei muuta tahoa ollut, hän kohdisti mustasukkaisuutensa lapsiin.

”Tätä et ikinä unohda: Minä olen sinulle aina ykkönen”

Mies jopa väitti, että lapsista oli tullut   hänen ”kilpailijoitaan”. Elinasta tuntui, että mies ei ollut aivan järjissään. Öiden lyhyinä hetkinä mies syytti Elinaa siitä, että tämä antoi enemmän huomiota lapsille kuin puolisolle. Mies esitti tiukasti vaatimuksensa, että Elinan tulee asettaa ykköseksi aina hänet, miehensä, aivan joka tilanteessa, tuli mitä tuli.

Elina hämmentyi eikä tiennyt mitä ajatella. Mitä mies tarkoitti? Olihan kyse heidän yhteisistä lapsistaan, lapsista jotka olivat täysin riippuvaisia huolenpidosta.  Hän ei voinut nähdä miehen vaatimuksissa tolkkua. Hän yritti ja yritti sovitella ja järjestellä arkipäivän tilanteita niin, että mies ei joutuisi kokemaan tunnetta jäämisestä ”kakkoseksi”. Sillä niiden tilanteiden jälkeen mies tuli aina hyvin aggressiiviseksi. Elina yritti selviytyä arjessa sekä kodin ja lasten haasteista että miehen tarpeista.

Mies raiskasi hänet. Se tapahtui kerran, ja kun se oli tapahtunut kerran, sitä ei voinut enää pysäyttää. Raiskaaminen toistui. Mies otti sitten hänet väkisin lähes joka kerta. Seuraavat raskaudet saivat alkunsa raiskaamisesta.

Hoitamattomana trauman seuraamukset ovat vakavia

Kului vuosia. Nuoremmat lapset olivat jo koululaisia ja kaksi vanhimmasta päästä oli jokunen muuttanut kotoa omilleen. Elina sai lopulta mennyksi hakemaan apua itselleen, kun oli sairastellut selittämättömin oirein jo yli kuuden vuoden ajan. Oireet olivat vaihtelevia. Hän oli myös stressaantunut, ja syyksi hän arveli lasten kouluvaikeuksia ja vaativia työtehtäviään. Perhetutut ja ystävät luulivat, että stressi tekee ihmisen tosiaan niin sairaaksi.

Kukaan ei kysynyt tarkentavia kysymyksiä – mistä se stressi oli tullut. Mikä sen syy oikeastaan oli?

”Uupumista” ei osattu missään hoitaa

Elina saattoi saada työpaikalla paniikkikohtauksia. Hän oli kaiken aikaa loputtoman uupunut. Välillä hänestä tuntui että hän ei pysty edes hengittämään, happi loppuu. Tuli muita omituisia oireita, vuotoja, iho-oireita, kipuja. Elina kävi erikoislääkäreiden vastaanotolla, yksi tutki yhtä oiretta ja toinen toista.  Töissä hän kävi särkylääkkeiden varassa.

Tämä ihminen, sama joka oli vielä joitakin vuosia sitten tehnyt pitkiä vaelluksia naisporukalla Lappia ja ulkomaita myöten, hoitanut vaativaa työtään suuressa työpaikassa ja organisoinut tarmokkaasti ison talon arjen tiptop. Muutos oli dramaattinen.

Raha-asioista se ei voinut johtua. Perheen talous oli kohtuullisessa kunnossa, vaikka ylimääräiseen luksukseen ei ollut varaa. Stressiä ja naisen kymminestä erilaisista oireista koostuva huonovointisuus selitettiin niin, että syynä olivat tiheään syntyneet lapset. Heitähän oli syntynyt joka vuosi tai lähes. Lapset vaativat äidin voimat. Mutta se oli vain puoliksi totta.

Elinan ”burn outia” kuten siitä oli silloin puhuttu, kesti lähes seitsemän vuotta. Unettomuutta, voimien hiipumista, särkyjä, nivelten jäykkyyttä, lihaskipuja, ruokahaluttomuutta, laihtumista. Hän menetti  työkykynsä. Hänestä tuli lopulta 80%:sti  työkyvytön.

Diagnoosi

Elina oli mielessään todennut, että hänen olisi lähestulkoon mahdotonta  luottaa keneenkään ulkopuoliseen, edes terveysalan ammattilaiseen. Kuinka hän voisi puhua siitä ikinä? Kuitenkin hän yritti löytää apua. Lopulta  monen terapeutin kautta kuljettuaan  ja monenlaista kokeiltuaan hän tapasi asiantuntijan, terapeutin, jonka kanssa luottamus alkoi rakentua. Hetki hetkeltä,  askel askeleelta. Hän kohtasi yhden, kokeneen, ja samalla juuri Elinan sielua ja ruumista kuuntelemaan kykenevän ammattiauttajan, johon hän pystyi luottamaan. Saatiin lopulta diagnoosi ja diagnoosinmukainen hoitosuunnitelma.  Käynnistettiin hoito. Näin hän itse kuvaa asiaa:

Minulle oli kehittynyt PTSD eli posttraumaattinen stressireaktio. Jos olisin hakenut aiemmin apua, sitä ei olisi ehkä tullut, ja olisimme voineet päästä aikaisemmin kiinni itse ongelmaan. Avaamaan  sitä. Käytännössä diagnoosi tarkoitti sitä, että sain rajuja paniikkikohtauksia ihan pienen pienistä asioista. Samalla koko kroppaa alkoi hallita totaalinen uupumus. Se alkoi sitten rajoittaa elämää todella paljon, koska yritin koko ajan välttää kaikkia ja kaikkea joka laukaisi ahdistuksen, siis kaikkea joka millään tavalla voisi nostaa mielessä esiin sen mitä mieheni oli tehnyt minulle. Myös lapsuuteni ahdistavat asiat, lapsuudenperheen puhumattomuus ja se että jouduin lapsuudenperheessäni kaltoinkohdelluksi, jopa oma äitini torjumaksi, nousivat pintaan. Sen päälle sairastumiseen johti se että jouduin toistuvasti kokemaan seksuaalista väkivaltaa mieheni taholta, pitkän aikaa. Enkä saanut mistään apua. Ilo katosi kaikesta. Lopulta olin niin uupunut, että en jaksanut kättä nostaa.

Ikävä tieto diagnoosin seurauksena tuli, etteivät ko. teot asiana koskaan varsinaisesti unohdu mielestä, siitä jää elämänmittainen jälki psyykeen. Hyvä uutinen sitten on se, että traumasta pystyy toipumaan, sen kanssa oppii elämään, eikä se joskus tulevaisuudessa enää satu yhtä paljon kuin ennen. Traumaterapian avulla asian voi käsitellä ja vetää viivan sen yli.

Parisuhteen väkivalta-asia alkoi siitä sitten purkautumaan. Elina ei halunnut saattaa miestä vastuuseen rikoksista. Ei hän mitään sellaista halunnut, vaikka tunsikin pettymystä ja vihaa sitä kohtaan, mitä mies oli hänelle tehnyt. Miehessä oli myös paljon sitä hyvää johon hän oli aikoinaan nuorena rakastunut ja jota hän yhäkin rakasti. Tilanne oli ristiriitainen. Hän toivoi vain, että mies etsiytyisi hoitoon.

Toivo hiipuu

Elina jaksoi vielä toivoa, että parisuhdetta voitaisiin sitten alkaa rakentamaan uudelta pohjalta. Kummankin oman terapiaprosessin tukemana.

Mutta mies ei suostunut menemään hoitoon. Tämä oli Elinalle suuri pettymys, joka oli suistaa hänet takaisin uupumuksen kuiluun. Miten avioliittoa voitaisiin jatkaa, kun toisella ei ole halua tulla askeltakaan vastaan?

Mies on Suomen lain  mukaan syyllistynyt vakavaan rikokseen. Hän on rikollinen. Hänen vaimonsa yritti saada hänet suostumaan henkilökohtaiseen terapiaan. Jos nainen tekisi ilmoituksen poliisille, tulisi oikeusjuttu ja rangaistus. Mutta mies tietää, että sitä vaimo ei koskaan tekisi. Ei myöskään terapeutti.

Tai jos joku muu asiasta tietävä ilmiantaisi miehen. Raiskaus avioliitossa ei ole enää asianomistajarikos.  Sosiaali- ja terveysviranomaisille voi jättää myös nimettömän ilmoituksen perheväkivallasta. Tätä mies pitää epätodennäköisenä. Ei kukaan uskovainen sellaista tekisi.

Ei väkivalta itsessään ole sesuraus yksin uskonnon miesvaltaisuudesta. Kyseessä voi lla luonnhäiriöinen tapaus. Tutkija Helinä Häkkänen-Nyholmin mukaan noin 10 % väestöstä omaa  psykopatiaan luettavia piirteitä. Psykopaatit seksuaalisen väkivallan tekijöinä ovat niitä, joista ei usein uskota, että he ikinä tekisivät sellaisen rikoksen. Psykopaateille ominaisia piirteitä ovat mm. lipevyys, manipulatiivisuus ja liioitellutn mahtava itseihailu. He ovat myös  tunne-elämältään pinnallisia. Heiltä puuttuvat kokonaan katumuksen ja myötätunnon  tunteet. Usein psykopaatti aviomies  syyllistyy seksuaaliseen väkivaltaan ja voi olla täysin sadistinen. Tällainen ihminen ei piittaa siitä, että vaimo pelkää ja on kauhuissaan. Tällaisiakin miehiä voi uskonnossa vallitseva vaikeneminen suojella.

Raiskaus on rikos

Tämä on niin suuri tabu, että siitä ei puhuta edes kuiskaten. Voiko Suomessa tapahtua tällaista suomalaiselle naiselle, ilman että kukaan puuttuu siihen? Voi kyllä. Näitä rikoskia tapahtuu suloisessa Suomessamme. On arvioitu (2008), että joka vuosi joutuu raiskatuksi lähes 10 000 naista, joista vain n. 500 tekee ilmoituksen siitä viranomaiselle.  Samansuuntaisiin lukuihin ovat päätyneet sekä Oikeuspoliittisen tukimuslaitoksen tutkija Päivi Honkatukia, sekä raiskauskriisikeskus Tukinainen keskukseen tulleiden yhteydenottojen perusteella. Yksittäisiä vuosia koskeneissa kyselytutkimuksissa on noussut esiin vielä tätäkin korkeampia lukuja.

Vuonna 2005 toteutetun rikosuhrikyselytutkimuksen mukaan 46 000 suomalaisnaista oli joutunut edeltävän vuoden aikana raiskauksen tai sen yrityksen kohteeksi, kun mukaan luetaan tilanteet, joissa uhri oli nukkunut tai ollut muutoin puolustuskyvytön. Näistä 15 000 naista oli pakotettu seksuaaliseen kanssakäymiseen, joista yli puolet parisuhteessa. Varsinkaan läheisten tekemästä seksuaalisesta väkivallasta ei yleensä ilmoiteta viranomaisille.  Rikoslain määrittämä ilmoitusvelvollisuus ei myöskään koske lähiomaisia. ja puolisoita.

Harva uhri tietää, että lähisuhdeväkivallan uhrilla on oikeus maksuttomaan oikeudenkäyntiavustajaan ja tukihenkilöön. Tieto, että apua on saatavissa, saattaisi  tilannetta helpottaa ja rohakista etsimään apua.

Raiskaus on rikos myös kotona, avioliitossa. Se on laki.

Kun raiskaus on tapahtunut kerran, se voi tapahtua sen jälkeen usein. Näin voi jatkua vuosikausia, tyypillisessä tapauksessa. Nainen alistuu siihen, koska ei pysty ratkaisemaan miten voisi sen estää.  Hän pelkää joka päivä sitä hetkeä,  kun on kahden miehensä kanssa. Mielessään seuroissa saarnojen rivien välistä omaksuttu vanhatestamentillinen ajatus ”aviovelvollisuuden täyttämisestä”. ”Te olette yksi liha.”

Raskaudenpelko on tabu lestadiolaisuudessa. Raskaudenpelko ei anna lupaa ehkäisylle. Vain vakava sairaus sallii uskovaiselle ehkäisemisen. Lasten synnyttäminen Jumalan valtakunnan kasvattamiseksi on naisen ykköstehtävä. Äitiyttä naisen paikkana korostavat usein myös SRK:n johtohenkilöt. Naisen on alistuttava vuodesta toiseen elämään raskaudenpelossa.

Lapsia on suojeltava

Mies tietää, että häntä ei uhkaa rangaistus. Elina haluaa ehdottomasti suojella lapsiaan, joita oli pitkälle toistakymmentä, osalla on jo kasvava perhe heilläkin. Jos lasten kunnioittama isä ja monen lastenlapsen isoisä joutuisi oikeuden eteen ja saisi tuomion tämänlaatuisesta rikoksesta, se olisi äärimmäisen raskas kuorma lapsille. Mitä traumoja se synnyttäisi viattomissa lapsissa ja nuorissa? Elina halusi kantaa vastuuta tulevista sukupolvista, joiden kunnioituksen isoisää kohtaan hän halusi säästää. 

Olisi suuri järkytys lapselle joutua tietämään, että on itse saanut alkunsa raiskaamalla. Lapsi on itse viaton, hänen ei sitä pidä saada tietoonsa.

Avioero on synti. Erillään on lupa asua. Elina ”muutti pois”, sillä hän muutti asumaan talon toiseen päähän, alkuaan isovanhemmille ajateltuun pikku yksiöön, jossa oli erillinen sisäänkäynti. Hän alkoi rakentaa omaa elämäänsä siellä. Elämää, johon ei enää oikeasti kuulunut aviomiestä. Suvun tilaisuuksissa he saattoivat vielä käydä muodollisesti parina yhdessä, mutta tosiasiallisesti he alkoivat elää täydellisessä erossa.

Järjestely ei kuitenkaan leimaa heitä rauhanyhdistyksellä eronneeksi pariksi. He saavat pysyä ”yhteisessä rakkaudessa”.

Mitä Elina haluaa sanoa tämän kirjoituksen lukijalle, hänelle joka pelkää, tai jolla on ehkä sama kohtalo?

– Hae apua,  heti! Luotettavaa apua on olemassa! Taistele oman terveytesi ja elämäsi puolesta että et sairastuta itseäsi. Vain sillä voit auttaa lapsiasi ja ehkä te yhdessä kykenette pelastamaan avioliittonne.

*          *          *

Naisiin kohdistuva väkivalta on poistettavissa, myös lestadiolaisuuden piiristä,  ja oikea aika on nyt.

Yleiset selitykset eivät auta sitä yhtä naista, jonka oikeus itsemääräämiseen on viety ja joka on siihen ehkä itsekin jo kotikasvatuksessa opetettu alistumaan. Siihen asetelmaan mieskin on kasvanut. Moni lestadiolaistyttö menee naimisiin nykyäänkin hyvin nuorena eikä välttämättä kykene hahmottamaan mistä on kyse. Eikä ole myöskään rohkeutta hakea apua, koska silloin pelkää, että oma uskonliike saa tahran.

Seuraus on että nainen  joutuu kärsimään pahimmanlaatuisesta väkivallasta ehkä vuosia, ja havahtuu tilanteeseen vasta vuosien kuluttua.

Perheväkivallan torjuntaohjelmissa toimineet sosiaalityöntekijät ovat oppineet jo jossain määrin tuntemaan lestadiolaisuuden piilevät naisten ansat ja riskit,  kuten ehkäisykiellon ja avioerokiellon.  Yksityisessä, salatussa piirissä piilevä naisten alistaminen, kuten raiskaaminen avioliitossa, on sen sijaan  jäänyt edelleen piiloon.

Huom! Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että avioliitossa tapahtuvaa seksuaalista väkivaltaa olisi uskonnollisissa piireissä ja juuri lestadiolaisuuden piirissä ilman muuta määrällisesti enemmän kuin valtaväestön keskuudessa. Kysymys on siitä, että rauhanyhdistyksen piirissä on vieä tavanomaistakin enemmän sellaisia ajattelutapoja ja käyttäytymis- ja toimintamalleja, että raiskaus ei tule ilmi eikä siitä puhuta. Lähiväkivallasta kärsivät naiset eivät pääse avun ja hoidon piiriin, uskonnon vaatimusten takia.

*          *          *

Ajattelemisen aihetta antoi nimim. Tukihenkilö. Kommentit:  R.K.

*          *          *

Lue lisää:

A-A-Tami: Voiko uskovainen erota puolisostaan?

Hengellinen väkivalta parisuhteessa. Naisten Linja. Perustuu Rauni Kortesalmen kirjoitukseen.

Istanbulin sopimuksen ratifiointia käsitellyt työryhmä luovutti mietintönsä. Ulkoasiainministeriö 10.4.2013.

Jumalako se naisen nujertaa? (M. Saarnio, kirjoitus Päivämiehessä.)

R. K.: Lestadiolaisuuden tabu: raiskaus avioliitossa

R. K.: Helena Jaakkola: Mies ja vl-yhteisö murskasivat illuusioni (Eeva-lehdessä ollut haastattelu.)

Kapu: Lestadiolaisnaisia painostetaan suostumaan seksiin ilman ehkäisyä, piispa ei piittaa asiasta

Katarooma: Kasvukipuja: matkapäiväkirja. Vanhoillislestadiolaisessa perheessä insestin uhriksi joutuneen nuoren blogi.

Susanna Kemppainen: Perheväkivaltahankkeesta on saatu hyviä kokemuksia. (Miina-projekti.) Kaleva 17.3.2012.

Anna-Reetta Korhonen: Naisten synnit, miesten himot: vanhoillislestadiolaisliikkeestä lähteneet naiset kertovat. Tulva nro 1, 2013.

Rauni Kortesalmi: Uskonnollinen yhteisö hoitaa väkivaltaa. (Miina-projekti.) Esikko 4, 2010, s. 14-16.

Lisääntymisvelvoite voi viedä naisen kuoleman porteille. (Terveydenhoitaja Terttu Holmin haastattelu Kotimaa-lehdessä 28.1.2009)

Lucas: Kun pyhästä paljastuu pahuus

Raiskauskriisikeskus Tukinainen

Ryhmätoimintaa väkivaltaa kokeneille naisille. Naisten Linja.

Eero Salin: Yksikin lyönti on liikaa. Päivämies 18.10.2000.

Suurperheen äiti: SRK:n johtajat ottaneet “Elämän ja kuoleman Herran” roolin?

Joni Valkila: Mikä altistaa uskonyhteisöjä seksuaalisen väkivallan esiintymiselle? UUT ry:n sivut.