FT, historiantutkija Mauri Kinnunen on nykyajassa ollut ensimmäisiä, joka osoitti kieltojen pohjautuvan ensi sijassa Ruotsin Lapissa syntyneen ja suomalaisella korpiseudulla levinneen herätysliikkeen maantieteelliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen taustaan eikä Jumalan sanaan (Kaleva 1.10.2006).
Kyse on yli satavuotiaaseen herätysliikkeeseen muodostuneesta ja siinä ylläpidetystä perinteestä, ei hengellisestä kysymyksestä. Raamatulla kulttuurikieltoja onkin vaikeaa perustella. Raamatun aikaan ei ollut olemassakaan esimerkiksi tallennettua musiikkia, vaan kaikki musiikki oli ”elävää” eli paikalla esitettyä musiikkia.
On tietenkin asiatonta ja virheellistä ajattelua erotella erilaisia taiteen esittämismuotoja ja leimata toisia synnillisiksi (teatteri, konsertit, elokuvat), kun taas pitää toisia (äänitteet, lausunta, YLEn Elävä Arkisto) uskovaisille sopivina niiden teknisen esitysmuodon takia. Moinen selittely on teologisesti täysin kestämätöntä eikä Raamattu tue näitä teoretisointeja. Kulttuuriseikkoihin liittyvät järjettömät kiellot ovatkin omiaan karkottamaan tänä päivänä nuoria liikkeen piiristä.
Kulttuurikieltoja tarkasteltaessa ei voida sivuuttaa herätysliikkeen lähihistoriaa, eli 1960-70-luvulta alkanutta vaihetta, jolloin niiden noudattamista ryhdyttiin valvomaan yhteisössä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Siitä lähtien kieltoja myös jatkuvasti lisättiin puhujainkokousten päätöksillä. Joka rikkoi kieltoja, joutui nuhdeltavaksi ja hänet velvoitettiin julkiseen rippiin eli parannuksen tekemiseen ”seurakunnan edessä”.
Osoituksena nuoremman polven kyseenalaistavista pohdinnoista on oululaisessa Kalevassa 29.3.2009 julkaistu runoilija Lassi Hyvärisen punnittu puheenvuoro. Hyvärinen kytkee kulttuurikieltojen syntyprosessin osuvasti yhteisön lähihistorian ratkaisuihin.
Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde
Runoilija Lassi Hyvärisen puheenvuoro Kalevassa 29.3.2009.
Valtaväestön mielikuvissa vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään liuta sääntöjä ja kieltoja. Monet näistä elämäntapanormeista liittyvät kulttuuriin, kuten elokuviin, teatteriin ja musiikkiin. Asenteet alkoivat kristallisoitua sitoviksi normeiksi 1960-luvulla. Silloin vakiintui nykyinen käsitys yksilön ja seurakunnan suhteesta.
Lestadiolaisten tapakulttuurin historia ulottuu Lestadiuksen saarnoihin asti. Peräpohjolan karuissa oloissa säätyläisten tavat ja kaupunkien huvit olivat etäistä ylellisyyttä. Saarnoissaan Lestadius tuomitsikin kaiken koreilun ja säätyläisten huvitukset maailmallisina. Hänen kuolemansa jälkeen asenteita välittivät saarnapostillat, joita eri suuntien lestadiolaiset lukivat ahkerasti.
Herätysliikkeen hajaantuminen kolmeen pääsuuntaan vähensi elämäntapanormien merkitystä suurimmaksi haaraksi jääneessä vanhoillislestadiolaisuudessa. Liikkeen nykyinen tapakulttuuri vakiintui 1900-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan maaseudulla. Lestadiolaisen maalaisväestön elämänpiiriin kuuluivat työ, koti ja uskonto. ”Syntielämä” kytkeytyi tansseihin ja juominkeihin. Kaupunkikulttuuri taas oli talonpojan näkökulmasta turhaa ja etäistä, siksikin sen muodot sirkuksesta teatteriin oli edelleen helppo tuomita.
Toisaalta aiemmin vieroksutut ”hihhulit” muuttuivat yhteiskuntakelpoisiksi muun muassa kansalaissodan seurauksena. Itsenäistyneen Suomen kristillis-isänmaallinen ilmapiiri ja lestadiolaisten arvot tukivat toisiaan. Vanhoillislestadiolaiset papit lähensivät liikkeen suhdetta kirkkoon. Lähinnä heidän vaikutuksestaan myös kulttuuriasenteet lientyivät – heidän kulttuurikäsityksensä ei sanottavasti poikennut muiden kristillis-oikeistolaisten piirien asenteista. Esimerkiksi Helsingin olympialaisten järjestelyihin osallistui lestadiolaisia, olympiahymnin säveltämistä myöten.
Liikkeen pappien ja maallikkojen kehitys kulki kuitenkin eri suuntiin ja 1960-luvun hajaannuksessa suurin osa papeista erosi tai erotettiin liikkeestä. Samoihin aikoihin modernisaatio alkoi toden teolla järkyttää lestadiolaisten kylien perinteistä järjestystä. Vielä 1909 vanhoillislestadiolaisten ”suuressa kokouksessa” torjuttiin ”seurakuntaan perustuvien puheiden” nostaminen Raamatun rinnalle, koska ”seurakunta voi joskus erehtyä”.
Vuonna 1938, otettaessa radioon myönteinen kanta, haluttiin luottaa yksilön omatuntoon ja välttää ”tekemisen ja tekemättä jättämisen ihmisoppia”. Pappishajaannuksen jälkeen, yhteiskunnan maallistumisen painaessa liikkeen johto alkoi korostaa seurakunnan erehtymättömyyttä ja yksilön kuuliaisuutta ”seurakunnan neuvoille”.
Vuoden 1963 kielteinen televisiopäätös oli ensimmäinen merkittävä, liikkeen jäseniä sitova normi. Myös vanhoista kulttuuriasenteista tuli pian ehdottomia normeja. Tämä kehityskulku oli myös yksi keskeinen syy 1970-luvun hoitokokouksille, joissa normien kyseenalaistamisesta tai rikkomisesta tuli tehdä parannus, ja jos ei tehnyt, erotettiin usein liikkeestä.
Hoitokokouksia seuranneena aikana elämäntapanormien osuus saarnoissa ja liikkeen lehdissä on vähentynyt. Niitä ei ole silti kumottu. ”Me emme halua” ja ”kanta ei ole muuttunut” –tyyppinen retoriikka on uusintanut normeja. Esimerkiksi lestadiolaisen muusikon järjestämä konsertti voi herättää nykyäänkin huhumyllyn, paheksuntaa ja jopa anteeksipyyntövaatimuksia. Moni muusikko kokeekin tekemisiinsä kohdistetun huolenpidon ahdistavana.
Tapakulttuurin vähittäinen höltyminen 2000-luvulla ei ole jäänyt vaille vastareaktioita. Myös 1970-lukulainen ehdotonta kuuliaisuutta vaativa ajattelu on nousussa. Olen aivan viime aikoina tavannut vanhoillislestadiolaisia, joita on tuoreeltaan ”hoidettu”. Tämä tarkoittaa, että heitä on puhuttelemalla ja painostamalla pakotettu pyytämään anteeksi tekoja tai puheita, joita he eivät itse ole kokeneet vääriksi. Hoitamisen syynä on ollut elämäntapanormien rikkominen tai kyseenalaistaminen. Hoitajien tärkein painostusväline ei ole Raamattu, vaan vaatimus kuuliaisuuteen seurakunnalle.
Kyse on kenties yksittäistapauksista, mutta lestadiolaisten itsensä on hyvä tietää, etteivät seurakunnan nimissä tapahtuvat ”hoidot” ole jääneet 1970-luvulle, vaikkei niitä seurakunnan edessä pidetäkään. Tietyt liikkeen opilliset korostukset, kuten tulkinta ”Kristuksen kirkkolaista” ja ”veljen vartioimisesta”, luovat myönteisen huolenpidon lisäksi pohjaa myös epäterveille yksityiselämään puuttumisille.
Elämänsä viimeiset vuodet vanhoillislestadiolaisuuteen kuulunut teologian tohtori ja tutkija Aulis Zidbeck kirjoitti vuonna 1987 kulttuurivastaisuudesta liikkeen ”kauneusvirheenä”. Hänen mukaansa televisiokielto ja kulttuuriasenteet ovat ongelmallisia siksi, etteivät tapakulttuuriin kuuluvat kiellot ja säädökset kuulu kristinuskoon ja luterilaisuuteen: kristitty tarvitsee syntiä vastaan voimakseen elävää uskoa, ei ihmisten säätämiä määräyksiä.
Samantapaisia ajatuksia liikkeen sisällä esitetään nykyäänkin. Vanhojen kokouspöytäkirjojen ja muun tiedon leviäminen on paljastanut monille, että esimerkiksi opetus seurakunnan erehtymättömyydestä on suhteellisen nuori.
Avoin keskustelu tapanormien ongelmista tai liikkeen lähihistoriasta on vaikeaa. Esteenä ovat monet pelot. Monen rauhanyhdistyksen ilmapiirissä normien kyseenalaistaminen nähdään helposti seurakuntaa vastaan nousemisena. Viimeistään ”eriseurakortin” vilauttaminen jähmettää keskustelun – liikkeen historian takia eriseurasta puhuminen saa kenet tahansa lestadiolaisen varpailleen.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on selvää tarvetta avoimeen keskusteluun lähihistorian kipupisteistä ja niiden vaikutuksesta nykytilanteeseen. Keskusteluun ovat rohkaisseet myös monet liikkeen saarnaajat.
Keskusjärjestö SRK:n kotisivuilla todetaan, että vanhoillislestadiolaisuuden opillisena perustana ovat Raamattu ja luterilainen tunnustus. Tuoreessa haastattelussa SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi, että lestadiolaiset kokevat olevansa ”luterilaisen kirkon ydintä”. Hyvä näin: Raamattu ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjat tarjoavat keskusteluille yhteisen lähtökohdan.
Lassi Hyvärinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija
Kaleva 29.3.2009
Aiheesta myös täällä:
Puhujain- ja seurakuntavanhinten kokouksen päätös (Ruukki 1971), jossa kielletään kirkkokuoroissa ja muissa kuoroissa laulaminen, solistina esiintyminen ja oopperaharrastus sek varoitetaan kuvataiteilijan ja musiinkinopettajan ammateista. Päivämies nro 37, 8.9.1971: ”Kristitty ja taide”. (Nimim. Pölyttynyt: otathan vastaan parhaimmat kiitokset jälleen historian havainnollistamisesta, kun nostit esiin olennaisia, autenttisia dokumentteja.)
Virpi Hyvärinen: Miten toteutetaan onnistunut glasnost?
Teatterivierailu sulki papin pois SRK:n rippileiriltä, Kotimaa 9.9.2007
Jussi Vilkuna: Soile Isokoski (Kaltio)
Oulun teatterijupakka 2007 ja sen taustaa.
Omat polut © - etnisten vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia 
Nykyään ei onneksi enää puhujat saarnaa, että kuorolaulua ei saisi harrastaa. Syntiä sekin oli ollut kun äitini olisi halunnut laulaa kuorossa 70-80-luvulla.
jep isä pappa teki parannusta -80 luvulla kirkkokuorossa käynnistä. Niin aika muuttu ja oppi srk;ssa myös
Kirkkokuoroa on kyllä saanut aina johtaa, vaikka laulu onkin ollut kielletty 🙂
Hyvärisen analyysi on täyskymppi.
Hyvärinen kirjoitti: ”1970-lukulainen ehdotonta kuuliaisuutta vaativa ajattelu on nousussa. Olen aivan viime aikoina tavannut vanhoillislestadiolaisia, joita on tuoreeltaan ”hoidettu”. Tämä tarkoittaa, että heitä on puhuttelemalla ja painostamalla pakotettu pyytämään anteeksi tekoja tai puheita, joita he eivät itse ole kokeneet vääriksi.
Hoitamisen syynä on ollut elämäntapanormien rikkominen tai kyseenalaistaminen. Hoitajien tärkein painostusväline ei ole Raamattu, vaan vaatimus kuuliaisuuteen seurakunnalle.
… lestadiolaisten itsensä on hyvä tietää, etteivät seurakunnan nimissä tapahtuvat ”hoidot” ole jääneet 1970-luvulle, vaikkei niitä seurakunnan edessä pidetäkään. Tietyt liikkeen opilliset korostukset, kuten tulkinta ”Kristuksen kirkkolaista” ja ”veljen vartioimisesta”, luovat myönteisen huolenpidon lisäksi pohjaa myös epäterveille yksityiselämään puuttumisille.”
Ikävä todeta mutta kyllä, tämä on tasan tarkkaan tosi.
Kulttuuriasiathan ovat ehdonvallan asioita luterilaisuudessa! Ellei mennä epäjumalanpalveluksen puolelle, tahallaan ja tietoisesti, palvomaan Saatanaa, yms. Itse en hyväksy kissantappo- ja erite-”taidetta”! Mutta, jos kaikki kulttuurimuodot kielletään, uskonnon varjolla, ollaan samassa linjassa islamilaisen fundamentalismin, fasismin ja kommunismin kanssa, totalitarismin kanssa, sensuurivaatimuksineen, ja heitetään lapsi pois pesuveden mukana.
Itselläni on nykyään lähinnä ”Grundtvigilais-Lutherilainen” kanta kulttuuri-ilmiöihin; Sanakin kehottaa koettelemaan kaiken ja pitämään sen, mikä on hyvää. Paras taide ja kulttuuri tuo Jumalalle kunniaa.
Kategoriset kiellot, kuten rock-yms. kevyen musiikin julistaminen synniksi, teatteri-ja elokuvakiellot, ym. eivät todellakaan ole ”luterilaisuuden ydintä”, eivätkä autuuskysymyksiä, mielestäni!
Minun sisälläni oleva ”ahdistusmittari” on sanonut, että SRK-seuroissa en ole ainakaan ”koti-Siionissani”, nykyään… Niin ahdasta ovat ”julistus” ja opetukset. Missä on aito, ”vanhan ajan” evankeliumi? Eli ”Lestadiolaisuuden ydin?!” Sellaista kaipaa moni vieraantunut; kuten minäkin…